Part 19

"Niin, minä olen kyllä siitä lukenut, vaan en ole sitä oikeastaan koskaan nähnyt" -- Hän nähtävästi piti keskustelua sangen opettavaisena. -- "Minä olen melkein luullut sen johdosta pidettävän liian paljo melua, vaan ehkä sitä kuitenkin löytyy."

Viimeisen lauseensa aikana oli Börje uudestaan katsellut ympärilleen laattialle ja huomasi todellakin sukkaparin, joka oli pudonnut kirstun taakse.

"Kyllä, Börje, löytyyhän sitä kaikenlaista," sanoi Pauli, "vaan _sinusta_ ei luullakseni tule pessimistiä."

"Enpä taida siitä välittää."

"Eivätkä sinun lapsesikaan."

Börjelle tulivat vedet silmiin ja hän punehtui suuresti.

"Jos minulla edes olisi muutama!" sanoi hän matalasti ja kumartui pistämään sukkia kirstun kannen alle, "mutta niitä en taida saada koskaan."

Hän yski hyvin kuultavasti, käännähti sitten ja alkoi tarkastella erästä taulua.

Pauli katseli jotenkin liikutettuna tätä leveätä selkää.

"Oikeastaan on kummallista ajatella kuinka sinusta ja minusta on voinut tulla ystävät," sanoi hän.

"Minä olen aina tarvinnut jonkun, josta pidän," vastasi Börje ja hänen täytyi vielä ryäistä pari kertaa saadakseen äänensä oikein selväksi.

* * * * *

Aamiainen syötiin seuraavana päivänä kiireesti, pakollisesti ja alakuloisin mielin, kuten useimmiten on laita, kun ruoka, aikataulu ja jonkun lämpimämmät tunteet yhtä suuressa määrässä tahtovat vaatia jonkun henkilön huomiota.

Eron hetki oli myöskin, kuten semmoiset tavallisesti; käsiä ravisteltiin ystävällisesti ja salaa pelättiin myöhästyttävän tai unohdettavan jotakin, jota tarvittiin käsillä.

Aamu oli kylmä ja rankka. Pauli tunsi itsensä haluttomaksi ja heikkohermoiseksi.

"Hyvästi; Marianne-rouva," sanoi hän viimeisen kerran portailla, "ja kiitoksia..."

Hän kääntyi äkkiä ja kiirehti vaunuihin. Piiska mäjähti, hattu kohosi ja kahlekoira haukahti unisesti. Vaunut kääntyivät pihatieltä, ja jälelle jääneet näkivät ainoastaan harmaan sumun, joka ympäröi kaikkea. He kääntyivät ääneti ja menivät kukin toimilleen.

Romaani oli loppunut, sen sankari kadonnut.

13.

Börje meni väen luokse ja Marianne palasi yksin sisään. Ruokasalissa oli piika pöytää korjaamassa. Marianne meni omaan huoneeseensa ja sulki oven mennessään.

Nyt sai hän levossa ajatella.

Niin kauvan kuin hän vielä oli epätietoinen siitä, täyttäisikö Pauli hänen vaatimuksensa ja matkustaisi pois, oli hän ollut niin kiihkeässä ja levottomassa tilassa, ettei voinut mitään muuta ajatella. Hänet oli vallannut yksi ainoa päähän pistänyt ajatus: Paulin täytyi matkustaa pois.

Ja nyt oli hän matkustanut.

Marianne astui akkunan luokse, heittäytyi tuolille ja katseli koneellisesti kartanolle, jäykkänä ja mistään välittämättä.

Sumu oli hajonnut, vaan kevätpäivä oli niin pilvinen, ettei auringon säteiltä ollut toivoakaan päästä tuon harmaan kerroksen läpi tunkeutumaan. Raskaana kaareili taivas, ja kuollut hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Silloin tällöin ainoastaan kävi pieni tuulen puuska alastomien pensaiden läpi, ravistain niitä, jotta ne näyttivät värisevän vilusta.

