Part 22

Tämä ymmärsi hänet. Hän ei tahtonut suvaita minkäänlaisia lähenemisiä hänen puoleltaan; hän ei tahtonut sietää minkäänlaisia hyväilykohtauksia. Sanalla sanoen: hän vaati itsensä hillitsemistä, -- hän, joka oli ulkonaisesti näin täydellisen tyyni.

"Sinun ei tarvitse pelätä puhua minulle; minä en koskaan ole kiivastuva enkä sinua loukkaava, mutta ystävällinen minä en voi olla. Ja onhan sinulla hän tuossa." -- Hän katsahti taas vuoteelle.

"Niin, Börje, levollinen saat olla."

"Ja sitten tahtoisin koko joukon seikkoja tietääkseni. Minä tahdon saada asian niin selville, kuin olisin nähnyt sen omin silmin."

"Sinun tarvitsee vaan kysyä."

"Sillä sinun ei tarvitse uskoa, että minä sen unohdan. Minä en unohda koskaan mitään."

"Minä tiedän sen."

"Etkä sinä saa elää siinä uskossa, että minä tulen entiseni kaltaiseksi. Siksi en koskaan enää tule. Minä olen ollut tyhmä ja herkkäuskoinen. Minä olen ollut narri, jota kuka hyvänsä on voinut vetää nenästä. Sentähden tuli kiusaus sinulle liian suureksi."

"Minä tyydyn sinuun semmoisena kuin voit olla."

"Ja sitten et voi olla varma, että sinun kärsivällisyytesi auttaa ja pitää itseäsi sentähden onnettomana, ettei niin käykään. Minuun on ilmestynyt jotakin, jota minä tuskin itse tunsin. Minä olen vallan sokeasti luottanut sinuun, -- minä olen pitänyt _hänet_ sanomattoman rakkaana. Tällainen jättää jäljen ihmiseen, eikä kukaan voi päättää miksikä se tulee. Minä olen vasta kahdeksankolmatta vanha, ja minulla on pitkä matka taas kuljettavana."

"Minä en rakenna mitään tuulentupia."

"Alusta on taasen alkaminen, Marianne, -- me olemme kuin kaksi toisiimme yhdistettyä vankia."

"Asiata ei voi auttaa."

"Ja tuo pysyy meidän välillämme?"

"Ikuisesti."

15.

Börje oli puhunut totta: alusta oli uudestaan alkaminen. Molemmat olivat muuttuneet, ja siitä näkyi jälkiä koko Tomtön elämässä. Börjen äiti ei tullut ristijäisiin. Rouva Björk tuli lapsen sylikummiksi. Kaikki oli jäykän juhlallista eikä muutos Mariannessa voinut jäädä hänen omaisiltaan huomaamatta. Hän näytti tyytyväiseltä, vaan hänen koko käytökseensä oli ilmautunut vakavaa lujuutta, jota hänessä ei ennen oltu nähty.

"Semmoista rouvan arvo vaikuttaa," sanoi Waltteri.

Börje oli tyyni ja kohtelias, ehkä vähä kohteliaampi kuin ennen, vaan myöskin umpimielisempi. Hakvinia kohtaan oli hän ystävällinen, vaan hyvänluontoinen puheliaisuus oli kadonnut. Puolisojen välissä ei ollut mitään arkuutta; pikemmin jonkinlaista epäystävällistä rehellisyyttä. Börje oli kysellyt Mariannelta hänen ja Paulin väliä ristiin ja rastiin kaikella mahdollisella tavalla, ja Marianne vastasi hänelle aina jonkinlaisella säälimättömällä, tunteettomalla suoruudella.

Börje kyseli häneltä kaikkea: missä Pauli seisoi ja missä Marianne seisoi, mitä hän oli sanonut ja mitä Marianne oli siihen vastannut. Hän kysyi lyhyesti ja varmasti, tyytyi aina vastaukseen, kun se vaan oli asiallinen. Hän ei ollenkaan arkaillut liikkua aineessa, ja pian tiesi hän kaikki niin tyyni, kuin olisi hän nähnyt itse kaikki.

