Part 2

Kummallinen ihminen! Nyt veti Marianne suunsa nauruun.

"Asia on niin, että minä haluan saada kaikki selväksi, jotta voisimme seurustella kuin ihmiset, sillä tämä on vaan paljasta ilveilyä."

Toista vähän suututti kuin toinen voi olla noin levollinen. Oliko tämmöinen kosimista! Marianne istui ja lykerteli viheriätä lehteä sormiensa välissä, jotta se tuli aivan pehmeäksi.

"Nyt olen _minä_ puhunut," sanoi Börje suoralla, leikillisellä tavallansa.

"Minun mielestäni on narrimaista, että me näin vieraina toisillemme kuin nyt, menemme kihloihin," sanoi Marianne ja lensi tulipunaiseksi tietämättä minkä tähden.

"Oh, minä ymmärrän!" sanoi toinen äkkiä, ja näytti sitten silmänräpäyksen etsivän sanoja, "minä ymmärrän vallan hyvästi; vaan eikö ole parempi ilveillä toisille sen aikaa, kuin että ilveilisimme keskenämme ja olisimme olevinamme kuin ei olisi naimiskaupoista eikä muusta siihen suuntaan puhuttukaan?"

"Kyllä, mutta" -- -- --

"Niin sitähän minä tarkoitan, nyt tunnette olevanne arka minua vastapäätä ollessanne. Se on luonnollista, teidän täytyykin -- sellaisen tytön kuin te. Te ette voi olla ajattelematta, että minun täytyy olla raaka, koska olen talonpojan poika, ja sentähden pelkäätte te, ennenkuin lämpimämpi ja täydellisesti yhteinen tunne on syntynyt välillemme, antaa minulle kihlatun miehen oikeuksia. Eikös ole niin?"

"En tiedä," vastasi Marianne niin hiljaa kuin olisi hän ainoastaan vetänyt syvään henkeänsä. Kuinka toisin oli hänen oma mielialansa, kuin hän oli mielessään kuvitellut! Hän tunsi olevansa ujo ja totinen ikäänkuin hän olisi ollut vallan toisenikäinen. Hän ei koskaan ollut tuntenut itseänsä niin nuoreksi kuin nyt.

"Vaan sitä sinä et saa ajatella, Marianne," sanoi mies nojautuen tuolillaan eteenpäin luomatta silmiänsä ylös, "meillä talonpojillakin voi olla hienotuntoisuutta, vaikka meistä sitä ei uskota."

"Ettehän te ole talonpoika!" Marianne melkein huusi nämät sanat pelästyksissään.

"En ulkonaisesti, en. Vaan minussa on sitä veressä, tuhannet juuret sitovat jokaisen entisyyteen. Ja vaikka tulisikin kiilloitetuiksi niin hienosti kuin joku esine voi tulla, on kuitenkin sydänpuu jälellä, ja jokaisen mielen pohjukassa löytyy aina jotain perittyä, ehkä jotain hyvää, vaan kuitenkin jotain erinlaista kuin te."

Hänen äänensä soi sangen tunteellisesti ja Marianne vilkaisi hänen alaspäin kääntyneisiin kasvoihinsa, hän näki nuot tuuheat, kiillottamat hiukset. Hän tunsi saavansa halun hyväellen silittää niitä kädellänsä näyttääkseen ettei pelännyt, tai sanoakseen hänelle ettei saanut olla vihainen.

"Ja ellei siitä mitään _voi_ tulla," sanoi Börje kuivasti ja melkein väliä pitämättömästi, "niin on parasta, että saan sen nyt tietää."

Toinen säpsähti. -- Ei mitään voi tulla! Ei, ei se ollut Mariannen tarkoitus. Se oli melkein samaa, kuin eroaminen jostakin omaisestaan.

"Minun mielestäni on tämä liian hätäistä," huomautti hän.

"Kuten tahdotte," sanoi toinen täydellisesti muuttuneella äänellä ja nousi. "Onpa neidin vanhemmilla oikein kaunis huoneisto, tähän mieltyy kohta kun sisään astuu."

