Part 11

Vähää ennen, kuin veljesten piti matkustaman pois, tulivat vanhemmat Tomtöön. Tämä oli heidän ensimmäinen vierailunsa Mariannen häiden jälkeen. Heidän oli sangen vaikea päästä.

Äiti tuli sangen hämilleen huomattuaan kuinka Marianne oli kaikkien talousasioiden ulkopuolella. Hän tunsi sen johdosta kauhistusta, kuin olisi hän saanut tietää, että tyttärensä oli ylenkatseellisesti kielletty osaa ottamasta johonkin pyhään juhlamenoon.

"Rakas lapseni, tämä ei ikänä käy laatuun."

Mutta tuo rakas lapsi kumarsi päänsä alas ja pisti huulensa törrölleen. Näkihän äiti, että kaikki kävi hyvin; ei ollut mitään muistuttamista.

Niin, mutta eihän voinut otaksua, että aina olisi käsissä niin luotettava emännöitsijä.

Kyllä, mutta voitiinhan niitä saada; rahalla saatiin palkollisia, ei se ollut vaarallista.

Mutta mitä Börje ajatteli?

Hän ei siitä pitänyt väliä.

Ja eikö hänestä itsestä tuntunut vieraalta olla tässä asemassa? Eikö hänestä tuntunut, kuin olisi mennyt toisen pöydästä syömään?

Ikävää oli, että äiti torui, ja sentähden ei asia enää tullut puheeksi.

Rouva ei voinut muuta kuin ihailla vävypoikaansa -- hän oli muka kaava kaikille aviomiehille. Ja kun hänen muka tarvitsi korvata jotain tyttärensä puolesta, ei hän oikein tietänyt millä tavalla ilmaisisi niitä ystävällisiä tunteita Börjeä kohtaan, jotka hänen sydämessään hallitsivat ja kuinka suuressa arvossa hän piti Börjeä.

"Kuinka hyödyllisesti ja työteliäästi sinä osaat elää, Börje, oikein huvittaa sitä katsella. Etkö koskaan väsy alituisesta työstäsi?"

"Hyvä äiti, tuskinpa voi työksi kutsua, mitä minä teen; hyvin voipa maanviljelijä elää oikeastaan laiskurin elämää. Saa vaan katsoa että kaikki tekevät tehtävänsä. Minä melkein häpeän itseäni."

"Mutta Hakvin sanoo sinun itse tarttuvan työhön monta kertaa."

Börje katsahti nauraen käsiinsä, jotka aurinko oli paahtanut, mutta jotka olivat hyvin hoidetut.

"Niin, mitä se on! Voinhan minä mennä ulos ja auttaa vähäsen innostuttaakseni tuolla ulkona raatavia tai näyttääkseni, etten pelkää iskeä kiinni ja että olen yhtä vahva kuin hekin. Mutta minä voin sitten tulla sisälle ja levätä sohvallani, jos haluttaa, niin ettei siitä ole mitään puhumista. Toista on raataa aamusta iltaan; se on työntekoa. Hiljaisuudessa ihailen minä renkiäni."

Rouva Björkille tuli vedet silmiin; Börjen ääni soi niin omituisesti, siinä oli jotain ystävällisen käden tapaista, joka silittää väsynyttä päätä, jotain hyväksyvää, joka sanoo: minä tiedän, että olet täyttänyt tehtäväsi kunnollisesti. Ehkä siinä oli jotakin, jota hän itse tarvitsi, koska se häntä liikutti.

Appivaari käyskenteli ympäri ja näytti iloiselta, mutta oikeastaan ei hän hyvin viihtynyt, hän ei sietänyt Börjeä, tuota poroporvarillista sielua, visukinttua. Pöydässä ei ollut viiniä eikä mitään hauskuutta.

Parhaimmalla tuulella oli hän ulkona Börjen kanssa, kun oltiin katselemassa peltoja ja avaroita kenttiä tiheine lainehtivine viljoineen.

"Tuosta tulee rahaa!" sanoi hän tyytyväisenä; hän ymmärsi ainoastaan sen puolen asiasta.

