Part 12

Marianne oli ryhtynyt erääsen lempi-romaaniinsa, jota hän luki toiseen kertaan. Se sopi sangen hyvästi hänen mielialaansa. Siihen oli oikein heltyä. Lisäksi vielä oli se niin siveellinen, että sen lukeminen tuntui puhtaalta hyvältätyöltä ja sen rakkaushistoria saattoi semmoista nautintoa ja tyytymystä, jota pyhimys saa harjoituksesta. Semmoiseen ymmärsi Marianne panna arvoa.

Ja hän luuli lukevansa omaa historiaansa:

Dick painaa minua aina lähemmäksi rintaansa. Yötuulonen huokailee. Ehkä tuudittelee se siivillään jotakin elämästä väsynyttä sielua tuonne ylitse kaukaiseen, kaukaiseen maahan. Se suutelee nuokkuvia ruusuja, kuiskailee heidän korviinsa monta haaveksivaa, vienoa satun, joita me emme huomaa emmekä ymmärrä.

-- "Oi Dick" -- kuiskaan minä -- "minä pyydän Jumalalta saada kuolla. En koskaan, _en koskaan_ tule enää niin onnelliseksi."

Dickin voimakkaat jäsenet vapisevat.

-- "Älä puhu kuolemasta, armaani!" --

Noin viehättävää kieltä! Yötuulonen tuuditteli, huokaili ja suuteli! Dickin voimakkaat jäsenet vapisevat! Kaikki tämä hurmasi Mariannea.

Ja edelleen hän kulki -- hän itse aina vaan -- taivaallisen ihanaa oli vuodattaa kyyneleitä mielikuvituksessa runollisimman eron johdosta. Ja sitten tuli enkelin kaltaisinta kaikesta: nuori kukka kuihtui murtuneena, vaan vielä suloisena -- tietysti, ja ainoastaan Dickin kukka-ajatuksilla täyttämänä, hänen, joka kyllä ryhtyisi jonkun keralla johonkin rakkauskujeeseen tuolla ylhäällä Isän Jumalan tykönä, kun täällä on surusta kuollut.

Marianne oli niin kiintynyt historiaan, että hän luuli tuntevansa kuinka hän itse haihtui sumuksi; niin suuren aatteellisuuden avulla pitäisi tulla oikein läpinäkyvästi kirkastetuksi, niin oikein että kivisydän olisi sulanut sen vieressä.

Velkaa, virheitä, vastuunalaisuutta; tekoja ja tekojen seurauksia niitä siellä ei ollut! Siellä tapasi vaan sallimuksen, kuten ainakin, kun on kysymyksessä puhdas sankaritar ja surullinen loppu. Ja hän oli _puhdas_. Vaan hänen miehensä, tuo kömpelö, hyväntapainen...

Mitä ajatuksia nämä olivat?

Hän nosti päätänsä ja katseli ympärilleen huoneessa; hänen silmänsä näkivät kaikki sumuun kietoutuneena; ne eivät olleet muuhun tottuneet kuin pieniin mustiin kirjaimiin. Hän ojensi kätensä ylös ja työnsi hiukset otsaltaan. Siellä sisällä tuntui olevan kuuma, kuin olisi veri seisahtunut ja ainoastaan noussut päähän. Ja sen ohessa tunsi hän ahdistavaa vastenmielisyyttä, joka tuntui nuhteelta ja johon oli yhdistynyt huumaava inhon tunne kuin juopumuksen jälkeen, ja tyhjyys, ja tyhjyys, -- tyhjyys sielun sisällä, kuin _ei_ elämä enää voisi jaksaa ryömiä eteenpäin, vaan kaikki kuollut näivetystautiin.

Hän asetti päänsä sohvan selkälaudalle ja antoi kätensä vaipua alas avonaiselle kirjalle.

Se ei ollut mitään ajattelemista, vaan hänen aivoissaan liikkui sumukuvia, jotka pyrkivät järjestymään ajatukseksi. Sen keskus kokonaisuudessaan oli jotain häpeätä. Vaan hän taisteli sitä vastaan.