Hänen levoton työteliäisyytensä oli kasvanut. Hänellä ei nähtävästi ollut paljon aikaa ajatella Paulia eikä Mariannea eikä menneisyyttä. Hän tuli sisään hetkeksi joka päivä poikaa katsomaan, vaan muuten tapasi hän Mariannen ainoastaan pöydässä.

Jos hänen luokseen tuli joku, otti hän hänet vastaan omissa huoneissaan, joten Marianne jäi aivan syrjälle.

Ellei tällä nyt olisi ollut Tiina-neitsyt, olisi elämä tuntunut kaksinkerroin raskaammalta. Emännöitsijästä oli tullut Mariannen oikea käsi.

Marianne tiesi, kuinka suuressa arvossa Börje piti käytännöllistä kelvollisuutta, ja hän oli päättänyt tulla käytännölliseksi. Mariannella oli päivässä tuskin minuuttiakaan lepoaikaa, ja mitä enemmän hän tunkeutui maatalouden salaisuuksiin, sitä halukkaammaksi hän tuli. Tavallaan saattoi jo tämäkin hänen Börjeä lähemmäksi. Ennen oli Börjen aina täytynyt kääntyä emännöitsijäänsä, vaan jos nyt tarvittiin jotain ylimääräistä, neuvottelua tai muuta semmoista, saattoi hän sanoa siitä yhtä hyvin Mariannelle, jolloin hän sai olla varma asian tulevan säntilleen niin toimitetuksi kuin hän halusi, vieläpä ilman tarpeettomia kysymyksiä tai ilman tarpeetonta puuhaa. Börje tahtoi niin, ja siinä oli kylliksi.

Börje ei aavistanut tai ei ehkä piitannut mitään siitä, kuinka Marianne sydämessään riemuitsi joka kerta saatuaan jotain yhteistä Börjen kanssa toimittaa. Vaan hänen uskollisuutensa huomasi Börje ja käytti sitä, kun tarve vaati.

Ainoastaan kerran meni Marianne innossaan liian pitkälle. Oli Joulun aika ja hän oli -- ajatellen Börjen sitä haluavan -- jakanut runsaita ruoka- ja vaate-lahjoja muonamiehille ja heidän lapsilleen. Tämän oli hän tehnyt omin päinsä Börjen mieltä ajatellen. Vaan kun hän kertoi hänelle teostaan, pani Börje sen pahakseen.

"Ei lahjoja," sanoi hän tylysti, "matelemista ja säätyerotusta on meillä kylläksi ennestäänkin. Anna niiden tehdä työtä ja maksa heille hyvästi, niin ei heillä ole mitään kiittämistä; sillä tavalla tulette toimeen sekä sinä että he parhaiten ajan mittaan. Ohjakset kireellä, ei ollenkaan armeliaisuuden toimia, ja ankara oikeuden tunto, -- siinä on minun mielestäni isännän laki."

Marianne ei vastannut mitään ja piti tarkasti varalta, ettei näyttänyt alakuloisuuttansa Börjen tyytymättömyyden johdosta. Vaan hän pani hänen sanansa muistiin.

Hänen täytyi voittaa Börje, ja hänellä oli hyvästi aikaa -- niin hyvästi, että kylvö ennätti kasvaa ja kypsyä. Hänen ei tarvinnut hoputtaa.

Kerran piti hänen saapua päämääräänsä.

Ja olihan hänellä paksu pikkupoikansa, joka kasvoi jok'ainoa päivä, ja josta hän oli niin ylpeä kuin olisi hän itse veistellyt hänen pyöreät, pienet jäsenensä. Koko talon väki olisi voinut mennä tuleen, jos olisi tarvinnut todistaa, että hän oli kauniin lapsi mikä löytyi, -- Börje myös, vaikka hän aina hymyili ylenkatseellisesti, kun toiset sitä sanoivat. Hän vakuutti, verrattomalla miehuudella, että jokainen talon muonamies olisi voinut näyttää omistavansa yhtä kauniita lapsia, joka olikin paljoa suurempi totuus kuin tuo hyvä Börje ikänä uskoikaan.

