Part 23

"Niin näetkös, sitten tahtoisin sanoa sinulle -- hm --" hän näytti yhä noin alakuloiselta -- "ettet luulisi voitavan tämmöistä ukkoa kohdella millään alentuvaisuudella tai huolimattomasti, hän on yhtä tottunut kohteliaisuuksiin kuin joku herroista ... niin, ymmärräthän, olisin hyvilläni, jos hän lähtisi täältä hyvät ajatukset sinusta mukana. Mutta ole vaan luonnollinen, aivan luonnollinen. Minä pidän sitä miestä suuressa arvossa."

"Minä olen iloissani tästä. Ja jätä sinäkin tuo väärä tarkkatuntoisuus, että muka minua tulee pitää kaikesta erillä, ikäänkuin ei se minua huvittaisi."

Börje ei ollut huomaavinaan viimeisiä sanoja.

"Ei, kun kerran miehellä on koti, niin..." Lauseen jäännöstä ei kuulunut ja Börje palasi vieraansa luokse.

Vasta illallispöydässä tapasivat he taas toisiansa. Marianne tutustui pian talonpoikaisukon kanssa ja hän rupesi pitämään hänestä. Hän oli suora ja hyväntahtoinen, kuten useimmat hänen säädyssään, ja levollinen leikillisyys piileskeli hänen joka sanassaan.

Börje oli hänen suuri lemmikkinsä.

"Teillä, rouva, on mies, niin teillä on _mies_ --" ukko löi kädellään ilmaa voimatta löytää sopivaa sanaa kaikille niille oivallisuuksille, joita hän tarkoitti.

"Niin, eipä hän ole hullumpia," vastasi Marianne nauraen.

"Minun täytyy vaan yhdessä asiassa olla eri mieltä hänen kanssaan -- häntä nähkääs ei saa kulauttamaan ryyppyä!" nauroi ukko.

"Ei yhdellä voi olla kaikkia täydellisyyksiä," vastasi Marianne.

Hän ei katsonut Börjeen, vaan taisi kuitenkin huomata, että sanat olivat hänelle kiusaksi. Hän muisti jotakin Paulin sanoneen tätä koskevaa Börjen menneisyydestä.

Oh, kuinka hän piti hänestä! Jospa olisi voinut kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa sen hänelle.

Ei, levollinen -- levollinen vaan.

Lautamiehen mentyä tuli Börje taas Mariannen luokse.

"Kiitoksia, Marianne," sanoi hän, "sinä olit oivallinen; ukko vallan hurmautui sinuun. Etkä sinä voi koskaan uskoa kuinka kunnon mies hän on ja niin perehtynyt kaikille aloille! Hänestä saa paljon oppia, hän on sangen ymmärtäväinen kaikessa, mikä koskee kunnallisia asioita ja semmoista. Ja onhan se hauskaa, kun kaikki, jotka käyvät täällä, voivat kotonaan kertoa, kuinka hyvä vaimo minulla on, vaikka hän onkin kaupungin lapsia."

Marianne laski kätensä Börjen käsivarrelle, he seisoivat akkunan vieressä hämärässä.

"Minä vaan haluaisin, että sinä panisit mun useammin koetukselle," sanoi Marianne ujosti.

Börje oli hetken vaiti, sitten sanoi hän äkkiä: "Kuinka sinä olet voinut opetella kutomaan kangasta?"

Marianne oli vastaamaisillaan sen olevan hauskaa, vaan hän malttoi mielensä ja lausui suoran totuuden.

"Minä luulin sinun tulevan hyvillesi, jos osaisin kutoa."

Börje oli muutamia minuutteja vaiti.

"Minä en olisi sitä sinusta koskaan uskonut. Etkä sinä ole siitä puhunut mitään."

Nyt oli Mariannen vuoro olla ääneti, vaan molemmat tunsivat tulleensa toisiansa vähä lähemmäksi. Marianne vaivasi päätään tuolla ulkomaanmatkalla, vaan sitä hän ei ollenkaan voinut puheeksi ottaa.