Viimeistä päivää Tomtössä oltaessa oli sadeilma, ja kun iltapäiväkahvi oli juotu, sijoituttiin sentähden vierashuoneeseen. Kaikki olivat siellä paitse Hakvin.

Kun oli vähän aikaa istuttu ääneti, otti kamreeri sikaarin suustaan lausuen:

"Kuuleppas, Börje, minä tahtoisin puhua pari sanaa sinun kanssasi asioista."

"Tahdotteko, että menemme minun kamariini."

Appi katsahti ympärilleen. Huoneessa oli vaan hänen omaisiansa,

"Kiitos, ei ole tarvis; voinhan hyvin täälläkin puhua."

Hän oli juuri istuessaan punninnut, olisiko parasta puhua asiasta Börjen kanssa kahden kesken, tai muiden läsnäollessa. Hän oli päättänyt menetellä jälkimmäisellä tavalla, sillä keskustelu sen kautta ei saisi niin tuttavallista muotoa, ja siten olisi helpompi välttää viisastelevia kysymyksiä. Hän yskähti ja sanoi:

"Minä tahdoin vaan kysyä sinulta, etkö lainaisi minulle jonkun neljätuhatta kruunua."

Börje, joka oli astellut laattialla edestakaisin, seisahtui.

Waltteri nousi ja lähti ulos.

"Nykyään ei ole mulla ollenkaan irtonaisia rahoja; ne ovat maissa ja sitoumuksissa."

"No niin, sitten kelpaa sinun nimesi rahojen sijasta."

Tämän lauseen kohteliaisuutta ei Börje ollenkaan älynnyt; hän katseli sitä yksinomaan sen nurinpuoliselta kannalta.

-- Vai niin, siinäkö nyt oltiin? Hän tiesi, mitä tarkoitettiin. Hän nyt kaiketi oli se -- tuo rikas vävypoika -- jonka piti auttaman lankojansa pääsemään maailmaan! Siihen hän kyllä kelpasi. -- Ja sumun tavalla sukeltivat hänen muistiinsa kaikki pienet ylpeyden osoitukset ja kaikki tuhlaustavat, joita hän oli nähnyt näissä nuorissa herroissa, ja jotka häntä sanomattomasti harmittivat ja olivat hänellä tykkänään vieraita. -- Vai niin, nyt piti heidän kiivetä hänen olkapäilleen päästäksensä ylös, ja sitten sylkeä häntä silmiin vielä ylemmäksi päästyään. Hän oli nähnyt semmoista.

"Voisihan ottaa kuoletuslainan jostakin säästöpankista," jatkoi appi, kun Börje yhä oli ääneti.

"Mutta teillä ei ole vähintäkään syytä lainata rahoja."

"Kyllä syitä on!" Tuo vanha herra ei voinut olla vetämättä suutaan nauruun kuultuansa noin yksinkertaisen lauseen. "Mutta kyllä sinulla on hyvä niin sanoa, kun et tunne minun asemaani."

"Minä tunnen sen vallan hyvin voidakseni päättää. Kuoletuslainan, sanotte. Vaan teillähän on määrätty palkkanne, joka ei voi tulla suuremmaksi ja joka markasta markkaan kulutetaan joka vuosi. Milläs te sitten lainaa kuoletatte?"

Börje puhui tyynellä kuivakiskoisuudella, joka tuntui vastenmieliseltä. Appi oli kiivaasti vastaamaisillaan mutta hillitsi itsensä, ja ainoastaan tukala hiljaisuus vallitsi muutamia silmänräpäyksiä huoneessa, kuin olisi siellä lausuttu jotain sopimatonta.

"Mutta todellisuus pitää paikkansa, ja minun täytyy hankkia rahoja vastatakseni kaksi vekseliä; sitä paitse on minun ensi vuonna kustannettava kolme ylioppilasta Lundiin."

Börje oli kahdella päällä kulkenut edestakaisin muutaman kerran huoneessa, kun hän seisahtui.

"Kuuleppas Kaarle, minulla olisi pari sanaa sanottavana isällesi."

