Part 14

Marianne, päästyään päärakennukseen, kiirehti huoneeseensa vaihtamaan tuota vihattua hametta jokapäiväiseen pukuunsa. Hän tunsi erehdyksensä kautta alentuneensa niin paljo Paulin silmissä, että asian parantamiseksi tarvittiin pitkiä ponnistuksia, ja niin ankaran kolauksen sai hänen itseluottamuksensa, että hän melkein mielikuvituksessaan luuli näkevänsä, kuinka hän vanhentui. Mutta sama se, Pauli saisi joka tapauksessa katsella häntä toiselta kannalta, kuin huono-onnisena keikailijana. Sen päätti hän saada aikaan. Pauli saisi nähdä, ettei vielä tuntenut Marianne Björkiä, joka vielä olisi hänen pakottava pyytämään mielessään anteeksi tämän illan tähden.

Näitä ajatellessaan oli hän muuttanut pukua. Hän sitoi vyötäisilleen pienen esiliinan, joka mustan hameen päällä näytti sangen yksinkertaiselta ja vaatimattomalta. Pauli saisi nähdä koko asian olleen vaan leikkiä, -- ettei Marianne ollut tahtonut saattaa häntä hämilleen, ei tavoitellut hänen ihailuaan.

Hän järjesteli hienot hiuksensa, jotka keveinä kuin utu laskeutuivat hänen otsalleen ja kaulaansa; sitte katsahti hän vielä kerran kuvastimeen vakautuakseen, että hän sieltä näki nuoret kasvot lapsellisine juovineen.

Hän saisi nähdä -- tämä kaikkeen kyllästynyt herrasmies! -- ettei Mariannen tarvinnut virittää ansoja häntä varten sekä ettei Marianne tietänyt missään pettyneensä.

Sinä iltana oli hän ystävällisempi Börjeä kohtaan, kuin hän oli ollut moneen aikaan, ja kun Börje myöhemmällä sanoi hänelle hyvää yötä, pidätti Marianne häntä saadakseen jutella Paulista. Börje tunsi ehkä paremmin hänet kuin Marianne, vaikkeivät olleet nähneet toisiansa pitkään aikaan. Ja joka tapauksessa ei hän voinut jättää asiata silleen: hänen täytyi saada puhua Paulista.

Niin suuresti oli Paulin kummallinen käytös vaikuttanut Marianneen.

"Kuules, Börje, minkälainen hän oikeastaan on? -- Marianne kysyi tätä niin huolettomasti, kuin vaan saadakseen jostakin puheen ainetta.

"Niin, sen sanon sinulle: hän teeskentelee naisten tähden; ne ovat aina olleet hupsuja hänestä pitämään, ja siten on hän tullut tuommoiseksi. Hän ei ole tyytyväinen kauvemmin kuin häntä katsellaan. Mutta se kyllä menee ohitse, kun hän on tottunut sinuun. Alussa hän luonnollisesti ei voi pitää aisoissa vanhaa ilveilemistänsä, vaan älä ole siitä milläsikään, kyllä se haihtuu sitten."

10.

Mariannelta oli puuttunut kaikki halu taloudellisiin toimiin. Hän istui pöytään, kun se oli katettu, vaan ei huolinut sen kattamisesta enemmän kuin ruoan laittamisestakaan. Häiritsemätön lepo oli korkeinta, mitä hän tavotteli, ja hänen ensimmäinen nälkänsä loistoa haalimaan oli ohitse.

Vaan Paulin huoneessa vietetyn illan perästä alkoi alituinen muutos. Hänen oman arvonsa tunto oli tullut sangen helläksi kaikkea kohtaan, joka olisi voinut synnyttää Paulissa huonompaa ajatusta hänestä, ja hän huomasi olevansa alituisen ja äänettömän arvostelijan läheisyydessä. Jos hän sentähden huomasi Paulin vaikka kuinkakin salaa pöydässä pyyhkivän käsiliinallaan jotakin pilkkua lasistaan, tai jos ei pöytäliina ollut hyväksi mankeloittu, tai lautaset hyvässä järjestyksessä, koski se häneen kuin olisi hän saanut nuhteen, sillä hän tiesi, että Pauli semmoisista häntä syyttäisi.