Marianne tunsi nöyrtyneensä, perinpohjin tappiolle joutuneensa. Hän punehtui aina kyyneleisiin saakka, kääritellen tuota viheliäistä pallia sormiensa välissä.

"Te täällä kaiketi soitatte?" sanoi Börje luoden silmänsä pianoon.

"Niin." vastasi tyttö tuskin kuultavasti.

"Te laulattekin näen mä," jatkoi toinen selaillen jotakin nuottivihkoa, "olipa vahinko, ettemme saaneet kertaakaan teitä kuulla siellä Hallstorpissa."

"Ette siinä mitään kadottanut," vastasi Marianne sainealla äänellä, jonka jälkeen tuli silmänräpäykseksi väliaika. Sateen solina kuului kadulta ja sen rummusta katon vesijohtimissa. Kirkonmenon loputtua piti poikien tulla kotiin. Päivällispöytään tulivat sekä he että perheeseen sijoitetut vuokralaiset. Hän itse näyttäisi huolestuneelta ja neuvottomalta, kaikki sen huomasivat, katselivat häntä, ihmettelivät ja lörpöttelivät, eikä hänellä olisi mitään apua tuosta tuossa, joka varmaankin istuisi levollisena ja vakavana puhuen ilmasta.

Hän heitti kädestään lehden hykertyneet jäännökset, asettui katselemaan akkunasta ulos, vaan ei nähnyt mitään.

"Viihdyttekö hyvin maalla?" alotti mies uudestaan.

"Ei. sitä ei voi kestää!" huudahti toinen epätoivossaan.

"Minä tarkoitan _tätä_!"

Marianne oli uhkamielin tehnyt käännöksen silmät täynnä kyyneleitä.

"Vai niin. Mitä sitten tahdotte?"

Marianne meni hänen luokseen vallattomasti käydä keijuillen, kuten aina, jolla aikaa Börje häntä katseli tarkastellen jokaista hänen liikuntoansa. Tämä käynti juuri voi panna Börjen pään pyörälle; ja nämä äänettömät, pehmeät askeleet kuin olisi hän käynyt höyhenien päällä! Börje seisoi hypistellen kellonsa periä, Marianne laski molemmat kätensä hänen käsivarrelleen. Nyt, näin lähellä seisoessaan, huomasi hän olevansa Börjeä tuskin päätänsä lyhempi.

"Älkää olko pahoillanne."

Marianne katsoi lapsellisen vilpittömästi hänen silmiinsä.

Kerrassaan haihtui jokainen epäilys, -- Börje näytti kauniilta mieheltä. Oliko hän nyt talonpoika, tai ei, tahtoiko hän olla hienotunteinen, tai ei, kiersi hän kuitenkin kätensä Mariannen vyötäisille, ja pelkäsikö tämä antaa hänelle kihlatun miehen oikeuksia, tai ei, ja löytyikö heidän välillään mitään yhteistä tunnetta, tai ei, vaan Marianne ei vetänyt itseänsä pois. Eikä se ollut Börje, joka suuteli Mariannea, eikä päinvastoin, vaan he suutelivat toisiansa, ja ilman arvelematta. Sillä sovitetuiksi täytyi heidän tulla mistä hinnasta hyvänsä. Ja sen tehtyään katselivat he toisiansa silmiin jokseenkin valmiina nauramaan.

Ja heistä tuntui, kuin olisivat he olleet kihloissa: jo koko elinaikansa.

"Kuuletko, tuleeko joku?" sanoi mies.

"En tiedä -- niin, jahka ne tulevat kirkosta."

"Onko tämä sinun huoneesi?" Börje katsahti toiseen huoneeseen siteen kannatteleman ovenvarjostimen alta.

"On."

"Onko sulla sisaruksia?"

"On kolme veljeä."

"Minulla olisi paljon sinulle puhuttavaa, ennenkuin ne toiset tulevat."