Mistä hän nuhtelisi itseänsä? Kirja oli hyvä; sen koko henki oli uskonnollinen. Siellä ei ollut yhtäkään saastaista sanaa, ei ainoatakaan karkeata ajatusta.

Ei, nyt tiesi hän! Kirjassa ei ollut mitään vikaa. Vaan hän oli väsynyt elämään, sillä hän oli onneton. Hän tahtoi kuolla kuin kukka, hänkin; sillä häntä ei ymmärtänyt kukaan. Ei kukaan -- ei kukaan!

Nyyhkytyksettä virtasivat hänen kyyneleensä, virtasivat ainoastaan työttömyydestä, virtasivat, kun niillä ei ollut muuta tehtävää.

Ei edes vaunujen jyrinä kartanolla voinut häntä havauttaa. Jos sieltäkin tuli vaan vieraita, ei niistä olisi mitään iloa. Hän vihasi naapuriensa rouvia; seurustella heidän kanssaan ja olla neuvottomana, kun pisteliäästi kyseltiin piioista ja kankaista, lehmien lypsystä ja puutarhan hoidosta, -- se oli vielä pahempaa kuin yksinään ja ymmärtämättömänä oleminen.

Vaan askeleita kuului lähenevän huoneen läpitse, ruokasalin läpitse -- kiireisiä askeleita. Ovi lensi auki. Hän tuijotteli Börjeen.

Tämän kasvot olivat vaaleat, vaan silmistä loisti ilo ja hämmästys, hän veti syvään henkeänsä ja tavoitteli sanoja. Viimein sai hän suustaan:

"Pauli on tullut!"

Ääni tuntui notkuvan kokoontuneen riemun painosta.

"_Pauli_," toisti hän itsepäisesti, kun Marianne ei näyttänyt ymmärtävän.

"Kuka Pauli?"

"Mutta Marianne!" Äänessä oli nuhtelua, kuin olisi Marianne kieltänyt tuntevansa itse Börjeä. Kuinka oli mahdollista, ettei Marianne iloinnut tämmöisestä riemusta! Sitä ei Börje voinut ymmärtää.

Marianne oli noussut ylös ja katseli häntä silmät selällään, odottain selällään. Tuon tyynen ihmisen rajattomassa riemussa oli jotain tarttuvaista.

"Oletko unohtanut, mitä kerroin sulle Pauli Sandellista?"

"Ahaa, samettimekko!"

"Hän juuri."

Börje sai häntä kädestä kiinni ja veti häntä antamatta hänen vilaistakaan kuvastimeen, perässään ruokahuoneen läpi vierassaliin. Marianne tuli nauraen, tukka pörrössä ja vedet silmissä.

Pöydän ääressä seisoi nuori herra, -- tai häntä olisi voinut ehkä sanoa lapseksi, joka ulkoilmassa oli kasvanut liian nopeasti, niin vähän miehekästä näkyi hänessä.

"Tässä näet vaimoni."

Marianne tunsi olevansa hämillään. Herra näytti hirmuisen hienolta, eikä hän _ollut_ lapsi. Marianne oli ainakin hieman huolimattomasti puettu; ja se oli tyhmästi.

"Tervetuloa. Hyvin tehty tulla meitä katsomaan."

Vieraan käsi tuntui hienolta kuin Mariannenkin; hän kokonaisuudessaan muistutti vähän sisiliskon pehmeätä hoikkaa ruumista; hänellä oli pitkät kädet, leveä suu ja puoliavoimet, suuret, loistavat, ruskeat silmät. Ne tuikkivat päivän valossa kuin kaita säde -- kuin uiskenteleva tumman ruskea hohde, mustien silmäripsien varjossa.

Hänen kasvonsa olivat vaaleat, sirot, ja niiden pinta näytti läpinäkyvän hienolta; otsa oli korkea, ja siinä häämöitteli suonia nahan alta; se oli omituisen paljas, kuten niillä, jotka ovat ruvenneet tulemaan kaljupäisiksi.