Mariannella oli, kun hän tahtoi olla jollekulle mieliksi, vallan vastustamaton kyky päästä toisten ihmisten tottumuksien ja tapojen perille, ja kun hän nyt kiihkeästi halusi päästä arvoon Paulin silmissä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin hän oli vakoillut tietoonsa hänen pienimmänkin heikon puolensa.

Marianne tuli tarkkaavaiseksi ja täsmälliseksi, hänen silmänsä rupesi huomaamaan, mikä voi enentää hauskuutta, eikä mikään hänen kokeistaan sitä edistääkseen jäänyt palkitsematta, sillä vaikkei Pauli kiittänyt koskaan sanallakaan, tunsi hän hyvityksen yhtä selvästi, kuin olisi Pauli kiittänyt häntä jokaisesta pienestä tarkkaavaisuudesta.

Pitkät hetket näki hän Paulin istuvan jonkun isolehtisen kasvin varjossa tai tähystelevän syksyisen kukkavihkon meheviä värejä, kuin olisi hän niistä ahminut ravintoa kirkkaisiin puoliavoimiin silmiinsä.

Hänen sieramensa suurenivat herkullisen päivällis-pöydän lähellä, eikä hänestä ollut yhdentekevää minkälaisesta kupista hän ryypiskeli kahvinsa tai mistä lasista hän otti kulauksen vettä. Varomaton kolina pöydässä voi saattaa hänet huonolle tuulelle, jopa ärsyttää hänen hermojansakin, niin että hän väänteli jäseniänsä, ja kaunis valaistus Mariannen pienessä huoneessa voi muuttaa niin tykkänään hänen mielialansa, kuin olisi hän ollut toinen ihminen. Hän oli tunteellinen kuin kaasuliekki ja hänen hienoksi muodostunut taipumuksensa ulkonaiseen hyvinvointiin näkyi pienessä ja suuressa. Sentähden tunsi hän lepoa Mariannen hiljaisessa huolenpidossa; tämä täytti ennakolta kaikki hänen toiveensa ja poisti kaiken, mikä olisi herättänyt vastenmielisyyttä. Pauli oli tästä kiitollinen, ja välistä hänen käytöksensä Mariannea kohtaan muistutti sairaan lapsen ärtyisätä mieltä.

Naisromaanit olivat joutuneet vallan epäsuosioon, lieneekö se sitten ollut seurauksena Paulin säälimättömästä arvostelusta, tai ettei hän niitä enää tarvinnut. Jos hän joskus luki, oli hänellä aina ranskalaisia kirjoja, joita hän lainasi Paulilta, niinkuin Bourget, Baudelaire, Maupassant ja Flaubert. Pauli oli ottanut kehittääksensä hänen kirjallista aistiansa, jonka hän huomasi olevan kaiken arvostelun alapuolella. Mariannen luonteen taipuvaisuus näkyi tässäkin, eikä Pauli olisi koskaan voinut ajatella etevämpää oppilasta.

Kun Börjellä oli paljon ulkotoimia, saivat Pauli ja Marianne useimmiten olla kahden kesken toinen toisensa seurassa, ja kun ensimmäinen kylmyys, joka oli Mariannen mielessä ollut Paulin huoneen vihkimyspäivän illasta saakka, oli taasen haihtunut, tuli heidän välinsä tyyneksi ja avomieliseksi. Heidän mielialoissaan ja tunteittensa elämässä oli paljo yhtäläisyyttä; Paulin oli vaan aina enemmän kehittynyt kuin Mariannen. Heistä oli sentähden hupaista istua ja vertailla ajatuksiaan, irroittaa niitä omasta itsestään, lausua niitä kuultavaksi ja punnita niitä keskenään. Mariannesta, joka asioiden miettimisessä ei vetänyt Paulille vertoja, oli tämmöinen ajatuksien irroitteleminen ja toisen tutkittavaksi antaminen, oikein kiihdyttävää mielityötä.

