Part 20

Tämmöinen syrjällä-pysyminen vaikutti häneen itseensä ihmeellisesti. Börjen olento voitti sen kautta alaa hänen silmissään. Käännettä seurannut vastenmielisyys häntä kohtaan oli Mariannesta kadonnut; mikä häntä nyt pidätti Börjeä lähestymästä, oli jonkinlainen kelvottomuuden tunne sekä sen ohessa jotain muuta, jonka hän nyt vasta oli huomannut oman luontonsa pohjalla, -- se oli jotain saastaista, törkeätä, joka Paulia ajatellessa pisti vielä selvemmin näkyviin. Minkälainen nainen hän olikaan? Kysymys värisytti häntä. Naisromaanien jumalallinen moraali oli lakannut häneen soveltumasta. Hänessä itsessään oli toista, joka ei antanut perää: _yhden_ rakastaminen ja hänelle kuuluminen.

Kulunut elämä oli hänestä ollut niin hajanaista, että hän mielestään voi vasta pitkän koettelemuksen perästä tulla todelliseksi ihmiseksi. Pauli oli mielensä katkeruudessa päästänyt suustaan sanoja, jotka olivat tarttuneet Mariannen muistiin kuin terävät väkäset. Hän tunsi joka päivä peittelevänsä saalista, joka milloin tahansa saattoi pilkahtaa näkyville.

Aika meni tyyntä, tasaista menoaan. Tuli suvi, jolloin Börje ehdotteli, että Marianne kutsuisi jonkun veljistään maalle luokseen loma-ajaksi. Vaan ihmeekseen sai hän Mariannelta jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän oli ruvennut omaisiansa arastelemaan. Hänen nykyisessä tilassaan oli muka jotain hävettävää.

Hänen omaisensa huomasivat hänen vetäytyvän syrjälle heistä ja pitivät sitä kylmyytenä; kirjeet tulivat molemmin puolin aina harvinaisemmiksi ja tyhjänpäiväisemmiksi.

Börje oli tyytyväisempi maailmassaan kuin ennen koskaan, ja ainoan huolensa puki hän tavallisesti näihin sanoihin: "minä lyön vaikka pääni kallioon siitä, että meidän Herramme ainoastaan kiusalla tekee lapsesta tytön, sillä minun on kerrassaan ihan mahdotonta ajatella muuta kuin poikaa."

Hirmuisen kärsimättömyytensä uskoi hän sitä paitse Mariannellekin; tämähän kesti kokonaisen ijankaikkisuuden.

Hän houkutteli Mariannen usein mukaansa pelloille ja niityille, ja tätä rupesikin huvittamaan tuommoinen samoileminen ympäristössä, ilma ja liikunto vaikutti hyvää ja hän rupesi näyttämään terveemmältä. Vaikka hän hartaasti tahtoikin tehdä jonkinlaista katumusta ja sovittaa kulunutta pitkällä paastoomisella, tunsi hän kuitenkin itsessään terveen ja voimakkaan elämänilon rupeavan itämään, ja se kasvoi ja kehittyi vastoin hänen tahtoansakin. Välistä täytyi hänen oikein pakottaa itseänsä ajattelemaan mennyttä, niin helposti rupesi se haihtumaan mielestä. Vaan täydellistä lepoa ei menneisyyden muisto hänelle koskaan tahtonut suoda. Kun hän vähimmin oli varuillaan, saattoi joku pikkuseikka herättää kaikki vanhat syytökset häntä vastaan uuteen liekkiin, ja silloin täytyi hänen nuhdella itseänsä entistä ankarammin. Semmoisia nuhteita ei hän saattanut kärsiä. Ne koettelivat hänen voimiansa, ne kiduttivat häntä, sentähden että ne olivat erottavana muurina hänen ja Börjen välillä.

Eloton, laiskehtiva välinpitämättömyys oli poissa.