Tukka oli musta ja harva, kammattu otsalle ja lyhyeksi leikattu. Ylähuulessa oli hienot, kähärät untuvat ja huulet olivat kapeat, mehunpunaiset, kuin kaksi pitkää pensselin jälkeä.

Hän oli puettu luonnottoman pitkään takkiin, joka oli kiinni aina leukaan asti, jonka tähden hänen olennossaan ilmautuva heikko, nuortea voimattomuus pisti vielä enemmän silmiin. Koko mies katosi tähän takkiin, jonka hihat ulottuivat aina käsien päälle saakka.

"Tuskin voin käsittää, että Börje on nainut." -- Hänellä oli hento ääni, joka värähteli surulliselta näinkin mitättömässä lauseessa, ja hänen puheensa murti vähän epävarmasti, joten kaikki mitä hän lausui vaikutti omituista mieltymystä. -- "Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta hänen naimisestaan kotia tullessani. Hänen äitinsä kertoi minulle asiasta... Ja minä, jolla tullessani oli jälellä kaikki vanhat oikeuteni vaatimukset häneen nähden!"

"Oikeuksienneko? Niin, Börje, hän tunnustaa minun hyväkseni."

"Älkää millään muotoa varustauko riitelemään," nauroi vieras, "minä ehdottelen pientä rauhallista jakoa. Koskaan en minä salli, että te hänet kokonaan viette minulta."

"Kyllä me katsomme, mitä voimme tehdä."

"Niin, ja rauhan ehtoihin lisään minä. että teidän täytyy niin vähän kuin mahdollista panna pahaksenne minun tuloani. Sillä kuka tietää kuinka voisi käydä, jos isovaltias Börje joutuisi johonkuhun valtiolliseen pieneen ahdistukseen."

"Koukuttelemisia keskellä rauhanhierontaa! Te ette näykkään olevan mikään valtioviisas!"

"Saadaan nähdä. Niin vähän pahaksenne kuin mahdollista -- siis. Onko siitä sovittu?"

"Niin paljon hyväksemme kuin mahdollista. Niin." -- He pudistivat nauraen toistensa käsiä, kun Börje istui ja myhäili mustaan partaansa.

"Onpa kummallista, Pauli; sinä näytät mielestäni nuoremmalta nyt kuin viimeksi sinut nähdessäni," sanoi hän.

"Niin. Lienen ehkä tietämättäni saanut haltuuni jonkun Idunan omenan.[4] Ihmiset arvaavat kaksikymmentä, korkeintaan yksikolmatta. -- Minä olen todellakin saanut lahjaksi tämän lapsellisen ulkomuodon."

Hän ummisti silmiänsä, niin että tuo kiiltävä juova tuli vielä kapeammaksi, ja kummallekin puolen suuta ilmautui kaksi neulan hienoista juovaa, -- jotka naisessa olisivat merkinneet mennyttä nuoruutta.

"Äitisi lähetti terveisiä sulle, Börje. Minä menin heti hänen luoksensa, sillä en voinut tietää, missä sinä olit."

"Missä ... missä sinun vaimosi on?" kysyi Börje.

"Hän kuoli kaksi vuotta sitten."

Syntyi surkuteltava hiljaisuus.

"Sinulla ei ole ollut tapana kirjoittaa kellekään tänne kotiin?"

"Ei äidin kuoltua."

"Etkö ole kirjoittanut ylioppilastovereillesi?"

"En kellekään. Ihminen saa niin erinlaisia pyrintöjä, joudutaan niin kauvaksi toisista. He eivät olisi ymmärtäneet minua enkä minä heitä."

"Miten sait päähäsi tulla minua katsomaan? Olemmehan mekin kaiketi joutuneet erillemme toisistamme?" sanoi Börje koettaen salata tyytyväisyyttä, joka paistoi hänen kasvoistaan; hän tahtoi näyttää vaatimattomalta.