"Voimmehan hyvästi mennä minun huoneeseeni."

"Sepä hauskaa, minusta tuntuu kuin olisin jäniksen kaltainen, joka hakee pensasta," sanoi mies nauraen. "Tarvitaan tottumusta kihlattunakin olemaan."

Marianne laski kätensä hänen olkapäälleen, ja siten astuivat he hänen kamariinsa, hän nosti varjostinta ja taivutti päätänsä sivulle ovessa, että mahtuisivat rinnatusten. Börje seisahtui äkkiä.

"Kaunis huone sinulla onkin!" Hän katseli ympärillensä joka suunnalle. "näin somaa ei ole minun kotonani."

"Kyllä me siellä saamme hauskaa," sanoi Marianne lohduttaen.

Hän istahti lepotuoliinsa, Börje hajareisin tuolille häntä vastapäätä pannen käsivartensa sen selkälaudalle, saadakseen katsella häntä oikein sydämen halusta.

"Kuinkas olikaan, eihän meidän pitänyt pitää niin kiirettä kihlauksen kanssa?" sanoi Börje voimatta, iloinen kun oli, tukehuttaa pientä haluansa kiusan tekemiseen.

"Ei yhtään pahoja elkiä, sillä sinä olet vielä liiaksi äsken leivottu sulhasmies."'

"Kuuleppas, emmekö vaihda huomenna sormuksia? Minä otan kyllä kahleet hankkiakseni?"

"Niin, niin! Ajatteles, ettei kaupungilla ole vielä yhtään vihiä tästä, ei pienintäkään. Hei, tästä tulee jumalallista!"

Börje kävi totiseksi.

"Mutta kuitenkin, Marianne, katsele minua oikein ja mieti, luuletko todellakin voivasi ruveta minusta pitämään."

"Varmaankin rupean minä sinusta pitämään."

Marianne loi ikäänkuin aran katseen hänen kirkkaisiin, harmaisiin silmiinsä, joiden terät olivat pienet ja ripset mustat. Jotakin oli, joka häntä veti tämän miehen puoleen, ja samalla piteli häntä hänestä erillään. Hänen silmissään oli jotain, joka vaati rehellisyyttä.

"Minä kovin pelkään sinun tekevän erehdyksen, sanoi Börje istahtaen hänen viereensä lepotuolille ja tarttui hänen käsiinsä. _Jos_ sinun kerran täytyy sanoa ei, niin on meille molemmille parasta, että teet sen nyt."

"Minä en _voi_ kieltää," vastasi Marianne ikäänkuin olisi pelännyt omia sanojansa.

"Jos sinä nyt kieltäisit, niin minä luonnollisesti kuitenkin menisin naimisiin jonkun toisen kanssa; minä en usko onnetonta rakkautta löytyvän. Mutta minä en aina ole näin tyyni, ja sitten -- -- -- vastaisuudessa -- -- -- ei ole varmaa, että voit päästä minusta niin helposti erillesi kuin nyt. Ja mennä naimisiin, näetkös -- -- -- olethan varmaankin tehnyt siitä oikein selvän itsellesi -- -- -- ei, minä tahdoin sanoa, jos sinä tunnet pienintäkään vastenmielisyyttä minua kohtaan nyt, niin en luule siitä aikaa voittaenkaan pääseväsi, vaan se tulee aina pahemmaksi ja pahemmaksi. Minä olen sen nähnyt. Ja jollet sinä vapaasta tahdostasi ja mielestäsi suostu -- -- -- ei, minä tarkoitan, ellet tunne itseäsi iloiseksi -- niin, sinä ymmärrät, niin älä luule minkään maailmassa voivan palkita, mitä puuttuu. -- Omasta tahdostasi, Marianne! Muutoin en minä tahdo."