Kaarle nousi ylpeästi ja meni kasvot synkkinä matkaansa.

"Sanokaapas, onko todellakin teidän tarkoituksenne niillä tuloillanne, jotka saatte palovakuutusyhtiöltä ja asioimistoimistostanne, kustantaa kolme poikaa yliopistoon? Vieläpä kolme sen tapaista poikaa, jommoisia minun lankoni ovat."

"Mutta, herra Jesus, mitä sinä tahtoisit, että tekisin. Kun Herramme on antanut jollekulle lapsen, eihän sitä taida työntää juuri kadullekaan!"

"Ei suinkaan. Mutta ei kaikki lapsia saaneet voi tyrkyttää heitä lukutielle."

"Niin, mutta kun _minun_ poikani nyt ovat sen valinneet!"

"No jos he sen ovat valinneet, niin antakaa heidän sillä kunnostaakin itseänsä."

"Kyllähän sinä tiedät, ettei siellä kunnosta kukaan itseänsä tyhjin käsin," muistutti vanha herra närkästyneenä.

"Sitten täytyy kulkea toista tietä."

"Sentähdenkö, ettei isä viitsi panna kahta rikkaa ristiin lapsensa tähden?"

Börje vavahti näitä sanoja kuullessaan, vaan ei lausunut mitään.

"Ei, tiedätkös, niin kurjan itsekkääksi en vielä ole tullut."

"Minä en tarkoita niin pahaa, kuin ehkä kuuluu," sanoi Börje lempeämmällä äänellä, "enkä minä puhu niistä, joilla on erinomaiset lahjat tai vastustamaton halu."

"Mutta minä luulen juuri minun pojillani olevan sekä lahjoja että halua."

"Niin minäkin luulen -- Waltterilla ja Hakvinilla. Mutta mitä tähän Kaarleen tulee" -- vaikka henkensä olisi ollut kysymyksessä, ei Börje olisi voinut olla käyttämättä tätä puoleksi ylenkatseellista lausetta -- "niin voitteko todellakin uskoa että häntä halu pakottaa opintoja harjoittamaan? -- minun luullakseni hän lukee saadakseen vaan jotakin _tietää_? Ja luuletteko hänellä olevan suurempia lahjoja lääkäriksi, kuin esim. sepäksi tai nahkuriksi?"

"Et suinkaan luule minun antaneen hänen ottaa ylioppilastutkintoa, tullakseen sepäksi tai nahkuriksi!"

"En -- sillä ei olisi kylläksi kunnioitusta, sillä, näettekös. Vaan kuinka pian luulette hänen pääsevän lääkäriksi sillä tavalla, jolla hän nyt hoitaa lukujaan? Ja mitä luulette sen tulevan maksamaan?"

"Puhukaamme Jumalan nimessä muusta asiasta!"

"Kuten tahdotte!"

Syntyi hetken hiljaisuus. Tuon ihmisen kanssa oli pahempi tulla toimeen, kuin herra Björk koskaan oli uskonut.

Marianne istui ja katseli käsityöhönsä, vaan oli itkemäisillään, rouva Björk neuloi kuumeentapaisella kiireellä. Hän oli entisensä näköinen, vaan hänen poskillaan oli kaksi punaista pilkkua.

Börje astui akkunan eteen ja asettui katselemaan, kuinka sade virtaili ulkona.

"Vaan me eksyimme aineestamme," jatkoi vanhus tukehuttaen vastenmielisyytensä: "tahdotko antaa minulle nimesi?"

Börje kääntyi, ettei loukkaisi kohteliaisuutta, vaan jäi paikalleen seisomaan selkä akkunaa kohden.

"Minulla ei ole ollut koskaan tapana mennä takaukseen," sanoi hän tyynesti, "ja minä en tahtoisi tehdä sitä paitse yhdellä ainoalla ehdolla, että nimittäin uskotte minulle koko asemanne ja että näen siinä jonkun mahdollisuuden sitä parantaa."