Börje oli koko suven matkustanut kaupungissa säännöllisesti kaksi kertaa viikossa. Marianne ei ollenkaan voinut ymmärtää syytä siihen. "Illalla palaan kotio," vastasi hän, Börje lähti aina ensimmäisessä aamujunassa ja tuli puolenpäivän jälestä takaisin.

Marianne ei tavallisesti noussut niin aikaisin makuulta, jonkatähden jäähyväiset lausuttiin aina illalla, vaan eräänä aamuna Elokuun lopussa, juuri kun Börje oli astumaisillaan vaunuihin, tuli Marianne valmiiksi puettuna portaille.

He nyökäyttivät päätään toisilleen, ja Marianne jäi portaille katselemaan kummastellen kuin äsken herännyt lapsi. Taivas oli selkeä ja vaaleansininen, ilma vielä viileätä ja ihmeellisen puhdasta hengittää sekä voimakasta kuin suven ravitsemaa. Marianne luuli joka hengenvedossa ahmivansa oman nuoruutensa tunnetta. Hän loi silmänsä alas. Kaikkialla valoi aurinko sädehtivää hohdettansa, jok'ainoa oksa, jok'ainoa pieni kastehelminen ruohonkorsi loisteli ja kimalteli.

"Börje," lausui hän hämillään henkeään pidätellen, "kuinka ihanalta tuntuu tänä päivänä! Nytpä vasta ilma on!"

"Tämmöistä on ollut joka aamuna tämän viikon kuluessa," vastasi Börje levollisesti kuten aina. Ja sitten katseli hän Mariannea. Hänestä oli hauskaa, kun Marianne oli noussut näin aikaisin ylös, sillä Börje ei voinut kärsiä aamu-uinailemisia.

Ja tuossa seisoessaan ja Mariannea katsellessaan luuli hän hänessä näkevänsä jotain aivan uutta, jonkinlaisen muutoksen, jota ei ennen ollut huomannut. Poskille oli tullut raittiimpi puna ja silmät niin heleän sinertäviksi kuin lapsilla.

Börje seisoi kivikäytävällä ja Marianne likellä hänen vieressään portailla. Hän tarttui Mariannen käsiin ja veti niitä luoksensa, joten tämä tuli nojautumaan hänen rintaansa vastaan.

"Marianne," kuiskasi Börje, ikäänkuin häveten omaa ihastustaan, "eikö eläminen ole suurta ja arvokasta? Me tunnemme elämän tykkivän jok'ainoassa suonessamme, näemme sen tässä ympärillämme kaikkialla luonnossa. Tahtoisin kahdeksan keuhkoa hengittääkseni, neljä paria silmiä nähdäkseni, kahdeksan kättä työtä tehdäkseni, sellaisia nimittäin kuin minulla on. Minä tahtoisin ulottua sanomattoman pitkälle ja jaksaa sanomattoman paljon... Ah, Marianne!"

Börje irroitti hänet itsestään, ja hän loi silmänsä Börjeen. Olihan hänen kasvoissaan aivan samaa mitä ilmassa ja aamussakin! Marianne ei tietänyt, mikä niissä viehätti. Aurinko päilyili hänen silmissään, suvi rehotteli parhaallaan noilla hymyilevillä, lyhyen ja kiillottoman parran ympäröimillä huulilla. Hänen rumuutensa tuli kauniiksi, kauniimmaksi kuin kauneus. Mariannea hurmasi katsella näitä kansanomaisia juonteita, joissa itse tyyneys oli asumassa, hän ihaili tuota hartevaa vartaloa ja pyöreätä selkää. Sillä tässä kaikessa ilmautui jotain kokonaista, jotain järkähtämätöntä, raskasta, jäykkää voimaa, jotain rehevää, kuten kesän luovassa kyvyssä.

Hän heittäytyi hetken tunteen valtaan, pujotti käsivartensa Börjen kaulaan ja suuteli häntä. Börje painoi häntä rintaansa vasten, kallisti hänen päätänsä sivulle ja painoi huulensa hänen korvansa taakse paljaaseen kohtaan juuri utuisten hiusten alapuolelle.

