Part 18

"Ja te" -- pääsi hänen huuliltaan -- "oletteko koskaan menetellyt huonommin kuin tässä? Ja onko kukaan kohdellut teitä sen tähden niin, kuin te nyt kohtelette minua!"

"Huonomminko? Siitä voi olla eri mieliä. Naiset liikkuvat varovasti, rajoitetuissa lauseissa. Ja te muiden perässä. Sillä te olette liian kylmäverinen... Olenko menetellyt pahemmin kuin te? Haa! Taidatteko sanoa minulle, kuinka voi mitata ja punnita sitä, mitä antaa omasta tunne-elämästään? -- Huonomminko?... Jos te olisitte rakastanut minua kädet kaulassani ja huulet huulillani, silloin olisi se _teistä_ ollut pahempaa, sentähden että se oli vaarallisempaa, mutta _minä_ olisin pitänyt sitä parempana, sillä se olisi ollut luonnollisempaa. Tämä tapa oli meitä lähempänä, sentähden että me molemmat keinottelemme. Siltä kuuluu totuus. Mutta teeskennellä, valehdella, viekastella, minulle, miehellenne, niin -- omassa sydämessänne... No niin! Ja kun sitten ylpeilette hyveistänne ja sanotte, että _minä_ olen tehnyt pahemmin ... ha, ha, ha; niin, te saatte antaa anteeksi, mutta kaikkein vähimmässä tapauksessa on se naurettavaa. Miksi te naiset sitä sanotte? Teillä on teidän oma sanakirjanne, miksikä sanotaan siellä sellaista sielun riettautta? Sanokaa!... Oh, te fariseukset! Minä tahtoisin naulata teidät kaakinpuuhun!"

Hän puristi hienon, laihan kätensä nyrkkiin ja ravisti sitä purren hampaitansa. Se ei ollut voiman vihaa, vaan heikkouden jännitettyä intohimoa, joka kuohui reunojensa yli.

"_Jos_ te olisitte parempia kuin me! _Jos_ te olisitte parempia!" Uhkamielin kohotti hän tätä laihaa kättä, joka sitten hervottomana putosi hänen sivulleen.

Marianne oli heittäytynyt suureen nojatuoliin akkunan viereen. Kaikki, mikä oli häntä pitänyt pystyssä, oli pettänyt ja rauennut tyhjiin Paulin syytöksistä. Ei sanaakaan enää löytynyt vastaukseksi. Marianne ei enää huolinut salata eikä estää liikutustaan: kyyneleet syöksyivät hänen poskilleen. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus: jos olisi voinut kuolla kaikesta tästä häpeästä.

Pauli säpsähti ja katseli häntä. Hänessä liikkui uusia tunteita. Tässä itkussa oli jotain niin toivottomasti ylenannettua, niin vastustamattomasti murrettua, että se häneen vaikutti.

Hän kumartui eteenpäin ja katseli häntä, tarkkaavaisesti, hartaasti. Hänestä tuntui, kuin olisi saanut valtaansa jonkun avuttoman, joka tuossa makasi verissään ja masennettuna.

Hän astui pienen akkunapöydän ympäri, katsellen aina yhtä levottomasti Mariannea.

"Marianne?" sanoi hän kuin kahdella päällä ja laski toisen kätensä hänen kätensä päälle, joka rentona lepäsi hänen polvellaan.

Marianne ei katsahtanut häneen, pusersi vaan nenäliinaa kädessään ja painoi sitä huulilleen, jotka värisivät.

Kääntämättä silmiään Mariannen kasvoista vaipui Pauli eräälle jakkaralle, joka oli Mariannen jalkojen edessä. Hän tuntui kerrassaan saaneen toiset kasvot, niin täydellisesti kuvastui niissä osanotto ja sääliväisyys.