Kamreeri rupesi rykimään. Hän rypisti kasvojansa silmänräpäyksen, kuin olisi niihin jotain roiskahtanut. Mikä ääni! Hän aikoi todellakin anastaa itselleen jonkinlaisen holhoojavallan, tämä talonpoikaispatruuni, tämä -- -- -- Ei, tämä lähestyi jo hävyttömyyttä.

"Minä tulen kyllä toimeen asemassani, kun pääsen vekseleistä. Kuoletuslainalla olen autettu."

"Te teette uusia vekseleitä, sillä pojat maksavat liian paljo, ja velkaa kasvaa joka syrjälle. Ei ole oikein totuttaa pojat saamaan kaikki lahjaksi ilman pienintäkään vaivaa. He eivät opi tuntemaan työn eikä rahan arvoa. Ja sitäpaitse on koko menetystapa nurinpuolinen. Te, joka oikeastaan ette ole tehnyt velkoja, otatte niistä yksin vastataksenne, näin luonnottoman painon alla täytyy aseman päistikkaa kukistua, velkojat saavat siitä kärsiä ja varsinaiset velantekijät ovat vapaita kuin ei asia heitä ollenkaan koskisi, sentähden että he ovat heittäneet _heidän_ velvollisuutensa _teidän_ niskoillenne. Sillä tavalla he eivät ikänä opi edes tietämään, mitä puolestaan vastaaminen onkaan. Vaan opettakaa heitä supistamaan tarpeensa, tekemään työtä ja vastaamaan omasta puolestaan."

"Supistamaanko tarpeensa? Sinä tarkoitat elämistä puolilla ruokaosuuksilla tai --"

"Hoh, minä olen kuullut Waltterilla viime lukukautena olleen parihuoneet hallussaan. Eiköhän sellaiselle pojalle olisi yhdessä kylläksi!"

"Siihen asiaan ei kenelläkään ole oikeus sekaantua. Waltteri antaa oppitunteja ja hän itse maksaa vuokran toisesta huoneesta."

"Kyllä hänen tulonsa niistä sentäänkin tarvittaisiin. Niin, ja Kaarle sitten. Antaako hänkin oppitunteja?"

"Ei."

"Sen kyllä tiesin! Älkää uskoko hänen ryhtyvän työhön, niin kauvan kuin hän siitä voi jollain tavalla päästä. Sen kimppuun käy hän vasta sitten, kun ei enää saa hyvää ruokaa ilmaiseksi."

"Mutta et suinkaan tahdo, että hän menisi ojaakaan kaivamaan?"

"Minä tahdon, että hänen pitää ajatella, ettette _voi_ hänestä enää huolta pitää. Minulla oli tuttava, joka melkein itse hankki toimeentulonsa Lundissa, ja aina siitä saakka kun hän oli kuudennella luokalla. Hän oli lisäksi heikko poika, jonka kentiesi olisi tarvinnut säästää itseänsä."

Börjen ääneen ilmaantui hellyyttä Paulia muistellessaan.

"Muutoin tulen minä näinä päivinä kaupunkiin, joten sitten saamme asiasta lähemmin puhua," lisäsi Börje.

Jäätyään sen jälestä vähän aikaa yksin Mariannen kanssa, meni hän hänen luoksensa.

"Älä itke," sanoi hän lempeästi, "tämän täytyi tapahtua ennen taikka myöhemmin. Te olette eläneet kuin teidän isänne olisi rikas mies, ja semmoinen kostaa itsensä. Minä olen varma, että hänellä on hirmuinen velka maksettavana."

"Mutta, Börje, sinun, jolla on hyvästi varoja, sinun pitäisi auttaa häntä!"

"En koskaan tee silmät kiinni, enkä koskaan sidotuin käsin."

"Mutta, voithan ajatella, että isälle on vastenmielistä tulla sinun edessäsi vastuunalaiseksi. Ja mitä se sitten olisi, jos osoittaisit häneen sen verran luottamusta, että kirjoittaisit nimesi; eihän hän salli sinun mitään kadottaa."

"Marianne, minun asioihini et saa sekaantua."

