Part 16

"No minä selitän: siinä on jotakin tahdotonta, aprikoimatonta, ja Börje tahtoo tietää, mitä tekee... Minä olen nähnyt hänet sellaisen illan jälkeisenä päivänä -- äänettömänä, umpimielisenä, melkein synkkänä. Minä olen nähnyt, kuinka harmi paisutteli hänen suoniansa, kuinka hän häpesi olleensa toisenlainen kuin tavallisesti. Hän luuli kaikkien ihmisten ajattelevan, että oli ollut liiaksi iloissaan, ettei Börje vallan tarkkaan ollut selvillä sanoistaan. Kuinka tarkasti hän näytti kaikki muistavansa! Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen tarvitsevan semmoista oman vastuunalaisuutensa tuntemista. Lisäksi vielä -- hän on tietoisuutensa kautta omien taipumuksiensa määrääjä, ja sitä juuri minä ihailen hänessä."

Marianne katseli häntä vähän kummastellen. Hänestä tuntui hulluudelta, että Pauli olisi voinut ihailla Börjeä.

"Herranen aika -- luuletteko vaan hänen ruumiillisen voimansa niin vaikuttavan minuun! Me miehet emme ollenkaan ole siihen niin taipuvaisia kuin te, naiset. Vai luuletteko hänen tyyneytensä olevan perittyä? Ei suinkaan. Börje ei ole perinyt ainoastaan äitinsä ymmärrystä, vaan myöskin suuren joukon isänsä raakuutta. Osata hallita sitä niinkuin hän tekee -- siinä ilmautuu hengen aatelisuus. Vai luuletteko hänen saaneen hienotunteisuutensa vallan lahjaksi? Pyh. suututtakaapas hänet, niin saatte nähdä, kuinka hänen täytyy taistella sisunsa kanssa, ettei suorastaan iskisi nyrkillään. Totta on, että hän harvoin suuttuu, sillä hänessä on jonkinlaista raskautta, hitautta, joka häntä pidättää, vaan _kun_ hän vihdoin suuttuu, kyllä hän sen muistaa. Hänen vihansa on yhtä sitkeä ja yksipuinen, kuin hänen uskollisuutensa on valmis antamaan anteeksi. Minä pidän sellaisista luonteista. Ne vaikuttavat kunnollisuudellaan omituisen miellyttävästi... Mitä ette esimerkiksi luulisi hänen minulle antavan anteeksi? Oh, hän on pohjaltaan tuommoinen suuri, hyvä, kunniallinen lapsi! -- Minä saisin tehdä armosta syntiä kauvan -- kauvan."

Hän vaikeni ja hymyili hiljaa itsekseen.

"Omituista on joka tapauksessa kuinka vähä te tunnette häntä. Minä olen huomannut sen lukemattomista sivuseikoista. Te ette ollenkaan tiedä, mihin hän kelpaa. Te pidätte aivan yksinkertaisesti hänet mitättömyytenä."

"Mutta, hyvä herra Sandell, mitäpä hän sitten muuta on!"

Pauli tuprahutti savupilven suustaan.

"Mutta semmoinen hän ei ollenkaan ole!" huudahti hän kiivaasti kuin sairas, "oikeastaan on hänellä parempi pää kuin minulla. Ja ajatelkaapas tätä kestävyyttä! Te ette ehkä usko hänen olevan kunnianhimoisen? Ehkä ette. Vaan hän on vallan toisella tavalla kunnianhimoinen kuin minä. Hän ei tahdo erota rahvaasta. Päinvastoin; hänen paikkansa on tuon paljouden keskellä. Hän on yksi niitä väkipyöriä, joiden tärkeyttä me toiset hyvin halusta ylönkatsomme, sentähden, ettei niitä näy tuon yleensä tyynen pinnan alta. Minä luulen, ettei hän itsekään ole sitä huomannut. Hän aivan tietämättään ja sisällisestä harrastuksesta pyrkii eteenpäin. Mutta odottakaas, niin saatte nähdä, mikä mies hänestä tulee paikkakunnalleen! Minä olen maalla kasvanut ja osaan pitää silmällä semmoista. Sellaiset luonteet kuin hänen voivat kuvastua koko seudussa. Ettekö jo nyt huomaa, kuinka häntä etsitään?"