* * * * *

Seuraavana päivänä sai Börje kirjeen Mariannen isältä. Asioita oli mahdoton enää pitää pystyssä. Ensi sunnuntaina piti kokoonnuttaman yhteiseen neuvotteluun.

Börje tahtoi näyttää kirjeen Mariannelle, joka oli työtavassa, josta hän hänet löysi. Mariannen posket punoittivat työn lämmöstä ja hän tuli vielä punaisemmaksi, kun Börje tuli.

Tämä istahti erään penkin päähän Mariannen lukiessa kirjettä vielä istuen kangaspuissa.

"Me tietysti menemme?" sanoi Börje.

"Vaan älä nyt koeta minuun vaikuttaa."

"Ole siitä huoleti. Ymmärräthän sinä asiat paremmin kuin minä."

Syntyi äänettömyys -- Börje istui ja mietti.

"Börje," sanoi Marianne äkkiä ja hypisteli syöstävällään loimia, "sinulla on jokapäiväiset vaatteet äitisi kutomaa. Etkö kerran tahtoisi...?"

Hän lopetti lauseensa katsoen vaan rukoillen Börjeen.

Börje katseli kangasta ja sitten taas Mariannea. Tuo mahtoi kysyä paljon työtä tuolta hienolta kaupunkilaisnaiselta. -- Ja herra Jumala kuinka hän näytti sievältä posket hienossa punassa ja hiukset epäjärjestyksessä!

"Neitsyt sanoo minun saavan tästä kunniaa, sinä voit hyvästi näyttää sitä äidillesi."

Eihän tuota voinut vastustaa. Siinä hyväiltiin samalla kertaa ylpeyttä ja vallantunnetta.

"Niin, Marianne, minä käytän sitä."

Börje veti Mariannen luoksensa, tämä pujotteli ujosti kätensä hänen kaulaansa, ja he suutelivat toisiansa.

Voitto läheni.

"Sunnuntaina ensimmäisessä junassa, siis?"

"Minä olen valmis."

Börje meni.

Mariannen veljet olivat tulleet kotiin Lundista, ja suuressa vastaanotto-salissa muodostui oikein säännöllinen perheneuvottelu.

Börje ei tahtonut mitään tehdä. Marianneen luotiin puoltelevia katseita.

"Börjen on mahdotonta; hän puuhaa uutisviljelyä eikä hänellä ole joutilaita rahoja."

Börje voi töin tuskin pidättää nauruansa. Tämä lisäys tuntui niin hullunkuriselta.

Mutta mitä Börje sitten tahtoisi tehtäväksi.

"Panna pesä pantiksi ja tarjota sopimusta," vastasi Börje.

Mutta sehän oli pettämistä! Noh, jos muita maksukeinoja oli, niin sai niitä hyvästi käyttää hänen puolestaan.

Isän oli parasta tehdä, kuten Börje tahtoi, arveli Marianne; hän muka ymmärsi asian paremmin kuin joku muu.

Vanhus nielasi pienen, tyttärelle aiotun kirouksen; mitä hän sekoitti itseänsä asioihin, joita hän ei ymmärtänyt.

Lopuksi ajoi Börje kuitenkin tahtonsa perille.

Hän tarttui asioihin tavallisella innollansa, todisti, selitti, määräili. Hän ja appi poistuivat perheen piiristä eivätkä tulleet ennenkuin puoliselle.

Kahvin jälkeen, kun perheen velkojat olivat menneet, kokoonnuttiin taas saliin ja otettiin puheeksi poikien tulevaisuus.

"Minun täytyy lopettaa lukuni," sanoi Hakvin, "minä en tahdo isää rasittaa huolilla minun tähteni."

Isä seisoi nurkassa. Hän veti henkeä kuuluvasti nenänsä kautta. Hän tunsi itsensä kuin murtuneeksi; tuo vävypoika oli masentanut hänet. Hän ei tuntenut olevansa isäntä omassa huoneessaan. Hän oli onneton, ahdinkoon joutunut vanhus.