"Sinun laitasi oli toinen. Meitä ei sido toisiimme sivistyksen yhteellisyys. Me olemme kasvaneet yhteen jo lapsuudessa. Me olemme painuneet toinen toisemme katoamattomimpaan muistiin. Ei kumpikaan meistä voi ajatella menneitä aikoja toista muistamatta. Sitäpaitse on juuri erinlaisuus meitä pakottanut yhteen; siinä ilmautuu täydellisentymisen laki, näetkös. Vaan kirjeiden kirjoittaminen ei olisi korvannut persoonallista tapaamista, sentähden en kirjoittanut. Vaan monta kertaa olen minä ollut ikävilläni, mutta sinulla ei luullakseni ole ollut koskaan semmoista." Hänen silmissään välkähti jotakin, joka niissä näkyi usein: kujeiluako vai hellyyttä, mahdotonta oli päättää kumpaako.

"Ikävöinytkö? En, en olekkaan. Mutta kyllä minä olen muistanut sinua."

"Et sinä voikkaan ikävöidä. Sinä olet aina tyytyväinen siihen, mitä sulla on. Ja minusta ei ole hyvää mikään muu, kuin se mitä minulla _ei_ ole."

"Niin kai. Etkä sinä koskaan soimaa muita kuin itseäsi. Minä sanon sulle, Marianne, älä koskaan usko hänen olevan semmoisen kuin hän tuossa lavertelee olevansa."

"Olisipa pikemmin syytä sinulla koettaa istuttaa vaimoosi vähän luottamusta vanhaan ystävääsi, kuin tällä tavalla kylvää eripuraisuutta alusta alkaen. Hyvä rouva Olsson, vuovatkaa itsellenne vähän myötätuntoisuutta minua kohtaan, älkääkä huoliko siitä mitä Börje mahdollisesti näkee hyväksi puhua, sillä nyt -- kun te valitettavasti olette tullut hänen vaimokseen -- on minulle suorastaan mahdotonta pitää teitä vieraana. Minusta tuntuu kuin olisitte tullut osalliseksi meidän välistämme ja kuin minä voisin puhua teille yhtä hyvin _en bon camarade_[5] kuin hänellekin."

"Minä en ole ollenkaan vieras teille, ja taidanpa melkein sanoa tunteneeni teidät yhtä kauvan kuin Börjenkin, sillä meidän ensimmäiseen keskusteluumme otti hän aineen teistä."

Pauli räpäytti ruskeita silmiänsä, kuin olisi auringon valo niitä huikaissut.

"Niinkö hän teki! -- Vanha Börje, sinä olet aina samanlainen ... voitko sinä heti ajatella minua?"

Hän ojensi hänelle hienon, pitkänomaisen kätensä, jota Börje pudisti.

"Mitä äiti-eukko teki kun siellä kävit?" sanoi Börje tahtoen vaihtaa keskusteluainetta.

"Hän itki ja keitti kahvia. Ja sitten sain minä munia ja liikkiötä puoliseksi. Paikat hyppi ja kiliisi ja kolisi aivan kuin entisinä aikoina, ja ahmien hengitin minä taas sitä ilmaa, vaikka en minä voinut syödä paljoa liikkiöstä: maku muuttuu, näetkös. Vaan muuten oli kaikki kuten ennenkin, tuntui vaan tyhjältä, kun sinä olit pois. Joka hetki luulin sinun astelevan etehisessä."

"Herra Jumala, niin. Minunkin mielestäni on sanomattoman hauskaa käydä kotona, sillä äiti asuu vielä vanhalla paikallaan."

"Niin, vaan minun kotonani, äitini pienessä hökkelissä on kaikki toisin. Uusia ihmisiä... Ja äidin aituuksessa, jonka hän piti aina semmoisessa siivossa, siellä rehotteli nyt reunoilla nokkosia ja takkiaisia. -- Naurat ehkä, mutta minun sieluani viilsivät nuo takkiaiset. Se oli mielestäni melkein pahempaa kuin äitini kuolema."