"Kuinka te liioittelette hirmuisesti!... Vaikka täällä juoksee vaan muutamia talonpoikaisukkoja häntä kyselemässä! -- Ha, ha, ha!"

"Ei maar, Marianne-rouva, tässä kohden en liioittele. Minä en tahdo sanoa, että Börje kohottaa itsensä mihinkään valtiolliseen merkitykseen, vaan että hänestä tulee yksi niitä _itsenäisiä miehiä_, joiden sana painaa paljo vaakalaudalla joka kerta kun kysytään rahvaan myötätuntoisuutta, siitä voitte olla varma. Eikä meidän ruokarikkaassa maassamme viljellä viidensadan tynnyrin alaista maata Börjen tavalla, ellei ole varmoja, toimekkaita suunnitelmia johtamassa. Ajatelkaas näitä kaikkia ihmisiä, jotka hänestä riippuvat! Ja kaikkihan menee tasaisesti kuin kellossa. Jos minä olisin nainen, pitäisin kunnianani seisoa sellaisen miehen rinnalla ja seurata hänen kehittymistänsä."

Marianne näytti neuvottomalta. Hän ei koskaan ollut hyvillään, kun Pauli kiitti Börjeä noin liiallisesti. Se tuntui hänestä nuhtelemiselta. Pauli sen kyllä huomasi, vaan ei ollut millänsäkään; hänestä oli hauskaa puhua.

"Börje ei juuri ole ystävällinen," jatkoi hän heittäytyen taas tuoliinsa selkänojolleen, "en voi olla nauramatta ajatellessani... Nähkääs, siihen aikaan kuin hänellä oli rahaa eikä mulla ollut yhtään, sattui välistä että hän joskus auttoi minua, vaan kun minä sitten tahdoin kiittää häntä, niin hän omalla tavallaan käänsi minulle kylkipuolensa ja lopetti kaikki kiitosvirret sanoen niin äreästi hm, ettei kukaan sitä voinut osoitella. _Old fellow_,[7] minä muistan sen kuin eilisen tapauksen!"

Tätä kuullessaan oli Marianne tulemaisillaan oikein mustasukkaiseksi, hänen mielestään piti Pauli enemmän Börjestä kuin hänestä.

Illallisen jälkeiset hetket kuluivat melkein aina molempien ystävien shakkitaisteluissa. Marianne ei ottanut puheeksi, kuinka typerältä se näytti eikä hän myöskään jättänyt heitä yksikseen. Päinvastoin istui hän aina sohvassa Börjen vieressä katsellen halukkain silmin sotaonnen vaihetuksia.

"Tuo pikku hirviö tahtoo istua oppimassa, kunnes hänkin osaa tehdä matin minusta," sanoi Börje, "mutta älähän huoli."

Enimmäkseen ei hän ajatellut Mariannea eikä muuta päästyään pelin alkuun. Kädet tuuheaan tukkaan pistettyinä ja shakkilautaan tuijottaen voi hän istua kokonaisen neljännestunnin ja tuumia tehtävää siirtoa punniten sen kaikkia seurauksia. Vaan hän oli liiaksi tottunut vanhan apteekkarin yksinkertaiseen menetystapaan, ja uuden vastapelaajan monipuolisuus piti hänen ponnistuksiansa pilkkanansa.

Pauli Sandell ei ollut mikään intohimoinen pelaaja; hän oli siitä saanut kyllänsä, -- hän älysi aseman yhdellä silmäyksellä, oli heti valmis siirtämään eikä hänen koskaan tarvinnut olla levoton pelitoverinsa suunnitelmista, jotka hän näki päivän selvinä edessään. Vaan hän ei koskaan näyttänyt kärsimättömyyttä, kun Börje aprikoi.

