Part 17

Marianne oli kuullut heidän tulevan ja avasi etehisen oven, ennenkuin he ennättivät kolkuttaakaan. Hänen puvustaan päättäen oli hän jo maannut ja nukkunut, sillä hän oli tuskin puoleksi vaatteissaan. Hänen toisessa kädessään oli lamppu ja toisella piteli hän koossa mustaa suurta huivia, jonka hän oli käärinyt päänsä ja hartioittensa ympärille ja joka viljavin poimuin laskeutui hänen alushameellensa.

"Mahtaa olla myöhäinen", muistutti hän väsyneellä ja tyytymättömällä äänellä.

Tuuli puuskahti sisään ja oli sammuttamaisillaan lampun, jonka liekki venähti kuin pitkä kieleke koko lasin läpi. Börje sulki oven kiireesti, sillä Marianne näytti olevan ohuissa vaatteissa. Tuo musta hame laskeutui veltosti ja syvin laskoksin nilkkojen ja jalkojen ympäri, kuin ei olisi hänellä ollut muuta alusvaatetta. Tämän tähden näytti hän pitkältä ja huojuvalta, sekä ruumiin piirteistä sai hämärän aavistuksen.

Kun herrat riisuivat päällysvaatteitansa, seisoi Marianne ja piteli lamppua, Hänen käsivartensa oli paljas, sillä huivin alla oli hänellä ainoastaan yöryijy, jonka puolipitkät hihat olivat vetäytyneet ylöspäin, jonkatähden hän niin tarkasti pitelikin vaatetta ympärillänsä vapaalla kädellään.

Pauli katsahti häneen. Ei mistään voinut päättää tämän olevan keikailemista. Marianne oli totinen, melkein kylmän näköinen. Hän muistutti vähän kreikkalaista veistokuvaa.

Vai niin, sitäkö hän tahtoi! Paulin täytyi purra huuleensa voidakseen olla nauramatta, hänestä oli Marianne samalla kertaa tunnottoman kavala ja auttamattoman lapsellinen.

Sisään mentäissä sai Pauli kuiskatuksi hänen korvaansa:

"Vai niin, tämä esittelee kaiketi Pygmalionia[9] ja Galatheaa! Minä tahdon hengenkin kuvapatsaaseeni. Rukoilenko jumalia?"

Marianne katsahti totisesti häneen mitään vastaamatta. Hänen paljas kätensä ja alaston ranteensa näyttivät sanomattoman pyöreiltä ja valkeilta tuon tumman kashimiirin pohjalla, jonka viljavia poimuja hän piteli koossa rinnallaan. Ja nyt taisi Pauli myöntää hänen olevan oikeassa: tähän käsivarteen voi hurmaantua.

Oli niin myöhä, että Pauli saattoi viivähtää ainoastaan sangen vähän aikaa. Marianne oli istahtanut uunin varjoon syrjälle; herrat kävelivät edestakaisin laattialla haastellen.

Kun Pauli sanoi hyvää yötä ja tarttui Mariannen käteen, kuljetti hän nopeasti kättänsä ranteen yläpuolelle silmänräpäykseksi tarttuakseen polttavan tulisesti tähän viileään, pehmeään naiskäsivarteen.

Marianne katsahti häneen ainoastaan kummastellen ja välinpitämättömästi, _niin_ välinpitämättömästi, että Pauli luuli pettyneensä silmänräpäykseksi.

* * * * *

Seuraavana aamuna näkyi Paulin vallanneen joku levottomuus. Hän oli aamulla saanut kirjeen, jonka johdosta hänen täytyi lähteä matkalle joksikin ajaksi asioitansa valvomaan. Marianne oli vaalennut sen kuultuaan. Pauli oli siitä aivan varma.

Täksikin illaksi olivat miehet kutsutut peliseuraan, vaan kun Börjellä oli puuhaa väen kanssa, pääsivät he vasta myöhempään lähtemään. Pauli pukeutui aikaisin saadakseen viettää tavallisen hämyhetken Mariannen luona. Hän ei istahtanut, vaan käveli edestakaisin laattialla.