Marianne kirkaisi ja astui askeleen taaksepäin. Hän oli tullut kuolonkalpeaksi ja jäi seisomaan Börjeä tuijotellen.

Hän näytti nähneen aaveen.

"Marianne, mikä sun on?"

"Ei mikään. Minä pelästyin."

"Mitä sinä pelästyit?"

"En tiedä."

"Ethän liene kipeä? Jeesus, kuinka vaalea sinä olet! Mitä se on?" Börje astui portaalle.

"Ei, Börje, älä koske minuun!" huusi hän kiivaasti, "äläkä suutele minua koskaan siihen paikkaan, älä koskaan _siihen_ paikkaan!"

Marianne vavahti ja sitten pelästyi hän omia sanojansa. Tokkohan Börje saisi mitään syytä epäluuloon? -- "En tiedä kuinka on laitani, ehkä kuitenkin voin huonosti," lisäsi hän tyynemmin ja pyyhkäisi kädellään otsaansa sekä horjui huoneeseen.

Börje tahtoi jäädä kotiin, jos sairauden kohtaus sattuisi tulemaan uudestaan, vaan Marianne rauhoitti hänet pian, saattoi häntä uudestaan vaunujen luo, ja Börje lähti.

Yksin jäätyään ei Marianne mennyt sisään, vaan istui portaalle ja itki kasvot käsiin peitettyinä, kuin sydän olisi tahtonut haljeta. Ja kun oli itkenyt itsensä väsyksiin ja kyyneleet olivat lakanneet itsestään vuotamasta, meni hän hitaasti huoneeseensa alkamaan työtänsä.

Mitä tästä kaikesta vihdoin tulisi? Eivätkö nuo ajatusaaveet heittäisi häntä koskaan rauhaan? Eikö ollut mahdollista tulla puhtaaksi tästä, joka tuntui valheelta? Pitikö sen aina seisoman näkymättömänä muurina heidän välillään, tämän, jota hänen täytyi salata mieheltään.

Yksi keino oli: -- totuus. Sanoa hänelle kaikki, seuraisi siitä sitten mitä tahansa. Mutta semmoinenhan olisi mieletöntä. Hän olisi häpeästä tukehtunut. Ja -- sitäpaitse -- mitä hänellä oli kerrottavaa? Eihän siinä ollut mitään puhumista.

Eikö mitään?

Ja kuitenkin pysyisi tämä aina heidän välillään. Hän halveksisi aina itseään. Hänen kaksipuolisuutensa Börjeä kohtaan... Milloin toinen milloin toinen! Mikä hän sitten itse oli? Kevytmielinen nainen, joka ensin oli uskoton miehelleen, ja sitten taas uskoton tuolle toiselle. Mitä lohdutusta siinä oli, ettei asia ollut päättynyt rikokselliseen tekoon, kun alhaisuuden tunnusmerkki oli poltettu hänen omaan olentoonsa!

Alkuperäinen itsensä inhoaminen valtasi hänet uudestaan: paha oli parantumaton. Asia ei tullut siitä paremmaksi, vaikka se vaikutti ainoastaan hänen mielikuvitukseensa, kun ei hän koskaan voinut päästä siitä vapaaksi. Minkätähden piti hänen saaman elämäänsä tämän mädänneen pilkun? Eikö hänen pitänyt silmänräpäystäkään saaman tuntea täydellistä onnea tämän ainoan pilkun tähden?

* * * * *

Kun Marianne oli saanut kestää vähä todellista sielun taistelua, oli hän oppinut panemaan arvoa työnteolle. Hän neuloi itse vaatteet piskuistansa varten, joka toimi antoikin hänelle kylliksi tekemistä.

Kun hän tarkasteli varastoja lapsenkamarissa ja äärettömän tyytyväisenä sovitteli kasaan pientä paitatusinaa, jonka hän juuri oli saanut valmiiksi, silloin hän melkein häpesi omaa lapsellista iloaan, jota tunsi kättensä töitä katsellessaan. Sentähden täytyi hänen pitää se yksinään. Ei ollut ketään, joka näki tai ihaili hänen huolellisen kärsivällisyytensä teoksia, vaan suloista oli, kun tiesi itse kaikki tehneensä; kaikki -- kaikki!