"Sinä takerrut omiin laskuihisi, niin että unohdat minun," sanoi hän vaan sääliväisesti hymyillen, kun Börje varovaisuudestaan huolimatta siirsi hullusti:

"Mutta minä _teen_ sinusta matin, hitto minut vieköön, jollen minä tee sinusta mattia!" lupasi Börje järkähtämättömimmällä sitkeydellänsä.

Ja sitten istui Pauli taas yhtä kärsivällisenä selkänojollaan tuolissaan, seuraten silmillään Mariannen käsiä tämän valmistaissa jotain koruompelusta tai muuta.

Olipa ilta hiukka jälkeen joulun. Börje istui sohvassa kyynäspäät pöytää vasten, pää käsien välissä ja katse shakkilaudassa; hänen vieressään istui Marianne hypistellen työtänsä ja häntä vastapäätä Pauli nojaten huolimattomasti sivulle päin tuolissaan toinen käsi sen selkälaudalla toinen hänen otsallaan; päätään taivutti hän taakse päin, niin että valo ei sopinut hänen silmiinsä. Kattolamppu valaisi kirkkaasti ja heleästi koko seuraa. Kukaan ei puhunut mitään. Börje istui ja ajatteli.

Pauli poltteli turkkilaista papyrossiansa, pitkään ja nauttien sen täysinäisiä savupilviä. Silloin tällöin nosti hän kättänsä, otti papyrossin sormiensa väliin ja puhalsi savun mehupunaisten, puoleksi avoimien huuliensa välistä ulos sangen hienona, sinertävänä sumusäteenä. Hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin katsella Mariannea.

Marianne oli tottunut katsomaan häntä silmiin; se ei ollut hänelle enää vaikeata. Välistä suhahti papyrossin tuoksu hänen sivuitsensa keveästi kuin hengähdys. Hänestä oli se suloista. Sen kautta tuli Paulin läheisyys sangen sopusointuiseksi sen ilman kanssa, jota Marianne hengitti, saattoi sen aivan käteen tuntuvaksi, kietoi hänet kaikki käsittävään, huumaavaan onneen.

Kerran loi hän silmänsä ylös, nopeasti kuin salavihkaa, kun Pauli teki siirtonsa. Hän tarkasti hänen kätensä liikettä, -- tuon hienon musiikki-käden, joka oli siro ja jäntevä kaikessa laihuudessaankin. Kasvoihin uskalsi hän harvoin katsoa, -- vaan kädet -- niitä hän oikein jumaloitsi.

Sitten nojautui hän sohvan päätyä vastaan taas työ polvillaan ja silmät alaspäin luotuna. Mitään miettimättä istui hän leikitellen sormustimellaan, johon hän työnsi sormensa ja vetäisi taas pois, jotta napsahdus kuului joka kerta. Ja hänen kasvoilleen heijastui hänen sisällinen mielialansa. Nyt saattoi aika pysyä paikallaan. Nyt ei ollut mitään toivottavaa, ei mitään puuttunut, halu ei mihinkään pyrkinyt. Nyt ei ollut mitään tulevaisuutta, ei menneisyyttä, -- ei mitään muuta kuin tämä ainoa, joka hävitti kaiken muun, kaiken muun. Olisi ollut pyhyyden loukkaus ajatella nyt muuta aikaa kuin tätä. Ei muuta ollut kuin tämä nyt. Silmänräpäys! Hän ymmärsi nyt Paulia paremmin kuin koskaan ennen. Ja mitä oli koko maailma sen rinnalla, että Pauli istui tuossa häntä vastapäätä, -- että hän voi nähdä hänet huomenna, ylihuomenna, joka päivä! Siinä oli kylläksi, enemmän kuin kylläksi!