"Marianne", sanoi hän äkkiä ja seisahtui hänen eteensä, "kun nyt lähden matkalle, täytyy minun ajatella kuinka vietän kesäni ja tulevan vuoden."

Marianne istui lämpiävän uunin edessä tavallisella paikallaan. Hän ei vastannut. Vaan Pauli näki hänen painavan päätänsä rinnoilleen alakuloisena.

"Sano mulle kuinka tahdot," pitkitti hän, "minä tahdon, että sinä itse määräisit."

"En!" sanoi Marianne hätäisesti; Paulin äänessä oli ollut jotain pelottavaa.

"Sen täytyy sinun kuitenkin tehdä ennemmin tai myöhemmin."

"Minä en voi. Tee kuten tahdot." Hän kuiskasi vastauksen niin arasti, ettei se ollut teeskentelyä. Hän ei uskaltanut ottaa vastuuta niskoillensa.

Pauli istahti häntä vastapäätä ja kumartui vähä eteenpäin.

"Sinä olit sangen kaunis eilen illalla," sanoi hän.

Mariannen sydän tykytti, että hän oli tukehtumaisillaan.

"Ehkä muka et siitä tietänyt?" sanoi hän ja aikoi nauraa.

Tuo loukkasi Mariannea, joka kavahti pystyyn poistuakseen.

"Ei, odotappas!" sanoi Pauli ja tarttui hänen käsiinsä. "Varmaankin valvot tänä iltana? Tee niin. Minä tahdon sinulta itseltäsi tietää, jäänkö tänne vai en. Aprikoi asiata ja anna mulle vastaus, ennenkuin eroamme."

Hän irroitti hänen kätensä ja läheni ovea, sillä hän kuuli Börjen tulevan.

Kun he illalla myöhään tulivat kotiin, paloi lamppu kuten tavallista vierashuoneessa, vaan etehisen ovi oli kiinni ja aukeni vasta monen kolkutuksen perästä; muuan piika oli tullut avaamaan.

"Rouva oli hyvin uninen," sanoi hän.

"Onko hän pannut maata?" kysäsi Börje.

"En tiedä. Hän pyysi vaan minua pitämään varalta, jos itse sattuisi nukkumaan."

"Me astumme kuitenkin hetkeksi hänen työhuoneesensa, sillä minä näen lampun siellä palavan," sanoi Börje.

Piika sanoi hyvää yötä ja poistui. Herrat riisuutuivat ja astuivat sisään.

Huoneessa ei näkynyt ketään. Olisikohan Marianne todellakin mennyt makuulle?... Ei, se ei ollut mahdollista. Olihan Pauli pyytänyt. -- Ensiksi äkkäsi Börje hänet; hän nykäsi Paulia käsivarresta ja näytti leikillisesti sormellaan sohvalle. Jalat pallilla ja kasvot tyynyjen väliin kätkettyinä makasi Marianne ja nukkui.

Börje hiipi hänen luokseen, Pauli perässä.

"Lapsukainen! Nyt olemme taas luonasi."

Marianne nousi istumaan, tuijotti valoon ja työnsi vallattomat hiukset jälleen korvansa taakse -- veltosti, vapaasti -- kuin olisi hän luullut olevansa yksin huoneessa. Sitten katsahti hän toisiin tajuttomasti, tiedottomasti, yhä vaan tuijotellen valkeaan pienillä vaaleanvärisillä silmillään. Hän ei käsittänyt, mistä kysymys oli. Häntä olisi tehnyt mieli suudella kymmenen, kakskymmentä kertaa, ennenkuin hän olisi päässyt hereille; hän hurmasi auttamattomasti.

"Oh, _tekö_ siinä olettekin!" puhkesi hän päästen viimein selville, "kuka päästi teidät sisään?"

"Karna."