Poika oli hänen näköisensä, niin hänen näköisensä, että herra Börjen täytyi itsekin se huomata. Ja hän loisteli tyytyväisyydestä omaa kuvaansa katsellessaan.

Koko talon elämä oli muuttunut pikkupojan vähä vaurastuttua. Hänestä oli tullut yhdistävä piste herrasväen ja palkollisten kesken; löytyi joku, jolle sai nauraa ja leperrellä. Piiat kilvoittelivat kunniasta saada kantaa häntä. He olivat vahvoja, nuoria, kelpo naisia, jotka jaksoivat nostaa ja kiikuttaa ja heitellä poikaa varmoilla työhön tottuneilla kourillaan kuinka korkealle tahansa. He näkyivät oikein himoinneen jotain tällaista pientä olentoa, johon taisi tuhlata voimallisen hyväntahtoisuutensa. Marianne katseli kummastellen, kuinka suuresti he kaikki lapsia rakastivat. Kun hän oli tyttö, hän oikein kauhistui lapsia; ne olivat hänen mielestään ainoastaan ilkeitä pikkueläviä, joihin ei voinut koskea, jos suinkin voi niistä muuten päästä.

Kuinka varsin toisenlainen oli näiden ihmisten todellinen luonne! Marianne tunsi sen tarttuvan itseensä. Hän rupesi tarkastelemaan kaikkea ympärillään, ja siihen kiintyi hän enemmän kuin mihinkään runolliseen pilvimaailmaan.

Kun hän nyt katsahti kuvastimeen ja näki hienot, pienet kasvot nuorteine juovineen -- jotka ikäänkuin olivat luodut hyväiltäviksi -- silloin hän ei enää koskaan ikävällä ajatellut, että nämät kasvot vanhentuisivat. Silmiin oli tullut toinen loiste, joka -- niin kauvan kuin se oli olemassa -- kyllä riittäisi levittämään hohdettaan kaikkialle.

Hänen vaatetustapansakin oli muuttunut. Itsevaltainen erikoisuus vaatteissa oli vaihdettu taloudelliseen järjestykseen, ja hän käveli aina leveissä, raitaisissa esiliinoissa, joista Börje piti.

Hän tunsi itsensä kummallisen rikkaaksi nyt, kun hän ainoastaan pyrki voittamaan itsellensä takaisin, mitä oli kadottanut. Onni ei tuntunut olevan itse omistamisessa, vaan arvossapitämisen taidossa. Ja se laajeni.

Kun kevät tuli, tunsi hän kuin mehua olisi noussut hänen omaankin olentoonsa, hän tunsi halua koettelemaan voimiansa jonkin kanssa ja hän tarkasteli työtä itselleen.

Eräänä päivänä, kun hän oli mennyt puistoon nähdäkseen, eikö Börje tulisi jo pellolta kotiin, jolloin hän voisi "sattumalta" hänet tavata, oli hän mennyt etäälle talosta ja kiivennyt korkealle kiviaidalle nähdäkseen oikein laajalta kenttiä ympärillänsä. Päivä paistoi ja puolisen hetki oli juuri käsissä; hän seisoi käsi silmien yläpuolella voidakseen katsella. Seudussa oli vielä jotain vierasta hänelle. Vaan tämä kaikkihan oli Börjen maailma, hänen oikea elementtinsä, ja sentähden tahtoi Marianne siihen tutustua.

Hän tähysteli yli tasankojen, jotka tuolla höyrysivät auringon paisteen lämmittäminä. Neljällä suunnalla oli uutiskyntöjä ja näiden välissä aina vaaleanvehreitä ruis- ja nisu-peltoja: vaan kaikkialla oli rikkautta, työtä, toiveita.

