Part 21

Marianne pani kätensä yhteen peiton päälle ja tähysteli ulos tyhjään avaruuteen, jossa lumi leijailemistaan leijaili akkunan ja tumman metsikön välillä.

Kummalliset tunteet valtasivat hänen mielensä sysien ja ympäröiden toisiansa kuin valon säteet liikkuvassa veden pinnassa. Varjoja ei tuntunut löytyvän, vaan ainoastaan kuvastuvia, hienoja välkähdyksiä, valopilkkuja -- ilman pysyväisyyttä ja johdonmukaisuutta -- valopilkkuja ja onnen tähtösiä.

Oli varsin ihmeellistä ajatella häntä, joka makasi tuossa pienellä vuoteellaan, häntä, joka oli hänen poikansa. Elämä tuntui saaneen toisen merkityksen, oli laajentunut, sulosointuisempi, vaan sen velvollisuudet olivat myös kasvaneet. Nyt tarvittiin voimaa ja hellyyttä, -- hänelle. Ja tienviitat seisoivat vakavina.

Oi riemua, kun hän kasvaisi pieneksi lylleröiseksi poikanuijaksi, ja hän saisi puristaa häntä niin kovasti -- niin kovasti käsivarsiinsa, että...!

Marianne pisti kätensä untuva-polstarilta alas tuolle pienelle vuoteelle, koskettaakseen kädellään tuohon pieneen lämpimään päähän, joka oli hento kuin linnun poikanen.

Niin hän oli onnellinen. Kokonainen ihmishenkihän tuossa uinahteli, vallan kokonainen, suuri ihmishenki. Kuinka kummallista!...

Ja hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän tunsi väsymyksessään suloisen levon tunteen ja voimien kasvavan.

Ja hän nukkui.

Kun hän sitten nukkuneena ja voimistuneena uudestaan loi silmänsä auki, näki hän nuo rauhalliset lämpimät silmät, joista hän viime aikoina oli oppinut pitämään.

Börje istui sängyn laidalla.

"Minä en koskaan tietänyt, että minun pikkueukkoni olisi näin oivallinen vaimo," sanoi hän, "rouva Landen sanoo sinun olevan vallan ihmeellisen terveen ja vahvan. Hän on vallan tyytyväinen sinuun."

Marianne hymyili. Hän tiesi sen olevan totta.

"Sinä et voi uskoa, mitä päiviä nämät viimeiset ovat olleet!" jatkoi Börje. "Minä olen kulkenut ympäri itku kurkussa ja ollut valmis nauramaan kaikille. Minä olen ruvennut oikein sairastamaan puhetautia. Näin taivaallisen iloinnen en ole ollut elämässäni koskaan. Ajatteles -- että siitä sentäänkin tuli poika!... Kuules nyt, eihän liene vahingollista jos minä soitan suutani korvasi näin täyteen? Näytäthän sinä vallan terveeltä."

"Onhan sinua sangen hauska kuunnella!"

"Minä olen saanut kirjeen äidiltäni. Hän lähettää sinulle ja tuolle pojalle terveisiä. Puhuinhan minä sinulle, että lähetin hänelle sähkösanoman? Se oli ensimmäinen sähkösanoma, jonka hän on saanut eläissään. Ajatteles hän mahtoi tulla iloiseksi! Hänen Börjellänsä poika! Niin, sen saatte uskoa; -- minä tunnen hänet. Johan sinä sait onnittelu-sähkösanoman vanhemmiltasi ja veljiltäsi? Totta kai. Olinhan minä itse niitä näyttämässä täällä. Pää menee oikein pyörälle paljaasta ilosta. Tuo kir ... tuo siunattu rouva Landen ei edes vielä tahtonut antaa minun puhua; vaikkei se olisi ehkä ollut vaarallista. Sano... Kirjoitanko Paulille. Onhan minulla hänen osoitteensa. Ei sentähden, että hän käsittäisi kuinka hauskaa sillä voi olla, jolla on poika; vaan minä kirjoitan hänelle joka tapauksessa. Vanha Pauli Sandell!... Ja sitten tulee äitini tietysti ristijäisiin -- luonnollisesti. Ajatteles, hän ei ole koskaan nähnyt sinua! Minä olen melkein iloinen ettette ole ennen olleet tuttavia, ja että sinä viime aikoina olet ruvennut osaa ottamaan talouden hoitoon, siitä äiti paljon pitää. Kuules -- eikö sinulla ole semmoisia suuria, raitaisia esiliinoja? Minä olen semmoisia aina ihaillut. Ei -- se on totta -- tiedänhän, ettei sinulla ole yhtään niitä, vaan äidiltä saat semmoisia, hän kutoo niitä itse. Ne ovat vallan kauniita, kauniimpaa ei saa nähdäkään, -- semmoisia tummia, pehmeitä värejä... Ei, Marianne, ethän vaan tule kipeäksi?"