"Ha, ha, ha! Minäpä vasta olen mies valvomaan! Sen kyllä arvasin ... vaan kaksi yötä perätysten, kyllä se on liiaksi mieletöntä. Tänä iltana en todellakaan voi lörpötellä teidän kanssanne."

"Minä lähden ensimmäisessä aamujunassa, joten täytyy nyt heittää hyvästi," sanoi Pauli ja ojensi kätensä hänelle.

Marianne oli ehdottomasti välinpitämätön.

"Minä seuraan teitä aina portaille asti, koska nyt on niin juhlallinen hetki," sanoi hän ja asetti lampun niin, että se valaisi etehiseen, kun ovi avattiin.

"Nyt muistan -- Börje -- minulta on loppunut sikaarit, etkö lainaisi mulle muutamia, kunnes tulen takaisin kotia taas?" sanoi Pauli seisoessaan etuhuoneessa ja pannen päällysnuttuaan ylleen.

"Halusta vallan," vastasi Börje ja meni kamariinsa. Hän jätti oven raolleen, ja toiset voivat nähdä hänen sytyttävän kynttilän ja astuvan sitten makuusuojaansa.

Marianne seisoi ihan Paulin takana. Tämän käsivarsi kiertyi pehmeästi hänen vyötäisilleen. He seisoivat täydellisessä varjossa oven aukosta huoneuksen puolella.

"Marianne", kuiskasi Pauli vetäen häntä hellästi itseensä lujasti kiinni, "tulenko tänne takaisin ja jäänkö sitte tänne?"

Marianne oli niin kuumeentapaisesti onnellinen ja arka, ettei voinut saada sanaa suustaan. Vaan hän ei voinut vastustaa haluansa painaa poskensa tuota olkapäätä vastaan tuohon rauhalliseen soppeen päällystakin sisäpuolelle, joka oli vetäytynyt taaksepäin. Kerrankin sai sivellä tätä hienoa, pehmeätä kangasta!

"Meillä on aikaa yksi ainoa silmänräpäys," kuiskasi Pauli tähystellen tuota kapeata valojuovaa Börjen ovesta.

"Minä _tahtoisin_ sanoa, ettet enää tulisi," vastasi Marianne.

"Vaan sinä et voi!"

"Jumala, minä kuolen pelosta," kuiskahti Marianne vapisevalla ja puoleksi tukehtuneella äänellä. Tämä oli samalla kertaa jännittävää ja häpeällistä, suloista ja inhottavaa.

"Rauhoitu," sanoi Pauli, "minulla on pantterin korvat eikä sinun tarvitse pelätä mitään vaaraa. Haa, jumalat! Nuori ei ole kuin kerran elämässään."

Hän kumartui ja suuteli Mariannea juuri korvan taakse hiusten rajaan kaulalle. Hänen lämmin hengähdyksensä tuntui kuin vavahdus koko Mariannen ruumiissa jalkoihin saakka.

"Ah, -- _prenez garde, chérie_!"[10] Hän sysäsi hänet rivakasti syrjään, jotta hän tuli seisomaan huoneen avoimessa ovessa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli Börje sikaarit muassa. Molemmat ystävät ravistivat toisensa kättä ja Pauli pujahti ulos. Marianne asettui Börjen viereen, joka piti ovea vielä auki, hän laski kätensä tämän olkapäälle ja katseli menevää.

Kuu oli täysinäinen ja valaisi kirkkaasti kuusien yläpuolella. Hän näki tuon hoikan, notkean olennon astelevan nopein askelin pihaa alaspäin pitkän, mustan varjonsa seuraamana. Jäätyneeseen maahan valeli kuu kylmää, sinertävää hohdettansa -- siinä oli jotakin typi tyhjää, autiota, sydämetöntä.

Hän vavahti ja astui sisään.

12.

Huhtikuun loppu oli kulumassa ja Pauli oli ollut poissa kuusi viikkoa.

Marianne istui akkunan ääressä työhuoneessaan ja neuloi.

Hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Huulet olivat vetäytyneet kireämmälle ja juonteisiin oli ilmautunut lujuutta.