Hän oli kerran kuullut Börjen sanovan, ettei hän voisi koskaan viihtyä kaukana sisämaassa, vaikka siellä olisi kuinkakin kaunista; hän ikävöitsisi aina takaisin rumille, tasaisille lakeuksillensa, lihaville syöttömailleen ja meheville niityilleen. Hän ikävöitsisi meren läheisyyteen, hän oli nähnyt merta jokaiselta kummulta kotiseudussaan. Nyt oli hän muuttanut sieltä sisemmälle, vaan tuolla, missä taivas ja maa sulivat yhteen, näköpiirin reunassa, tuolla loisteli hieno viiru, puhtaana kuin välkähtelevän veitsen terä. Siellä oli meri. Marianne taisi nähdä sen tuossa seisoessaan korkealla aidalla.

Tuuli täytti hänen keuhkonsa, vikevä, tuima kevättuuli. Hän tunsi itsensä kestäväksi ja nuoreksi; hän alkoi ymmärtää, että tätä kaikkea voi oppia rakastamaan.

Börjeä ei näkynyt, hän laskeutui sentähden alas ja lähti kotia kohden.

Yöllä oli satanut, vaan maa oli imenyt veden sisäänsä kuin kostea sieni, jalkojen alla tuntui pehmeätä puunkuorta, silloin tällöin räiskähti pieni oksa. Ilma oli penseätä puiden suojassa, ja sakea kuusien tuoksu ympäröi kuin sumu ihmistä.

Siten tuli hän Börjen uutisviljelysten reunaan. Tämän metsän oli Börje istuttanut. Kuinka se oli kasvanut! Hän ei voinut enää nähdä pienien puiden yli -- kuten ensi vuotena Tomtöön tullessaan -- hän näki vaan niiden latvoja. Rakennuksien punaiset sivut ja tervatut lastukatot kohosivat niiden yläpuolelle, ja pohjoissyrjällä kohosi sinitaivaalle kellon jalka.

Nyt soitettiin työstä. Kummallista, itse kello, jonka karkea ääni kaikui kauvas tasangoille, oli tullut hänelle rakkaaksi!

Kuusikymmentä ihmisolentoa saivat talosta ravintonsa. Kuusikymmentä? Siinä oli paljo. Ja kaikkia muistutti kello ajasta ja velvollisuuksista. Täytyipä tuon äänen sointua omituisesti noiden kaikkien korvissa, painua heidän muistiinsa, pujotteleida heidän muistoihinsa ja mielikuvituksiinsa? Hän ajatteli ensimmäistä päivää tässä kodissa, jolloin Börje tahtoi valmistaa juhlahetken koko talolle.

Talolleko? Alussa oli Marianne käsittänyt sillä sanalla vaan rakennuksia kivitetyn pihan ympärillä. Nyt oli se laajentunut. Nyt oli se hänen kuten Börjenkin mielestä kuudenkymmenen ymmärtäväisen olennon työkoneisto, jota johti yksi ainoa tahto -- Börjen.

Hän melkein säpsähti, kun Börje seisoi erään polun kulmassa aivan hänen edessään; hän oli tullut toiselta suunnalta.

"Ah, oletko sinä siellä!" sanoi hän. "Niin, ilma oli sangen kaunis, ja minä luulin tekevän hyvää tulla vähä jaloittelemaan."

He kävelivät ääneti sillan yli suureksi aiottuun, vaan huonosti hoidettuun puutarhaan, joka näytti melkein puoleksi valmiilta puupellolta.

Börje oli sanonut, että hän, saatuansa loppuun uutisviljelyksen ryhtyisi puutarhan kimppuun; ennen hänellä ei ollut aikaa siihen.

Marianne katseli kävellessään niityn yli, joka alkoi pajurantaisen joen toiselta puolen. Kuinka kaunis puutarha tähän tulisi! Joki virtasi ihan sen keskitse.