Börje oli kävellyt edestakasin laattialla. Hän seisahtui kuullessaan Hakvinin sanat:

"Sinäkö lopettaisit lukusi? _Sinä_, jolla on noin hyvä pää ja halu! Minä olen pitänyt sinusta huolta, sen saat uskoa. -- Ei, sinä saat lukea, vaikka minun täytyisi suorittaa siitä jok'ainoan äyrin. Minä tiedän, mitä se tahtoo sanoa, että..."

Ääni katkesi. Hän kääntyi harmistuneena kantapäällään ja rykäisi tuiman näköisenä. Eihän kukaan saanut luulla hänen itkeä tillittävän.

"Hakvin saa lukea, jos tahtoo," lisäsi hän lujalla varmuudella, "minä otan siitä vastatakseni."

Hän sai joka taholta kiitoslauseita, jotka hän karisti ympäriltään, kuin koira veden turkistaan.

"Waltterilla ei ole nyt mitään hätää," sanoi hän päästäkseen aineesta, "onhan hän saanut niin hyvän toimen."

"Niin, ja hän on niin käytännöllinen," liitti isä katsellen ihaillen poikaansa. Oli hänellä toki jotain iloa elämästä!

"Ja _minä_ olen aikonut ruveta maanviljelijäksi," sanoi Kaarle salaisen painavasti, kuin olisi hän tuossa istunut arvaamattomat aarteet taskussa, joista ei kellään ollut aavistustakaan.

"Sinä!" huudahti Börje. "Siihen tarvitaan rahaa ja kelvollisuutta."

"Sen minä tiedän."

"Mutta Kaarle..." Isä aikoi panna vastalauseensa.

"Minä ... hm -- minä --" Kaarle ojensi kookkaan ruumiinsa -- "minä aion mennä naimaan."

Hän oli nähtävästi koko ajan pitänyt mielessään tätä salaisuutta odottaen ainoastaan parasta tilaisuutta antaakseen sen räjähtää kuin pommin keskelle kokousta, jotta se tekisi parhaimman vaikutuksen. Suuri hälinä syntyikin huudahduksista ja kysymyksistä. Kun oli vähä tyynnytty, jatkoi Kaarle jotenkin levollisena.

"Me tulemme kaksinkerroin sukulaisiksi, Börje; hän on sinun veljesi vaimon sisar."

Börje oli vähällä ruveta kohti kulkkuansa nauramaan, vaan hän hillitsi itseänsä ja katsoi Marianneen.

"Kolmenkymmenen vuotias ja pitkä kuin korpikuusi," sanoi hän puoleksi hiljaa.

"Mutta, Kaarle sinä! Älä tee niin?" huudahti Marianne pelästyneenä.

"Minäkö en tekisi!" äyhkäsi Kaarle. Voitiinko häntä pitää niin tyhmänä, että seisoisi oman onnensa tiellä!

"No niin, sopiipa se ehkä hyvästikin," sanoi Börje matalalla äänellä, "hän osaa laittaa hyvää ruokaa; se avu on koko suvulla."

"Rakas Kaarle, älä tee niin!" rukoili Marianne.

"Sieluni kautta, minä teen sen, nyt olen sen kuullut!" Kaarle oli veripunainen, sillä hän häpesi morsiamensa ikää eikä kuitenkaan voinut luopua tämän rahoista.

"Ole huoleti, Marianne. Elleivät nuo kaksi ole luodut toisilleen, niin en minä tahdo olla yhden nuuskahyppysellisen arvoinen," lohdutti Börje.

"Mutta sinähän olet hupsu. Tuommoinen poika! -- Kaksikolmatta vuotta!"

"Minä olen ainakin laillisessa iässä, niin ettei kukaan voi estää minua." -- Hän katseli uhkamielin ympärilleen.

"Niinpä nauti sinä laillisuudestasi niin kauvan kuin se sinulla on," sanoi Börje. "Mutta jos tahdotte, isä, niin mennään nyt kaupunkiin selvittämään tuota, josta aamupäivällä puhuimme."