"Marianne, minkä tähden piti sinun pakottaman minua sellaiseen mielen purkaukseen?" sanoi hän pitkään, "minä en voi olla häveliäs kun minua loukataan. Sinä et tiedä mitä kärsin. Jos sinä olisit lausunut yhden ainoan ystävällisen sanan, olisin minä ollut aseeton. Ja kuinka voimme nyt tätä unohtaa, -- sinä ja minä? Älä itke noin -- rakastettu -- sydän tahtoo haljeta."

Marianne teki liikkeen pois päin, vaan ei saanut nyyhkytyksiltään mitään puhutuksi.

"Ei, anna minun puhua, anna minun sovittaa. Se ainoastaan voi tehdä meille hyvää... Ei, älä keskeytä minua! Anna minun puhua! Saat nähdä, että ymmärrän sinua, vaikka nyt et sitä usko. -- Jos sinä vaan voisit käsittää semmoista luonnetta kuin minun! Kuinka minä voin laahata maassa, mitä minulle on rakkainta maailmassa. Jospa tietäisit, mikä onneton raukka minä olen!... Oh ei -- Marianne. -- Nyt tahdon ainoastaan puhua. Älä kiellä sitä minulta. Sitä ainoastaan minä pyydän sinulta."

Hän puhui hyväilevän lapsen äänellä, niin lepertelevän pehmeästi, niin avonaisen luottavasti. Ei ollut mitään muuta tehtävää kuin sulkea silmänsä ja kuunnella.

"Matkalla tänne olin niin iloinen, niin vallan toisella mielellä, etten pitkään aikaan ole semmoista tuntenut. Minä olin tuntenut itsessäni jonkunlaisen virkistyksen koko ajan kuin olin poissa. Ja mitä tahansa näin, ajattelin aina mielessäni: tästä minä puhun Mariannelle. Ja näetkös, mikä minua enimmin kaikista ilahutti -- minä ikävöin tänne takaisin. En ainoastaan väsymyksestä sitä tehnyt, vaan kuin täällä jokin olisi antanut minulle terveyttä ja voimia taas; minä ikävöin rauhallista elämää, Börjeä, meidän pitkiä hämypuheitamme, shakkipeliä, -- kaikkea! Ja lisäksi olin kuvitellut mieleeni sinun iloasi, kun saisit nähdä minut taasen. Minä iloitsin siitä kulkiessani. Oh, Marianne, mitä lähemmäksi tulin Tomtöa, sitä selvemmin huomasin kuinka suurenarvoinen tämä koti on minulle. Kuinka minä olin kiintynyt sinuun ja Börjeen."

Hän oli vaiti silmänräpäyksen.