Hän oli kulkenut pari askelta Börjen edellä, joka häntä katseli jonkinlainen vastenmielisyys silmissä. Niin oli aina laita, kun hän ei luullut kenenkään sitä näkevän. Mariannen yllä oli tumma, kotikutoinen puku raitaisine esiliinoineen ja päänsä ympärille oli hän käärinyt tummanpunaisen, ison huivin.

Hän kääntyi äkkiä ja huomasi Börjen katseen.

"Kuuleppas, etkö luule minun voivan ottaa tätä puutarhaa hoitooni?" sanoi hän.

"Siinä tarvitaan rahaa eikä minulla nyt juuri satu olemaan semmoisia puutarhan varalle."

"Onhan minulla kuusisataa säästöpankki-kirjassani."

"No niin, kuinka tahdot, -- mutta --"

Hän aikoi sanoa olevansa varma siitä, että Marianne menettelisi tyhmästi semmoisessa asiassa, jota hän ei ymmärtänyt, vaan hän jätti sen sanomatta. Ehkä hänellä olisi aikaa kurkistaa sinnekin välistä, ettei aivan hullusti kävisi.

"Jahah, voinhan minä kirjoittaa jonkun vanhan puutarhurin tänne sieltä kotoa, hän saa tulla auttamaan sinua, jos tahdot."

"Kirjoita jo tänään."

"Vaan sinä väsyt pian siihen."

Mariannen teki mieli purra hammasta viimeisiä sanoja kuullessaan, niin halveksivainen oli Börjen ääni hänen tietämättäänkin, vaan Marianne ei sitä ollut huomaavinaankaan.

"Sinä kirjoitat siis?" sanoi hän.

"Kirjoitan."

Ja puutarhuri tuli. Hän oli harvapuheinen vanha ukko Börjen kotiseudusta.

Marianne ja ukko työskentelivät nyt yhdessä, tai oikeammin sanottu edellinen tuli jälkimmäisen oppilaaksi. Ja ukko sai kunniata Mariannesta.

Puutarhurille tuli kunnianasiaksi osoittaa Börjelle, kuinka tämä oli erehtynyt pitäessään Mariannea niin perin kelvottomana tähän työhön.

Joka päivä meni Marianne puutarhaan tuon tylyn näköisen ukon kanssa kokonainen joukko muonaeukkoja muassa, jotka Börje oli antanut hänelle avuksi nähtyään asiasta tulevan täyttä totta. Ukko Per Persson ei voinut olla pitämättä pienestä innokkaasta rouvasta, joka niin halusta kuunteli kaikkea hänen viisauttaan, ja vähitellen tutustuivat he toisiinsa.

"Mitä pidätte, rouva, anoppimuoristanne?" sanoi hän eräänä päivänä, kun Marianne hänen vieressään istutteli neilikoita kukkasarkaan.

Mariannen koko kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: "minä en ole koskaan nähnyt häntä."

"Oletteko..."

Ukko nielasi hämmästyksensä ja huudahduksensa. Hän huomasi, että tässä täytyi olla jotakin. Ja sitten syntyi pitkä äänettömyys.

Nuo viattomat sanat jäivät okaiden tavalla Mariannen mieleen. Kuinka pitkältä vielä oli, ennenkuin Börje oli voitettu! Tuo näköjään hyvä yhteiselämä, joka oli heidän välillään, ei häntä lohduttanut. Se oli kuin tyhjä kuori, jonka alla piileskeli vielä Börjen pitkämielinen katkeruus; ja jos hän hyväilikin Mariannea, niin tapahtui se ilman sydämellisyyttä.

Hän oli hänen vaimonsa, sentähden oli hän sidottu häneen. Siinä kaikki! Börjen mielestä olisi hän yhtä hyvin voinut olla vieras nainen.

* * * * *

Kun suvityöt olivat loppuneet, matkusti Börje kaupungissa kolme kertaa kahden sijasta. Nämät "toimet" herättivät Mariannessa kuumeen tapaisen uteliaisuuden. Mitä hänellä mahtoi olla mielessä? Marianne ei voinut häneltä tiedustella, koska hän osaksi olisi saanut erehtymättä samoja vastauksia ja osaksi koska ei Börjeä mikään enemmän suututtanut kuin yksinäisyys.