Börjen mieleen ei koskaan juolahtanut olla mustasukkainen, eikä hänellä siihen ollutkaan mitään syytä, sillä Marianne liittyi häntä lähemmäksi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyden tarpeensa näytti tulleen kaksinkertaiseksi, vaan hänen luonteensa samalla kertaa raittiimmaksi. Börjen mielestä oli tämä seurauksena siitä, ettei Marianne enää oleskellut niin yksikseen. ja hän oli iloissaan Paulin tulosta. Se arkuus, joka Mariannea oli vaivannut veljiensä läsnäollessa tunteitaan osoittaessaan, oli kadonnut jäljettömästi Paulin seurassa, sillä tämä ei ainoastaan pitänyt Börjeä arvossa, vaan sen ohessa häntä jollain tavalla ihaili; -- se ilmautui lapsellisessa kummastelemisessa, joka loppui hartauteen ja jolle hän itse oli valmis nauramaan. Hän tunsi oikeata ylpeyttä ystävänsä puolesta, melkein kuin hänellä olisi ollut osaa hänestä, ja hänen suuri ilonsa oli näyttää Mariannelle, kuinka helposti Börje jaksoi nostaa suurimpiakin painoja; eikä Börjekään ollut vallan tunnoton tälle mairittelevalle tarkkaavaisuudelle, sillä hän ei ollut aivan vähäisen olevinaan ruumiinsa voimien puolesta, joilla hänen oli tapana innostuttaa työmiehiänsä. Sitä paitse ihaili nyt Marianne, koska Paulikin niin teki, montaa seikkaa, jotka hänestä ennen olivat näyttäneet kömpelyyksiltä. Sekä hän että Börje tunsivat huojennusta, kun heidän yhteiselämäänsä oli tullut liikkuvampaa ainesta, ja Paulista tuli heille tuo hyvää vaikuttava johtaja, jonka toimi tavallisesti lapsilla on kodissa, jotka pienellä ajattelemattomuudellaan ja vaihtelevan mielensä avulla poistavat puutumuksen kodista. Börje tunsikin, ettei Pauli voinut poistua jättämättä tyhjää aukkoa jälkeensä, joka seikka vieläkin lisäsi hänen mielihyväänsä.

Mariannen pieni työkamari oli tullut heidän lempipaikakseen varsinkin Börjen ollessa ulkotoimillaan, sillä hän taas viihtyi parhaiten suuressa vierashuoneessa noiden jäykkien huonekalujen keskellä.

Pauli ja Marianne olivat muuttaneet kaikki huonekalut toiseen asentoon jälkimmäisen kamarissa; Pauli oli sinne lahjoittanut joukon taide-esineitä kaunistukseksi, ja Marianne oli antanut muuttaa piaanonsa sinne. Pauli sanoi huoneen kokonaisuudessaan näyttävän jalokivisen rintaneulan samettikotelolta, vaan Börje kutsui sitä tapernaakeliksi.

Täällä istuivat Pauli ja Marianne tuntikausia, keskustellen matalilla äänillään Mariannella koruompelus käsissä. Juuri näillä hetkillä oli Paulin päähän pistänyt kutsua puhetoveriaan _Marianne-rouvaksi_. Börje oli kerran ehdotellut, että he joisivat sinänmaljan, vaan siitä ei ollut tullut mitään.

_Sinä_ voi kukin olla koko maailman kanssa, vaan _Marianne-rouva_ -- -- niin lausui ainoastaan yksi: se oli erityinen etuoikeus. Kun Pauli sitä lausui pehmeällä äänellään, olisi sanan voinut luulla olevan toista kauniimpaa kieltä. Mariannella oli oikea nautinto sen kuuleminen.

Kun talvi tuli lumineen ja pakkasineen, liittyi tuo pieni perhe likemmin toisiinsa, vaikka Börjellä oli luonnollisesti välistä ulkotoimiakin. Hämärässä teki hän kiertokulkunsa tallien ja ylisten kautta eikä tullut sisään koskaan, ennenkuin lamppu oli sytytetty.

Paulin ja Mariannen häntä odottaessaan harjoittivat he tulenpalvelemistaan, joksi Börje kutsui sitä, s.o. he istuivat uunin ääressä valkeata vartioitsemassa Mariannen huoneessa.

Molemmat olivat viluisia ja molemmat tahtoivat lämmintä. Sitä paitse oli sanomattoman rauhallista ja miellyttävää istua ja haastella puoli pimeässä.

Kun valkea oli palanut loppuun, sai Pauli polttaa parin turkkilaisia sikaariansa, sillä Marianne ei voinut koskaan väsyä katselemaan tuota pientä tulipilkkua, joka eli ja hengitti tuossa pimeässä niin herkän taiteellisesti kuin sensitiiva,[6] luoden välistä punakeltaisen hohteen noille hienoille, vaaleille kasvoille.