Ja saman kylmän, raskaan mielialan tunsi Mariannekin itsessään.

Koko tällä ajalla ei hän ollut muuta tuntenut kuin mielipuolen pelkoa, kun tapaisi Paulin, häpeätä, kun täytyisi katsoa häntä silmiin. Nyt oli se mennyttä, kestettyä. Vaan oliko hän iloisempi sentähden.

Hän tunsi pettyneensä, kuin pitkän unen nähtyään. Poissa olivat kaikki unelmat, jotka usvana olivat kaikkea ympäröinneet, ja jälellä oli ainoastaan säälimätön todellisuus. Tällaiselta, näin alastomalta, näin kaikesta runollisuudesta paljaalta ei ollut elämä koskaan näyttänyt. Hän tunsi olevansa erämaassa yksin Börjen kanssa; toisen kerran hän tunsi jo samaa, vaan ennen hän ei ollut voinut mitata sen laajuutta. Nyt tuntui se hitaasti levitteleivän hänen silmiensä eteen, -- harmaana, kylmänä aamunkoittona, -- ja toinen esine toisensa perästä, jokapäiväisenä, tavallisena, ilman mitään mielikuvituksen salaperäisyyttä.

Hän ei enää ollut Marianne, romaanien Marianne, unelmien ihastuttava olento, naisarvoitus, poikkeusihminen; hän, joka oli luotu ainoastaan rakastamaan ja rakastettuna olemaan. Hän oli aivan yksinkertaisesti vaimo, jonka piti tuleman äidiksi, kuten muutkin sadattuhannet vaimot. Vaan hän oli vaimo, joka oli kavaltanut lapsensa, ennenkuin se oli syntynytkään, ruokkinut sitä elämällään armastellessaan vierasta miestä silmäyksillään.

Se tuntui niin luonnottomalta, niin vastenmieliseltä, että hän tunsi inhoa itseänsä kohtaan, kuin olisi hän herännyt riettaissa mässingeissä vietetyn yön perästä.

Katumusta hän kyllä oli tuntenut ennenkin, tai hän oli luullut ainakin sitä tuntevansa, ja silloin oli se häntä joko varmasti nuhdellut huikentelevaisuudesta tai sydämettömyydestä, tai saattanut hänelle, kuin kalvava epäluulo, selittämättömän tyhjyyden tunteen tai epämääräisen tuskan. Silloin oli se tullut hyökäten ja kiivaasti, vaan omin voimin oli hän saanut sen vaikenemaan tai sysätyksi syrjälle, kun hän ponnisti tahtoansa. Ja sillä oli aina mukana jotain hyväilevää, kaihokasta; se oli tuskaa, johon mielihyvä oli yhdistetty.

Vaan tämä oli toista.

Hänestä tuntui kuin olisi raaka käsi ravistanut häntä olkapäistä ja kuin hän olisi herännyt ainoastaan nähdäkseen häpeätä ympärillään. Ja nyt seisoi hän tuossa tuijotellen itseänsä tuntien mielessään kaikkea sitä kammoa, jolla hän ennen oli katsellut sitä, mikä oli alhaista ja likaista. Siinä, josta hän nuhteli itseänsä, ei ollut edes mitään voimakasta eikä suurenmoista, siinä oli ainoastaan jonnin joutavaa, rumaa -- epämääräistä kuin eläinten menettelyä.

Nainen hänen asemassaan, ja alentuu sillä tavalla katselemaan vierasta miestä! Se ei ollut rikos; ei vuotava haava eikä sovitusta kaipaava, erehdys. Se ei ollut mitään muuta kuin mädännyt pilkku hänen elämässään, mädännyt pilkku, jota eivät muut saaneet nähdä, vaan jota hän alati kuljetti mukanaan.