Börje yskähti, ja yskähti uudestaan, kuin olisi hänen kurkkuunsa jotain istahtanut. Ehkä _hänenkin_ äitinsä aituuksessa joskus kasvaisi takkiaisia ja nokkosia ja sitten olisi...

"Minä tahdoin äitiäsi mukaani tänne," jatkoi Pauli, "vaan en saanut häntä siihen suostumaan millään ehdolla."

Börje lensi tulipunaiseksi kuin olisi keksitty pahaa tekemästä, vaan hän ei vastannut.

"Muuten oli hänellä kangasta kuteilla. Siinä oli hänen tuttavansa, sanoi hän, rukki tai kangaspuut. Niissä oli kangasta sulle."

Börjen omatunto näytti aina olevan rauhaton. Hänen ystävänsä katseli häntä vähän uteliaasti.

"Noh, rouva Olsson, kuinka viihdytte maalla?" sanoi Pauli sukkelasti, kun huomasi ettei Börjeä miellyttänyt aloitettu aine.

"No niin, noin vaan. Mutta Börje oleskelee paljo ulkona, ja silloin tuntuu vähä yksitoikkoiselta. On niin hirmuisen hiljaista. Muutoin viihdyn hyvästi."

"Niin -- kyllähän siihenkin kai väsyy. Vaan viime aikoina olen minä vallan hassusti ikävöinyt äänettömyyttä ja hiljaisuutta... Siinä mahtaisi olla paratiisi, ajattelen nyt."

"Sinä et koskaan viihtysi maalla."

"Minäkö! -- Haluaisinpa kävellä munkkiviitassa ja sandaaleissa, jos vaan löytyisi miellyttävä vanha luostari minua varten; sen pitäisi olla jonkun pesän, jossa olisi Maarian kuvia ja kapeita käytäviä ja lisäksi sypressiä kasvava puutarha."

"Niin, sitä et sinä voi saada täällä."

"No mutta hiljaisuutta voin ainakin saada, ja siinäkin on jo jotakin. Huomaan jo vanhentuvani. Muutama vuosi sitten olisin ajatellut vallan toisin!"

"Eikä kauvan viivy, ennenkuin ajattelet taas samalla tavalla. Mutta missä olet ollut nämä viisi vuotta?"

"Kulkenut paikasta paikkaan vuodenaikojen ja ilmojen mukaan. Kesän Itaaliassa, talven Pariisissa, suven Alpeilla, syksyn Reinillä ja jäännökset -- niin, ja sitten yhden talven Korsikassa ja yhden Algier'issa: minun vaimoni oli rintatautinen."

Hän luetteli tätä kuin ulkolukua.

"Lienette nähnyt hyvin paljon!" huudahti Marianne.

"Hoo, maailma on kaltaisensa joka paikasta. Ei siinä ole mitään erotusta, vaikka alussa luulee."

"Ai ai, te olette kyllästynyt!"

"En suinkaan. Minä olen väsynyt kuulemaan höyryvihellyksiä ja rautatien merkkejä. Minä tahtoisin elää semmoista elämää kuin esimerkiksi te täällä, -- kirjoineni ja itseni kanssa. Se mahtaa tuntua ihmeellisen levolliselta. Minä tahtoisin koettaa, miltä se tuntuu."

"Pidättekö kirjoista?"

"Voin sanoa, että minä elän niistä."

"Sinun pitäisi nyt osaaman koko maailma ulkoa, kun olet niin paljon lukenut."

"Ohoh, ei ole aikaa mihinkään; elämä on suunnattomasti kasvanut: kun elää, ei ennätä lukea, ja kun lukee niin ei ennätä elää. Minä olen koettanut hutiloida molemmin puolin, joka on virhe. -- Joko kokonaan kirjakoi tai kokonaan ihminen."

"Hölön tölön!"

"Oletteko huomannut, kuinka virkistävästi se vaikuttaa, kun Börje sanoo tuon 'Hölön tölön!' Se on kuin yksi ainoa vesiryöppy kylmässä kylvyssä, siitä päästyä täytyy välttämättömästi tulla selville. -- Minä olen juuri aprikoinut, vieläkö sinulla oli tapana sanoa siten, aivan tuolla äänellä."