"Mennään vaan," sanoi isä valmiina. "Ja sinä, Kaarle, voit hyvästi asiata ajatella, ennenkuin levität purjeen."

"Hm," sanoi Kaarle tylysti.

Börje ja isä lähtivät. Illemmalla tuli jälkimmäinen yksin kotiin. Börjellä oli asioita toimitettavana kaupungissa. Perhe kokoontui suuren pöydän ympärille, jolle oli asetettu malja hedelmiä täynnä. Kun kaikista oli jotakuinkin tultu päätökseen, tuli Björkin perheluonne esiin, iloinen haastelo pääsi alkuun.

"Voisitpa todellakin avata jonkun viinipullon, äiti," sanoi perheen isäntä sulavimmalla äänellään; hän oli alkanut tointua Börjen saattamista vastuksista, "jos velkojat saavat tuon pullon tai eivät, niin pysyvät he jokseenkin yhtä lihavina."

Mariannesta oli omituista istua taas tämän perheen keskuudessa, jossa hän niin kauvan oli elänyt ja joka nyt tuntui hänestä sangen vieraalta, vaikka kaikki oli entisellään. Pojat vaan olivat tulleet vähä miehekkäämmiksi ja isä enemmän harmaisiinsa.

Kaikki tunsivat helpotusta, kun Börje oli ottanut käsiinsä sekavat asiat; hänessä oli kyllä miestä niitä selvittämään.

Kaarlen naimapuuhat pantiin pöydälle toistaiseksi ja puheltiin huolettomina jokapäiväisistä asioista, iloittiin yhdessäolosta ja levollisesta turvallisuudesta.

Vaan rouva Björk tarttui kaiken kesken Mariannen toiseen käteen ja katseli sitä.

"Mutta lapsi, mitä sinä toimitat?"

"Uh, vallanhan te minun säikäytitte, äiti!" sanoi Marianne nauraen. "Minun kätenikö vaan olikin kysymyksessä! Kyllähän ne on aurinko polttanut, vaan ne ovat kauniit joka tapauksessa."

Hän asetti ne pöydälle levittäen sormensa kaikkien nähtäväksi.

"Tuommoista itserakkautta!" huomautti Waltteri, "ja kuinka sieviltä ne tahansa näyttävätkin, nuo pienet käpälät, niin kyllä niiden sietäisi olla vähä valkoisemmat."

Marianne hymyili yksipäisellä ilolla: hän oli varma, että Börje piti enemmän tämmöisistä käsistä.

"Minä olen puutarhuri," sanoi hän ylpeästi vetäen kätensä pois, "ja kun on kiire, niin ei viitsi ottaa hansikkaita ylleen."

Kaarle istui lukien jotain sanomalehteä.

"Kuuleppas, Marianne, tuo herra Sandell, joka viime vuonna oli talvea teillä, -- mikä hänen ristinimensä oli?"

"Pauli."

"Lue tuosta." -- Hän antoi hänelle sanoman osoittaen pientä uutista.

Marianne luki.

"Tänään saapuneen sähkösanoman mukaan on muuan Skoonesta tänne asettunut Pauli Sandell viime yönä kuollut häkään. Mitään syytä ei ole ajatella itsemurhan tapahtuneen."

Marianne antoi sanoman takaisin luettuaan vielä kerran uutisen. Hän istui aivan hiljaa.

Pauli kuollut. Sangen kummallista! Vaan suuresti se ei häneen vaikuttanut. Hän ei tuntenut mitään surua, tuskin hän kummastelikaan. Hänen mielestään oli Pauli kuollut jo kaksikymmentä vuotta sitten. Vaan mitä Börje tästä arveleisi?

Kun tämä tuli kotiin vei Marianne hänet syrjälle.

"Oletko lukenut sanomalehtiä tänään?"

"En, ei ole ollut aikaa."

Marianne tarttui hänen toiseen käteensä.

"Pauli on kuollut," sanoi hän hyvin matalasti.