Börje oli päästänyt hänen kätensä ja veti rohkealla, kuvaavalla liikkeellä käsivartensa pois itse siitä tietämättä. Hänen silmiinsä ilmaantui todellakin halua sulkea tuo tyttö syliinsä ja viedä mukanaan, vaan se ei ollut hehkuvaa intohimoa, josta Marianne oli uneksinut, vaan samalla kertaa sekä vilpasta että viettelevää. Ja Marianne teki juuri kuin toinen oli tahtonutkin, hän kiersi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, ja he suutelivat toisiansa.

"Ja nyt," sanoi Börje, "nyt on vaan meidän vilpitön tahtomme kysymyksessä. Tulkoon nyt, mitä tahansa. Asia on nyt päätetty."

Kuin molemmin puoleisesta suostumuksesta nousivat kumpikin tuolilta, ja rupesivat yhdessä kävelemään edestakaisin huoneessa. Börjen kasvot olivat kuin muuttuneet, tuo avonainen, miehekäs sielun lauhkeus, joka niistä loisti, teki ne melkein kauniiksi. Marianne tunsi syvimmän luottamuksen sitovan itsensä tuohon mieheen, jonka yksinkertaisessa teeskentelemättömässä olennossa oli jotakin, joka taikavoimalla ympäröi parasta, mikä oli hänen sydämessään. Hänestä ei ollut koskaan tuntunut näin hyvältä, ja sentähden ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi kuin nyt.

Elämä kangasteli heidän edessään kuin avara, aamuruskon valaisema maisema, ja he olivat nyt juuri niitä, joidenka todellisuudessa piti alkaman matkaansa. Ei ollut mitään sivutarkoitusta, jota toinen olisi salannut toiselta, ja silmä katsoi silmään selkeästi ja lämpimästi, kuin olisi siellä auringon valaisema syvänne, jossa sielu voi sieluun sulautua. Heillä ei ollut vielä koko maailmassa muuta kuin toinen toisensa, vielä ei ollut mitään vierasta tunkeutunut saastuttaen heidän välillensä, vielä vallitsi tuo yksinkertainen luonnollisuus, että he olivat yksi ihmispari.

Heidän ei vielä tarvinnut hyväilyillä pitää onnea kiinni, sillä itse oleminen tuntui nautinnolta, -- elämän suuri, raitis ilo, että oli olemassa, että sitä jatkui tulevaisuuteen, että sitä kesti. Ja tämä suuri ilo kumpusi kuin salainen puro heidän sanojensa ohessa, kuinka tyyneitä ja vähän sisältäviä ne olivatkin, katsoen siihen, mitä silmäys tiesi kertoa.

Sitten kuului askeleita viereisestä huoneesta. Kuin sattumalta kävi rouva Björk oven ohitse, hän loi hätäisen silmäyksen kamariin ja vetäytyi takaisin kuin ei olisi nähnyt mitään.

"Sinun vanhempasi," sanoi Börje seisahtuen ja varjo oli lankeamaisillaan hänen kasvoillensa.

Ajatella kaikkea, ja tämmöisenä hetkenä. Ja sitten kihlasormukset ja kihlausilmoitus ja kihlauslahjat!

Börje putosi päistikkaa tähän aineellisuuteen matkaltaan taivaaseen ja hän rupesi jo hikoilemaan. Hän seisoi neuvotonna. Eeva sai nyt jo ottaa Aatamiansa kädestä, ja noudattaen vanhoja sääntöjänsä ojensi hän hänelle iloisesti sivistyksen hedelmiä.

"Niin, tule," sanoi hän.

Ja Börje seurasi.

3.

Sinä päivänä ei voinut tapahtua mitään julkista kihlausta, sillä sormuksia ei voitu saada, ennenkuin seuraavana päivänä, vaikka Börje olikin mennyt appensa ja anoppinsa luota suoraan kultasepälle. Vaan kun sen niin pian piti tulla julkisuuteen, niin ei huolittu pitää niin vallan salassa asiata. Ilmoitus oli jo lähetetty painoon.

Kun kaksi vanhinta poikaa käytyään aamupäivä-tervehdyksillä toveriensa luona, tulivat kotiin, kohtasivat he sentähden etehisessä äidin, joka tahtoi sopivasti ilmoittaa heille tuon ihmeellisen tapauksen.