Pauli istahti usein piaanon ääreen. Hän osasi pikkukappaleita koko joukon ulkoa. Useimmat oli hän harjoitellut ainoastaan korvansa mukaan, ja nämät säveleet olivat kuin pujoteltuina hänen muistelmiinsa. Eli pikemmin tulivat ne hänen kertomuksiensa piirroksiksi. Hän soitteli kaikenlaista: italialaisia kansanlauluja; kaduilla ja maanteillä rallateltuja rekilauluja; mustalaistansseja käsirummun ja kilkuttimien hälinällä höystettyinä; saksalaisia kansanlauluja tai surisevia säkkipillin säveleitä.

Marianne istui silloin aina pienessä sohvassa lähellä häntä, ja kun Pauli oli lopettanut kertomuksensa -- jonka hän aina teki tapansa mukaan vilkkaaksi ja vaihtelevaksi -- tuntui Mariannesta kuin hämy olisi ollut ainoastaan viitta, jonka Pauli oli heittänyt hänen ympärilleen kuljettaessaan häntä pitkin huumaavia, pimeitä käytäviä, kunnes hän äkkiä veti peitteen pois ja Marianne näki tämän kirjavan elämän edessään muutamia minuutteja, -- sillä tavalla eli hän Paulin menneisyyttä. Se tuntui aivan salaperäiseltä, kummalliselta.

Näissä hämykeskusteluissa ilmautui Paulin luonne alkuperäisessä yksinkertaisuudessaan, johon ei sekautunut mitään kyllästyneen ivaa, jolla hän muutoin sonnusti itsensä, joka kerta kun luuli jonkun tulevan häntä liian lähelle. Ja kun hän tällä tavalla avasi oman umpimielisyytensä, sai hän ihmeteltävän voiman vetää kuulijan mukaansa. Vaikutus ei suinkaan ollut sanoissa, vaan äänen sävyssä ja hänen koko olentonsa hienoudessa. Mitä hän siten kertoi, sai muodon ja kauneuden kuin näkisi sen kirkkaassa auringon valossa ja kuin se tarttuisi muistiin ainiaaksi.

Marianne istui aina hiljaa kuunnellen. Jos hän joskus teki kysymyksen, tapahtui se vaan siitä pelosta, kun luuli Paulin muuten lopettavan.

Mitä he siten puhuivat hämärässä, kun kasvojen juonteita ei erottanut ja äänikin värähteli toisenlaisesti, -- siitä ei koskaan puhuttu päivällä mitään. Korkeintaan voitiin siihen koskea noin sivumennen, viitata hienosti johonkin kohtaan hämykeskustelussa, joka nyt oli muuttunut jonkinlaiseksi yhteiseksi omaisuudeksi heille, vaan silloin ei tarvittu muuta kuin joku sananen tai leikillinen silmäys, jolloin heti toinen ymmärsi toisensa.

Pauli, joka soveliaalla päällä ollessaan osasi uskomattoman keveästi johtaa keskustelua kokonaan kehenkään koskematta, puhui näinä hämyn hetkinä melkein yksinomaa itsestään. Mariannen käytös houkutteli siihen. Selittämättömän myötätuntoisesti vaikutti Pauliin nähdä hänet tuossa istuvan ja kuuntelevan -- tyynenä, miettiväisenä, näyttäen kuin olisi hänellä äärettömän paljon sanottavaa, vaan että kuuntelemisen halu oli niin suuri, ettei hän sanallakaan tahtonut kertomusta häiritä. Sellaisen keskustelun loputtua tunsi aina tulleensa ymmärretyksi. Täten tuli tavaksi Paulille ja Mariannelle, että edellinen alituisesti oli keskustelun johtavana puolena. Vaan kun Pauli katseli Mariannen tarkkaavaisiin silmiin, tuntui hänestä aina kuin tämäkin puhuisi vaikka oli ääneti ja kuin hän tietäisi kaikki, mitä Mariannella oli sanomista.