Molemmat olivat vaiti. Börje pusersi niin kovasti Mariannen kättä, että tämä oli huutamaisillaan. Tällä syrjällä huonetta oli hämärä, joten hän ei voinut nähdä Börjen kasvoja.

"Parasta oli se", lausui hän pitkän äänettömyyden jälkeen. Ja sitten katseli hän terävästi Mariannea.

Muuta lausumatta palasivat he toisten luokse.

"Luulenpa tehneeni hyvän päivätyön tänään, joten te, isä, voitte antaa mulle lasin viiniä," sanoi Börje.

Kun hän ja Marianne olivat sanoneet hyvää yötä toisilleen, jäi Waltteri hetkeksi toisten luokse.

"En tiedä, miten Mariannen laita lienee," sanoi äiti, "hänessä on nyt jotain epähienoa. Häntä tuskin tunteekaan enää. Ajatteles vaan asettua ilman muuta miehensä kanssa isää vastaan. Sitä en olisi koskaan odottanut. Tuo on niin syvää talonpoikamaisuutta, tuo tuommoinen, että mies ja vaimo vetävät aina yhtä köyttä oikeassa ja väärässä asiassa."

Rouva Björk unohti, että hänessä itsessään oli samaa talonpoikamaisuutta.

"Niin, hän tulee aina enemmän Börjen kaltaiseksi. Tämä on nyt oikeata avioliitto-mielipidettä. Vaan eihän häntä sovi moittia: semmoinen tarttuu."

Sitten lausui hänkin suudellen äidille hyvää yötä ja poistui.

16.

Kun Börje ja Marianne seuraavana päivänä olivat tulleet kotiin ja Marianne, käytyään katsomassa pientä poikaansa, seisoi etukamarissa järjestäen hieman tukkaansa peilin edessä, tuli Börje sisään avaamaton kirje kädessään. Hän pyrki näyttämään rauhalliselta, mutta kasvot olivat kovin vääristyneet mielenliikutuksesta.

-- Tuo juttu Paulista oli vain erehdys tai sanomalehtiankka; tässä on kirje häneltä.

Hän antoi Mariannelle kirjeen. Siinä oli todellakin Paulin käsialaa ja päällekirjoitus hänelle. Börje oli jo menossa huoneesensa.

-- Börje!

-- Mitä tahdot?

-- Tätä kirjettä en avaa minä itse.

-- Roskaa! Hän nauroi ja liukui ulos ovesta.

Marianne kiiruhti Börjen jälkeen tämän huoneeseen. Hänen sydämensä hakkasi rajusti. Ilme Börjen kasvoilla oli saanut hänet täysin pois tasapainosta. Voisiko hän nyt hetkeksikään epäillä menettää kaiken, mitä hän oli onnistunut voittamaan itselleen?

Marianne oli kalpea ja tarttui Börjeä käsivarresta kiinni, puhuen vaimealla, kiihkeällä äänellä.

-- Ei, Börje, tätä et saa tehdä! Sellaisesta menettelystä tulee loukkaus. Enkö ole halunnut kaikessa osoittaa olevani avoin? Nyt et voi työntää pois sitä avoimuutta, et voi käyttäytyä ikäänkuin minä haluaisin kätkeä jotain omaan laskuuni. Koko elämäni halusin laskea eteesi, jos vain voin. Sinä et saa työntää pois luottamustani -- Börje! Et sysätä minua syrjään kerta toisensa jälkeen. Lue kirje. Mitä ikinä se sisältääkin, se ei ole mitään, jota haluan salata sinulta.

-- Mutta älä sitten ota asiaa niin juhlavasti!

Marianne käveli ikkunan ääreen, hän yritti rauhoittua. Hän tunsi kiihkeää halua saada häneltä juuri nyt edes yhden ystävällisen sanan. Mutta hän odottaisi. Kuinka kauan, ah, kuinka kauan!

Börje seisoi vielä hetken päättämättömänä kirje kädessään, sitten hän meni kirjoituspöydän ääreen, otti veitsen ja leikkasi sen auki.