Lopuksi piti kaikki tyynyt täytettämän höyhenillä, johon toimeen hänen täytyi ottaa emännöitsijä avukseen. Tämä osoitti toimessa niin suurta, vaikka ujostelevaakin harrastusta, kun sai hänkin puolestaan vetää kortensa pienokaisen vastaanotto-varustuksiin, että Marianne sai suuren halun näyttää hänelle kaikki tyyni. Hän varmaankin osaisi antaa semmoiselle arvoa.

Kun viimeinen tyyny oli valmis ja Marianne pannut taas yltänsä vanhan pumpulihameen, johon hän oli pukeutunut höyhenien tähden, sanoi hän arasti:

"Minä olen neulonut koko joukon vaatteita. Ehkä teitä haluttaa nähdä niitä?"

"Vallan sydämeni pohjasta," vastasi Tiina-neitsyt äänellä, joka värähteli liikutuksesta ja innosta.

He astuivat siis yhdessä lapsenkamariin, joka nyt oli kalustettu, ja Marianne veti esiin laatikon toisensa jälkeen ja levitteli niiden varastoja.

Neitsyt oli ihastuksissaan. Hän tutki neuloksia ja pitsejä tuntijasilmällä; kaikki oli mestarillisesti valmistettua ja ihailu nuorta emäntäänsä kohtaan valtasi hänet kokonaan.

Päästiin puheisiin. Jää suli.

"On minullakin ollut pikkunen," sanoi neitsyt ja pyyhkäisi silmiään puhtaaseen pumpuli-esiliinaansa, "vaan hän kuoli, kun oli vasta kolmen vuoden vanha."

"Vai niin!" Marianne katseli häntä säälien. Hän ei ollenkaan muistanut siinä olevan mitään erinomaista, että neitsyllä oli lapsi ollut, ja kumpikin tunsi, että heillä oli jotain yhteistä. Sangen hauskaa oli puhua kaikesta tästä naiselle, ja neitsyt, joka oli jo hyvin vanha ja kokenut näissä asioissa, antoi monta hyvää neuvoa. Äitinsä luona oli Marianne tuntenut itsensä viimeksi kaupungissa käydessään niin ujoksi, että hän suoraan ja kylmästi oli keskeyttänyt kaikki haastelut tämmöisistä asioista, vaikka äiti olisi niitä kosketellut kuinka varovasti tahansa. Neitsyn kanssa oli laita aivan toinen. Hän ymmärsi asian aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti: kaikki oli kuin pitikin, eikä siinä ollut mitään, jota olisi tarvinnut hävetä, eikä mitään, jota olisi tullut kiertää varjontapaisella tarkkatuntoisuudella. Ja kuitenkin oli hänen puhelutavassaan eräänlaista alkuperäistä hienoutta, joka Mariannea kummastutti. Sydämellinen yhdysside oli syntynyt tuon vankan työmiehen ja Mariannen välille. He olivat naisia molemmat ja heidän välilleen jäi tästä lähtien jonkinlainen salainen sopimus.

Marianne tunsi saaneensa ystävän elinajakseen. -- Näin pienestä hinnasta!

Tämä uusi tuttavuus teki nuoren emännän olon vilkkaammaksi ja kodikkaammaksi. Tomtön jokapäiväinen elämä näytti hänelle uuden puolensa.

Lukemattomia olivat ne pienet huolenpidot ja tarkkaavaisuudet, joita neitsyt siitä päivin rupesi osoittamaan häntä kohtaan. Hän näkyi jo kauvan odottaneen jotakuta hellyytensä esineeksi. Säästyneen sydämellisyyden ilmaläpät olivat auenneet.

Jumala sai armahtaa sitä, joka nyt veti siitä nuorasta, ettei Marianne muka mitään hyötyä talossa tehnyt, johon lauseeseen neitsytkin aina ennen oli liittänyt hartaat vahvistus-huokauksensa.