Silloin tällöin katsahti hän kartanolle, yli tuon äsken siivotun istutuksen, jonka mustasta maasta kukan taimet pilkistelivät esiin. Akkunan edustalla oli varjo, vaan kauvemmaksi paistoi vielä iltapäivän aurinko lehdettömissä pensaissa, joiden kaikki risuiset oksat kimaltelivat keltaisen ja vihreän vaiheella, ja joista toiset olivat suorat, ja toisia oli punaiset ja kiilloitetut vavat kannattamassa auringon valossa.

Hän katsahti siihen välinpitämättömästi, kylmän totisena ja näkyi kuuntelevan.

Kartanolla oli niin hiljaa, kuin kaikki ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, kahlekoira vaan helisteli rautojansa. Kaikki kiire ja elämä oli vetäytynyt pellolle ja pysyi siellä iltaan saakka.

Hän oli kuullut oikein; vaunut olivat todellakin kolisseet. Olikohan siellä Börje, joka nyt jo tuli takaisin viiden junassa? Ei; hän tietysti tulisi asemalta jalkaisin. Kaikki hevoset olivat kiireessä työssä.

Ah -- siellä tuli Pauli!

Niin. Nyt näki Marianne hänet. Hän tuli hollikyydillä ja ajoi suoraan huoneidensa edustalle. Marianne näki hänen iloisen, vakoilevan katseensa kääntyvän akkunaan, vaan hän oli noussut ja vetäytynyt sen varjostimen taakse, ettei häntä Pauli olisi huomannut.

Tämä oli poissa ollessaan useasti kirjoittanut Börjelle, ja Marianne tiesi hänen tulevan, vaan hän ei ollut viimeisessä kirjeessään voinut määrätä tulo-päiväänsä eikä millä junalla tulisi.

Hän näki kyytimiehen kantavan matkakapineita huoneeseen ja ajavan sitten pois. Heti sen jälkeen asteli Pauli itse pihan poikki iloisesti, odottavin kasvoin. Hän näytti terveemmältä kuin lähteissään.

Marianne vetäytyi jälleen seinään kiinni pidellen varjostinta salaa vähän sivulla ja seuraten jännitetyin katsein hänen liikkeitänsä. Hänen silmissään oli jotain pelkoa ja vihaa.

Pauli astui portaita ylös. Marianne kuuli hänen käyntinsä etehisestä. Siellä kuului ovi käyvän huoneeseen, tuolta kuuluivat hänen askeleensa etuhuoneesta; ne olivat pikaisia ja keveitä kuin nuoren tytön.

Marianne seisoi paikallaan akkunan vieressä nojaten kädellään pientä pöytää vasten. Heidän katseensa sattuivat yhteen.

Kuinka nuo ruskeat silmät laajenivat ja välkähtivät!

"Marianne!"

Pauli seisahtui oven aukkoon, ja hänen hoikka vartalonsa näkyi seisovan ikäänkuin kehyksissä. Mariannen sydäntä kouristi kuullessaan tuon sointuvan puheen. Hän oli unohtanut tuon kummallisen äänen soinnun; monta vuotta tuntui jo kuluneen, sittenkuin hän oli sen viimeksi kuullut.

Ja sitten tuli Pauli häntä kohden ojentaen käsiään sydämellisen ystävällisesti. Hän oli pitkä ja hoikka, vähän siron vavan kaltainen: ja hänen ihonsa oli niin tasainen, hänen tukkansa niin musta ja hänen silmänsä niin hellät, että...

"Marianne!"

Paulin täytyi herättää hänet tästä jäykistyneestä kummastuksesta, hyväillä hänet uudestaan elämään juuri äänensä säveleillä.

Hymyillen ja varpaillaan hiipi hän kaksi viimeistä askelta.

"Voitko uskoa -- Marianne -- minä olen ollut ikävissäni."

Pauli näytti uskovan hänelle jotain riemua herättävää, ihanaa. Ja olihan siinä sitäkin -- tämä -- että hän _taisi_ vielä ikävöidä.