"Hys," sanoi hän, kun pojat hälisten ja nauraen astuivat sisään, "Marianne on kihloissa, ja sulhanen on tuolla sisällä."

"No saakeli soikoon!" lausuttiin eri äänillä sillä aikaa kuin ylioppilaslakkeja ja nuttuja ripusteltiin naulaan.

"Kuinka tämä on tapahtunut?" Kysymyksen teki vanhin, joka oli kookas valkeaverinen nuori mies vähän semmoisia lyhyitä valkeita hiushaitukoita ylähuulessa, joista aikaa voittaen piti tulla viikset.

"Niin, Marianne sai kirjeen tässä muutama päivä sitten, ja nyt on mies säännöllisesti kosinut."

"Niin, me huomasimme jotakin olevan tekeillä," sanoi nuorempi, joka oli vaalea nuori mies ja jonka tumma tuuhea tukka oli leikattu lyhyeksi, "mutta senhän piti oleman niin hirmuisen salaista."

Samassa lensi ovi auki ulkoapäin ja kuusitoista vuotinen poika ryntäsi sisään, huopahattu päässä ja keppi kädessä.

"Mistä täällä valtiopäiviä pidetään?" huudahti hän ja hämmästyi nähtyään kaikkien kasvot totisina.

"Marianne on kihloissa," ilmoitti nuorempi ylioppilas.

"Puh -- se oli kumminkin sitä!" huudahti viimeksi tullut päästäen vihellyksen ja heittäen päällysvaatteensa naulaan sekä lausui: "tekihän Marianne siinä viisaasti."

"Onko hänellä mitään?" vanhin puhui.

"Rikas," sanoi äiti kunnioittavaisella äänellä.

"Hih!" riemuitsi nuorin ja otti tanssiaskeleen. Hänellä oli vaalea, lyhyt pystytukka. Lihavine pyöreine kasvoineen, kapeine kauloineen näytti hän puoleksi höyhentyneeltä linnun poikaselta.

"Mitä miehiä hän on?" kysyi tummaverinen.

"Hän on maanviljelijä," vastasi äiti matalalla äänellä, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan.

"Mitä Marianne _semmoisen_ kanssa. Hän, joka on niin sievä," äyhkäisi koulupoika.

"Sinä olet tyhmä," nuhteli Kaarle; hän oli se valkeanverinen.

"Semmoista _sinäkin_ puhut -- puupää -- navettapässi!" huusi nuorin.

"Vaiti!" sanoi äiti komentavalla äänellä, kuin jos häntä aina toteltaisiin, joka harvoin tapahtui.

"Hän jää tietysti päivälliselle meille?" kysyi Kaarle, joka ajatteli vaan lankoansa eikä ollut milläänkään kunnianimistä, joita veli oli anteliaasti jaellut.

"Se on luonnollista," sanoi äiti, "hän jää tänne tietysti koko päiväksi."

"Mitäs isä sanoo?" kysyi tummatukkainen poika.

"Isä on hyvin iloinen."

"Onko hän todellakin niin rikas?"

"Enemmän kuin satatuhatta kruunua."

"Eihän tämä vaan ole -- poika seisahtui ennenkuin lopetti -- petkutusta?"

"Ei suinkaan. Isä on hankkinut aivan varmat tiedot."

"Hyvä! se oli edes jotakin."

"Jotainko? Olihan se hirmuinen talonpoika-saalis Mariannelle, luulen minä," sanoi vanhin, kun kaikin kolmisin poistuivat päivälliselle valmistautumaan. Äiti meni jälleen kyökkiin. Hän tahtoi itse kaikesta pitää huolta.

Vierashuoneessa istuivat Marianne, sulhanen ja kamreeri Björk itse. Aika oli juuri vähää ennen päivällistä, ja ettei aivan paljo annettaisi salaisuutta ilmi, oli äskenkihlattujen täytynyt jättää turvapaikkansa, Mariannen huone. He olivat jo saaneet asiaan kuuluvat syleilyt ja liikutetut silmäykset osakseen, vaan vielä tuntui kolkolta, niin että selkääkin saattoi karmia.