Äänettömyydessä ... sanojen häiritsemättä... Oi, juuri tämän tähden piti hän Paulista; tämän tähden, joka vaikutti Pauliin naisen sävyisyyden, tämän _noli me tangere_![8] Marianne tunsi aina, kuin vetäytyisi Pauli säikähdyksestä takaisin, jos hän häntä olisi koskenut. Kun Pauli tarttui hänen käteensä, teki hän sen hieman vastenmielisesti, pehmeästi, keveästi -- hyväillen, että tuskin tunsi hänen kättänsä omassaan. Siinä ilmautui sellaista epävarmuutta, tunteellisuutta, kuin olisi yksi ainoa sieluelämän värähdys voinut saada matkaan sähkötärähdyksen.

"Sitä sanotaan rakkaudeksi ja sen johdosta mennään naimisiin," kaikui hänen korvissaan Paulin kerran lausumat sanat... Rakkaudestako? Oh, tuo sana oli liian kömpelö ja karkea. Tälle _ei löytynyt_ mitään nimeä.

Hän loi hitaasti ylös silmänsä, jotka hän koetti pitää tyyneinä. Vaan sitä tehdessään kohtasi hän tiellä toisen silmäyksen, joka siinä jo oli ollut kauvan; hän näki vangitsevan, kahlehtivan katseen ruskeista, pitkäripsisistä silmistä, joissa päivän terä uiskenteli kuin kahden tushiviivan välissä, -- hän näki puoliavoimet silmät, jotka suurenivat ja ahmaisivat hänen katseensa, kuten elohopea-murunen ahmaisee toisen.

Tuo oli tapahtunut ilman pienintäkään liikettä, ilman mitään vaihetusta kasvojen juonteissa. Hän tunsi tukehuttavan, hurmaavan pelästyksen, kuin olisi hän kävellyt salaista rikollista tietä, tunnustanut mitään sanomatta, lahjoittanut mitään antamatta. Olisipa hän kääntänyt silmänsäkin muualle, vaan ei voinut, Pauli piteli niitä paikoillaan väkisin, pakotti koko hänen olentonsa ajautumaan niihin nähtäviksi. Marianne tunsi vastustusvoiman katoovan silmistään, kuinka ne syvenivät, rupesivat hehkumaan, tulivat intohimoisiksi kuten Paulinkin.

Siinä sekä menehtyi että menehdytti; ei ollut aikaa eikä paikkaa.

Kun Paulin piti tehdä taas siirron ja sentähden irroitti silmänsä Mariannesta, kääntyi tämän katse pois horjuen, kuin pitkästä syleilystä huumautuneena.

Marianne istui liikkumatta samassa asemassa ja katseli joutilasta työtä polvillaan. Tuntiessaan taas Paulin katseen kiintyvän häneen, tunkeutui veri hitaasti hänen poskilleen ja levisi kuin tykyttävä lämpö ihon alle, -- se oli häpeän polttava, tulipunainen väri.

Mitä hän oli tehnyt! Ajatus teki hänet rammaksi, voimattomaksi. Mitä hän oli tehnyt? Mitä pitäisi Paulin luulla?

Hän ei kertaakaan sinä iltana uskaltanut katsahtaa Pauliin, ei edes kun antoi hänelle kättä sanoakseen hyvää yötä.

* * * * *

Seuraavana päivänä esiytyi Pauli kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään. Hän oli aivan entisensä kaltainen, istui lämpiävän uunin edessä Mariannen luona, puhui kuten tavallisesti, ei innokkaammin eikä kylmemmin. Vaan Marianne oli muuttunut: hän oli äänetön, hämillään, eikä uskaltanut nostaa silmiään. Hänen äänensäkin oli tullut vallan ihmeellisen araksi ja hävyttömäksi.

Shakkipelin aikana istui hän tapansa mukaan Börjen vieressä, vaan ei katsonut ylös, ja neuloi kiivaasti. Häntä ei tuntunut olevankaan.

Pauli huomasi hänen silmäluomensa olevan punareunaisia kuin kyyneleiden ahdistaessa.