Sitten teki hän nopean kysyvän liikkeen muihin huoneisiin päin. Tokko siellä oli ketään!

"Ei, ei siellä ketään ole." vastasi Marianne.

Ääni oli vieras, soinnuton. Pauli ei ollut sitä koskaan kuullut.

Kiivaasti astahti Pauli pari askelta takaisin ja katseli häntä. Kerrassaan huomasi hän hänen laihtuneen, iho ei enää ollut niin terve, ja että hän näytti vanhemmalta. Paulin kasvot selkenivät ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.

"Luulitko, etten tulisi enää?... Oi lapsi! -- oletko ollut levoton tähteni?"

Paulin tunteellinen ääni värisi yht'aikaa ilosta ja hellyydestä.

Marianne ei olisi saanut sanaa suustaan, vaikka hänen henkensä olisi ollut kysymyksessä; hänen kurkkunsa kuristui kokoon.

"Vaan nyt saat olla levollinen ja iloinen. Minä viivyn täällä kauvan, kaavan."

Hän tarttui Mariannen käsiin, eikä Marianne ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina kuin nyt. Muodollisesti ei hän ollut kaunis eikä vahva, vaan hän oli soma, kuin siro matelijaeläin auringon paisteessa. Hänen kirkkaat silmänsä tuikahtelivat, hänen ohuet huulensa olivat kuin kaksi pitkää siveltimen jälkeä ja hänen leukaansa varjosti kähärät parranhaituvat.

"Rakastettu, miten on laitasi? Olen ehkä pelottanut sinun!"

Hän laski kätensä Mariannen olkapäiden ympärille ja katsahti tuskallisesti häntä kasvoihin, joissa väri vaihtui.

Marianne irroitti hänen käsivartensa ja lykkäsi sen pois luotaan. Hän koetti puhua, vaan ei voinut; nojautui vaan raskaasti pöytää vasten.

"Sinä olet kipeä... Ah, Marianne, miten on laitasi?"

"En, en minä kipeä ole, älkää te siitä huoliko?"

"_Te_?!"

Kummastusta ja harmia ilmautui yht'aikaa hänen äänessään.

"Mitä tämä tahtoo sanoa?" Hänen kasvonsa olivat kylmät, pieni terävä poimu näkyi kulmakarvojen välistä.

"Minä olen leikkinyt vaarallista, sopimatonta leikkiä. Sen täytyy olla lopussa."

"Hoo -- Marianne minä _luulen_ sen olleen enemmän kuin leikkiä."

Pauli seisoi aivan hiljaa nojautuen kädellään erään hyllyn reunaa vastaan ja katseli tutkivin, käskevin silmin Mariannea.

"Joka tapauksessa täytyy sen olla lopussa." -- Sanat tuntuivat enemmän huokaukselta kuin yksityisten kirjainten lausumiselta.

"Minkätähden?"

Hänen matala äänensä oli terävä ja hänen tunteelliset sieramensa reunat liikkuivat suonenvedon tapaisesti.

"Se oli väärin, --- rikollista."

"Loruja!" Pauli keikautti päätään taaksepäin kuin olisi hän sillä liikkeellä tahtonut tehdä tyhjäksi toisen väitteen.

"Minä en sano, että vika oli teissä; se oli ehkä minussa itsessäni," sanoi Marianne heikosti, luoden silmänsä Paulin kasvoista pöytään, jonka vieressä hän seisoi.

Pauli ei vastannut mitään, hän katseli lakkaamatta Mariannea harmin ja inhon hänen mielessään kasvaessa.

"Ja sitten tahdon pyytää teitä lähtemään pois täältä," lisäsi tämä nostamatta silmiään.

"Lähtemäänkö?"

"Niin, -- sekä ettette koskaan palaisi takaisin." -- Ääni oli alentunut melkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi, niin suuresti hän pelkäsi lausua näitä sanoja. Ja nyt täytyi hänen yhden ainoan kerran arasti katsahtaa ylös.