Hän istuutui ja luki kirjeen lausumatta sanaakaan. Marianne seisoi hiljaa ikkunan vieressä tuijottaen suoraan eteensä. Hän ei välittänyt rahtuakaan siitä, mitä Pauli saattaisi kirjoittaa. Luultavasti vain selityksen väärän lehti-ilmoituksen syntyyn.

-- Lue, sanoi Börje hyvin hiljaa. Hän oli noussut ylös ja meni sisempään huoneeseensa, jonka oven hän sulki jäljessään.

Marianne käveli pöydän luo ja istuutui sille paikalle, jonka Börje oli jättänyt.

"Rouva Marianne!

En kirjoita teille yksin, kirjoitan teille molemmille, mutta halusin kuulla sen vanhan nimen vielä kerran -- muinaisen nimen! -- Toistin sen hiljaa samalla kun kirjoitin.

Se ei voi vahingoittaa teitä, ei teitä eikä Börjeä. Kun nämä sanat saavuttavat teidät, ei Pauli Sandellia enää ole.

En kuole onnettomasta rakkaudesta, en myöskään toista tuota nimeä unohdetun erotiikan vuoksi. Se hyväilee vain korvaani; se on kuin puoliksi unohdettu laulu, joka tulee mieleen, kun silmät suljetaan ja tulee nukkua.

Olen väsynyt. Käyn maata enkä enää koskaan nouse ylös. En kaipaa ketään. Eikä kukaan tule suremaan minua. En lopeta erhettynyttä elämää, vaan tyhjää.

En ollut koskaan kokonainen, en koskaan välitön, minulla oli aina työtä koota lisää voimia. Olen nauttinut, kykenin nauttimaan. Minä nautin vielä nytkin -- ihmeellinen rauhan tunne. En ole epätoivoinen; olen surullisen iloinen. Mitään en kadu, mitään en valita; olen olosuhteiden tuote, niiden antama käyttövoima on loppu. Olen soittorasia, josta veto loppuu ja joka vaikenee kesken kappalettaan viipyvin, kuolevin sävelin. Mikähän ohjasi soittorasiaa niin, että se sai kyynelehtiviä kappaleita!

Olen hauras, olen heikko. Minun olisi pitänyt olla nainen. Ehkä silloin olisin voinut rakastaa ja tulla onnelliseksi...

Halusin laskea pääni jollekin polvelle, halusin tuntea hyväilevän käden tukassani, halusin, että kasvot kumartuisivat alas ja että rakastava ääni voisi kuiskata: nuku, lapsi raukka! Juuri siksi kirjoitan. Kirjoitan kuin raukka, suuria kyyneleitä silmissäni, niin että tuskin näen kirjaintakaan.

Börje, olen aina ollut lapsi. Hemmoteltu, turhamainen lapsi, lapsen vaihtelevaisella luonteella, sen hellyyden tarpeella, ehkä myös sen sydämettömyydellä. Mutta jos olen pitänyt jostain ihmisestä, niin olen pitänyt sinusta. Et saa nyt olla suuttunut minuun. Kerran sinä voit ymmärtää minua, ja silloin tulet sinä ainoastaan ajattelemaan: Pauli parka! Ei mitään muuta. Sillä sinä olet terve ja voimakas, sinä tulet elämään. Taidat ottaa itsellesi osan koottua, todellisuuspohjaista onnea, joka ei leiki sateenkaaren väreissä, mutta joka ei myöskään säry. Minä olen elänyt sitä elämää, joka soveltui minulle ja luonnolleni. En haluaisi vaihtaa, jos voisin sen nyt tehdä. Mutta iloitsen sinun puolestasi, toivon sinulle hyvää. Toivon sinulle kaikkea mikä on onnea, ja sinä voit sen saavuttaa.

Vanha Börje! Eroamme nyt. Vanha toveri! Se on niin ihmeellistä. Tuntuu aivan siltä, kuin en voisi pakottaa itseäni lopettamaan. On kuin takertuisin kiinni elämään, kuin lapsi äitinsä hameeseen; puristaudun sitä vasten. On kuin pelkäisin pimeyttä. Sitä en saa tehdä, sillä ilman pimeyttä ei rauhaa eikä myöskään lepoa.