"En ollenkaan; jatka sinä vaan."

"Onpa vallan, kuin kieleni olisi päässyt kantimistaan. Se on tapahtunut pojan tähden. Jeesus, kuinka minä olen iloinen! Sinä et voi koskaan uskoa, kuinka kovasti minä olen häntä ikävöinnyt! Ja sitten koetin minä puhua itsekseni, etten ottaisi mieltäni pahaksi, vaikka hänestä tulisi tyttö. Hän saa tulla, miksikä ikänä hän vaan tahtoo maailmassa, tiedätkös! Minä en pakota häntä vähääkään. Ja jos hän tahtoo lukea, niin ei tule koskaan kysymykseen, mitä se maksaa. Marianne, ajatteles vaan, kun me olemme saaneet hänen! Minä en ole koskaan uskaltanut sanoa sinulle, kuinka tyhjältä minusta on tuntunut: minä en luullut meidän koskaan saavan yhtään. Kun minä parantelin tilaa, tai istutin metsää, tai tein tulevaisuuden suunnitelmia -- mitä vaan -- olin minä aina vaan puoleksi iloinen; enhän tietänyt, kuka alkaisi siitä, mihin minä lopetan."

Uskollisuudesta loistava silmäpari saattoi hänen taas iloiseksi.

"Marianne, sinä olet mielestäni tullut hyvin kauniiksi. Sinun kasvoissasi on jotakin aivan uutta. Mitä se on? Enkä minä enää tunne itseäni niin vieraaksi sinun edessäsi kuin ennen välistä."

"Oh, Börje, siirry vähä. Kas niin."

Börje oli istunut vuoteen jalkopäässä, vaan siirtyi nyt ylemmäksi pitkin vuoteen laitaa, niin että he tulivat varsin lähelle toisiansa, jotta Marianne saattoi ottaa Börjeä kädestä. Marianne naurahti tyytyväisenä, ja makasi sitten alallaan katsellen vaan miestänsä.

Börje katseli ihmetellen Mariannea. Hän oli kuin toinen ihminen; siksi oli hän tullut noin vähitellen, vaan sitä ei hän ollut ennen niin selvästi huomannut, kuin nyt. Kasvojen vaaleudesta huolimatta oli entinen velttous hänestä kadonnut, muuttunut nuoruutta uhkuvaksi verevyydeksi.

Marianne tunsi olevansa levollinen ja iloinen. Hän oli nyt selvillä itsestään. Börje eikä kukaan muu! Mennyt ei voinut koskaan enää palata. _Yhtä_ hän tahtoi rakastaa ja hänelle kuulua. Hän hymyili tälle ainoalle. Riemullisen suloista oli tuntea itsensä kokonaiseksi ja jakamattomaksi. Tässä kokonaistunteessa ei ollut mitään sairautta eikä hermoja vaivaavaa, ei mitään tyhjiä ivakuvia eikä epäpuhdasta mielikuvittelua. _Hän_ tuossa oli todellisuus, käsiin tuntuva näkyväisyys, leveine, vahvoine hartioineen, joita saattoi syleillä terveen, elinvoimaisen viehätyksen valtaamana.