"Eikö sinusta ole tuntunut tyhjältä, asua näin kauvan vallan yksinäsi siellä Tomtössä?" sanoi kamreeri.

Marianne istui sohvan päässä ja Börje hänen vieressään tuolilla, he koettivat olla ketään loukkaamatta, pitämällä toisiansa huomaamattaan kädestä kiinni.

"Ei, enpä voi sanoa, ennenkuin näin Mariannen, ei siellä tuntunut tyhjältä. Minulla olikin ihan tarpeeksi tekemistä ja ajattelemista, -- kun saa käsiinsä niin suuren ja huonosti hoidetun omaisuuden."

"Niin kai, mutta se oli varmaankin sangen edullinen kauppa?"

"Siksi se tulee aikaa voittain, vaan siihen tarvitaan suurta liikepääomaa ja paljo työtä. Mutta kyllä sentään toimeen tullaan."

"Millä sinä huvittelet itseäsi, kun olet joutilaana?" sanoi Marianne aivan hiljaa, ettei tämä sinä olisi ulottunut tarpeettomiin korviin. Pitihän käyttäytyä sopivasti. Tällä syrjäisellä, salaisella kysymyksellä oli vielä oma viehättävä tarkoituksensa.

"Noo, minä lueskelen."

"Mitä sinä lueskelet?"

"Enimmäkseen sanomalehtiä."

"Onko sulla niitä paljon?" kysyi appivaari.

"Eteläruotsalainen, Skoonen iltalehti, Tukholman Päivälehti ja Päivän Uutiset."

"Oletko hupsu! Mitä niin monella sanomalla teet?" sanoi kamreeri.

"Minä pidän vaaria, puhuvatko ne kaikki samaa", sanoi Börje jonkinlaisella kuivalla leikkipuheella.

"Ehkä sinä pidät niitä jatkokertomuksien tähden?" sanoi Marianne.

"Niitä minä en koskaan lue."

Nyt aukeni ovi ja keski-ikäinen nainen astui sisään mustaan silkkiin puettuna. Hänellä oli iso, terävä nenä, jota hän työnsi edellänsä kuin kokkapuuta. Hän käveli niin kankeasti, kuin olisi hänellä ollut pyörät kenkien alla ja hän olisi työntänyt toista jalkaansa aina kerrassaan eteenpäin.

Kaikki nousivat seisomaan ja isäntä esitteli: "Patruuni Olsson -- vapaaherratar Stjernklo."

Börje lensi tulipunaiseksi kuullessaan "patruuni"-nimen.

Tuo mustiin puettu nainen kävi istumaan saman sohvan toiseen päähän, jonka toisessa päässä Marianne istui, ja kamreeri käänsi heti tuolinsa aloittaakseen keskustelua. Vapaaherratar vastaili lyhyillä, katkonaisilla lauseilla, joiden loputtua hän aina nyrpisti suunsa, niin että nenä esiintyi täydessä luisevuudessaan.

"Luetteko, herra Olsson, koskaan romaaneja?" sanoi Marianne.

"Harvoin, minulla ei ole aikaa."

Mariannen veljet tulivat huoneeseen, heidät esiteltiin ja he katselivat uteliain silmin lankoansa.

Muuan nuori tyttö, pari poikaa ja joku nuori konttoristi tuli vielä lisäksi, ja sitten mentiin syömään, vapaaherratar kävi edellä, kokkapuullansa osoittain tietä toisille.