Marianne tunsi lapsen tavoin luottavansa tähän riuskaan, työteliääseen vaimoon, jolla näytti olevan horjumaton tahto kokoonkuivaneessa ruumiissaan. Hän ei näkynyt koskaan muuta maailmassa ajattelevankaan kuin työtä.

Marianne tuli nyt usein keittiöön, -- hän tuli sinne tuttavallisen uteliaisuuden ajamana ja rupesi siellä ennen pitkää varsin hyvin viihtymään. Ruoanlaittamista ei hän koskaan olisi luullut niin monimutkaiseksi. Ja kuinka tarkkaa huolenpitoa tarvittiinkaan, ennenkuin Tomtön suurenmoinen maatalous kaikkine pikkutoimineen tuli hyvin hoidetuksi! Marianne ihmetteli, ettei koskaan mitään unohdettu sivupuuhista, jotka kuuluivat tämän suuren kellorakennuksen kunnolliseen käymiseen.

"Ettekö ole koskaan unohtanut ruokkia kanoja?" kysyi Marianne kerran seisoessaan neitsyn vieressä ja katsellen, kuinka tämä ravitsi koko kukon vaimolaa keittiön jäännöksillä.

"Unohtanutko?" huudahti neitsyt kummastellen suuresti kysymystä, "jestan poo, en maar, nelijalkaisia täytyy hoitaa kuten ihmisiäkin!"

Ja niin oli asiat joka taholla. Mitä hän ennen oli päivästä päivään katsellut halveksivalla välinpitämättömyydellä, rupesi nyt kerrassaan näyttämään jollain tavalla hupaiselta. Todellisuus tuhansine pikkuseikkoineen tunkeutui näkyviin: semmoiseen hänellä ei ennen ollut yhtään taipumusta. Suorastaan mitättömät asiat herättivät hänessä uusia ajatuksia ja uusia tunteita, jotka vaikuttivat aivan toisella tavalla kuin kirjojen mielenpurkaukset.

Kun ei vaan tätä olisi ollut hänen ja Börjen välillä! Tätä, josta hän ei voinut päästä.

Hänen teki monta kertaa suuresti mieli yhtyä Börjen iloiseen ääneen ja lörpötellä kaikesta eikä mistään vaan sen vuoksi, että tunsi olevansa iloinen. Vaan siihen tuli lisäksi arka ajatus, jonka hän salasi, ja sitten oli rohkeus poissa. Jos Börje voisi saada jotain aihetta epäluuloon...!

Marianne tiesi, kuinka Börjen kasvot tulivat synkiksi, kuinka sen lyhytpiirteiset juovat muuttuivat koviksi ja vihaisiksi; niihin ilmautui tuimuus, joka herätti pelkoa useammassa kuin yhdessä miehuullisessa työjätkässä. Hän tiesi, kuinka Börje kammoi kavaluutta, kuinka hän sitten olisi häntä kammonutkaan, jos olisi tietänyt...!

Jos Marianne tunsikin arkuutta Börjen seurassa, oli hänestä sitä vastoin omituista nautintoa istua akkunassa ja katsella, kuinka hän ohjasi ihmisiä ja hevosia karjarakennuksien luona, tai käveli rivakoin maamiesaskelinsa pihan poikki niin toimessaan, ettei hän joutunut Marianneen kertaakaan katsahtamaan eikä häntä muistelemaan.

Börjen mieleen ei ollut koskaan juolahtanut, että häntä voi kukaan ihailla. Ulkonaisesta asustaan piti hän tarkkaa huolta, vaan pantuaan harjat ja kamman pois kädestään, ei hän enää muotoansa ajatellut. Vaatteisiinsa sopi hän hyvästi ja näytti olevan luotu asemaansa. Hän oli toisenlainen tuolla ulkona kuin sisällä huoneessa. -- Hänen jokaisessa liikkeessään oli riuskaa varmuutta, hänen äänensä kuului pitkän matkan päähän, vaan ei tuntunut koskaan huutamiselta; voimien sopusuhteellisuus astui näkyviin kaikessa mihin hän ryhtyi. Niin oli hänen käyntinsäkin laita. Se ei ollut millään tavalla kaunista, vaan hänen olisi luullut käyvän väsymättä vaikka kuinka kauvan.