"Börje!"

Hän kumartui alas ja suuteli Mariannea, joka hyväillen kuin lapsi pani kätensä hänen jykevälle kaulalleen. Sitten olivat he taas entisessä asennossaan.

"Tämä on syntyä toisen kerran," sanoi Börje. "Ihanaa on eläminen tästä lähtien nyt, -- näetkös, -- vaimo! Mutta sanoppas, ethän pane pahaksesi, jos minä tahdon että minun eikä sinun äitisi vie lapsen kastettavaksi?"

"Sinä saat tehdä juuri kuin itse tahdot."

"Ja sitten... Mutta onpa se ihmeellistä, kuinka sinä olet muuttunut! Se ei suinkaan ole luulettelemista."

"Niin sinäkin olet, tai ehkä minä vaan niin luulen," vastasi Marianne melkein ihaillen. Ja sitten he taas olivat vaiti.

Mariannen mieleen juolahti äkkiä, ettei oikeastaan Börjen ruumiillinen voima ollut se, joka vaikutti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, vaan että se oli jotain aivan toista, jotain silmissä, itse kasvon piirteissä; ja hänestä olisi saanut saman käsityksen, vaikka hänellä olisi ollut Paulin siro vartalokin. Marianne tunsi yhä enemmän kiintyvänsä tähän, jota hän ei koskaan ollut oppinut ymmärtämään, Börjen ominaisluonteeseen eli individualiteettiin. Ja juuri nyt, kun hän lörpötteli noin avonaisesti, melkein lapsellisesti, alkoi hän aavistaa, mitä salakäytäviä tässä näkyvästi niin yksinkertaisessa luonteessa mahtoi ollakaan, joita hänen olisi tullut tuntea. Mitä Marianne tiesi! Paljo voi asua noiden harmaiden silmien ja mustien kulmakarvojen takana. Hän oli pahoillaan, ettei koskaan ennen ollut tuntenut halua tunkeutua hänen ajatuksiinsa, että Börjen elämä olisi tullut hänenkin elämäkseen.

Tätä ei voinut sanoilla selittää. Marianne lepäsi vaan pidellen Börjen kättä omissaan: hän tunsi salaisen halun nostaa se huulilleen, vaan jätti sen tekemättä. Väärin olisi, ajatteli hän, että nainen suutelee miehen kättä.

Mariannen nopeasti katsahtaessa Börjeä kasvoihin, kun loi silmänsä ylös hänen kädestään, juolahti Börjen mieleen vaiston tapainen, kutkutteleva ilo, -- ehkä tunne omasta voimastaan.

* * * * *

Kun Marianne oli ollut ylhäällä muutamia päiviä ja tunsi itsensä täydellisesti tointuneeksi, otettiin ristijäiset täydellä todella puheeksi.

Hän ja Börje istuivat Mariannen työkamarissa, Börje akkunan luona ja Marianne pienessä lepotuolissa likellä hänen vieressään, vaan peremmällä huonetta.

"Marianne," sanoi hän, "yhden asian olen minä saanut päähäni: pojan täytyy saada nimekseen Pauli."

Marianne tunsi veitsen piston rinnassaan, ja hänen kasvonsa kylmenivät. Börjen täytyi välttämättömästi huomata, kuinka hän vaaleni.

"Eiköhän olisi parasta antaa hänelle sinun isäsi nimi?" sanoi hän arasti.

"Ei. Minä en pitänyt isästäni."

Mariannella ei ollut enää rohkeutta kysyä, eikö pojalle sopisi jonkun hänen omaisensa nimi.

"Paulista olen minä aina pitänyt," lisäsi Börje, "en niin paljon semmoisena kuin hän nyt on, vaan semmoisena kuin hän oli. Siinä on elämäni kauniin muisto. Kuka tietää, mitä minusta olisi tullut, ellei minulla olisi häntä ollut! -- häntä ja äitiä."

Hän oli varmaankin nähnyt Mariannen vaaleuden, sillä hän katseli häneen kummastellen.