"Ja sitten kohtelit sinä minua jäykästi, kylmästi. Ei iloa missään kasvon juonteessa, ei sanaakaan tervetulleiksi. Ja sitten tämä vihattava _te_, joka viilsi minun mieltäni käsittämättömän katkerasti. Voithan ajatella -- Marianne, -- voithan ajatella kuinka minä kiivastuin. Ja sitten sain minä tämän mielettömän halun kostaa, kuten välistä käy, sekä tuoda ilmoille kaikki kärsimiseni. Minä en ajatellut sinua, minä ajattelin ainoastaan itseäni. Ja lisäksi olin minä väärässä ja sokea. Ja minä ammuin sinuun myrkyllisiä nuolia, joista nyt antaisin paljon, jos en koskaan olisi niitä lausunut... Nyt olen malttanut mieleni. Nyt voin ajatella tyyneesti. Vaan minä tuskin muistan, mitä lausuin. Minä tein niin kiivaudessa. Unohda se -- rakastettu -- unohda se! -- Ajattele vaan, että minä ymmärrän sinua, että minä nyt näen sinun ajatusjuoksusi, kuin se olisi levitetty eteeni hienona ja puhtaana. Ja minä pidän sinua kaksinkertaisessa arvossa -- tuhatkertaisessa -- tämän sävyisyytesi tähden, jota minä ainoastaan käsitin väärin. Minä voin seurata sinun ajatuksiasi poissaoloni aikana. Minä tiedän, kuinka semmoiselle hellätunteisuudelle kuin sinulla on, tuntuu vastenmieliseltä -- jotenkin rumalta ja karkealta, että meidän kesken on ollut semmoista puhetta. Ja ehkä olet pelännyt minun palaamistani. Sinä olet luullut minun vetoavan oikeuksiin pakottaakseni sinun ottamaan minua vastaan. Ja sinä olet ehkä tuntenut nuhtelua Börjeä ajatellessasi; pitänyt petoksena häntä kohtaan tätä silmänräpäyksen malttamattomuutta. Ja sitten ymmärsin minä sinua niin hirmuisen väärin! Sitten hyökkäsin päällesi haukkumasanoilla! Sitten näytin sinulle yhden semmoisista poroporvariluonteista, joiden tähden sieluelämän kaikkein hienoimmat sievistykset ovat kadotetut! -- Vaan älä tuomitse minua. Älä vielä minua tuomitse! Minä ymmärrän nämät kaikki okaan hienoiset liikutukset, eikä sinun mielessäsi löydy ainoatakaan tunteen vilahdusta, jota minä tahtoisin loukaten kohdella. Ei, sinä olet vapaa, Marianne! Näetkös sitä! -- minä en pidätä sinua sormellanikaan, minä en tahdo hiuksen vertaa houkutella sinua poikkeamaan tieltäsi, minä en tahdo tunkeutua teidän välillenne. Älkäämme puhuko sanaakaan. Ei puheilla eikä katseilla. Olkaamme ainoastaan lähellä toisiamme. Oh, Marianne -- vaatimaton, hiljainen Marianneni -- nyt ymmärrän sinua, eikö totta? Minä en ennen koskaan ole osoittanut oikeutta sinua kohtaan ennenkuin nyt. Siitä oli jo sangen kauvan, kun minä viimeksi näin totuutta, ettei minussa ollut mitään muuta kuin epäilystä jälellä... Et voi ajatella, kuinka nöyrästi minä polvistun sinun kyyneleesi nähdessäni, kuinka ne polttavat minun sieluani pohjaa myöten, et myöskään, kuinka kiitollinen minä olen niiden tähden. Ne ovat päästäneet minut jonkinlaisesta lumouksesta. Minä näen sinut ja minä näen itseni. Minä olen saanut kuin valoa ympärilleni."

Marianne nyyhkytti rajusti, vetotaudin tapaisesti. Tämä hellyys sai hänen kyyneleensä virtaamaan viljavammin, kuin mitkään katkerimmatkaan syytökset.

"Älkää puhuko niin... Jumalan tähden älkää puhuko."

"Puhun, Marianne, nyt täytyy minun puhua. Eikä sitten enää ollenkaan."

"Se oli väärin ... se oli väärin ... se oli..."

Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.

Pauli kiinnitti katseensa häneen tuskallisesti kummastellen. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään ihmisen noin itkevän. Tuo ei ollut heikkohermoisuutta, vaan se oli niin sydäntä raatelevaa tuskaa, kuin olisi se tullut hänen olentonsa juurista.

"Minkätähden et ollenkaan anna lohduttaa itseäsi?" aloitti Pauli houkutellen, "mitä pahaa olemme tehneet? -- Onko tämä todellista katumusta ja itseäsi kiusaamista?"

"On, on, on!"

Hän värisi kylmästä lausuessaan:

"Sinun mielenliikutuksesi on liiallinen. Olemme olleet suoramielisempiä keskenämme, kuin sinä monta kertaa olet ollut veljiesi kanssa? Ja ehkä tämä _sinä_, jota käytän, ei ole paikallaan; vaan onhan Börje itse meitä siihen kehottanut. Voinhan sen jättääkin. Eihän ole vähintäkään, josta meidän tarvitsisi nuhdella itseämme... Kas niin, pyhkikää silmänne Marianne-rouva. Ajatelkaamme että nämät olivat pahoja unelmia, te ja minä, olkoon kaikki mennyttä."

"Mutta Börjelle valehteleminen!"

"Emmehän me ole hänelle valehdelleet, vielä vähemmin teemme sitä tästä lähtien."