Börje piti usein puhetta siitä, ettei hän kuulunut herrassäätyyn, vaan oli talonpoika. Vaan hänen käytöksessään väkeä kohtaan tai pikemmin heidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotakin, jota Marianne kummasteli. Hän ei ollut sitä koskaan ennen ajatellut. Vaikkei Börje koskaan pelännyt tarttua kiinni, kun miestä tarvittiin ja vaikkei hän ketään näkynyt pitävän itseänsä huonompana, niin ei koskaan ilmestynyt toveruuden eikä tasa-arvoisuuden tapaistakaan hänen eikä työmiesten välille. Itse se seikka, että hän piti heitä arvossa, vaikutti suurempaa kunnioitusta takaisin. Se pisti silmiin jo niinkin pienessä asiassa kuin tervehtimisessä. Hän ei koskaan vastannut pään nyökkäyksellä hänestä riippuvien tervehdykseen, -- vaan aina lakki kädessä, kohteliaasti, arvokkaasti, mitään alentuvaisuutta osoittamatta.

Uppiniskaisuus Börjeä kohtaan...! Se ei Mariannen mielestä voinut kenenkään mieleen edes juolahtaa. Hänen omassa huolettomuudessaan jo oli se varmuus, että tiesi itseänsä toteltavan, sokeasti toteltavan.

Tuo Börje, jonka Marianne näki tuolla ulkona, oli aivan toinen kuin se nöyrä, kömpelömäinen kosija, jonka hän oli ottanut miehekseen.

Kun hän katseli Börjeä tuolla tavoin, tuntui hänen vaatimattomuutensa Mariannesta olevan melkein kuin ivallisesti mukailtu Marianne itse.

Jota enemmän hän tunsi pitävänsä Börjestä, sitä aremmaksi hän tuli häntä kohtaan: hän ei tuntenut häntä.

Marianne oli pimeän pelko, jommoinen hän oli ollut jo lapsuudestaan asti, ja kotona oli tätä heikkoutta kaikella tavalla hellitelty.

Eräänä yönä myöhään syksyllä heräsi Marianne kummalliseen huminaan, josta voi erottaa kuin heikkoja kellon kolkkauksia. Hän havahtui äkisti unestaan ja kuunteli. Muuta ei kuulunut kuin myrsky, joka kohisi etäällä, tuli lähemmäksi, vinkui alastomissa puissa tuolla ulkona, rapisteli niiden kuivia lehtiä ja lennätti erään puunliisteen akkunan ruutua vastaan. Oli niin pimeä, ettei hän nähnyt kättä edessään; ei edes akkuna-aukkoja erottanut. Tätä myrskyä! Hän ei muistanut koskaan kuulleensa mitään näin kummallista. Nyt vaikeni tuuli suhahtaen helpottavasti; kaikki tuntui pidättävän henkeänsä. Sitten raju tuulenpuuska, joka vinkuen ja vonkuen syöksyi alas savupiippuihin; ja kohisten ryntäsi sen jälestä taas suuri ja valtava myrsky tasangon yli, sulloi itsensä kokoon puiston rinteessä kuin eteenpäin kömpivä hirviö, ja ponnahti sitten akkunan ruutuja vastaan hajoten siitä joka suunnalle läähättäen raskaine huokauksinensa.