Mariannen valtasi pelko, että Börje voisi jotain aavistaa. Rajusti taisteli hän silmänräpäyksen. Ei, nyt kestäköön tai kaatukoon, vaan rehellisyys esiin! Muuten olisi heidän välilleen ainaiseksi jäänyt valhetta ja petosta.

"Börje, se ei ole mahdollista, että hän kastetaan Pauliksi."

"Miks'ei?"

Tuo ääni ei sietänyt vastaan sanomista.

"Minun ja hänen välillään on ollut jotakin, josta sinä et tiedä."

"Ollutko?"

"Niin, Pauli ja minä..." Hänen huulensa tavoittelivat turhaan sanoja.

Börjen katse muuttui teräväksi ja kovaksi, se tuijotti silmänräpäyksen Mariannea kasvoihin, ja sitten muuttui se tyyneksi, tylyksi, käsittämättömän tyyneksi.

"Jatka, mitä aioit sanoa," sanoi hän niin luonnottoman jäykästi, kuin olisi pelännyt huuliaan liikuttamalla ilmaisevansa sisällisen liikutuksensa, "eihän se tietysti voi millään muotoa koskea pojan nimeen. Miten Paulin laita oli?"

"Siinä oli jotakin ... tai oikeammin, siinä oli tuskin mitään, vaan se ei ollut vallan oikein. Minä olisin toivonut, etten koskaan olisi nähnyt häntä, ettei hän koskaan olisi tullut tänne."

"Tuota ei kukaan ihminen voi ymmärtää. Tarkoitatko, että olit rakastunut häneen."

Ääni oli tyly, katse aivan kummallisen malttavainen, tutkisteleva.

"Meidän välillämme oli jonkinlaista salaista käsitystä."

"_Molempienko_? Pauli siis myös tiesi asiasta!"

"Tiesi."

"Kuinka se alkoi?"

"Kun te pelasitte shakkia."

"Me! Hän ja minä?"

"Niin."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Meillä oli tapana istua ja katsella toisiamme."

"Vai niin, eihän siitä liene mitään puhumista."

"Kyllä; me olimme oppineet ikäänkuin puhumaan sillä tavalla."

"Kun minä istuin vieressä?"

Marianne tahtoi sanoa "niin", mutta ääni tuntui sammuneen.

Börje vaan katseli häneen. Hän tunsi sen, vaan ei voinut luoda silmiään ylös.

"Ellen olisi tätä hirmuisesti katunut, en sitä olisi nyt ottanut puheeksi."

Hän pani kätensä ristiin polvelleen ja antoi päänsä painua alas. Vaikka Börjellä olisi ollut valta elämän ja kuoleman yli, ei Mariannesta olisi olo tuntunut tämmöiseltä.

"Niin, niin. jatka vaan, hyvä on."

Hän puhui kuin kysymyksessä olisi ollut pitkällinen leikkaus, jonka kestämiseen hän tarvitsi koko itsensä hillitsemisen.

"Meillä oli tapana tarttua toistemme käteen."

"Käteenkö?"

"Salaisessa tarkoituksessa tai noin... Sen ajatteleminen on kovin inhottavaa!"

"Niin, niin, lisää, lisää!"

"Ja sinä iltana, jolloin hän matkusti, suuteli hän minua."

"Silloinko, kun matkusti?"

"Niin, eteisessä, kun sinä olit sikaaria noutamassa."

"Ja sinä annoit sen tapahtua -- tietysti -- sinä halusit sitä."

Ei ollut, mitä vastata, syyllisyyden tunne vaan runteli hirmuisesti.

"No? Ja sitten?"

"Ja hän tuli takaisin, kun minä olin Eslövissä."

Marianneen tuijotti katse niin läpitunkevan terävä, ettei hän koko elämässään ollut unhottava sitä. Hän olisi tahtonut päästää tuskanhuudon, vaan hänen kauhistuksensa sen tukahutti.

"Kun hän tuli takaisin, tiesin minä tämän" -- hän osoitti piskuiseen -- "ja minä sanoin, että hänen pitää lähteä pois." Marianne puhui äänellä, jota hän ei edes itse tuntenut omakseen.