Rouva Björk oli pannut parastansa pöydän kattamisessa ja kaikessa. Häntä halutti suuresti kaikella tavalla huomauttaa vävypojalle, että Marianne oli hieno tyttö, että tämä oli oivallisesta perheestä ja että Marianne osoitti Börjelle suuren kunnian suostuessaan hänelle vaimoksi. Palvelustyttö seisoi ruokahuoneen ovella kuin henkivartija, ja tottuneesti kuin juhlamestari osoitti isäntä paikan vieraallensa emännän sivulle; vastapäätä isännän vieressä, istua törrötti vapaaherratar suorana ja jäykkänä kuin sotalippu. Kamreeri kaatoi viinaa laseihin ja nosti omaansa katsoen Börjeen.

"Anteeksi, minä en ryyppää."

Isäntä hämmästyi. Ei suinkaan hän ikinä ollut goodtemplari!

"No, ehdottomasti raitisko?" sanoi hän ilmaisematta vähääkään vastenmielisestä hämmästyksestään.

"En juuri, vaan ruotsalaisen jumala-juoman vihollinen."

"No, me sitten", sanoi isäntä nyykäyttäen konttoristille ja kahdelle vanhemmalle pojalleen, jotka seurasivat hänen esimerkkiänsä.

Kamreeri oli tullut oikein huonolle tuulelle. Silka veden ihminen, raittiusapostoli; olipa sentään synti Marianneen nähden. Mutta mies oli kuitenkin liian hyvä hyljättäväksi. Kunpahan hän ei vaan olisi vielä kirjatoukkakin!

Näitä salaa ajateltaissa, vallitsi vilkas keskustelu. Rouva Björk oli eloisa ja vilkas, häneltä ei koskaan uupunut keskusteluaineita ja hänellä oli ajatukset ja silmät kaikessa mukana. Hänen emäntänä ollessa ei ollut vaaraa, että jonkun tarpeita olisi laimin lyöty tai että jotakuta olisi huonosti palveltu. Börje hänestä piti ja luulipa heistä pian tulevan tuttavat. Mihin hän vaan ryhtyi, pienimmässäkin asiassa, osoitti emäntä käytännöllistä kätevyyttä, joka Börjeä miellytti.

Vastapäätä itseään näki Börje vapaaherrattaren vieressä Mariannen, joka ei voinut syödä melkein mitään, vaan näytti ainoastaan sievältä ja iloiselta. Börje ei voinut olla vertaamatta häntä vanhempaan veljeen, heillä oli hämmästyttävän yhtäläiset kasvojen juonteet, vaan heidän esiytymisessään oli niin suuri ero kuin yöllä ja päivällä. Börje ei voinut olla silloin tällöin katselematta tulevaa lankoansa. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään ihmisen ponnistavan sillä tavalla ruumiinsa ja sielunsa voimia ruokaansa syödessään. Niistä pilkallisista, puoleksi halveksivista katseista, joita tuo tumma veli välistä loi häneen, ei hän nähtävästi osannut olla yhtään millänsäkään. Se ruoan paljous, jonka hän söi, ei Börjeä kummastuttanut, sillä tällä oli itselläkin hyvä ruokahalu, mutta hän ihmetteli niitä ahnaita silmäyksiä, joilla toinen tutkisteli ruokavatia, ennenkuin voi tehdä päätöksensä; siinä ilmautui ahneus semmoinen, kuin olisi hänen ajallinen ja ijankaikkinen onnensa riippunut herkullisimman palan onnellisesta löytämisestä; hänellä oli tapana kumartua tuolillaan koukistaen kokoon leveätä vartaloansa päästäkseen likemmäksi lautaistansa; hänen sielunsa näytti paenneen hänen silmistään, kun hän pureskeli; kastia hotki hän vallan tavattomasti, samoin hillokurkkuja sekä päärynöitä. Hän oli keikarimainen ja hieno, hänen kaulahuivinsa oli loistavan sininen ja siihen oli pistetty valetimantilla varustettu neula, hänellä oli suuret leveät kädet, hienot ja valkoiset, kuin eivät ne koskaan olisi nähneet aurinkoa, hänen vaatteensa olivat kuosinmukaisinta kangasta ja kaareilivat kuin sorvattuina hänen kauniin, jokseenkin lihavan vartalonsa ympäri. Mutta kuitenkaan ei koskaan ollut Börje tullut ajatelleeksi, että syönti -- hopeahaarukasta ja hienoimmasta damastiliinasta huolimatta, -- voi tuntua inhottavalta. Ja vallan itsestään johtui hänen mieleensä vertailu. Hän ajatteli karkeita ja kömpelöitä työmiehiä kotonaan. Kuinka vähän ne huolivatkin koreudesta ja vaikka tuskin tunsivat veistä ja haarukkaa, oli heillä kuitenkin tapana istua pöydässä niin tyynesti ja arvokkaasti, kuin isänsäkin, -- hitaasti leikata palasensa saranaveitsellään ja viedä se siivosti suuhunsa. Ellei syönyt kohtuullisesti, huomaamattansa, luultiin häneltä vallan täydellisesti puuttuvan inhimillisyyttä. Hän oli usein sille nauranut. Nyt ymmärsi hän, mistä heidän tapansa oli saanut alkunsa. Päällysvoidetta käytetään hyvin monella eri tavalla.