Olen väsynyt, Börje. -- Oi, toivon että kaikki olisi jo ohi!

Kenenkään ei tule epäillä mitään. Minun piti tarjota suurehkot päivälliset huomenna. Kaikki on tilattu, maksettu etukäteen. Miten sen kanssa tehdään? Heidän pitäisi tulla vieraiksi joka tapauksessa, kilistää laseja ja juoda kunniakseni, mutta siihen ei heillä ole rohkeutta.

Tuossa on morfiinijauhe ja valkea räiskyy uunissa -- laulaa minulle viimeisen laulun. Miksi en lopeta? Kynä liukuu paperin yli, ikäänkuin tahtoisi se varastaa sekunnin sekunnin jälkeen suurelta, hiljaiselta odottavalta: -- kuolemalta. Rauhallinen ystäväni. Viimeiseni. Myöskin paras -- kun rakastaa häntä.

Ei, nyt soitan. Palvelijahenki vie kirjeen kirjelaatikkoon, ja minä jään yksin suuren synkän -- vaikenijan -- kanssa.

Olen ajatellut tätä kauan, ah, et tiedäkään, kuinka kauan!

Olen ollut kelvoton elämään: samalla kertaa liian epäileväinen ja tunteellinen.

Nyt haluan nukkua.

Teidän viimeiseen asti

Pauli Sandell."

Hän ajatteli Börjeä, ei Paulia. Pauli oli kuollut. Paulia ei ollut hänelle. Maailmassa ei ollut mitään muuta kuin Börje.

Hän meni ovelle ja avasi sen. Börje istui sängynreunalla kädet yöpöydällä kasvot painettuna sitä vasten. Hän itki. Börje itki.

Hänen sydämensä täyttyi tuskalla, tarpeella lohduttaa, kaikesta siitä olla hyvä, mitä nainen voi tuntea. Börje oli surullinen -- Börje!

Hän kumartui alas, kohosi polvilleen, hän pujotti hiljaa kätensä Börjen kämmenten yli.

-- Börje? -- Ääni kuulosti niin aralta ja lempeältä, se oli niin rukoilevan nöyrä.

-- Lapsi, anna minun olla rauhassa.

Siinä kaikki. Hän lähtisi pois. Börje itki, ja tämä ajoi kuitenkin hänet pois!

Nenäliina painettuna kasvojaan vasten jätti hän huoneen. Börjen suru oli liian pyhä. Kaikki mihin Marianne koski tuli maalliseksi. Hänen täytyi purra nenäliinaa mennessään ulomman huoneen läpi voidakseen tukahduttaa nyyhkytyksiään.

Kirje jäi Börjen pöydälle.

Hän piti Börjestä kaikesta huolimatta. Piti hänestä tuolla sitkeällä, uskollisella sydämellä; tuolla pitkämielisellä, leppymättömällä...

Oi Börje, Börje!

17.

Aika kului, -- tasoitteli, suostutteli, muodosti uudestaan.

Börjen suru sai olla rauhassa, kuten hän itse tahtoi: se laskettiin hautaan, katosi. Ja kaikki palasi vanhalle uralleen. -- Ei kukaan muistellut enää kuollutta.

Vaan vaikka Marianne joutui tappiolle yhdeksänyhdeksättä kertaa, oli hän valmis koettamaan sadannen. Jokainen häviö saattoi hänet vaan varmemmaksi asiassaan. Hänen lujuuteensa ilmestyi terästä ja hän oppi ajattelemaan.

Suora tie ei näyttänyt parhaalta: hän muutti sotatapaa.

Börje oli -- Marianne ei tiennyt mistä syystä -- ruvennut entistä ahkerammin seurustelemaan naapuriensa kanssa. Hän ei ollut enää niin jäykkä, ei umpimielinen, hän oli oppinut jokseenkin keveästi lausumaan sanottavansa.