"Minun mielestäni on jokainen hänelle lausumani sana valhetta."

"Se tulee mielikuvituksen sairaudesta."

"Ei! Ja teidän täytyy lähteä pois."

Sanat lausuttiin voimallisesti, päättävästi, kuin olisi hän äkkiä muistanut jotakin unohtunutta asiaa.

Pauli nousi. Nuhteleva suru kasvoissa katseli hän Mariannea. Mitä hänen piti sanoa? Tämä ei näyttänyt kiihtyneeltä intohimolta, jota olisi käynyt hyväilyillä tyynnyttäminen. Päinvastoin; siinä oli jotain lujuutta.

Hän ei tahtonut vastata. Hän tiesi kuinka Marianne sen käsittäisi.

Tämän nyyhkytykset hiljenivät, ja hän kuivasi silmänsä, jotka olivat pöhöttyneet sekä itkeentyneet.

Hän katsahti Pauliin.

"Tämä ei ole oikku", sanoi hän, "minä olen kauvan, kauvan ollut siitä selvillä, että minun piti sanoa se teille heti tultuanne."

Pauli tunsi piston sydämessään. Jättää Tomtö! Heittäytyä taasen maailmaan, hän ei tiennyt minne! Häntä värisytti ajatellessaan vieraita ihmisiä. Vaan hän ei uskaltanut sitä vielä lausua pelosta, että sanoillaan jouduttaisi päätöstä.

Mariannekaan ei lausunut mitään. Hän kieritteli huolellisesti nenäliinastansa pienen pallin ja pyyhkäisi sillä vielä viimeisen kerran kasvojansa. Mielen purkaus näytti tehneen hänelle hyvää. Tässä oli siis jotakin, joka jo kauvan oli kaivellut hänen mieltänsä.

Pauli mietti silmänräpäyksen.

Sitten ilmautui äkkiä toivottomuus hänen kasvoihinsa, ja hän heittäytyi velttona tyhjään tuoliin toiselle puolen akkunapöytää.

"Onko se todellista totta, että ajatte minut pois?"

Marianne ei vastannut mitään. Vaan hän näytti nyt tyyneltä.

"Minä huomaan, että teille taitaa olla parasta, että minä lähden pois," jatkoi Pauli, "mutta ettekö te sitten ole ajatellut _minua_ yhtään?"

Ei vieläkään vastausta. Ja Marianne karttoi hänen silmäystään kuin olisi pelännyt rupeavansa horjumaan.

Pauli nojasi molemmat käsivartensa pöytään, ja pehmeästi, kuten hän taisi, nojautui hän eteenpäin Mariannea kohden. Hänen äänensä oli niin matala, että hän kuului ainoastaan hengittävän sanansa esiin tarvitsematta puhua niitä.

"Minä olin vallan väsymyksestä toivoton Tomtöön tullessani. Eli ehkä se ei ollut väsymystä, se oli ehkä kyllästystä, tai tyhjyyttä, en tiedä. Minä olin saanut jotain joko liian paljon tai liian vähän. Minä en tuntenut olevani toisten ihmisten kaltainen. Koko maailma oli sanomattoman sairas, kurja. Jospa kaikki olisi tahtonut kuolla, vajota näkymättömiin kuin sumu -- minäkin -- ikuiseen unhotukseen, uneen, lepoon! Siinä oli ainoa toivoni. Minua iletti nähdä, kuinka ihmiset voivat kestää elämistä... Elämistä, -- joka oli kulunut ihan inhottavaksi!... Mutta täällä oli jotakin, tässä terveellisessä yksitoikkoisuudessa, josta hitaasti sain uusia voimia, sain elämisen mahdollisuuden. Tuntui, kuin päivä päivältä olisin alkanut saada takaisin näkövoimaa, jonka olin kadottanut, tuntui, kuin huomaamattani olisin hengittänyt itseeni elämisen halua, jota en ollut tuntenut pitkiin vuosiin. Minä tunsin levon tunnetta, jonka luulin _minulta_ jo kauvan aikaa sitten kuolleen. Minä en käsittänyt tätä kaikkea, ennenkuin täältä poissa ollessani ja tänne takaisin ikävöidessäni. Ah -- Marianne-rouva -- eihän tämä ole mikään hotelli, jossa täytyy lukea matkalaukkunsa; tämä on koti. Tiedättekö, mitä se tahtoo sanoa? Täällä ikäänkuin rauha lepää jokaisen huonekalun patjalla, siihen voi ikäänkuin nojata päänsä ja levätä, -- vaan levätä. Oi, Marianne-rouva, te ette tahdo sysätä minua luotanne! Te tahdotte antaa minun elää. Tahdottehan antaa minun hiipiä täällä ympäri kuin varjon, täällä, teidän kodissanne. Minä en pyydä mitään muuta. Minä väistyn tieltänne kuin koira, teidän tarvitsee vaan viitata, ja se poistuu. Mutta olkaa ystävällinen, kuten olette ollutkin; hiljainen kuin ensi aikoinakin, laupias, kuin minä olisin sairas-raukka. Ettehän aja minua pois, Marianne-rouva?"