Ei kukaan häntä syyttäisi, ei kukaan vaatisi hänelle rangaistusta sen johdosta. Tämä oli vaan hänen oma asiansa. Se oli hänen pieni arka salaisuutensa. Se oli vaan äänetön oikeuden palvelija, joka suu pilkallisessa hymyssä asetti hänet maahan tuolta pyhimyksen istuimelta, jolla hän luuli istuvansa.

Nyt voi hän puhua hyveestä ja sydämen puhtaudesta!

Ja kun lapsi syntyisi, silloin saisi hän katsella taaksensa tätä pientä liehakoimista, joka asettuisi hänen ja sen väliin kuin irvistelevän eläimen kasvot. Hän ei voisi koskaan ajatella sitä aikaa muistamatta, että... Oh! Se oli niin inhottavaa, niin tunnotonta kuin itsensä vihaaminen.

Äidin pyhä kutsumus! Ha, ha! Voiko sitä sanoa pyhäksi? Niin. Ja lisäksi tämmöiset silmäniskut, nuo pöyristyttävät kädenannot toiselle? Ahmia tällä tavalla hänen katseitaan! Tuo muisku, joka oli tuntunut jokaisessa hänen olentonsa sopukassa, nämä tuumitut miellyttämistemput, nämät salaiset toivomukset...

Hän oli tulemaisillaan hulluksi. Mitä olisi hän tahtonut tehdäkään, voidakseen pestä pois tämän itsestään. Ja kaikki tuo oli mahdotonta. Tuo saastainen tunne-elämä oli laskeutunut kuin auer hänen ympärilleen ja muuttunut kuolleeksi, raskaaksi vastenmielisyydeksi Börjeä kohtaan. Minkätähden? Niin, sitä hän tuskin tiesi. Hän tunsi sisällisen, lahjomattoman velvollisuuden pakottavan häntä Börjeä nyt rakastamaan, heidän lapsensa tähden. Oli sangen luonnotonta olla sitä tekemättä, ja sentähden kammoi hän Börjeä.

Hän nousi, avasi ruokasalin oven; siellä ei ollut nyt ketään, joten hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, sillä häntä ahdisti sisällinen kylmyys, joka lyijyn kaltaisena ytimenä täytti hänen jokaisen jäsenensä. Sohvalla makaamisesta ei olisi ollut mitään hyötyä, vaikka hänestä olisikin hellää huolta pidetty, tuo kuristava tuntuminen kurkun ympärillä olisi siitä tullut vaan pahemmaksi.

Hänen kasvonsa eivät enää olleet niin lienteän vaaleat kuin ennen, niihin oli ilmautunut harmaahtava väri, joka vielä selvemmin osoitti, kuinka hän oli laihtunut, ja kireä juova oli ilmautunut hänen suunsa ympärille. Entinen maikailevaisuus oli hänen tunteestaan nyt kadonnut, sijaan oli tullut itsensä tutkisteleminen, joka vivahti vähä kukistuneen kauppamiehen tulokatsaukseen. Se katsaus tähtäsi eteenpäin, sillä takana ei ollut mitään tarkastamista ansaitsevaa.

Hän tunsi ensikerran selvästi, että hänen itsensä oli vastaaminen omista töistänsä. Koska tämä vastuunalaisuus oli taantumisena aina pyhitykseksi kehittyneestä tunteellisuudesta, oli se heittäymäisillään toiseen yksipuolisuuteen. Hänestä näytti ainoalta pelastuskeinolta karaistu sydämensä jokaista hellempää tunnetta vastaan. Tässä hänen hengellisesti lailliseksi tulemisessaan ei löytynyt vähääkään iloa, ei vapaata hengenvetoa, ei ainoaakaan toivon sädettä; lohduttamattominta kurjuutta oli vaan odotettavissa. Hän oli elänyt lainalla, -- kirjoista saadulla lainalla, lainaamalla toisten elämänkäsityksestä, toisten arveluista hänestä, toisten erhetyksistä, toisten heikkouksista. Mitä hänellä oli, jota voi sanoa omakseen, jota varten hän olisi elänyt.