Tuska valtasi Mariannen. Hän ei voinut päästä ihmisten luokse, ellei juossut kahden huoneen läpitse, jota hän ei uskaltanut tehdä. Pimeys ammotteli hänen ympärillään ja hirsisalvokset narisivat hänen päänsä yläpuolella, kuin vahvat kourat olisivat tarttuneet taloon ravistaaksensa sen nurin. Ja mitä tuo kolina oli, jonka hän oli kuullut? Hiljaa ... tuolta se kuului taasen! Kolkkaus. joka kuului taasen! Kolkkaus, joka kuului kuin äärettömän kaukaa ja joka tuntui kulkevan myrskyn mukana lähemmäksi. Oh -- kello! Laivakello tuolla ulkona! Hän olisi kirkaissut, vaan pelkäsi aaveita... Tuo kello, sehän oli soittanut sielumessua kahdelle laivasta pudonneelle miehelle tämmöisenä yönä! -- "Tuon kellon ääni oli viimeinen, jonka he kuulivat," kuuluivat Börjen sanat hänen muistossaan. Ja kaikki vanhat imettäjien sadut alkoivat kulkea hänen aivojensa läpi, hän luuli koko huoneen kiikkuvan kuin laineiden heittelemänä, hän luuli kasvoillensa roiskahtaneen kylmää vettä, hän kuuli laahustelevia askeleita laattialta, hänen oma pelkonsa teki hänen ihan houkkioksi, ja kun hän aamulla vihdoin vaipui uneen, oli hän kuollakseen väsynyt.

Aamiaisella näytti hän sairaalta ja Börje huomasi sen.

"Minä pelkäsin viime yönä," vastasi Marianne hänen kysymykseensä.

"Mitä sinä pelkäsit?"

"Tuo on hirmuinen kello. Minä pelkään sitä, ja se kuului yöllä."

Börje katsahti häneen.

"Semmoisen pelon täytyy sinun voittaa," sanoi hän kuivasti.

Marianne oli melkein toivonut, että hän tarjoutuisi ottamaan kellon pois paikaltaan.

"Tuommoista synnyntäpelkoa en minä luule voitettavan," sanoi Marianne.

"Synnynnäistäkö!" sanoi Börje melkein ylenkatseellisesti, "ei, teillä naisilla on tapana myöntää joka asiassa. Etkö luule löytyvän miehiä, joita tuommoinen synnynnäinen pelkuruus vaivaa? Vaan he taistelevat sitä vastaan, kunnes se häviää; ja naiset voisivat tehdä samalla tavalla."

Marianne huomasi sekä pettyneensä että nöyrtyneensä. Hän oli odottanut myötätuntoisuutta ja sääliä, vaan kävi toisin! Hän ei puhunut enää mitään syötäessä.

Börje huomasi hänen alakuloisuutensa ja noustuaan pöydästä meni hän hänen luokseen, kun hän vielä istui paikallaan. Hän veti tuolin itselleen ja istahti niin, että heidän täytyi katsella toisiansa suoraan kasvoihin.

"Näetkös, Marianne," sanoi hän, "yhtä asiaa minä en voi koskaan sietää; ja siihen kuuluvat kaikki ruikuttelemiset ja turhat luulot. Vakaatahtoinen ihminen heittää semmoiset rikkaläjään. -- Minun vaimoniko on pimeän pelko! Siitä saisin minä hävetä sinun tähtesi, Marianne. Ethän sinä tahdo minua sen johdosta mitään tekemään? Sinä voitat sen luonnollisesti? Eihän sinun tarkoituksesi ollut, että minä esittelisin jonkun muutoksen sentähden? Sano!"

Marianne olisi tahtonut vajota maahan häpeästä. Tämmöistä halveksivaa ääntä ei hän ollut odottanut kuulevansa. Hänessä syntyi päätös.

Börjen ei pitänyt enää koskaan saada kuulla hänen pelkäävän pimeässä.

Sinä syksynä oli paljo myrskyisiä öitä ja kun Marianne kerran oli pelästynyt ja tullut sentähden varkuksi, niin useasti herätti hänet laivakellon kaukaa kuuluvat, aaveen tapaiset kolkkaukset. Vaan hän taisteli urhoollisesti sitä taikauskoa vastaan, joka näytti sekautuneen hänen vereensäkin, vaikka hänen ymmärryksensä oli siitä vapaa.