Paulin sieraimet suurenivat; hän oli vaalea, hänen ruskeat silmänsä tuijottivat Mariannen kasvoihin ja hän hengitti lyhyesti ja kiivaasti.

"Mitä sinä sanot!"

Marianne seisoi kuin kuolemaan tuomittu. Hän tunsi hänen raivonsa, vaan ei uskaltanut enää sitä katsella.

"Puhu! Mitä tarkoitat?"

Hänen vihaansa sekaantui niin paljo turvatonta tuskaa, että se tuntui kaksinkerroin ahdistavalta.

"Antakaa mulle anteeksi," sanoi Marianne nöyrästi ja hänen huulensa vapisivat kuin kyyneleiden lähetessä; "minä en voi asiata auttaa."

"Mutta voithan sanoa minkätähden..."

"Sentähden, etten koskaan voi sitä puolustaa. Ole armollinen ja lähde!"

Paulin silmät tulivat reunoista punaisiksi, joten ne rupesivat näyttämään vielä suuremmilta. Hänen huulensa aukenivat puoleksi, vaan hän ainoastaan katseli Mariannea.

Tuska rupesi tätä ahdistamaan. Hän huomasi selvästi Paulin sanomattoman mielenliikutuksen, jota hän oli haavoittanut niin säälimättä.

"Jumalan tähden sanokaa, että lähdette ja annatte minulle anteeksi!" -- Ajattelematta mitä teki ojensi hän kätensä Paulia kohden, -- hartaasti rukoillen, vaan tämä ei tarttunut siihen.

"Anteeksiko? Anteeksiko?" huudahti hän ja oli nauramaisillaan; vaan samassa vääntyivät hänen kasvonsa, niin että hän näytti alkavan itkeä.

Marianne pani kätensä ristiin ja painoi niitä silmilleen. Ah, tämä oli hirmuista -- hirmuista!

"Nyt tiedän!" sanoi Pauli päästäen helpottavan hengähdyksen, "Börje on ruvennut epäilemään jotakin?"

"Ei ole."

"Mutta, Marianne!"

"Teidän _täytyy_ lähteä. Minä saatan tahtoni perille. Maksakoon mitä tahtonsa, vaan sen _täytyy_ tapahtua. Se on häpeällistä! Se on kunniatonta! -- Minä olen toisen vaimo."

Nyt naurahti Pauli, kimakasti, tahdottomasti, kuin suuttunut nainen:

"Ja siitä ette ole ennen tietänyt kuin nyt?"

"Niin, pilkatkaa minua, pilkatkaa minua niin paljo kuin tahdotte. Se ei vaikuta mitään, kun vaan lähdette."

Pelkuruus Mariannen kasvoista oli kadonnut. Hän oli liikutettu, vaan myöskin päättäväinen.

"Kyllämar, antakaa kuulua vaan! Mitä Börje on sanonut? Minä tapasin hänet Eslövissä, vaan ei hänessä näkynyt mitään erinomaista."

"Mitä hänessä sitten piti näkymän?" Vaisto varjella itseänsä pakotti Mariannen panemaan ääneensä vähän ylpeyttä.

Paulin silmäterät näkyivät laajenevan. Ne tuntuivat polttavan silmälautoja ja sen kautta tekevän näiden reunat punaisiksi, ja hänen suunsa sopissa värähti noiden neulahienojen juovien ympärillä ilkeä myhä.

"Vai niin, nyt ajatellaan puhua hienompaan torveen! Vaan muistakaa -- rouva Olsson -- että niinkuin metsään huhuillaan niin se vastaa, ja jos te rupeatte käyttämään loukkauksia, niin minä vastaan myös semmoisilla. Olkaa siitä varma!"

Marianne tunsi leviävän kylmyyden poskillaan ja hän vapisi kuin vilusta. Tämä samalla kertaa siivo ja hillitön raivo pelästytti häntä.