Kului vieläkin päivä eikä asian laita muuttunut. Marianne pysyi alakuloisesti syrjällä: Börjelle sanoi hän sen olevan vaan päänsärkyä. Pauli koetti häntä hauskuuttaa, vaan hän ei siitä huolinut. Mitä piti Paulin ajatteleman? Marianne ajatteli ainoastaan tätä; -- hän tunsi naisellisuuden kuolettavaa häpyä, kun oli paljastanut itsensä. Hänen täytyi tavalla tai toisella näyttää Paulille hänen erehdyksensä, ettei hänen katseensa ollut niin mitään merkinnyt...

"Marianne!"

Tämä ei ollut luullut hänen tulevan, oli jo niin myöhä, että valkea oli pääsemäisillään.

"Marianne, minkä tähden kartatte minua?"

Pauli oli tullut aivan odottamatta, kuulumatta. Ääni oli kiireellinen, hengästyksissä, kuin kiivaan käynnin perästä. Marianne pelästyi niin hänen suoraa kysymystään ja äkillistä tuloansa, ettei tahtonut saada henkeänsä kulkemaan. Sydän tykytti niin lujaa, että hän vasta muutaman sekunnin päästä voi vastata.

"En minä teitä karta."

"Älkäämme riidelkö sanasta. En minä tarkoita, että te menette pois minun tieltäni. Vaan tiedättehän, että vältätte minua."

Hän heittäytyi tuolille katsellen Mariannea, kuin olisi hän odottanut häneltä anteeksi pyyntöä. Vaan tämä ei vastannut, katseli vaan alas istuessaan.

"Onko teillä oikeus kohdella minua tällä tavalla?" jatkoi Pauli kiivaasti. "Olenko koskaan pahoittanut mielenne, olenko pelottanut teitä raakuudellani? Onko teillä pienintäkään syytä olla minulle vihoissanne?"

Hän oli epäilemättä loukattu, joka vaati hyvitystä.

"Sanokaa, Marianne, olenko näistä mitään tehnyt." -- Hänen äänensä oli kireä, nuhtelevan katkera.

"Saatte ajatella sitä sitten, kun minä en enää ole täällä; minä en tahdo olla teille vaivaksi."

Hän nousi kiivaasti.

Marianne säpsähti; mitään ajattelematta kaappasi hän hänen kätensä seisahduttaakseen hänet.

"Antakaa anteeksi, Pauli, älkää olko vihoissanne! Ah -- antakaa anteeksi mulle!" Ja tietämättä mitä teki, pudisti hän otsaansa Paulin kättä vastaan.

Pauli istahti ja tarttui hänen käsiinsä, tyynesti kuin hyväntahtoinen ystävä.

"Kiitoksia niistä sanoista, Marianne, ja annetaan nyt kaikki olla entisellään. Älkää pelätkö minua."

Hän puhui ystävällisesti hyväillen, kuin olisi hän ollut joku hirmuinen herra ja toinen pieni lapsi.

Marianne oli sangen iloinen ja liikutettu; säteilevin silmin katsahti hän Pauliin.

"Minä en teitä pelkää, minä olen..."

"Vaiti; ei sanaakaan!" Hän hillitsi Mariannea pelottaen leikillisesti häntä ja laski hänen kätensä irti.

Marianne punehtui, puraisi huultansa ja hymyili alakuloisesti.

"On asioita, joista ei koskaan puhuta, Marianne ... Marianne-_rouva_."

Hänen äänestään soi nuoruuden ailahteleva ilo, matalasti, pehmeästi. Nuo kiiltävät sisiliskon silmät sädehtivät ja loistivat kuin lämpimimmässä auringonpaisteessa.

Marianne oli kokonaan onnellinen. Tokkohan maailmassa mitään muuta löytyikään kuin tämä, jota ei kumpikaan saanut lausua ja jonka he molemmat tunsivat paremmin kuin puhuttuansa siitä kuinka paljon tahansa!