Ääni oli äkäinen. Ensikerran tunsi Marianne yhteellisyyden puutteen luettavan hänen syykseen. "Minun" lausuttiin. Marianne oli Börjen asioiden ulkopuolella, kuten hän oli hänen töittensä ulkopuolella.

Tämä oli nöyryytys, kuin olisi Börje nuhdellut Mariannea varojen puutteesta, ja hän oli loukannut hänen kaikkein arinta kohtaansa. Marianne lakkasi paikalla itkemästä, vaan koko iltana ei hän puhunut Börjelle sanaakaan.

Vieläpä muutamia päiviä omaistensa lähdettyäkin Tomtöstä oli Marianne nyreissään, eikä tämä näyttänyt vähintäkään vaikuttavan Börjeen.

Marianne oli luullut Börjen tulevan anteeksi pyytämään, vaan sitä ei kuulunut.

Seuraavana sunnuntaina matkusti Börje kaupunkiin. Marianne tiesi hänellä olleen isän kanssa jonkinlaisen asioiden tarkastuksen ja hänessä hehkui kärsimättömyys saada tietää sen seurauksia, vaan Börje ei siitä mitään puhunut, hän toi terveisiä kotoa ja oli ystävällinen kuten tavallisesti, vaan hänellä ei näkynyt olevan mitään aavistusta, että jokin oli epäkunnossa. Ja Marianne oli kuitenkin ikävöinyt pientä mielenosoitusta. Hän oli ollut siitä varma. Eihän hän ollut viimeisinä päivinä ollenkaan osoittanut tavallista hyväilemistapaansa. Ja hänestä oli aivan mahdotonta, ettei Börje kaipaisi niitä hellyyden todistuksia, jotka olivat tulleet Mariannen jokapäiväiseksi leiväksi.

Marianne oli tuuminut itsekseen, että Börjen tultua kotiin kaupungista sen piti tapahtuman. Vaan niin ei käynytkään. Hänellä ei ollut kerrottavana mitään jalomielistä tekoa eikä hän sanonut: "Marianne, minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi."

Börje istahti pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla. Marianne istui ruokaa kaivellen eikä syönyt melkein mitään. Hän luonnollisesti oli loukattu puoliso, ja sen hän näytttikin mitä taitavimmalla tavalla: hän pysyi syrjällä, näytti olevansa sydämensä pohjasta loukattu, hymyili viehättävänä suruissaan, vaan kaikki sai hän turhaan kuluttaa tämän auttamattoman miehen tähden, joka siitä ei ollut ollenkaan millänsäkään. Mariannea inhotti, liikutti sellainen välinpitämättömyys. Vaan pahinta oli, että Marianne vastustamattomasti tunsi tarvitsevansa rauhantekoa, sekä ettei hän tietänyt millä tavalla menetellen säilyttäisi sotakunniansa. Börjelle näytti selvästi olevan saman tekevää, vaikka tämä kestäisi sekä päiviä että viikkoja. Marianne aprikoi päässään satoja eri hyökkäyskeinoja, hänen täytyi pakottaa linna antautumaan. Mutta voi, kaiken piti voimattomana ponnahtaman takaisin, iskettyänsä tähän inhottavaan mielen tyyneyteen. Hänellä olisi ollut halua itkien parkua ja lyödä jalkojaan permantoon, vaan silloin olisi hän vaan mennyt tiehensä sanaakaan sanomatta, sen Marianne kyllä tiesi.

Aterian loputtua nousi Börje ylös, astui akkunan luokse ja rupesi siitä taas katselemaan kartanolle. Marianne tiesi hänen pian lähtevän taas toimilleen. Hänen päässänsä suhisi kaikki sekamelskassa. Hän häpesi nöyrtyä, ja kuitenkin tunsi hän vastustamattomasti kaipaavansa hyväilyä.

Pehmeillä askeleillaan meni hän kahdella päällä Börjeä kohti. Tämä seisoi aivan liikkumatonna, vilkaisi vaan vähän sivulle ja katseli sitten taas kartanolle. Marianne pidätteli henkeänsä ja luuli Börjen varmaan kuulevan, kuinka hänen sydämensä tykytti. Marianne luuli menehtyvänsä häpeästä, vaan sentään nosti hän hiljaa käsivartensa ja laski sen hänen kaulansa ympäri.