"Minä opin sen sanomaan sinun tähtesi, ja jos sen nyt kuulet uudestaan, on se oma syysi: -- se on tarpeellista," sanoi Börje leikillisesti.

"Hjaa, minä jään kyllä aina kaltaisekseni! Vaan sinä olet tullut miehekkäämmäksi. Tahtoisinpa sanoa sinun tulleen Börje Olssonimmaksi kuin olitkaan... Rouva Olsson, emmekös ole yhtä mieltä että hän on hyvin kaunis mies?"

Marianne punehtui.

"Luonnollisesti tulee _minun_ sanoa että hän on kaunis. Sehän kuuluu minun velvollisuuksiini."

"Jos minä olisin nainen, olisin minä sitä mieltä kaikista velvollisuuksista _huolimatta_."

"Tietysti!"

Börje näytti pitävän näitä sanoja oikeina parjauksina.

Pauli nauroi ja katsahti häneen:

"Tai ehkä kiellät olevasi oikea luonnonmukaisen kasvatuksen perikuva? Jos minä olisin ennustaja, sanoisin minä tulevaisuuden kuuluvan sinulle ja sinun vertaisillesi. Jumala, kuinka vahva sinä mahdat olla!"

Hän oli mennyt Börjen luokse ja asettanut kätensä hänen olkapäilleen koettaen niitä ravistaa.

Börje antoi pidellä itseänsä, kuten kauniin lapsen vallattomuudet annetaan anteeksi.

"Minä sanon sinulle jotakin, Börje," sanoi Pauli heittäytyen eräälle tuolille, "ennenkuin tapasin äitisi, oli minulla soma tuuma."

"Mikä sitten?"

"Näetkös, minun mielestäni oli vallan varmaa, että sinä olit ostanut itsellesi suuren maatalon. Tämä oli yhtä välttämätöntä, kuin parran tuleminen sinulle. Sinua ei voinut ajatella ilman näitä kahta lisää. Vaan minä en luullut sinun ennättävän naimisiin vielä. Minä ajattelin aina: joutavia, hän ei tule valmiiksi."

"No niin, ei suinkaan se tehnyt erotusta, olinko naimisissa vai en?"

"Kyllä, näetkös, minä olin ajatellut pyytää luoksesi asumaan koko talveksi."

"Sisään!"

"Niin. Tiedätkös, minä olen mielestäni kuin vanha kapsäkki, jota koko maailman rautateiden ja tullien virkamiehet ovat potkineet; sen täytyy joko saada olla alallaan tai mennä palasiksi."

"No niin, minkätähden et voi tulla sitten luokseni asumaan, vaikka olenkin naimisissa?"

Börje hypähti pystyyn tuoliltaan, vaan istahti heti taasen.

"Niinkö luulet! -- Kolmas henki kahden kyyhkyläisen pesässä? Ei, se ei sovi."

"Kuherrusaikamme on loppunut jo kaavan sitten; me olemme jo vuoden olleet naimisissa."

Pauli katsahti Marianneen surullisesti ja ilveellisesti.

"Minun puolestani voitte kyllä jäädä," vastasi tämä nauraen.

"Niin kai, niin. Mutta tunkevaiselta minä näytän joka tapauksessa. Nuorelle miehelle minä sitä vastoin olisin tullut halutuksi seuratoveriksi... Kuulettehan, että kun onnittelen ystävääni, tulee siihen joukkoon aina pieni sivuisku itselleni. Eikä Ola Börjen äiti suinkaan ollenkaan aavistanut, kuinka kovasti hän töyttäsi tätä kapsäkkiä puhuessaan naimisesta."

"Kas vaan, tepä olette kohtelias!"

"Rouva Olsson, -- löytyy tuskia, jotka tekevät jonkun täydellisesti kärsimättömäksi... Minä olin luullut voivani ottaa Börjen siitä, mihin olin hänet jättänyt, ja sillä aikaa olette te kaapannut hänet haltuunne. Voinko minä siis olla kohtelias?"