Mariannen rinta aaltoili äänettömistä hengenvedoista. Tuntui, kuin olisi Pauli kerjännyt sydäntä rinnasta. Hätäisinä, hartaina tulivat sanat:

"Minä en ole koskaan ennen rukoillut. En tiedä, kuinka sen nyt voin tehdä. Minä rukoilen kuin äiti lapsensa edestä: tässä ei ole mitään nöyryytystä, ei mitään ylpeyttä, ainoastaan tämä, joka ei saa kuolla... Minussa on jotakin, jonka edestä minä rukoilen. Marianne-rouva, nyt ette aja minua pois!"

Tuo ääni olisi sulattanut jäätä, saanut mahdottoman mahdolliseksi. Ja hän katseli Mariannea ihmeellisen vakavin silmin, jotka olivat hienot kuin sametti.

"Ja sittenkin täytyy sen tapahtua."

Pauli katsoi häneen, ihmetellen, tutkistellen. Sitten vaipui hän takaisin syvemmälle tuoliin ja rupesi tuumimaan. Tässä kaikessa mahtoi piillä salainen perussyy, jota hän ei vielä älynnyt.

Hän katsahti äkisti ylös.

"Pidättekö sitä välttämättömänä?" kysyi hän suurella painolla.

Mariannen poskille levisi puna hitaasti, kun hän pakotti itsensä rohkeasti katsomaan Paulin silmiin.

"Pidän, minä pidän sen välttämättömänä."

Marianne huokasi helpottavasti. Nyt oli myrsky ohitse. Nyt oli asia päätetty. Nyt sai hän jäädä yksinään.

"Käsittäkää minua oikein," lisäsi hän heti, "minä en valita eroa. Se on ainoastaan muistoa tuosta ... tuosta ... jota ei voi saada muuttumaan. Minä olisin toivonut saada näyttää teille, että ... etten ehkä ole niin huono kuin luulette. Olisin toivonut, ettei minun olisi tarvinnut tuntea tätä --"

Hän ei voinut jatkaa. Hänen huulensa alkoivat vapista, ja hän väänteli hermosairaan tavalla nenäliinaansa.

Pauli ei huolinut hänen viimeisistä sanoistaan.

"Minulle se on raskasta," sanoi hän, "vaan minä ymmärrän, ettei se teistä voi siltä tuntua. Teille on oleminen sangen rikasta. _Kuinka_ rikasta, en ehkä edes voi käsittää. -- Mutta päätetty on: minä lähden huomenna matkalle... Minä olen kai ainoa pilkku ... minä tarkoitan, ainoa pilven pilkku... Ah, Marianne-rouva, niin kauvan kuin maa seisoo, täytyy löytyä niitä, jotka ovat tuomitut köyhyyteen. _Minä_ olen kerjäläinen... Raha, mitä se on?" -- Hän nosti käsiään kuin olisi hän punninnut kultaansa niissä. Ja sitten teki hän liikkeen, kuin olisi viskannut ne luotaan.