"Pauli ja sinä!... Kun Pauli ja sinä voitte tehdä semmoista ... kun sinä voit istua siinä ja sanoa, että olette liehakoinneet vallan nenäni edessä, mihin voin minä luottaa --? Voiko uskoa naista, joka kertoo semmoista?"

Marianne kaappasi tuolin nojapuusta kiinni, sillä hetkeksi musteni kaikki hänen silmissään.

"Minä olen puhunut totta, ja sanonut koko totuuden," änkytti hän kuin unissaan.

"Minä kuulen mieluimmin kaikki, eikä sinun tarvitse peljätä," sanoi Börje. "minä en tee mitään vihapäässä. Sinä olisit voinut olla joko alkamatta tai sanoa kaikki."

Hän oli kääntynyt ja katseli nyt istuviltaan akkunasta ulos toinen käsi sen laudalla. Hän oli tullut keltaisen vaaleaksi päivettyneen ihonsa tähden. Marianne ei voinut nähdä hänen kasvojaan, vaan ainoastaan hänen toisen poskensa, joka oli kummallisesti vuodan värinen sekä lyhyen, mustanruskean parran ohuen varjostuksen, ja kuitenkin voi täydellisesti ajatella miltä hänen kasvonsa näyttivät, -- väsyneiltä, ilottomilta, hillityiltä -- niiden läpitunkemakin tylyys herätti pelkoa, joka kaivautui luihin ja ytimiin asti. Lepyttää nyt tätä mieltä, saada nyt lämpöä noihin juonteisiin. -- siihen vaadittiin ihmetöitä.

"Minä olen kertonut sinulle kaikki," sanoi Marianne murtuneesti ja soinnuttomasti.

Börje oli vaiti, eikä toisella ollut mitään lisättävää. Vaikka hän olisi mitä lausunut, ei se olisi mitään vaikuttanut; sentähden istuikin Marianne jäykkänä ja liikkumattomana tajuttomassa epätoivossa.

"Minä en ymmärrä, mitä tuossa oli minulle uskomista, ellei siinä ollut enempää."

"Se oli meidän välillämme kuin valheena tai petoksena."

"Suuria sanoja!"

"Minä tahdon saada sen poistetuksi mistä hinnasta hyvänsä."

"Poisko?" Nyt naurahti Börje, lyhyesti, kuivasti, jonka jälkeen hänen kasvonsa tulivat taas entiselleen.

Tätä tunnotonta kylmyyttä oli hirmuista kestää. Se teki Mariannen rammaksi. Hän olisi tahtonut heittäytyä miehensä jalkoihin, kerjätä armoa, vaan ei uskaltanut; Börje olisi häntä vielä enemmän ylönkatsonut.

"Eiköhän olisi syytä ollut olla ennemmin vaiti? Tuollainen on niin tavattoman yksityistä laatua, ettei siitä juuri ole muiden kuultavaksi."

"Minun täytyi se sanoa. En voinut sitä salata!"

"Tuntuuko nyt paremmalta sitten?"

Jos Börje olisi vetänyt Mariannen piinapenkille, ei tämä olisi tuntenut suurempia tuskia kuin nyt. Hän nousi ja horjui peremmälle huonetta; Börje ei kääntynyt; Marianne tunsi samaa tarvetta muuttaa paikkaa kuin kuoleman tautia sairastava eläin. Hän asettui silmänräpäykseksi uunin viereen nojaten käsivarrellaan sitä vastaan. Sitten kumartui hän pöytää vastaan painaen otsansa siihen. Ei ollut mitään lepoa eikä helpotusta. Ei vähääkään hyödyttänyt, jos olisi koettanut asiata lievittää! Hän nousi taas, meni takaisin entiselle paikalleen ja istui äänetönnä entiseen asemaansa.

"Minkätähden olisin sanonut mitään, ellen olisi sanonut kaikkea?" lausui hän raskaasti ja ponnettomasti.