"Niin, voittepa sanoa teillä olevan vieläkin yhden syyn jäädä, kun hänen seuransa huvittavaisuus on lisääntynyt minun tuloni kautta."

"Oivallisesti, Marianne."

"Älkää minua houkutelko: -- minulla ei ole mitään voimaa vastustaa."

"Minä sanon sinulle yhden asian," jatkoi Börje, "meillä on neljä vierashuonetta, ja ellet sinä niistä pidä, on minulla kaksi suurta huonetta tuolla alhaalla sivurakennuksessa; ne ovat olleet meijeristin varalle, vaan kun meillä ei semmoista ole, ovat huoneet joutilaita."

"Minunko kalustettavakseni?" Hänen silmänsä suurenivat.

"Niin, ja tapiseerattavaksesi, jos sinulla on halua siihen."

"Hehei! Ja minä saan laittaa kaikki oman pääni mukaan?"

"Tietysti. Itsehän saat maksaa."

"Oh, maksut! Niistä en mitään huoli. Kunhan vaan viihdyn."

"Kyllä täällä olo tulee hyvin vaikeaksi teille, joka olette tottunut suuren maailman vaihetuksiin ja huveihin. Te olette tottunut näkemään teaatteria, kuulemaan musiikkia ja katselemaan taideteoksia. Te saatte täällä hirmuisen ikävää. Meillä ei ole täällä mitään."

"Minä haluan ainoastaan lepoa, mistään muusta en minä huoli."

Hän puhui kummallisen hiljaa, vallan toisella äänellä, jossa aina oli ollut koko puheen ajan leikillisyyttä itse surussakin.

Börje katsahti häneen. Hänen koko olennossaan, jos katseli joko vaaleita kasvoja tai käsien velttoutta eli hänen raukeasti kokoon painunutta vartaloansa, -- kaikessa ilmautui ylellinen väsymys. Börjen valtasi sääliväisyys. Hän tiesi, kuinka hyvin Paulin kuumeentapainen luonne voi jännittää tuota heikkoa ruumista viimeiseen asti, antaaksensa sen sitten kerrassaan luhistua kokoon, kuten nyt.

"Minä olen iloinen, kun tulit tänne, se tekee luullakseni sinulle hyvää," sanoi hän yksinkertaisella sydämellisyydellään.

Pauli, joka oli istunut silmät maahan luotuina, katsahti Börjeen, ja ensi kerran näki Marianne nämä silmät täydellisesti auki. Hän oikein hämmästyi niitä nähdessään, niin kauniit ne olivat; niiden emalji oli loistavan sinervä ja niiden väri oli ruskea ja hieno kuin sametti. Nämä silmät hallitsivat koko tuota hoikkaa ruumista ja noita kapeita kokoon pusertuneita kasvoja, sellaisia silmiä ei ollut kahdella tuhannesta. Ja näistä silmistä, jotka muutoin taikamaisesti tirkistelivät silmäkarvojen välistä kummallisen välinpitämättömällä tarkkaavaisuudella, -- niistä loisti nyt hartahin innostus, kun hän melkein lapsellisella reippaudella ojensi toisen kätensä Börjelle ja toisen Mariannelle.

Itse se suoruus, jolla hän osasi antautua tuollaisen hellemmän mielialan valtaan, osoitti, kuinka vähän hän oli tottunut ojentamaan turhaan kättänsä.

"Börje, olinpa kuitenkin unohtanut, kuinka paljon sinusta pidän! Juuri tännehän minun pitikin tulla."

9.

Heikkohermoisen naisen hehkuvalla innolla ryhtyi Pauli huoneitaan kalustamaan. Kaikki piti tapahtuman sukkelaan, nyt heti, silmänräpäyksessä!