Vähitellen voitti hän kapinalliset hermonsa, ja tämä pieni, hiljainen voitto oli kuin ensimmäinen oras, jonka hänen luonteensa uinaileva, tyyni ja rauhallinen kestävyys oli saanut kasvamaan. Hänen siitä tuntemansa ylpeys, ettei enää pelännyt, olikin suuri. Hän taisi nyt maata ja uhkamielin tuijotella pimeätä kuin voitettua vihollista.

14.

Poika oli syntynyt kolme päivää sitten. Marianne makasi liikkumattomana tyynyillä; hän oli juuri kammattu ja untuvanhienoiset hiukset varjostivat keveästi otsaa. Hänen silmänsä olivat kääntyneet akkunaa kohden, josta hän taisi nähdä puistoon sen pienen valoaukon kautta, jonka varjostimet jättivät vapaaksi. Oli päästy Marraskuun alkuun ja ensimmäinen lumi putoili maahan. Se leijaili suurin kitein ja laskeutui äänettömästi puihin ja pensaisiin, kattoi maan kuin ohuella höyhenpeitteellä, tasoitti kaikki syrjät, verhosi kaikki epätasaisuudet ja muodosti kaikkialle nuorteita, täyteläisiä lainejuovia. Sulosointuinen lepo oli koko luonnossa; joulun ja aamusaarnan mieliala tuntui kaikkialla.

Marianne makasi hiljaa ja katseli vaan. Hän rakasti tätä pehmeätä lunta, joka hiljaa putoellen laskeutui maahan; hän rakasti tuota puistoa ulkona jäätyneine, valkopukuisine puineen; hän rakasti kaikkea olemista, sillä hänen sydämensä täytti syvä, salainen onni.

Hän käänsi silmänsä uunia kohden, jossa eukot puuhailivat pienokaisen ympärillä.

"Hyvä rouva Landen, onko hän jo valmis?" sanoi Marianne.

"On, nyt on hän hieno kuin prinssi. Katsokaas, mamma, kuinka kaunis minä olen!"

"Hän ei saa koskaan sanoa mamma, hänen täytyy sanoa _äiti_," vastasi Marianne, joka ajatteli Börjeä.

"Kuinka käskette vaan, äitikulta."

Tiina-neitsyt tuli esille, juuri kun toinen oli panemaisillaan pienokaisen vuoteellensa.

"Älkää. odottakaapas! Antakaas ma nostan ensin," sanoi hän hartaasti ja täydellisesti.

Armollisin kasvoin antoi rouva lapsen hänelle.

"Mikä käärö, mikä käärö!" toisteli Tiina-neitsyt autuaassa ihastuksessa.

"Pitäähän siinä jo vähä ollakin, joka painaa kolmetoista naulaa!" vastasi rouva Landen niin huomattavalla ylpeydellä, kuin olisivat nuo kolmetoista naulaa olleet kokonaan hänen ansiostaan.

"_Minun_ painoi vaan yhdeksän," sanoi neitsyt ja niisti nenäänsä esiliinaansa.

"Jaa, siinä nähdään erotus," huomautti rouva Landen toimessaan. Häneen ei koskenut sanoissa ilmautuva surumielisyys.

Marianne hymyili hiljaisella tyytyväisyydellä molempien eukkojen lörpötyksille.

Poika oli hänen -- hänen omansa, -- eikä kukaan voinut sitä ottaa häneltä pois.

Sitten laskettiin hän pienelle vuoteellensa Mariannen viereen.

"On kaikkein parasta, rouva, jos vähäisen nukahdatte ennen puoltapäivää, nyt meidän täytyy lähteä," sanoi rouva Landen, jonka jälkeen molemmat hiipivät ulos tyytyväisyydestä loistaen. Koko talossa vallitsi juhlallinen mieliala.

"Minä en voi maata!" huusi Marianne heidän jälkeensä.

"Olkaa vaan hyvin yhdessä kohden ja pusertakaa silmänne kiinni, niin uni kyllä tulee."

Ja ovi meni lukkoon.