Ne olivat hänestä liian keveitä.

"Antakaa minulle anteeksi," sanoi hän lempeästi, "jos ei minua olisi ollut, kuinkahan onnelliseksi te nyt tuntisitte itsenne! Minä ymmärrän sangen hyvästi, että se, -- etten minä voi lähteä viemättä mukanani aavistusta siitä, joka nyt tekee elämän teille vielä tärkeämmäksi -- on oleva ikäänkuin saastuttavana tuskana. Minä tiedän, että itse minun olemiseni täytyy tuntua kiusalliselta -- nyt. Jos voisitte, pyyhkäisisitte minut pois, jäljettömästi kuin olemattoman: koko minun olentoni, vaikutukseni, minun itseni. -- Jos voisitte. Minä ymmärrän tämän. Se on sangen inhimillistä. Mutta minä olin ainoastaan varjo, joka nyt vetäytyy pois. Sentähden voitte ojentaa minulle kätenne."

Hän puhui teeskentelemättä, kuten tavallisesti heitetään hyvästi koko elinajaksi.

Marianne ojensi hänelle kätensä ja koetti hymyillä, vaikka kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

"Asian laita on nyt kuten aina ennenkin: minä en älyä, minkä arvoinen joku on ollut minulle, ennenkuin on liian myöhäistä," sanoi hän. -- "Minun ei tarvitse pyytää teitä unohtamaan minua; te teette sen niin pian kuin mahdollista."

Hän kumarsi. Hänen kasvoillaan väreili ehkä viimeisen kerran tyhjänpäiväisen turhuuden ja elämään väsyneen ivan kajastus.

Ja sitten astui hän huoneesta.

* * * * *

Kun Börje illalla tuli kotiin, ei hän vähää kummastellut, kuultuaan Paulin aikovan lähteä pois jo seuraavana päivänä, ja aivan täyttä totta puuhailevan matkavarustuksissa.

"Ethän siitä mitään puhunut, kun Eslövissä tapasimme toisemme," sanoi hän.

"Ei siinä ollut mielestäni mitään puhumista, ennenkuin olimme päässeet kotiin," vastasi Pauli huoletonna.

"Täisinhän toki arvata, että kun taas pääsit ulos hiukan, niin sinun muuttolinnun-luonteesi heräisi uudelleen. Vaan muuten näytit hyvästi täällä viihtyvän."

Börje oli illallisen jälkeen seurannut Paulia pihan poikki tämän huoneisiin, puhuakseen niitä näitä matkavarustuksia tehtäissä. Pitihän heidän näin pian erooman. Börjen näytti olevan ikävä.

"Kenen nyt saan shakkitoverikseni?" sanoi hän.

"Ei hätää; rouvasi voi siihen pian oppia."

Tavallisella toimeliaisuudellaan auttoi Börje, missä vaan taisi.

"Otatko nuokin mukaasi?" sanoi hän osoittaen vaatteita, jotka olivat mätetyt kasaan laattialle.

"Kyllä ne viedään; en tiedä, missä nekin sijansa saavat," sanoi Pauli läähättäen ja heittäytyi nihki väsyksissä tuolille istumaan.

"Kyllähän näille paikka saadaan; mutta mihin tämä kaikki muu pannaan?" kysyi Börje katsellen ympäri huonetta.

"Minä annan tapiseerajan panna ne kaikki kokoon ja lähettää perässäni Tukholmaan."

Börje seisoi kumartuneena kirstun ylitse ja sulloi sinne vaatekappaleen toisensa perästä, hitaasti ja hyvään järjestykseen kasvot punaisina työstä aina hiusten rajaan saakka.

"Jospa voisin käsittää mikä Marianneen on tullut," sanoi hän äkkiä oikaisten itsensä ja asettaen jalkansa yhteen.

"Kuinka niin?"