Marianne käytti hänen muutostaan hyväkseen. Hän ei ryhtynyt häneen itseensä, vaan hänen ystäviinsä. Rakastettavampaa emäntää ei voitu löytää. Vanhat talonpoikaisukot ja hyväntahtoiset maanpatruunat, -- kaikki pitivät he tuosta riuskasta, ystävällisestä rouva Olssonista. Ja Börje sai kuulla kiitosta hänestä kaikilla mahdollisilla rinta- ja kurkku-äänillä.

Ne ennakkoluulot, joita oli pidetty tuota kaupunkilaisnaista kohtaan, katosivat kuin sumu. Hän taisi lausua sanasen sekä maataloudesta että puutarhan hoidosta, hän oli tarkkaavainen ja opinhaluinen, puhtaaksi huvikseen selitti hänelle jotakin; ja ruokalaitoksistaan alkoi hän jo tulla vallan kuuluisaksi. Hänen tiedettiin olevan kaikessa osallisena.

Börje Olsson oli ollut viisaampi kuin oli luultukaan. Hän oli hankkinut noin kelpo vaimon itselleen. Kuka olisi tuota vaimoa luullut sellaiseksi!

Tämä kiihotti Mariannea. Hän sai jonkinlaisen vallan Börjen yli, ja hän huomasi Börjen häntä ihailevan.

Hän täytti hänen toiveensa jo ennakolta -- ja Börje rupesi hänen rinnallaan itse näyttämään melkein huolimattomalta.

Kun Börje tuli hänen luokseen, oli hän iloinen ja leikillinen, kohteli häntä hyväntahtoisella huolimattomuudella ja osoitti olevansa niin täydellisesti toimiinsa kiintynyt kuin hänkin omiinsa, ja että hän oli alallaan täydellisesti yhtä kelvollinen kuin hänkin alallaan. Ei yhtään ruikutuksia! Mariannesta ei ollut tullut mikään vähäinen pilkkakirves.

Hänen sinipohjaisissa lapsensilmissään taisi välkähtää vallaton koirankurisuus, ja hänen nauruunsa oli tullut sointu, jota siinä ei koskaan oltu kuultu.

Poikansa kanssa oli hän vallan huimapäinen. Tämä osasi nyt kävellä papertaa ympäri pyöreillä säärillään pienessä lyhyessä koltissaan ja oli paksu kuin pölkyn pää. Marianne leikki hänen kanssaan niin, ettei sillä ollut mitään rajaa. Ja he hyväilivät, nauroivat ja kirkuivat, tukka pörrössä, posket punaisina ja hiki hatussa! Poika oli vahva kuin karhu.

"Minä tulen mustasukkaiseksi tuon nuijan tähden," sanoi Börje.

"Se on sulle oikein; minä olen näin kauvan jo ollut kateissani sinun ukkojesi tähden."

"Sinä! -- Sinä vedät ne puolellesi toisen toisensa perästä. Tomtö ... Tomtö on herttaisin paikka mikä löytyy. Sellainen järjestys, niin kodikas hauskuus, sellainen vaimo! -- Niin nyt soitetaan."

"Ei ihminen viitsi aina olla kaikkeen osaa ottamatta." -- Marianne veti suutaan ivalliseen nauruun ja osoitti pienellä liikkeellä hänen nenäänsä.

"Ei, sillä _ihminen_ on ruvennut niin hirmuisesti puuhaamaan viime aikoina," kiusoitti hän.

"Puuhaamaanko? Kas vaan, sanoppas se kerran vielä, jos uskallat!" -- Marianne oli saanut kiinni hänen molemmista korvalehdistään.

"Päästä sinä pikkupeto!"

"Armosta, mutta ei ollenkaan pakosta. Minä keitän keisarisoppaa sinun herrojesi päivälliseksi sunnuntaiksi, sentähden täytyy minun mennä." Hän pani ilvehtien parin purpuranpunaisia huulia törrölleen, irroitti kätensä ja juoksi keittiöön.