"Marianne-rouva," sanoi Pauli eräänä iltana kun he tapansa mukaan istuivat tulen loisteessa, "minusta on äärettömän paljoa helpompi puhua naisen kuin miehen kanssa. Naisilla on sielun notkeutta, jonka avulla he aivan toisella tavalla kuin miehet voivat seurata jonkun ajatuksen juoksua. Heidän pehmeän, oikullisen sieluelämänsä voi vetää niin lähelle itseänsä kuin haluaa, ilman ponnistusta, tuntematta ahdistusta, naisen ajatus pujahtaa niin nopeasti ja helposti toisen mielentiloihin, ettei koskaan tarvitse nähdä vaivaa sen mukana pysymisestä. Yksinäisyyden koko viehättäväisyys suurenee, kun todellisuudessa _ei olekkaan_ yksinään. Naisissa ei ole sitä arvostelun kuivakiskoisuutta, jota minä kammon; sentähden minä rakastan niitä."

"Onpa ihme, jos tämä kuivuuden puute on muuta kuin laiskuutta," vastasi Marianne naurusuin, "ainakin on _minun_ mielestäni mukavampaa olla muassa kuin arvostella."

"Ei hätää! Se on suloista joka tapauksessa. Mutta" -- hän kumartui lähemmäksi -- "oletteko huomannut, ettei koskaan puhuta vapaasti sen kanssa, joka on ulkonaisesti lähellä jotakin toista? Estettä siinä kuitenkin on, että he rajoittamalla jonkun liikkeitä, tekevät mahdottomaksi sekä lähestymisen että poistumisen. Niin, ja sitä paitse: -- tunnin vilpittömänä oleminen, silmänräpäyksen, kuukauden, sen kyllä voi silla edellytyksellä, että paluumatka on tiedossa, mutta ainaiseksi? Ei. Sillä kaiken vilpittömyyden pohjalla on salainen tunne siitä, että minun pyrintöni tänä päivänä voi olla ristiriidassa huomispäivän pyrintöjen kanssa, --- muisto siitä, että se joka eilen oli uutta ja tuoretta, on tänään vanhaa ja turmeltunutta... Ei. ei, minä vakuutan teille, ettei se ole ollenkaan niin loukkaavaa kuin voisi luulla, se on päinvastoin jotakin, josta meillä kaikilla on aavistusta. Mutta sangen harvat rohkenevat katsoa ihmisluonteen nurjalle puolen ja ottaa selvän, mitä siellä on, sentähden ei puhuta semmoisesta. Ja mistä taas ei ole totuttu puhumaan, se tuntuu kammottavalta. Jos te nyt, Marianne-rouva, olette pimeänpelko, niin lopetan."

Hän puhui hyväilevimmällä äänellään, valittaen kuin hellitelty lapsi, ja kuitenkin vähä ivallisesti.

"En. jatkakaa," lausui Marianne.

"Tahtoisin, että tulisitte näkemään _minkätähden_ ollaan enimmin umpimielisiä niitä kohtaan, jotka ovat meitä lähinnä. Että asian laita niin on, sen olette huomannut monta kertaa ja tiedätte sen siis olevan tosiasian. Minä etsin vaan syitä. Jos ummistatte silmänne sitä katselemasta, ette sillä voi tehdä olevaista olemattomaksi; se pysyy, jos tahdotte, eli ette. Mutta muistakaa, että minä puhun ainoastaan _siteistä_ -- ulkonaisista siteistä -- ja siitä omituisesta asian laidasta, että niille annetaan enimmin, joihin ei olla sidottuja... Niin, näettekös, aatteellisuuden kannattajat uskokoot mitä tahtovat sielujen yhteellisyydestä ja sen semmoisesta, vaan totuus kuitenkin on, ettei koskaan päästä niin lähelle toista ihmistä, ei koskaan tulla niin _yhdeksi_ hänen kanssansa, että edes hämärin, muodostumaton ajatus kieltää kaiken mahdollisuuden vastaiseen teeskentelyyn. Ja siinä se on! Sille, joka aina seuraa toista, paljastaa tämä toinen vastahakoisimmin itsensä, sillä hän tietää tapahtuvan asioita, joita tahtoo salata, tai olosuhteita, joiden johdosta hän mielellään lakaisee menneisyyden jäljet umpeen. Se, jolle kerran on antanut täyden luottamuksensa, voi semmoisissa tapauksissa tulla säälimättömäksi kurissa-pitäjäksi, ei ainoastaan toisen tekoihin, vaan jopa hänen salaisimpiin periaatteisiinsakin nähden; hänelle on annettu ase kaivaa se ulos toisen sydämestä, mitä toinen tahtoo salata itseänsä varten. Ne, jotka ovat minuun persoonallisessa suhteessa -- minä tarkoitan ulkonaisessa -- ne ovat ainoastaan pidettävät minun vastapelaajinani. Jos minulla on halu näyttää korttini jollekulle, niin --, en suinkaan siksi valitse ketään heistä! Ei, siihen valitaan asiaan kuulumaton henkilö. Ja luottamus-asiat uskotaan vieraalle. Erotaan -- ja sanottu on kuin tuulelle kuiskattu. Silloin ollaan vapaita, kuin ei mitään olisi koskaan sanottu, ja kun kääntyy toiselle puolelle, on yhtä tuntematon kuin ennenkin. Tämän tuntee vaisto. Ja vaisto on hyvän joukon viisaampi kuin ymmärryksemme."