"Harvoinpa naiset sanovat kaikkea."

"Börje, ei minulla ole ainoatakaan hengenvetoa, jota tahtoisin sinulta salata!"

Hän oli yhä vaiti ja Marianne näki yhä vaan hänen toisen poskensa.

Jospa hän edes olisi saanut katsoa häntä silmiin, nähdä tämän jäykistyneen muodon purkautuvan, vaikka millä tavalla, vaan ei tätä, ei tätä! Hän pani kätensä Börjen käsivarrelle.

"Uskotko minua, Börje?"

"Marianne -- ei yhtään kujeilemisia nyt!"

Börje kääntyi yhdeksi ainoaksi silmänräpäykseksi. Mariannen vapiseva käsi oli poistettava hänen käsivarreltaan. Arkana kuin rikoksellinen veti Marianne sen pois. Ja sitten istui hän hiljaa sanaakaan enää lausumatta.

Rintakehää tuntui pakottavan kokoon hänen sydämensä ympärille, tukehuttaen, kiristäen, kuolettaen. Se oli sellaista tuskaa, ettei ääni eikä valitus sitä kyennyt ilmoittamaan.

Hän nousi, astui vesikarahvin luokse ja joi lasin vettä; tuli sitten taas entiselle paikalleen.

"Minkätähden et lähtenyt Paulin kanssa? Minkätähden sinä jäit luokseni?"

Marianne olisi voinut puhua tälle poskelle ja tälle niskalle, jos olisi tahtonut, vaan hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Minkätähden hän ei lähtenyt Paulin mukana, oli Börje sanonut. Sentähden, etteivät he koskaan olleet rakastaneet toisiansa. Ja jos he eivät olisi koskaan rakastaneet toisiansa, minkätähden he sitten olivat katselleet toisiaan ja pudistelleet toistensa käsiä -- tulisesti, salaisesti, vapisuttavin tuntein? Sentähden että hän sydämessään oli se, minä Börje häntä pitikin: kevytmielinen nainen.

Mutta eikö sitten ollut yhtään armoa! -- hänelle, joka näin katkerasti katui.

"Börje ... _katso_ minuun, Börje!"

"En nyt."

Äänessä oli kylmää inhoa, ei vihaa. Marianne oli liian alhainen hänen harminsa esineeksi.

"Eikö tämä koskaan, koskaan voi tulla sovitetuksi?"

"Anna minulle aikaa."

Sanat lausuttiin niin jäykästi ja kylmästi ja tunteettomasti, että pienimmänkin toivon kipinän täytyi sammua ikuisiksi ajoiksi niitä kuullessa. Ja kuitenkin täytyi tätä kestää, kärsiä. Kyyneleitä ei kuulunut, kurkun ympärystää tuntui vaan kivistävän, kiristävän. Hän istui hiljaa tuolillaan ja väänteli käsiään.

Hän ei uskaltanut enää puhua. Mitä hän olisi sanonut? Hän rakasti Börjeä. Sentähden oli Börjen kädessä kuin valta, elämän ja kuoleman ylitse.

Äänettömyyttä kesti kauvan. Mariannen mielestä olisi sitä saanut kestää kuinka kauvan hyvänsä. Hän oli hengellisesti rampautunut kiveksi. Ei ajatuskykyä eikä tunteita ollut enää. Kaikki oli kokoontunut yhteen ainoaan suureen, kuolleeseen toivottomuuteen.

Koneen tapaisesti istui hän Börjeä katsellen. Jokainen ryppy tämän vaatteissa, jokainen pikkuseikka hänen olennossaan painui terävästi hänen mieleensä. Koko hänen elämänsä oli pyyhkäisty pois; muuta silmänräpäystä ei ollut kuin nykyinen. Menneisyys, tulevaisuus -- kaikki oli poissa. Hän ja Börje, -- mitään muuta ei löytynyt.