Nuorin veljistä näytti olevan vehkeilijä ja koirankurinen. Useammin kuin kerran täytyi äidin ankarasti katsahtaa siihen päähän pöytää, jossa hän istui, jolla silmäyksellä ei äiti kuitenkaan muuta saanut aikaan, kuin että poika sangen toimessaan milloin nyökäytti äidille päätänsä, milloin lähetti pienen huomaamattoman lentomuiskun hänelle. Kaikki muut poikanuijat kallistelivat päätänsä hänen puoleensa, jolla näytti olevan loppumaton varasto kouluhistorioita tarjottavana heille ruoan höysteeksi. Sen ohessa kilisteli hän miesmäisesti lasiansa kuin vanha tottunut krouvikuningas ja pyysi lisää olutta. Hän näytti erinomaisen hauskalta pyöreine päineen, hoikkine kauloineen ja elävine silmineen. Siitä pojasta voi Börje ruveta pitämään joka tapauksessa. Linnun-naamoineen ja koulupojan lauseineen oli hän verrattoman ilveellinen.

Toinen veljeksistä järjestyksessä piti siivoa keskustelua yllä naapurinsa konttoristin kanssa. Koko hänen pieni persoonansa oli niin hyvin hoidettu, kuin suinkin voi ajatella, vaan hänellä ei ollut, kuten veljellä, kelluttimia, rintaneulaa eikä loistavaa kaulahuivia, ja hänen vaatteensa olivat tummaa kangasta.

Isäntä tunsi vähän levottomuutta nostaessaan viinilasiansa ja katsoessaan Börjeen, joka äärettömäksi helpotukseksi hänelle tarttui siihen ja joi. Kas noin, ehkä hän vielä oli viinintuntijakin! Eipä voinut koskaan niin tarkkaan tietää. Tuommoiset rikkaat talonpojat -- -- Vaan tervehtivä silmäys lasin yläpuolella ja käden hieno taivuttaminen -- ne puuttuivat. Juotuaan asetti hän lasin luotaan yksinkertaisesti, kuin olisi hän juonut kulauksen vettä. Olipa sentään puutteita hänen kasvatuksessaan. Mutta ei hätää mitään, tuohon kyllä apu keksittäisiin, kun hän ei vaan ollut ehdoton raittiusmies. Se olisi ollut vallan häpeällistä.

Iloisuus pöydässä tuli vilkkaammaksi. Kaikki oli yhtenä nimien lausumisena ja lasien kilinänä.

"Isä, onko tämä samaa lajia, kuin meillä oli tässä muutama päivä sitten?" sanoi nuorin ylioppilaista viiniä maistellen.

"Ei, tämä on otettu kaupasta Samson ja Borg."

"Tämä on koko joukon parempata."

Isä nyökkäsi päätänsä vahvistukseksi mielihyvillään poikansa hienosta mausta. _Siitähän_ voi jotakin tulla aikaa voittaen.