Vihamielinen katkeruus valtasi hänen mielensä, sentähden että hän tässä taistelussa oli jätetty näin ypö yksinään. Hän kärsi, ja ensimmäisen kerran voimatta valittaa.

Minkätähden ei jo lapsuudessa opita, että mitättömimmänkin teon seuraukset voivat lyöttäytyä kuin vitsakset meidän omien jäsentemme ympärille? Ettei kukaan voi punnita toisen tunteita, määrätäkseen mikä on oikea? Että henkielämässä löytyy salainen oikeus, jolla on käytettävänä kaikki kidutuskoneet? Minkätähden katumusta sanotaan jonkinlaiseksi puhdistuksen välikappaleeksi, johon milloin tahansa saattaa turvautua, -- minkätähden ei koskaan uskalleta asettaa esiin peruuttamatonta, kun kaikki sen saattama katumus on näin täydellisesti voimatonta? Minkätähden niin ei tehdä? Mahdottoman mahdotonta on poistaa pienintä lausuttua sanaa, luotua katsetta, tehtyä mitättömyyttä! Minkätähden ei meille opeteta, että me seisomme niin aseettomina tyhjyyttä vastaan, kuin mennyttäkin, kuin tapahtunutta seuraavaa tuomiota vastaan.

No -- niin. Ehkä semmoisesta oli hänelle puhuttu. Vaan tyhjin sanoin ... tyhjin sanoin! Elämä opettaa meitä toisella tavalla.

Käveleminen tuntui hyvältä; ruumiillinen väsymys näytti tuovan helpotusta. Edestakaisin hän käveli, edestakaisin.

Kaikissa vastoinkäymisissään oli hän tottunut turvautumaan toisiin: isään, äitiin, veljiin ja täteihin, kaikki olivat olleet valmiita sovittamaan Mariannen puolesta, kun hän oli jollain tavalla pahoin menetellyt. Silloin tarvitsi vaan asianhaarojen mukaan käyttää sopivia keinoja: kyyneleitä ja hymyilyjä, rukouksia, hyväilyjä.

Tässä ne eivät mitään auttaneet. Ei kukaan voinut häntä auttaa. Ei kukaan voinut pyyhkiä pois tuota mädännyttä pientä pilkkua eikä tehdä sitä terveeksi jälleen.

Ulkonaiset seikat olivat pelastaneet hänet joutumasta siksi, mitä maailma kutsuu avioliiton rikkojaksi... Ulkonaisetko? -- Siinä juuri oli nöyryytys. -- Ulkonaiset seikat, eli toisin sanoin sattumus. Ei mikään hänen tahdossaan, vaan ainoastaan sattumus oli saanut päättää, että lapsen piti saada hänen miehensä piirteet.

Vaan hänessä oli jotakin, joka ei tuominnut ulkonaisten olojen, eikä sattuman mukaan. Ja tästä tuomiosta ei hän voinut vedota kehenkään. Niin, hänen sisällinen ihmisensä härnäsi häntä vielä silläkin tiedolla, että hänen kärsittävänsä tuskat olivat toisten mielestä paljasta joutavaa, niin, naurettavaakin. Eihän hän ollut mitään rikkonut.

Eikö mitään?

Miksi te naiset sanotte sellaista sielun riettautta? oli Pauli sanonut. Mariamme ei sitä tietänyt. Sellaisesta ei kukaan nainen ollut hänelle puhunut. Hän ei myöskään voinut uskoa sitä kellekään.

Vaan Mariannesta oli se täyttä totta. Hän tunsi olevansa pulassa, josta täytyi omin voimin koettaa päästä. Minkätähden, mitä tarkoitusta varten, siitä hän ei ollut selvillä, hänellä ei ollut valtaa sitä tiedustella, se oli hänen käsityksensä ulkopuolella.