"Niin näetkös. Minä ajattelin sinun lähteissäsi: nyt tulee Mariannen ikävä. Vaan sitä ei näkynyt. Hän oli niin iloinen, etten koskaan ole nähnyt häntä iloisempana. Hän leperteli ja naureskeli ja katseli kukkiansa ja puuhaili päivät puhki, ja hämärissä tulin minä sisään tavallista aikaisemmin, sillä minusta oli syntiä antaa hänen istua yksinään. Ja sitten hän soitteli minulle... Nyt minä olen Pauli ja sinä olet minä, sanoi hän. -- Sillä hän soitteli sinun pätkiäsi. -- Suloista oli, tiedätkös, nähdä hänet viihtyvän aivan yksinään. Ennen hänen ei koskaan ollut yksin hauska olla. Se oli vallan mahdotonta. -- Nyt pidät kuitenkin Tomtöstä, eikö niin! sanoin minä -- niin nyt minä pidän siitä, sanoi hän. Ja sitten osasi hän olla niin hyvä... Hm. Et voi uskoa minkälainen hän voi olla, kun hän vaan tahtoo. Ei oikein tahdo tietää, mitä tekee, kun hän oikein kiltiksi rupeaa... Mutta onhan muuten vaan jonnin joutavaa siitä puhua. Sellaisen huomaa parhaiten kokemuksesta... Ja ajatteleppas! Se kävi juuri kuin olisin kääntänyt kättä. Hän näytti niin syvämietteiseltä, kuin olisi hän tutkinut kaikkea aina maan keskipistettä myöten. Minä kysyin häneltä syytä siihen. Ei se ollut mitään, sanoi hän. Minä luulin hänen saaneen ikäviä kirjeitä kotoansa. Vaan hän väitti, ettei ollut saanut. Minä ajattelin: ehkä se on huonoa tuulta, joka pian menee matkoihinsa. Vaan se tuli pahemmaksi eikä paremmaksi. Minä näin hänen silmistään, että hän itkeskeli päivillä; vaan älä luule, että minä voin urkkia häneltä syytä siihen! Eikä hän tullut iloisemmaksi, vaikka sai tietää sinunkin tulevan kotiin, joten se ei suinkaan ollut ikävyyttä. Minä kehoitin häntä menemään kaupunkiin huvitteleimaan. Mutta äläs vielä, siihen hän ei suostunut."

Hän katsoi kysellen Pauliin.

"Kun on kivulloinen, niin saattaa tulla noin huonolle tuulelle," vastasi tämä.

"Niin, mutta hän sanoo, ettei hän ole kipeä, ja nyt en minä voi muuta ajatella, kuin että minä olen tehnyt hänelle jotakin pahaa. Enkä minä todellakaan tiedä yhtään mitään."

"Kyllä se haihtuu taasen."

"Niin, kyllä kai. Ja semmoisiahan ne naiset kai ovatkin. Mutta ei sitä vaan ole helppo ymmärtää."

Hän alkoi katsella ympärilleen, oliko huoneessa vielä jotain kokoonpantavaa.

Pauli nousi ja alkoi astella ympäri huonetta. Muassa menevät esineet olivat jo järjestyksessä, ja huone oli taas erinomaisen sievä ja soma kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Börje," sanoi Pauli ja laski kätensä lapsuutensa ystävän olkapäälle, "lopeta nyt jo puuhasi. Jos mitään unohtuu, saan ne jälestäpäin... Vaan katsoppas ympärillesi... Katso! ... eikö täällä ole kaunista?"

Kattolampun hämärä valo heijastui hänen kapeihin kasvoihinsa, joiden posket olivat vaaleat ja ohuet silmät ikäänkuin nälästä suurentuneet.

Hänessä oli jotain vallan hervotonta ja loppuun kulunutta nyt, kun ei mikään mielenliikutus luonut eloa juonteisiin. Ja hänen silmiensä alla oli paksu, tumma, sinertävä juova.