Hän katseli Börjen vasenta kättä, joka näytti leveältä housujen tumman värin pohjalla; hän katseli oikeata, joka sormet koossa lepäsi akkunan laudalla velttona ja levollisena. Hän katseli käsiranteen sisäpuolta, jossa suonet risteilivät ja jossa suoni tykytti nahan alla kohoten ja laskien kuin pienen vasaran naputuksesta. Tämä suoni ainoastaan näytti elävän tässä jäykistyneessä liikkumattomuudessa, siihen tuijotti Mariannenkin katse, kuten tajuton ihminen tylsästi ja yksinkertaisella ilolla katselee kaikkea liikkuvaista. Tähän kimmoavaan suoneen näkyi kaikki jälelle jäänyt lämpö kokoontuneen, kaikki muu oli kylmää ja kuollutta. Se yksin todisti tunteiden raivoa, jota vaan äänettömyys hillitsi. Vaan Marianne istui ja tuijotti siihen mitään ajattelematta. Hän tunsi kuin tulisi hän tästä mielipuoleksi, vaan ei välittänyt siitä.

Sitten nousi Börje, vaan ei kääntynyt häneen. Ja sanaakaan enää sanomatta astui hän ulos huoneesta.

Marianne nousi myös ikäänkuin mennäkseen; vaan hän seisahtui äkkiä, toinen käsi harasi tuolin selkälautaan ja toista painoi hän rintaansa, jossa tuska tuntui. Hän ei tiennyt mitään, ei ajatellut mitään, vaan hänen sielussaan syntyi vaivalloisesti jonkinlaista mykkää, muodotonta tajuntaa, joka pyrki johonkin, koetti päästä selville ja kiintyä asioiden kulkuun.

Börje? ... Börje!... Hän oli saattanut itsensä hänen ylenkatseensa alaiseksi, katkaissut itseltään tien hänen sydämeensä. Hän oli toiminut houreissaan, hän eli unta.

Hän oli rikkonut sitä ainoata ihmistä vastaan maailmassa, jota hän rakasti, ja nyt ei asia voisi enää koskaan tulla hyväksi.

Kuului askeleita, -- hyvin kaukaa kuin sumusta.

"Kuinka on? Olette kipeä, rouva. Vai onko jotain tapahtumaisillaan. Olkaa varuillanne, rouva; jos te saatte harmia, niin saa tuo piskuinen siitä kärsiä."

-- Tuo piskuinenko? --

Marianne tuijotti rouva Landen'iin ymmärtämättömänä.

"Tahdotteko vettä? Juokaa!"

Marianne vei lasin syrjään kädellään.

-- Tuo piskuinen? -- Nyt ymmärsi hän. Niin, hän tahtoi mennä sen luokse. Börjen poika, Börjen ja hänen.

Kuin unissakävijä hiipi hän laattian poikki makuukamarin ovelle. Kynnyksellä kääntyi hän. Kasvot olivat tunteettomat, vähä ankarat. Häntä olisi voinut tuskin tuntea.

"Minä tahdon olla yksinäni."

Näin tyynesti ja kylmästi! Hän kääntyi taas ja pani oven kiinni perässään.

"Laupias Jumala, mikä rouvaa vaivaa?" höpisi rouva Landen ja kiiruhti keittiöön neuvottelemaan emännöitsijän kanssa.

Sen huoneen oven sisäpuolella, jossa hänen lapsensa nukkui, seisoi Marianne, nojautuen oven lukkoon ja tuijotellen eteensä mitään näkemättä.

Tämäkö siis oli rakastamista? Tämä, kärsiä näin pohjattomasti! ... tämäkö?

Niin, niin, niin. Ja isku oli lyönyt. Tuska, se on elämä, -- tuska, joka käy yli inhimillisten voimien... Ellei Börje antaisi koskaan anteeksi, ei unohtaisi koskaan, ei rakastaisi häntä enää koskaan!

Minkätähden -- täytyy elää, minkätähden ihminen syntyy? -- kun olo on näin sanomattoman katkeraa.

Horjuvin askelin kuin kuumetautinen meni hän vuoteen luoksi ja laskeutui siihen polvilleen. Hän pani kätensä ristiin ja painoi otsansa niitä vasten.