Hän tunsi olevansa selvillä ainoastaan siitä, että se vapaus vastuunalaisuudesta, jota hän oli saanut nauttia, oli nyt lopussa. Sillä eihän hänelle ollut miksikään hyödyksi pitää sitä Paulin yksityisenä asiana, kuinka pitkälle tämä tahtoisikin matkustaa, ja itseänsä asian ulkopuolella, kuin olisi hän joku tahdoton esine. Ensimmäisen kerran arvosteli hän itseänsä perin pohjin toimivana, tahtovana ihmisenä, sillä ensimmäisen kerran kärsi hän tuskaa semmoisen teon tähden, jota hän ei koskaan voinut peruuttaa.

Tämän huomatessaan joutui hän luonnollisesti ajattelemaan, mitä hänen nyt oli tehtävä; hän tiesi itsellänsä olevan velvollisuuksia, joiden täyttämisestä ei lähtenyt vähääkään iloa, että hänen tuli puhua ja toimia samalla jokapäiväisellä tavalla kuin sadattuhannet vaimot ennen häntä hänen tilassaan.

Börje ei vielä tietänyt mitään. Jos asia olisi tullut ennemmin kysymykseen, olisi Marianne ujostellut puhua hänen kanssaan semmoisesta, vaan nyt oli se hänestä yhden tekevää.

He tapasivat toisensa vasta päivällispöydässä; syönti ei sujunut iloisesti. Börje näytti kaipaavan Paulia, ja sitäpaitse oli häntä loukannut se umpimielisyys, jota Marianne oli häntä kohtaan osoittanut viime aikoina. Hän oli kuitenkin ehkä huolissaan isänsä asioista! Börje ei tahtonut tunkeutua hänen luottamukseensa eikä tehdä hänelle mieliksi rahoja lainaamalla.

Aterian loputtua astui Marianne akkunan luokse ja rupesi siitä ulos katselemaan. Juuri kun Börje aikoi mennä hänen sivuitsensa, kääntyi hän.

"Börje."

Puhuteltu katsahti häneen. Mariannen kasvoissa kuvastui ikäänkuin arvokas vakavuus.

"Tahdoitko sinä mitään?" Börje meni hänen luokseen.

Silmiään ylös luomatta sanoi Marianne matalalla, yksitoikkoisella äänellä sanottavansa.

Börje katseli häntä hartaasti.

"Onko niin ... onko niin todellakin laitasi?" sanoi hän.

"On."

Kun Börje pudisti hänen kättään ikäänkuin kiittääkseen, koetti Marianne hymyillä sekä vilkasi ylös miestänsä silmiin, jonka jälestä hänen katseensa kuitenkin heti kääntyi arasti sivulle päin. Börjen ilo oli outoa Mariannesta, ja vaikutti, että Marianne tunsi itsensä sanomattoman köyhäksi. Hänen mielestään ei löytynyt mitään muuta kuin kuollut tunteettomuus.

Mariannen välinpitämättömyys koski Börjeen, joka päästi hänen kätensä ja lähti huoneesta. Hän pani pahakseen, että Marianne saattoi olla tästä nyreissään. Tässä oli nyt muka luonnollinen selitys hänen mielialansa raskauteen. Hän ajatteli siis vaan ikävän ajan olevan hänelle tulossa! _Sitäkö_ hän nyt saattoi ajatella! Oh, noin lapsellista itsekkäisyyttä! -- Harmillinen tyytymättömyys valtasi Börjen mielen. Hän ei olisi nyt juuri sietänyt Mariannen läsnäoloa.