Vaan sitten hän hymyili ja ikäänkuin hohde levisi hänen tunteellisten kasvojensa yli. Hän ojensi kättään, kuin olisi hän hyväillen tahtonut vetää luoksensa kaiken ympärillään olevan kauneuden. Ja hänen silmänsä loistivat katsellessaan näitä pehmeitä silkkivärejä, näitä hienoja, viehättäviä vesimaalauksia, näitä raskaspoimuisia verhoja.

"Enpä osaa selittää tämmöisenä hetkenä minussa vallitsevaa tunnetta," sanoi hän. "Minä tahtoisin voida nostaa käteni ja lausua elinsuonilleni, kaatuvalle sululle, kuluvalle paloaineelle, huomispäivälle: seis!... Kaiken pitäisi yhdellä ainoalla taikalyönnillä pysähtyä, tulla vuosisadaksi muuttumattomaksi: -- jokaisen hienoimmankin varjon, jok'ainoan luikahtelevan väreen. Nyt on kauneutta ainoastaan ääretön kaiho. Sen nimi on katoovaisuus!"

"Mutta katoovaisuus on myöskin elämää, sillä kaikki tulee uudestaan luoduksi, ja kaikki kaipaa uudistusta. Mitä maailmassa pitäisi tehdäkään, jos kaikki pysyisi paikallaan. Eihän silloin olisi mitään tehtävää; silloin ei maksaisi vaivaa elääkään."

"Ha, ha, ha! Eikö maksaisi! Luuletko nyt sitten maksavan?"

"Hölön tölön!"

Pauli hymyili silmänräpäyksen -- hän kuuli taas tuon vanhan äänen, juuri saman vanhan äänen! -- Hän asteli taas huoneen kertaalleen ja katseli kaikkea, kuin sanoisi hän jäähyväiset pitkäksi aikaa.

"Ei, raskasta _on_, niin kummallisen raskasta!" huudahti hän ja seisahtui äkkiä.

Börje katseli häneen. Hän tunsi halua hyvitellen silittää noita mustia hiuksia, kuten hän välistä teki Fokkikoiralleen. Mutta sehän näyttäisi liian takaperoiselta. Hänhän oli mies! Hänen täytyi kaiketi pitää ymmärrystänsä aisoissa.

"Minkätähden sinä sitten lähdet matkalle?" sanoi hän kuivasti.

"En minä _sitä_ tarkoittanut! Mutta koko maailma tuntuu tyhjältä, minä itse olen mielestäni tyhjä, kaikki tyyni on kuin paljasta kurjuutta." -- Hän heittäytyi tuolille nojaten käsivartensa ja päänsä pöytään.

"Börje," sanoi hän sen jälkeen ja loi epätoivoiset silmänsä ylös häneen, "tämä on kauheata -- tämä -- olla vallan ehdottomasti ilman halua, ilman pyrintöjä. Minä haluan välistä, että varsinainen onnettomuus kohtaisi minua, vaan mistäpähän semmoinen tulisi? Kaikki on tyhjää. Maailmassa ei löydy yhtään mitään, josta minä huolisin. Kun olin köyhä, himoitsin vaan päästä rikkaaksi, jolloin luulin voivani tulla onnelliseksi. Vaan nyt en huoli siitäkään. Kaikkialla on sama lakeus. Minun pääni on niin tyhjä, että sen voisi rutistaa näin kokoon löytämättä sieltä mitään." -- Hän oikaisi laihan kätensä ja teki liikkeen ilmassa, kuin olisi hän hitaasti rutistanut rikki jotakin.

"Sinun pitäisi naida," sanoi Börje.

"Olenhan sitäkin koettanut."

"Sinulla pitäisi olla lapsia."

"Ettäkö näkisin niiden tulevan itseni kaltaisiksi? Luuletko _minun_ lapsieni voivan iloita elämästä!"

"Onko tuo pessimismiä tai pahimman uskomista?" sanoi Börje aivan vakavasti, vaan johonkin määrin uteliaana.

"On, se on pessimismiä," vastasi Pauli sävyisesti ja alakuloisesti.