Muusta hän ei puhunut, muuta hän ei ajatellut. Hänen tuntui tarvitsevan oman haluttomuutensa vaivaamana puhaltaa tulta hehkumaan lakkaamatta, ettei välinpitämättömyys saisi jalansijaa. Hänellä näytti olevan taitoa hankkia itselleen puuhaamishalua ja jäntevyyttä. Tämä oli samaa kuin kananpoikia höyryllä hautominen: jos yksikin ainoa jäähtyi, olisi kaikki haihtuva tyhjiin.

Tapiseeraajia kirjoitettiin kaupungista, huonekaluja osteltiin, ja hän itse matkusti Kööpenhaminaan hankkimaan, mitä muuta tarvittiin. Ahnaana kuin lapsi kokosi hän kaikki ympärilleen, mistä hän piti. Kysyttiinpä koko hänen makunsa ja mielikuvituksensa runsautta kaikkia näitä reunuksia, varjostimia, tyynyjä ja mattoja asetettaissa paikoilleen, puhumattakaan kaikista niistä taide-esineistä, joita hän oli koonnut matkoiltaan.

Näissä toimissaan oli hän itse kohteliaisuus kokonaisuudessaan, ei ainoastaan isäntäväkeä kohtaan, vaan kaikille, jotka hänen kanssaan joutuivat tekemisiin. Hän ei ollut vielä kolmea päivää ollut Tomtöössa, ennenkuin palvelusväki piti häntä epäjumalanansa, josta hän sai kiittää loppumattomia kohteliaita sanojansa ja juomarahojansa.

"Puhdasta voittoa on päästä kotiin," sanoi hän, "he ovat täällä sangen vähään tyytyväisiä, oikeinpa huomaa etteivät he täällä ole tottuneet nylkemään huvimatkailijoita."

Ilveellisen tarkasti piti hän silmällä, ettei Börje eikä Marianne saaneet nähdä vilaustakaan hänen pesänsä sisäpuolelta, ennenkuin se oli valmis, sillä hän tahtoi oikein nähdä heidän hämmästystään sekä niin loistavasti kuin mahdollista näyttää, mitä hän ymmärsi mukavuudella.

Jos voi sanoa Pauli Sandellilla olleen jonkinlaista uskontoa, niin oli tämä eräänlaisessa sairaanomaisesti kehittyneessä taiteen tuntemisessa. Sentähden tuskin mikään teos vaikutti häneen niin suuresti kuin Hamerlingin Ahasveri Roomassa, sillä tätä Neeroa hän ymmärsi.

Kuten monta muutakin uskontoa oli hänenkin loppunut -- sen hengen sammuttua -- niin että siitä jäi vaan tyhjä kuori sen tunnustajan käteen.

Pauli ei ollut koskaan voinut rukoilla yksinäisyydessä, ja nyt -- saatuansa kylläksi jumalistaan, nyt halusi hän enemmän kuin koskaan nähdä toisten niitä rukoilevan. Hän sai siitä ikäänkuin heijastuksen muinaisesta minuudestaan; -- siinä kaikki, mitä hänellä oli jälellä.

Hänessä oli eräänlainen luontoperäinen ominaisuus, välttämättömyys -- voimatta sentähden kuitenkaan antautua tykkänään millekään asialle -- joksikin ajaksi tukehuttaa luonnollisen epäilemisensä ja antautua johonkin mielialaan, vaikka tiesikin sen iän lyhyyden. Sentähden täytti hän kaikki mielitekonsa, ja se innostus, joka hänen näin onnistui saada aikaan, oli parahiksi niin suuri, että hän sai siitä sen määrän pontevuutta, kuin hän tarvitsi pystyssä pysyäkseen.

Eräänä päivänä Syyskuun loppupuolella sanoi Pauli päivällispöydässä:

"Arvoisat läsnä-olijat, kunnioittakaa minua siten, että tänä iltana kello puoli seitsemän astutte alas minun pieneen pesääni juomaan lasillisen minun huonejumalieni onneksi."

Kutsumukseen suostuttiin leikkiä laskien, ja kun oli pöydästä poistuttu, kuiskasi Marianne Börjelle:

"Emmeköhän hämmästytä häntä siten, että esiinnymme juhlapuvussa."