Marianne jäi paikoilleen akkunan ääreen Börjen mentyä. Hän oli huomannut Börjen tyytymättömyyden, ja vaisto sanoi hänelle syyn siihen. Hänen olisi pitänyt tietämän jo edeltäpäinkin, että Börje selittäisi hänen käänteensä sillä tavalla, ja hänen olisi pitänyt ehkäistä selityksen kääntymästä pahaan suuntaan. Olihan hän yksin maailmassa Börjen kanssa, oli riippuvainen hänestä, liian uhkamielistä oli joutua hänen mielipahansa esineeksi. Hän oli äkisti tullut tuntemaan Börjen aseman uudelta kannalta, sentähden että hänen oma asemansa oli tullut toiseksi. Se Börje, jonka jumaloimisen hän ennen oli vähä ylenkatseellisesti antanut itseänsä miellyttää, oli nyt hänen herransa. Heidän välillään oleva side tuntui nyt vasta oikein todellisesti kiintyneen, niin ettei yhtään turvapaikkaa löytynyt, ja hän tunsi jonkinlaista voitetun orjan vihaa. Sillä nyt oli hän Börjen. Ainaiseksi.

Hänessä ei tällä haavaa liikkunut muuta kuin halu pitää päänsä pystyssä, salata Börjeltä mielialansa ja säilyttää valtansa häneen; muuta ei ollut enää jäljellä. Hänen täytyi Börjestä haihduttaa se ikävä tunne, joka mielessä hän oli lähtenyt.

Ennen illallista tuli Börje hänen työhuoneeseensa. Vuotta oli jo niin paljo kulunut, ettei uuni lämminnyt hämärissä, vaan näin illan suussa ei käynyt heikon valon vuoksi työtäkään tekeminen. Marianne oli sentähden sysännyt syrjään virkkauksensa ja istui nyt suuressa tuolissa akkunan luona kädet helmassa ajatuksiinsa vaipuneena.

Börje nyökäytti hieman päätänsä ja asettui pienen ompelupöydän toiselle puolelle.

"Marianne," aloitti hän, "tyhmä on se, jonka on niin vaikea puhua kuin minun. Seikka on minulle ollut monta kertaa kiusaksi, vaan nyt entistä enemmän. Kuinka voi selittää ihmisille ajatuksensa ja tunteensa, jollei osaa niistä puhua? Minä olen monta kertaa sinun kanssasi ollessani huomannut sen epäkohdan, että ... etten ole oppinut esittämään ajatuksiani. Minä olen kuin mykkä. Sellaiseksi tulee minua ympäröivistä oloista, ellei ole voimaa muodostaa niitä toisenlaisiksi. Ei rohkene ujoudeltaan olla muista eroavainen. Eikä lisäksi kukaan ihminen voi kuvailla mieleensä, kuinka suuresti minä inhoan omaa ääntäni, se on vieras itsellenikin, minä en tunne sen ainoatakaan värähdystä."

Marianne katseli häntä vähä kummastellen.

"Sinun sanasi soveltuvat minuun paremmin kuin luuletkaan," sanoi hän.

"Oh, kyllä sinä _voisit_ puhua, jos sinä tahtoisit."

Marianne tunsi nuhteen todeksi.

"Ei," sanoi hän, "minä osaan keveästi johtaa keskustelua, joka seikka johtuu minun saamastani kasvatuksesta -- näetkös -- ihminen tottuu puhumaan mitä muut tahtovat. Ajatuksia ei ole ollenkaan. Mistä niitä saataisiinkaan. Ei, Börje; en minä ole puhumatta nurjamielisyyden tähden."

Hänen sanoissaan oli samalla kertaa jotain teeskentelemätöntä ja suoraa, ja jotain, joka herätti Börjessä epäluuloa. Marianne ei ollut entisensä kaltainen.

"Minä olen tuuminut sinne ja tänne tänä iltapäivänä," sanoi Börje, "minä luulen, että tämmöinen päivä on suuremman arvoinen kuin koko vuosi. Tuleehan suhde meidän välillämme toiseksi kuin se ennen on ollut. Ennen oli kylläksi, kun saimme sanoa toisiamme omiksemme. Vaan nyt meidän tarvitsee jotakuta muutakin ajatella kuin itseämme, Marianne."

Mariannesta tuntui vastenmieliseltä, kuin sysättäisi hänet nyt valtaistuimelta ja toinen asetettaisiin hänen sijaansa. Börjen äänessä oli jotakin, josta hän sai sen käsityksen.