Marianne oli huomannut, ettei Börje koskaan ollut hyvillään, kun hän tuli hänen työhuoneeseensa. Marianne ehkä juuri sentähden halusi sinne sitä hartaammin. Kun Börje oli poissa, oli hänellä tapana hiipiä sinne. Hän tutkisteli hänen papereitaan ja selaili hänen kirjojaan. Vaan Börjellä oli harmittava tapa panna lukon taakse kaikki ja ottaa avaimet suulta pois: Marianne ei löytänyt koskaan mitään, josta olisi saanut tietoja. Ja hän tunsi ainoastaan sitä selvemmin, kuinka täydellisesti hän oli vailla kaikkia hänen elämänsä haluja koskevia tietoja.

Eräänä päivänä avattuaan turhan päiten kirjan, sai hän silmiinsä selityksen muurahaisten elintavasta ja se huvitti häntä; hän ei voinut lopettaa. Se jännitti mieltä paljoa enemmän kuin joku romaani. Ja hän istui kyynäspäät kirjoituspöydällä ja sormet niin leveällään päälaella kuin mahdollista. Hän luki, kuinka muurahaiset ikäänkuin lypsävät lehtisyöpäläisiä ja kuinka heillä on varsinaisia orjia ja kaikkea semmoista. Varmaankin oli Börje jo kauvan tuon tietänyt, vaan ei koskaan ollut mitään siitä hänelle maininnut. Börje tiesi kuitenkin sangen paljo. Oh, kuinka opettavaista se oli! Semmoista tahtoi hänkin oppia noiden ilkeiden romaanien sijaan, ja kun Torsten tulisi niin isoksi, että hän ymmärtäisi asioita, niin kertoisi hän hänelle...

Ja sitten luki hän taasen. Hän oli niin kiintynyt kirjaansa, ettei tietänyt, ennenkuin ovi aukeni, ja hän oli niin innoissaan, ettei edes joutunut hämilleen.

"Börje, -- kuinka tämä on hupaista!" huudahti hän tulevalle.

Puhuteltu ei enää näyttänyt tyytyväiseltä.

"Mitä sinä luet?" sanoi hän tullen katsomaan, "vai Darwinia! Kuinka olet saanut sen käsiisi?"

"Hyllyltäsi."

"Saat viedä sen mukaasi, jos se sinua huvittaa."

"Kiitos."

Marianne nousi haluttomasti ja häpeillään; Börje tahtoi nähtävästi päästä hänestä. Kirjan otti hän mukaansa, vaan se oli kadottanut suurimman osan miellyttävyydestään.

Kukin tällainen pieni epäystävällisyys sai Mariannen alakuloiseksi sillä kertaa, vaan kiihotti häntä sittemmin kaksinkertaisiin ponnistuksiin! Vaikka hän käyttäisi siihen kaksikymmentä vuotta, täytyi hänen kuitenkin onnistua; Börjen piti nähdä, ettei Marianne ollut ollenkaan semmoinen kuin hän luuli.

Kun puutarhassa istutukset kasvoivat ja kostuivat, ja kun suvi toi pitkät päivänsä, hankki Marianne itselleen uutta tehtävää. _Hänen_ ei todellakaan tarvinnut pelätä, että joku vakoili häntä! Vasta syksymmällä Börje eräänä päivänä työtuvan ohitse mennessään, jossa kangaspuut olivat, luuli äkkiarvaamatta nähneensä Mariannen niissä istumassa. Tuopa oli kummallinen näköhairaus, ajatteli hän, ja astui askeleen taaksepäin, ettei näkyisi, ja kurkisti sitten sisään. Niin, siellä oli Marianne! Näin suuresti ei Börje Olsson ollut koskaan elämässään ällistynyt. Mariannen sukkula suhahteli, polkuset nousivat ja laskivat ja luha mätkähteli niin varmasti, että se täytti isännän sydämen oikein hupsun tapaisella ihastuksella. Vaikka äiti itse olisi tuossa ollut, ei kutominen olisi voinut käydä tahdikkaammin. Kuinka sitkeästi hän oli mahtanut työskennellä! Ensin tuli Börje sangen iloiseksi, vaan sitten tulivat taas kaikki vanhat harmilliset ajatukset. Hän oli oppinut kutomaan juuri kuin häntä miellyttääkseen! Pyh! Päähän pisto. Hän halusi jotain vaihetusta. Eikä nyt ollut muuta tarjona.