"Oh, te olette epäilijä, te ette usko mitään."

"Kyllä, Marianne-rouva, minä uskon sitä, mikä on minun silmieni edessä tai käsissäni. Minulla on usko, että voi siirtää vuoria, -- vaan se on _silmänräpäyksen_ uskoa. Sillä ei ole mitään tulevaisuutta eikä mitään ijankaikkisuuttakaan... Marianne-rouva, voisinko minä tämmöisenä asettaa koko elämäni teidän eteenne, ellei minulla olisi hyvää uskoa? Vaan kukaan ihminen ei toivo näkevänsä entisiä omia ajatuksiansa tai muinaista minuuttansa. Se juuri vaikuttaa tonttupelkoa... Ja minä pelkään hirmuisesti tonttuja."

Hänen lauseessaan oli jotain, mikä vaivasi Mariannea, eikä hän siis vastannut.

"Kuten nyt minun vaimonikin," jatkoi toinen, "minä olisin _voinut_ uskoa hänelle kaikki: minä tiesin, ettei hän koskaan olisi minua väärin ymmärtänyt, minä olin varma hänen vaitiolevaisuudestaan ja hän oli vallan liiaksi hienotunteinen urkkiakseen koskaan mitään -- ja sentäänkin! Minä en sanonut hänelle koskaan mitään itsestäni, vaikkapa tiesinkin, kuinka suuresti hän sitä halusi, ja että hän olisi antanut elämänsä semmoisesta luottamuksesta, jommoisen minä voin osoittaa vieraalle!"

Viimeiset sanat oikein kiduttivat Mariannea. Hän oli aina karttanut, ettei mainitsisi hänen vaimoansa. Hän tiesi Paulin myöneen itsensä rahoista, ja se oli hänen mielestään häpeäpilkku, jonka olemassa olosta hän ei tahtonut muistuttaa häntä eikä itseänsä. Sentähden poistui hän joka kerta kun Pauli lähestyi sitä ainetta. Niin oli hän tehnyt monta kertaa; Pauli oli sen huomannut ja tämä hellätuntoisuus loukkasi häntä kuin itsepäinen välinpitämättömyys. Hänen täytyi siitä päästä. Se vaivasi hänen hermojansa, kuin aina täytyi kiertää tätä kohtaa kuin lumouskehää.

"Marianne-rouva, olisin toivonut, että olisitte ollut vaimoni tuttava," sanoi hän ja seisahtui puheessaan tahallaan niin pitkäksi ajaksi, että toisen olisi pitänyt vastata. Vaan Marianne oli vielä ääneti.

Pauli suuttui.

"Enpä tiedä, minkälaisia kummallisia ajatuksia teillä on minun avioliitostani!" huudahti Pauli kiihkoissaan, "minkätähden ette uskalla puhua siitä?"

Mariannelle tuli polttavan kuuma, vaan hämärä oli jo siksi pimentynyt, että se peitti hänen punehtumisensa.

"Minä en tiennyt teillä olevan siitä mitään puhumista," sanoi hän matalasti, "enhän minä ole teitä estänyt."

Pauli oli vaiti silmänräpäyksen.