"Ennen näetkös, jos lankaan ilmautui pikkunen nyppylä, tarvittiin vaan muisku sopivalla ajalla," -- Börje hymyili -- "ja sitten oli kaikki taas paikallaan. Enempää ei tarvittu. Ja taitaahan se ollakin kylläksi, kun ollaan rakastuneita, vaan minä ihmettelen, jos siinä ... hm ...jos siinä nyt enää on kylläksi meille."

Hän kuljetti etusormeansa edestakaisin pitkän pöydän syrjää seuraten sitä tarkasti silmillään.

"Näetkös," Börje yhä pitkitti puhetta, "toiselta puolen olen minä tosin niin hupsusti rakastunut sinuun, etten tiedä, mitä tahtoisin, vaan toiselta puolen tunnen minä sinua yhtä vähä kuin sinä päivänä, jolloin ensiksi toisemme tapasimme. Niin -- tiedätkös -- kun minä nyt näin puhun sinulle, -- tunnen minä itseni niin ujoksi, kuin puhuisin liian suoraan jollekulle vieraalle ihmiselle."

Marianne vavahti jonkinlaisesta kauhistuksen tunteesta. Mitä, jos Börje vieraantuisi hänestä!

"Sentähden päätin minä tänäpänä koettaa puhua, niin ettei meidän, joilla on niin paljon yhteistä, enää sovi olla niin vieraita toisillemme. Vaan sinun täytyy auttaa minua. Minä olen pässin pää; minä en koskaan voi kunnollisesti esittää sanottavaani."

Marianne ojensi kätensä ja puristi Börjen kättä, vaan sitten häpesi hän, kuin olisi tehnyt jonkun petoksen, ja veti kätensä pois. Börje jatkoi:

"Sinä et ole viime aikoina puhunut niinkään paljon kuin tavallisesti, ja sinä olet näyttänyt vaivaavan päätäsi jollain asialla. Minulle et ole mitään sanonut, enkä minä ole tahtonut kysyä sinulta, vaan en tiedä, onko se oikein, että menettelemme tällä tavalla."

Juuri tähän suuntaan tahtoi Marianne kääntää puheen ja lausui sentähden toimessaan:

"Niin; juuri siitä tahtoisin mielelläni puhua kanssasi. Minä kaduin suuresti, etten maininnut sinulle siitä mitään puolisen aikana."

"Sinun ei tarvitse siitä mitään puhua," sanoi Börje äänellä, jonka koetti tehdä niin vähä nyreäksi kuin mahdollista, "minä arvaan, että sinä olet ajatellut sitä suurta vastusta ja vaivaa, jota tästä saat, mutta..."

"En, en," keskeytti. Marianne, "sinä erehdyt siinä. Minä olen ollut kipeä, en muuta mitään, ja se on vaikuttanut luonteeseeni."

"Mutta sinä sanoit, että..."

"Minun pahoinvointini oli niin epämääräistä, etten luullut maksavan vaivaa siitä puhua. Mutta sitä se kuitenkin oli."

Börje katsahti epäillen häneen.

"Sentähden aioin minä sanoa sinulle, ettei sinun tietysti tarvitse olla huolissasi _hänen_ tähtensä. Me hankimme imettäjän, eikä sinun ole pakko ottaa pienintäkään huolta niskoillesi lapsen tähden, kun et tahdo."

Äänessä ei ilmautunut hellyyttä; siinä oli vastenmielisyyttä, jota hän turhaan koetti salata.

"Ei!" huudahti Marianne kiivaasti. "minä en koskaan huoli imettäjästä, minä tahdon itse imettää."

Hänen mielessään oli näiden sanojen aikana herännyt uusi, tähän asti kokonaan outo tunne, voima, joka sysäsi syrjään kaikki sivuajatukset: äidin vaisto puollustaa lastansa.

"Etkö sinä tahdo?" kysyi Börje kummastellen.

"En. En koskaan!"

Mariannen posket olivat ruvenneet heloittamaan ja hänen silmänsä säkenöivät.