Hän makasi, hänen poikansa. Hän makasi tuossa -- hän, -- jonka tuli olla hänen ainoa lohdutuksensa, hän, joka oli oleva hänen koko voimansa.

Syleillen levitti hän käsivartensa lapsen pienen vuoteen ympäri, ja sydämen täytti lämmittävä aalto. Nyyhkytys puhkesi ja kyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen poskiansa. Ja hän itki, itki niin hillittömästi kuin lohduton lapsi, -- itki kunnes ei ollut yhtään kyyneltä enää jälellä, ja kunnes hän ei tuntenut muuta kuin hervotonta väsymystä.

Sitten hän nousi ja pesi kasvonsa.

* * * * *

Kun itse murros oli ohitse, taisi Marianne ajatella tyynesti. Vaan mahdotonta oli hänen arvata, miten Börje menettelisi tapahtuneen johdosta. Hän tunsi häntä liiaksi vähän. Hänen täytyi odottaa.

Hänen tunteihinsa vetoamisella ei olisi mitään saatu aikaan. Tyyneyttä ja kestävyyttä vaan tarvittiin.

Mariannea itseä kummastutti, ettei hän tuntenut silmänräpäystäkään katumusta puhuneensa, vaikka Börje olikin huomattavan välinpitämätön hänen rehellisyydestään. Jos Mariannen nyt onnistuisi voittaa hänet uudestaan, ei olisi mitään pelkoa tulevaisuudesta, ei mitään sala-ajatusta omassa sydämessä.

Ennen illallista tuli Börje sisään. Marianne istui makuukamarissa lamppu pienellä pöydällä ja neuloi. Hän oli vaalea ja hänen silmänsä punareunaiset, vaan hän näytti tyytyväiseltä.

"Marianne," aloitti hän ja istahti, "minä olen punninnut sanojasi."

Marianne loi silmänsä ylös työstään.

"Minä luulen, ettei sinulla ollut yhtään aavistusta siitä, mitä niiden täytyi vaikuttaa minuun. Kummallista on, ettet sitä älynnyt."

Hän vaikeni, mutta Mariannella ei ollut mitään muistuttamista. Kysymyksessä oli _hänen_ tunteensa, _hänen_ käsityksensä, eikä Mariannen.

"Minä en epäile sinua enemmästä kuin itse olen sanonut. Mutta kun sinun tunteesi minua kohtaan ovat tulleet sellaisiksi, olisi ollut paremmin tehty lopettaa."

Mariannen valtasi taas ahdistava tuska. Eihän hän voinut sanoa, ettei Pauli koskaan ollut hänestä suuremman arvoinen kuin Börje.

"Nyt olemme me sidotut toisiimme _hänen_ tähtensä" -- hän osoitti pientä vuodetta, -- "meidän täytyy katsoa kuinka pääsemme tästä niin helposti kuin mahdollista."

Mariannen katseeseen ilmautui jonkinlaista kiitollisuutta.

"Mutta minä tunnen itseni; minä olen sitkeämielinen ja aikaa kysyy, ennenkuin tämän voitan. Sentähden pyydän sulta yhtä asiaa: -- ettet kiiruhda minua."

Marianne tunsi rohkeutensa alenevan.

"Älä koita minua voittaa ystävyydellä äläkä semmoisella. Se herättäisi minussa inhoa vaan. Minä olen kun olenkin nyt semmoinen. Anna minun mennä, kunnes voin tulla itsestäni. Ja ole rehellinen minua kohtaan. Nyt olen minä varuillani. Nyt olet itse saattanut minut epäilemään, nyt en minä taas voi päästä siitä ensi hopussa. Sinä olet kokonaan toisenlainen kuin olin ajatellut. Minä olen vallan perin pohjin erehtynyt. Mutta ehkä se vielä voi muuttua hyväksi. Kun vaan annat minulle aikaa."

Hän katsahti Marianneen, kuin olisi hän tahtonut katsoa hänen sielunsa pohjaan saakka.