Hän ei millään muotoa tahtonut Mariannelle näyttää tällä kertaa itseään ja hiipi sentähden pois samaa tietä kuin oli tullutkin. Vaan hän ei kuitenkaan voinut olla olematta vähä utelias. Kuka oli hänelle tätä opettanut? Kuinka voi olla hänellä näin paljon kärsivällisyyttä. Ja kun hän käyskenteli pitkin peltojaan, sattui välistä, että hän luuli näkevänsä Mariannen kuten silloinkin salaa posket heleän punaisina ponnistuksesta, voimakkaana, hiukset vähä epäjärjestyksessä ja katse niin jäykästi kiintyneenä työhön käsissään, kuin olisi maailman onni riippunut työn hyväksi tulemisesta.

Hän ihmetteli, mitä äitinsä olisi ajatellut, jos olisi nähnyt Mariannen tuossa tilaisuudessa. Siitä juuri olisi äiti pitänyt. Huomaamattaan tuli hänen käytöksensä vähä leppeämmäksi. Marianne huomasi pienen muutoksen, vaan ei ollut siitä millänsäkään olevinaan. "Kaikki tulee aikanaan," sanoi puutarhuri Per Persson, ja Marianne oli ottanut viisaudensanan häneltä perinnöksi. Asia kyllä muuttuisi, kun hän vaan panisi aikaa odotukseen.

Eräänä päivänä, jolloin Börje oli näyttänyt olevan tavattoman hyvällä tuulella, tuli Marianne hänen huoneeseensa tuomaan Darwinin teosta takaisin hyllylle.

Börje istui kirjoituspöytänsä ääressä ja luki kirjettä, jonka oli äsken avannut.

"Tämä on äidiltä," sanoi hän.

"Kuinka hän jaksaa?" Marianne tuli hänen luokseen, pani kätensä hänen niskansa ympärille ja kumartui eteenpäin.

Börje kääräisi kirjeen kokoon.

"Enhän minä olisi lukenut," sanoi Marianne vetäytyen loukattuna pois.

"Äiti kirjoittaa huonosti. _Minulle_ on se yhdentekevä, mutta..."

Marianne astui ovesta ulos ja sulki sen mennessään. Ah, tällä tavalla rangaistiin häntä tuhansilla, tuhansilla pienillä pistoilla. Hän oli muka siksi huono, että kun kysymyksessä oli ilo saada oppia tuntemaan hänen äitiänsä, ei hän olisi muuta kuin tutkinut oikokirjoitusta.

Börjen äiti, niin, Börjen äiti! Tässä oli pahin pulma. Siinä huomasi Marianne itsellänsä olevan kilpailijan. Tämä äiti, jonka silmäin eteen hän ei ollut kelvollinen astumaan! Tekihän Börje kaikki, pitääksensä heitä erillään toisistaan. Börje kävi usein katsomassa vanhaa kotiaan, kuinka usein, sitä ei Marianne voinut tietää; hänhän matkusteli niin paljo ja kirjoitti sitä paitsi joka viikko. Mistä? Minkälainen oli tämä vaimo? Mistä johtui hänen valtansa pojan yli? Missä kohden oli Marianne niin huono hänen rinnallaan?