Hän istahti kädet ristissä ja kasvot tulen loisteessa hehkuen. Pauli kumartui eteenpäin ja katsahti häneen; hän vaan hymyili kääntämättä silmiään valkeasta.

Omituista kuitenkin oli, kuinka kaksi viimeistä päivää oli häneen vaikuttanut! Kasvoihin oli ilmautunut kokonaan toisenlainen sielun elämä, juonteisiin oli tullut enemmän elävyyttä. Ja nyt älysi Pauli, kuinka kummallisesti tämä hento olento voi viehättää. Siinä ilmautui pehmeyttä, lämpöä, jotakin, johon voi kätkeytyä, nojautua, jopa vajotakin. -- Oh, naisilla on tämmöinen kyky, joka kehittyy -- kautta.

Pauli alkoi haastella puoliääneen vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli entisellään, kumpikin vaan hengitti nopeammin ja puhui hiljemmin.

Kun Börje oli tullut sisään pitivät he kumpikin seuraa hänelle, ja vaihtoivat tuskin sanaakaan toisilleen; siinä ilmaantui jonkinlaista vapaata välinpitämättömyyttä. Marianne oli melkein ujo, ja se kaunisti häntä. Pauli piti istuessaan häntä mielellään silmällä, vaan otti shakkipeliin tavallista tarkemmin osaa.

Noustiin; oli jo aika sanoa hyvää yötä. Börje meni uunin eteen sytyttämään sammunutta sikaariansa.

Pauli ojensi kätensä Mariannelle, kuten hän teki joka ilta, ja tämä laski kätensä siihen -- lämpimän, pehmeän -- kuin olisi sen mukana seurannut tykyttävä sydän. Pauli katseli häntä omituisesti hymyillen, sillä hänen kätensä, jota hän piti omassaan, tuntui pidättelevän henkeä ja odottavan. Marianne katsahti taas Paulin silmiin, jotka taas laajenivat, suurina tummanruskeina, sillä aikaa kuin hänen kätensä tulisesti ja hyväillen ikäänkuin pujottelihe Mariannen käden ympäri; kovempaan, aina kovempaan. Katse vajosi katseesen, ja vaikkeivät he liikuttaneet jäsentänsäkään, tuntui kuin olisi Pauli sulkenut Mariannen syliinsä ja hitaasti, hurmauksesta vavahdellen vienyt huulensa hänen huulilleen, antaaksensa niiden olla siinä kauvan -- kauvan.

Marianne poistui horjuvin askelin ja sekavin tuntein.

* * * * *

Siitä päivästä lähtien oli joku salainen suhde heidän välillään olemassa. He tosin eivät tehneet itseänsä syypäiksi mihinkään tekoihin, jollei semmoisiksi lueta äänettömiä käden puristuksia eikä puhuvia silmäniskuja, jotka toimittivat sähkösanoman tehtävää. Ei koskaan puhuttu heidän kesken sanaakaan rakkaudesta. Äänettömällä kielellään osasivat he puhua kaikki, mitä tahtoivat. Ja he olivat toisiensa hirmuhaltijoita. Pauli vaani aina jotain salaisuutta, jota hän luuli Mariannen häneltä peittelevän. Ei se ollut mustasukkaisuutta eikä epäluuloa, hän olisi muka tullut vaan äärettömän iloiseksi, jos olisi voinut hämmästyttää häntä pienellä ennen tapahtuneella rakkausjutulla. Hänellä oli tapana mennä asemalle postia hoitamaan ja hänen suurin ilonsa oli lukea Mariannen kirjeet ennenkuin tämä itse sai niitä avata; tässä menetteli hän uhkarohkealla itsekkäisyydellä aina Mariannen läsnäollessa ja lupaa kysymättä.

Mariannea huvitti hänen häveliäisyytensä puute, jota hän koetteli kostaa puolestaan.