"Minä en tahdo teitä loukata," sanoi hän niin vakavasti kuin voi, "minä tahdon vaan sanoa teille, että viimeisen illan tapauksen perästä on meille molemmille parasta, ettemme enää näe toisiamme."

Pauli tunsi sokeata himoa loukata häntä, antaa hänelle kuolettavan iskun. Hän taisteli yhtä aikaa sekä tuskaa että nöyryytystä vastaan.

"Viimeisen illan!" toisti hän. "Minkä tapauksen? Minkä? Minkä? Minkä?"

"Te unohditte itsenne, ja sentähden on parasta, että me eroamme."

"Minäkö unohdin itseni? Oh, Eeva, sinäpä olet hyvä! Minä otin omenan, jota tarjosit minulle ... ja nyt kuullaan että minä olen unohtanut itseni! Entäs sinä itse?"

"Sanokaamme että _me_ unohdimme itsemme. Se ei ollenkaan muuta asiaa."

"Hohhoo, minä ymmärrän. Te vedätte hunnun ylitse. Te pesette kätenne. Te lakaisette ovenne edustan. _Minä_ muka olin -- raaka, miesluonne -- joka olin varomaton. Niinhän sen pitääkin olla? Ja heittämällä minut ovesta, pääsette itse vapaaksi? Te asetutte pyhimysjalustalle. Te kunnioitatte itseänne... Vaan minulla on teille ensin jotain sanottavaa."

Marianne painui akkunaa vastaan taaksepäin käsi akkunalaudalla. Paulin kasvoissa oli jotakin, joka pani hänet menehtymään häpeästä.

"Te ymmärrätte minua väärin," änkytti hän, "enhän minä teitä ollenkaan soimaa. Minä vaan pyydän että lähdette huomenna matkalle, ja että sanotte tämän Börjelle, heti kun hän tulee."

"Niin kai. Ja onko sellainen muutto päistikkaa minun mieleiseni tai ei, siitä te tietysti ette huoli. Tarpeellista on ainoastaan, ettei teidän tarvitse olla levoton. Luonnollisesti!... Ja minä suostun. -- Kunnioitusta naisille!"

"Ettekö voi nähdä kuinka kauhea on tuskani? Mitä hyötyä teillä on tästä kidutuksesta?"

"Ei ole vaarallista. Naisten pikkusyntien katumus ei tule pitkäksi koskaan. Omantunnon tuska ajetaan vaan johonkuhun syntisäkkiin, joka sitten potkitaan jaloista pois ja itse ollaan Jumalan puhtaimpia enkeliä... Minä olen varma teistä. Te näytte tietävän, kuinka sen pitää tapahtua."

Jota enemmän hän yllytti itseänsä, sitä vaaleammaksi hän tuli ja sitä matalammiksi tulivat hänen sanansa ja hän puhui nopeasti jonkinlaisella hienonnetulla vihan vimmalla.

"Minä olen ollut sokea," mutisi Marianne puoleksi tukahutetulla äänellä, "mitä muuta minun kärsimykseni on kuin seuraus tästä turmiollisesta leikistä, jota ei _saa_ leikkiä!... Mitä antaisinkaan jos saisin sen tekemättömäksi!... Taivaan Jumala, kuinka se on hirmuista! Minkätähden tahdotte tehdä sitä pahemmaksi?"

"Te pidätte oivallisesti puolenne," sanoi Pauli hymyillen ilkeän ivallisesti, "vaan minä tiedän mistä kenkä puristaa. Te pelkäätte vaan, että minä puhuisin Börjelle jotakin tai jollekulle muulle. Ainoa mikä naisia pidättää on: -- _pelko_. Vaan se on sangen hyvä tukipuu."

Marianne oli painanut nenäliinan huulilleen, vaan hän ei itkenyt.

"Vaikka kuinka minua häpäisisitte, niin minä sittenkin pakotan teidät lähtemään."