"Mutta minä luulin..."

"Sinä et saa -- Börje! Sinä et saa koskaan enää ottaa asiata puheeksi."

Hänessä herännyt, uusi tunne pyyhkäisi silmänräpäykseksi pois kaiken muun: kylmät tuumailut, rikoksen tunteen, -- kaikki.

"Mutta enhän minä halua mitään enemmän," sanoi Börje melkein heltyen, "minä vaan en voinut sietää sitä ajatusta, ettei hän syystä tai toisesta olisi sinulle tervetullut."

"Jos en voi olla tasainen enkä iloinen luonteeltani, niin sinä et saa sitä selittää miltään semmoiselta kannalta," sanoi hän.

"Rakas Marianne!" sanoi Börje ainoastaan, vaan hänen äänessään oli niin paljo sydämellisyyttä, että se viilsi Mariannen mieltä, sillä hän tiesi lisänneensä viimeiset sanat ainoastaan saadakseen puheen toiselle tolalle.

"Ajatteles, että sinun tarvitsisi sanoa minulle mitään tällaista!" lisäsi Börje itseänsä nuhdellen ja asettui Mariannen viereen sekä silitti hiljaa hänen hiuksiansa. "Luulet ehkä minun olevan karkean luonnostani, joka en voi ymmärtää sinua. Mutta ei niin ole laita. Tämä johtui vaan minun suuresta ilostani, joka teki sinun alakuloisuutesi silmissäsi sitä suuremmaksi... En, en minä ymmärrä sinua väärin. En minä tahdo, että sinä pitäisit minua raakana." -- Börje kumartui ja suuteli Mariannea otsaan -- "ja vielä pahempaa olisi, jos _hänen_ täytyisi luulla minusta sitä. Sinun pitää sentähden kasvattaa minua, kun aikaa vielä on. Tosin on minun suhteeni paljon laiminlyöty, mutta minä tahdon olla sangen oppivainen."

Hän katseli Mariannea puoleksi surullisesti puoleksi koirankurisesti. Hänessä ilmautui nyt jotain vallan käsittämättömän miellyttävää, vaan Marianne melkein halveksi itseänsä, että hän semmoista voi hänessä huomata. Hän inhosi omaa aistiansa. Milloin toinen, milloin toinen! Eikö hän ollut sangen huikentelevainen.

Syyllisyyden tunne painoi häntä taasen kuin raskas, luonnoton taakka.

Mitä olisi hän tahtonut antaakaan, jos olisi luottamuksen tunteella voinut kallistaa päänsä Börjen rintaa vasten, vieläpä vaikkei tuntenut häntä rakastavansakaan! Vaan nythän oli tullut jotain lisää, joka liitti heitä yhteen.

Minkätähden, _minkätähden_ hän ei ollut huomannut jakamista mahdottomaksi!

* * * * *

Tasaisesti, yksitoikkoisesti kuluivat sitten päivät, jolloin Marianne enimmäkseen sai olla yksinään ajatuksineen.

Börjen työinto oli suurempi kuin koskaan ennen.

He puhelivat toisilleen enemmän kuin heillä oli ollut tapana, vaan siihen ponnisteltiin vähän voimia kummaltakin puolen, jonkatähden he tunsivat itsensä ujoiksi kuin kaksi vierasta henkilöä, jotka ovat jätetyt seurustelemaan toistensa kanssa kahden kesken, vakkeivät he ole ollenkaan tuttavia.

Marianne kohteli Börjeä toisin kuin ennen. Hänen keikailemisestaan ei enää näkynyt jälkiäkään, ja sijaan oli tullut melkein nöyrä arkuus. Hän pelkäsi Börjen hyväilyjä. Ne muistuttivat aina aaveentapaisesti Paulia ja saattoivat hänen ajattelemaan, että hän kylmäverisesti täydensi sen petoksen, jonka alkuna oli ollut ainoastaan ajattelemattomuus.