Kun Paulia oli kutsuttu vieraisiin -- joka muuten tapahtui usein -- esitteli hän välistä, ettei hän menisi. Hän katseli hartaasti Paulia intohimoisesti ja vedet silmissä, jotka pyysivät ja rukoilivat, hyväilivät kuin kaksi pehmeätä käsivartta; ja Pauli taisi valehdella, sepittää pitkiä historioita, joutua väen kanssa tekemisiin -- mitä tahansa -- saadakseen jäädä kotiin, kun Marianne sitä vaan tahtoi.

Tämä kaikki oli niin mukiin menevää, niin vähäpätöistä, ettei Marianne ollenkaan tuntenut tunnon vaivoja siitä, ja Börjeä kohtaan oli hän ystävällisempi kuin ennen koskaan ikäänkuin ollakseen herättämättä hänessä mitään epäluuloja. Sydämessään kiitti hän Börjeä. kun sai olla vapaana kaikista epäluuloista ja pitikin hänestä sen vuoksi. Hänen suhteensa Pauliin ei ollut hänessä herättänyt pienintäkään vastenmielisyyttä eikä inhoa Börjeä kohtaan, pikemmin päinvastoin, sillä hänen tunne-elämänsä oli luonnottomasti kiihtynyt.

Börjelle oli siis tuskin mahdollista huomata mitä noiden kahden välillä oli olemassa, varsinkin kun he olivat arkoja kuin peltopyyt. Ainoastaan silloin, kun oltiin turvassa, hiipivät heidän silmäyksensä esiin kuin sovittuun kohtaukseen.

Ensiaikoina oli Marianne ujo ja hiljainen, joka seikka teki koko hänen olentonsa nuorekkaaksi, melkein lapselliseksi. Osaksi pelkäsi hän saattavansa Paulille mielipahaa olemalla liiaksi miellyttävä, osaksi pelkäsi hän lapsellisesti Börjeä. Vaan jälkimmäiseen nähden rauhoittui hän pian, opittuansa huomaamaan, kuinka lujasti hän voi luottaa Paulin valppaaseen varovaisuuteen. Hän oli ehkä epäillyt vähän tämän vaitioloa, vaan se epäilys haihtui pian, sillä tuhansissa pikkuseikoissa havaitsi hän, kuinka lujasti Pauliin voi luottaa. Pauli Sandell oli liiaksi kokenut tällaisissa asioissa, ettei olisi tietänyt mikä kaikkivaltias taikasauva on vaiti oleminen, kun kysytään naisen suosiota. Hän oli nähnyt jo useamman kuin yhden linnoituksen antautuvan tämän yksinkertaisen muurinsärkijän edessä.

Jos Marianne oli astumaisillaan liiaksi pitkälle, oli aina Pauli se, joka häntä pidätti.

Kun Marianne jälestä päin oli tullut vakaumukseen kaikilta puolin, rupesi hän noudattamaan -- jos niin voisi sanoa -- hyökkäysjärjestelmää; hän harjoitti menestyksellä eräänlaista naamioittua keikailemista, aina niin kavalassa muodossa, ettei Börje olisi vaan mitään huomannut.

Hänellä oli tyhjentymätön keksimiskyky.

Välistä sattui, että Börjenkin täytyi mennä Paulin mukana herrojen kekkereihin, ja silloin istui Marianne aina ylhäällä odotellen, vaikka he olisivat tulleet kuinka myöhään kotia. Ja molemmat herrat, jotka halusivat istua hetkisen ennen maata menoa, astuivat silloin hänen työhuoneeseensa. Nämä yökeskustelut tulivat sitten aina omituisen viehättäviksi, kaikesta teeskentelystä vapaiksi. Ne olivat Mariannen hurmaushetkiä.

Muutos Mariannessa ei voinut pysyä salassa Börjeltä. Marianne ei ollut enää niin taipuvainen lihomaan kuin ennen, vartalo oli sirompi, käynti reippaampi, liikkeet keveitä. Iho oli tullut värikkäämmäksi ja silmät suurine terineen tummemmiksi. Kaikki tämä ilahutti häntä.