Sattuma auttoi Mariannea. Vihdoinkin eräänä päivänä, kun Börjen aivan odottamatta täytyi matkustaa eräälle asialle, löysi hän aletun kirjeen äidille; se oli pistetty Börjen imupaperilehtien väliin. Marianne ei hetkeäkään arvellut, hän luki. Alussa tehtiin selvää kaikesta talossa tehdystä työstä; Marianne sai kuulla, kuinka hyvästi äidille oli kaikki selitetty, Börje kertoi niin vähäpätöistä kuin: yksi lehmä oli kantanut, niin ja niin paljon saatiin viimeisestä koelypsystä ja niin poispäin. Vaan sitten tuli lause, joka täytti Mariannen melkein kauhistuksella: Minun täytyy ajatella, mistä saisin kelvollisen voudin ensi vuodeksi. Ensimmäinen renki on kyllä hyvä, kun itse voin olla perään katsomassa, vaan hän ei voi hankkia tarpeellista arvossapitoa itselleen väen silmissä, vaikka onkin rehellinen kuin kulta. Ei millään tavalla sopisi jättää hänelle koko hoitoa, kun itse lähden ulkomaille. Jos te, äiti, siis tiedätte jonkun, joka --

Kirje oli katkaistu tähän.

"Kun minä lähden ulkomaille --." Börje ... ulkomaille! Minkätähden? Koska? Ja siitä hän ei ollut koskaan puhunut! Pää tahtoi mennä pyörälle. Mitä tarkoitettiin?

Marianne pelkäsi Börjen tulevan, pani sentähden kirjeen paikalleen ja hiipi huoneesta pois.

Börje ulkomaille! Kuinka salaperäistä ja käsittämätöntä!

Marianne ei voinut kysyä häneltä. Silloin ilmaisisi hän vakoilemisensa ja tämä olisi liian paljo uskallettua. Ei, ainoa keino nyt kuten ennenkin oli: voittaa hänet. Vaan kuinka pimeältä näytti! Oh Börje, Börje! Mitä kauvemmaksi hän erkaantui Mariannesta, sitä rakkaammaksi hän tuli tälle. Vaikka rohkeus kuinka horjuisi, ei hän luopuisi taistelusta. Hän pakottaisi Börjen itseänsä kunnioittamaan, hänelle mielensä lausumaan, häneen luottamaan. Hänestä täytyi tulla sellainen vaimo, että voi asettua hänen äitinsä rinnalle, jolla nyt näytti olevan kaikki, kaikki.

Hänen täytyi voittaa Börjen luottamus. Kuinka? Tuhansilla pikku keinoilla. Börjen täytyi viimein huomata, että hänen vaimonsa ansaitsi hänen luottamuksensa.

Juuri kun Marianne oli makuukamarissa pikkupoikansa luona tällaisiin ajatuksiin vaipuneena, avasi Börje oven.

"Marianne, saanko puhua kanssasi?"

Marianne astui työhuoneeseensa.

Börje näytti melkein alakuloiselta.

"Kuuleppas," aloitti hän äänellä, jossa oli vähä entistä ystävällisyyttä, "lautamies Antti Trulsson on luonani tuolla; meidän täytyy tarkastaa eräitä papereita. Minä pyydän häntä illalliselle. Minä en halusta vaivaisi sinua vieraillani, -- sinä olet hyvin vähä tottunut meidän seuraamme ... hm ... maan-ihmisiin, mutta -- näetkös -- minä en voi tätä kestää, ei ole hyvä, että he aina tapaavat vaan minut. Se näyttää heistä kummalliselta. Ja toiseksi osaa vaimo levittää ympärilleen semmoista vallan toista hauskuutta ... tehdä kaikki pyöreäksi, näetkös, ymmärräthän sinä? Sanalla sanoen: minä olisin sinulle kiitollinen, jos auttaisit minua tässä... Tottuisit täkäläisiin ihmisiin ja meidän elämäämme."

Marianne tuli niin iloiseksi, että sydän lennähti kurkkuun.

"Rakas Börje, eihän siihen tarvita mitään erityisiä etuliverryksiä! Käske sinä vaan."