"Minulle on kiusaksi," sanoi hän arasti, "tämä: _tähän asti saat mennä, vaan et etemmäksi_. Luuletteko siinä olleen mitään häpäisevää minulle." Marianne istui matalalla tuolilla uunin edessä ja Pauli hänen vieressään nojaten kasvojaan hänen käsiinsä ja ruumis veltosti vaipuneena nojatuolin selkälautaa vastaan. Joka kerta kun Marianne katsahti sivulle päin, näki hän piirteet Paulin olkapäästä ja tumman eteenpäin kumarassa olevan pään. Pauli istui ääneti, kuin ei hänellä olisi enää mitään sanottavaa, ja liikahtamatta jäsentänsäkään. Marianne nojautui taaksepäin ja katseli häntä kauvan hänen siitä huolimatta. Joka ainoa tämän olennon piirre oli niin hieno ja siro, vallan erinlainen, mitä Marianne oli nähnyt ennen; ei löytynyt ainoatakaan kohtaa tässä ruumiissa, joka ei olisi tehnyt häneen kummallisesti houkuttelevaa, salaperäistä vaikutusta, johon samalla sekautui tyhjyyttä ja ikävää, tuskaa, josta hän ei tahtonut päästä vapaaksi. Itse Paulin välinpitämättömyys vaikutti tämän kaiken. Joka ainoassa liikkeessä oli jotakin, joka sanoi, ettei hänen tarvinnut ajatella, miltä se näyttäisi, sekä ettei sen kauneus tehnyt hänelle mitään iloa.

Vaikka Marianne olisi kuinka vähä kumartunut sivulle, olisi hän voinut pyyhkäistä poskeansa Paulin takin hihaan. Hän luuli jo tuntevansa sen hienon, pehmeän kankaan koskettavan hiuksiansa. Vaan hän ainoastaan luuli niin paljaan läheisyyden takia, jota lisäsi hieno papyrossin tuoksu, joka vielä tuntui vaikka valkea jo oli sammunut. -- Oi, jospa Marianne olisi voinut tarttua tähän käsivarteen, painaa kasvonsa siihen ja nyyhkyttää niin sydäntä särkevällä äänellä, kuin häntä halutti! Sillä häpeällistä _oli_, että Pauli oli myynyt itsensä, häpeällistä _oli_ elää avioliittoa vanhan, ruman naisen kanssa ... kärsiä hänen hyväilyjänsä. Se oli niin liikuttavan luonnotonta, että Marianne oli huutamaisillaan tuskasta sitä ajatellessaan. Se oli niin kunniatonta, alentavaista, että hän olisi itkenyt verikyyneleltä, jos niillä olisi voinut pestä Paulin puhtaaksi. -- Ah, jospa hän olisi saanut päästää valittavan tuskanhuutonsa ilmoille niin raivoisana kuin tahtoi, painaen kasvojansa lujasti tuon miehen olkapäähän, tunnustaen pimeässä kuinka häpesi -- häpesi, että Pauli oli voinut elää yhdessä semmoisen naisen kanssa!

Hän kääntyi poispäin pannen kätensä ristiin polvensa ympärille, väkivoimalla estääkseen aikomuksensa tapahtumista.

"Te olisitte pitänyt hänestä minun tähteni, ellette hänen itsensäkään vuoksi," sanoi Pauli taas; "hän oli niin hyvä."

Marianne kiristi hampaitansa, ettei olisi huutanut: -- "mutta hän oli ruma ja vanha!"

Hän vihasi Paulia. Hän vihasi tätä naista; sillä hän kärsi tuskaa heidän kumpaisenkin tähden, ja se oli sanomattoman katkerata. Minkä tähden Pauli otti näitä puheeksi, vaikkei _hän_ tahtonut niitä ajatella!

Tuntui kuin Pauli itse äänettömyydestä olisi arvannut hänen ajatuksensa.

"Jos siinä olisi ollut jotain häpeällistä minulle, luuletteko, että silloin olisin pyytänyt teiltä saada tästä puhua?"

Hänen äänensä oli matala, ja sen sävyssä ei ilmaantunut ainoastaan hillittyä kärsimättömyyttä, vaan jotain muutakin: sovitusta siihen, mitä Marianne oli saanut kärsiä tuona iltana hänen huoneessaan.

"Kertokaa," sanoi hän tukahutetulla, yksitoikkoisella äänellä. Hän pelkäsi äänensä ilmaisevan hänen mielensä liikutuksen. Ja tulihan hämärän perästä aina kirkas päivä.

Pauli muutti asentoansa, otti kätensä kasvoiltaan ja antoi sen vaipua polvelleen.