"Enkö tietänyt, että viihtyisit maalla, kun vaan tottuisit ensiksi!" huudahti Börje ylpeästi, "ja kun sinä opit harrastamaan kaikkea, niin saat nähdä!"

Myöskin Mariannen shakkipeliin osoittama tarkkuus oli hänestä hyvä merkki.

"Odotappas vaan," sanoi hän ja nyhkäisi häntä salavihkaa kylkeen, "kyllä halu tulee pian. Sinä et siitä tiedäkkään ennenkuin se tulee."

Marianne nauroi näille ennustuksille. Hän osasi nauraa kaikelle. Mitä hän huoli tulevaisuudesta! -- kun vaan ei Pauli tahtonut lähteä matkalle. Hänen elämänsä suuri romaani saisi kestää vielä kauvan. Kuinka kauvan -- sitä hän ei tahtonut ajatella. Mutta mitä muistoja kokosi hän siitä itselleen! Kukkasia, joita Pauli oli hänelle antanut; paperin lappuja, jotka Pauli oli täyteen raapustellut hienolla, komealla käsialallaan; nenäliinan, josta hän oli reväissyt kaistaleen Paulin loukkaantuneeseen sormeen -- kaikkea mahdollista. Siitä tulisi muka kokonainen kokoelma.

Hän toivoi noin epämääräisesti, ettei Pauli olisi ollut niin vallan varovainen eikä tarkkatuntoinen; hän olisi tahtonut hänen lausumaan muistoon pantavan sanan, josta olisi todellakin voinut kiinni pitää, kun kaikki muu oli muuttunut ja savun tavalla haihtunut tuuleen.

Paulin mielestä oli tämä ainoastaan pieni novelli, tuollainen herkullinen ranskalainen. Hän ei nähnyt tässä suurta elämän kuvaa. Hänen käsityksensä mukaan naisluonteesta piti Mariannen pudota kuin tuleentuneen omenan puusta hänen käsivarrelleen -- aikanaan. Vaan hänen oma asiansa oli ottaa vastaan tai väistyä alta pois.

Toistaiseksi oli hän ainoastaan utelias. Olihan aina jotain huomioon otettavaa. Erotus Mariannen ja toisten naisten välillä oli sama kuin erotus sen ja sen romaanin välillä, jommoisia olivat esim. _Sapho_ ja _Une page d'amour_, _Cruelle énigme_ ja _Madame Bovary_.

Hän olisi ollut tyytyväinen, jos Mariannen luonne olisi ollut alkuperäisempi, mutta täytyihän nyt tyytyä ihmisiin semmoisina kuin ne olivat.

Hänestä oli hupaista ajan viettoa kävellä ja punnita mielessään Mariannen häneen tekemiä vaikutuksia, kuinka hän toisena päivänä saattoi tuntea kiusausta vetämään Mariannen luoksensa, jossa tapauksessa hän muka puolustaisi itseänsä sillä, että kukin saa vastata teoistansa ja ettei hän, vaan Marianne oli kietoutunut pauloihin, sekä kuinka hänet toisena päivänä valtasi semmoinen jalomielisyys, että hän melkein järkähtämättömästi oli päättänyt lähteä Tomtöstä, estääkseen näytelmää pitemmälle jatkumasta. Mutta pohjalta oli hänen luonteensa yhtä kevytmielinen kuin Mariannenkin, ja kun hänen kiihkonsa jonkun kerran riehahti, laimistui se pian. Hänestä oli mukavinta liukua päätä pahkain eteenpäin ja antaa sitte keikahtaa mille puolelle hyvänsä.

Sattuipa eräänä iltana, että Börje ja hän kahdentoista aikaan tulivat kotiin jostain peliseurasta. Koko talo oli vaipunut unen helmoihin, kaikkialla oli pimeä paitsi Mariannen työhuoneessa, josta tuli pilkoitteli varjostimien välistä.

"Lapsi-rukka, kun on istunut odottamassa meitä näin kauvan", sanoi Börje.