"Te pelkäätte enemmän kuin moni muu. Vahinko vaan, että teette sen myöhänlaiseen! Poislähdöstä voimme puhua sitten, vaan ensin on minulla teille jotain sanottavaa, jonka voitte kuulla sukupuolenne puolesta. Sillä me olemme saaneet kuulla puhuttavan varsin liian kauvan naisten siveellisestä paremmuudesta, ja lienee hetken vaatimaa, heittää pieni tutkisteleva silmäys tuohon paremmuuteen."

Hän oli hillinnyt kiivautensa; hän seisoi nyt asettaen jalkansa eteenpäin ja nojaten molemmat kätensä taaksensa hyllyyn vartalon yläpuoli vähä eteenpäin kumarassa. Hänen äänensä muuttui huolimattomaksi seuraääneksi ja hän katseli Mariannea silmät puoleksi auki; niiden pilkallinen loiste välkähteli esiin, kuin kahden tumman tushipiirteen välistä ja ne näyttivät vielä vähä punertavilta.

"Missä siis nämä hyvetäydellisyydet ovat olemassa, joille te näin kovin laillisen patentin olette hankkinut, ja joihin meidän miesten tulisi luoda silmämme pyhällä ihastuksella? -- Muistakaa sanojani, Marianne-rouva, sillä totuutta saa harvoin kuulla ja sietää se tulla varteen otetuksi. Se on siinä, että _sopivaisuus_ on pannut teidän puolustuslaitoksenne kuntoon, ja että hyvettä on pelotettu ruumiiseenne mestauskoneilla. Pelkurimaisuus -- kas siinä on koko teidän siveellisyytenne!... Mutta _te_ valehtelette, ja _me_ valehtelemme, ja me kaikki olemme uskovanamme teidän oivallisuutenne -- ja me kaikki olemme kerran kyllä uskoneetkin sitä olevan olemassa. Vaan minä en enää. Minä en!... Vai etteköhän te tee kaikkea mitä voitte herättääksenne meissä kaikkea, mistä te itse olette kulkevinanne putisten puhtaina? Te naiset kutkutatte meitä suuhun ruohon korrella ja huudatte meidän raakuuttamme, jos meidän suumme sopet liikahtelevat. Vai mitä on keikaileminen? Mitä ovat tanssipuvut? Mitä ovat tilapäiset yövaatetukset alastomin käsivarsin ja mustin päällystyksin?"

Hän kumartui vielä enemmän eteenpäin ja katseli Mariannea ilkeästi hymyillen. Tämä vetäytyi taaksepäin, kuin olisi hän polttanut häntä. Mariannen silmiin oli ilmestynyt hurja pelästys, joka kiihotti Paulia jatkamaan.

"Noh, kuinka sitten oli laita tuon siveellisen paremmuuden kanssa? Jollei se olisi ainoastaan päällysmaalia, niin minkätähden tarvitsisi äitien vahtia tyttäriänsä? Eikö koko tarkastusjärjestelmä osoita, ettei edes tuomion pelko ole kylläksi; sillä vaikkei tyttömukula ole suurempi kuin minun keppini, tietää hän mitä hänellä on odotettavana, jos tavataan harhateiltä."

"Lähdettekö pois?" -- Marianne ei näkynyt muuta voivan ajatella kuin tätä ainoata.

"Mikä tuska! Ja kuitenkin olisitte te tahtonut jatkaa, jos olisitte uskaltanut." Paulin kiiltävät silmät välkähtelivät ruokottomasti.

"Te olette raukka!" huusi Marianne.

"Ai, ai; älkää olko liian rohkea. Älkää unohtako, että se voisi olla vaarallista. Sillä meidän välillämme on sentään löytynyt jotakin? Ei juuri teoissa eikä sanoissa -- Jumala varjelkoon! -- vaan sittenkin ... Marianne-rouva? Paljon voidaan puhua ilman sanoja. Enkä minä suinkaan saa koskaan kellekään puhua, kuinka kauniit silmät teillä on?"

Kiivas mielenliikutus ajoi veren Mariannen poskille, joihin ilmaantui juovia ja punaisia kohtia, kuin ruoskimisen jälkeen.