Börje ei näyttänyt joutuvan vähääkään hämilleen -- itserakas olento kun hän oli -- hän kääntyi vaan aivan tyyneesti ja pani kätensä Mariannen vyötäisille.

"Vai niin, sinä olet nyt kävellyt harmissasi neljä päivää," sanoi hän. Ja sitten hänen silmänsä nauroivat ja parran alta paistoi koirankurisin leikillisyys. Marianne tunsi itsensä vallan pieneksi, vallan pieneksi. Hän tunsi Börjen katselevan häntä kuin pientä naurettavaa matelijaa. Vaan Börjen täytyi antautua, hän ei voisi vastustaa. Ja sitten pani hän toisenkin käsivartensa hänen kaulaansa ja viettelevimmällä hymyllään katseli häntä kasvoihin, ja hän tiesi huuliensa olevan pehmeät ja hienot. Voiko sitä vastustaa?

"Älä toisella kertaa siitä huoli pikku-muijani, sillä siitä tulee sinulle vaan kaksinkertaista vaivaa, sillä sinun täytyy ensiksi tehdä itsesi pahaksi ja sitten taas hyväksi," sanoi Börje vieden pilkaten kätensä Mariannen kasvojen yli, niin että untuvaiset hiukset laskeutuivat silmille, josta Mariannen täytyi ne työntää pois kädellään nähdäkseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoa.

"Niin, ja sitten on vaikeata kääntyä, ja kuitenkin sinun täytyy," jatkoi Börje nauraen. "Näetkös nyt, että sinun oma asiasi on, jos kävelet ja olet mökkeissäsi."

Ja koko ajan pelkäsi Marianne, että Börje lähtisi, vaan niin ei käynytkään, vaan kun Marianne näytti niin viettelevältä, kumartui hän todellakin alaspäin ja suuteli häntä.

Mariannella oli ollut niinä päivinä, joiden kuluessa hän koetti juroudellaan taivuttaa Börjeä anteeksi pyytämään, niin ikävä, että oli tyytyväinen, kun rauha solmittiin millä ehdoilla tahansa. Sillä tässä asemassa, jossa hänellä ei ollut ainoatakaan ihmistä puhetoverina, kävi ikävyys sietämättömäksi. Börje ei ollut ainoastaan luopunut siksi aikaa siitä huvituksesta, joka oli hyväilevän viekastelemisen pienissä vaihetuksissa, vaan hän oli kaupanpäällisiksi horjumattomalla mielen tyyneydellä kestänyt tuon kylmäkiskoisuuden paasto- ja koetus-ajan, johon Marianne oli suvainnut hänen tuomita, sitä juuri eivät Mariannen voimat kestäneet. Sentähden oli hän iloissaan, kun ei tarvinnut urkkia mitään isän raha-asioista, joiden johdosta Börje ei ollut lausunut sanaakaan. Hän tunsi jo yhdestäkin koetuksesta saavansa osakseen vaan salaisia nöyryytyksiä, jos koki miestään pakottaa, vieläpä samassa määrin, kuin semmoinen koetus oli Börjeen mitään vaikuttamatta.

Vaan jos Marianne oli rauhan ilossa uneksinut avioliittonsa ensimmäisten aikojen palaavan, niin tuli hän parissa päivässä huomaamaan tämän olevan erehdyksen.

Talon hoito, kunnalliset asiat y.m.m. vaativat Börjen ajan niin tarkkaan, että hän voi olla Mariannen luona ainoastaan ruokahetkensä ja iltansa, Sitäpaitse täytyi Mariannen jakaa illat kasan sanomalehtien kanssa. Ja nyt oli hän väsyksissä kuin hinaajahöyry koetettuaan Börjeä viehättää vanhaan lemmelliseen elämään. Börje söi, makasi, nauroi, laski pientä pilaa ja hyväili vaimoansa, aina vaan samalla iloisella tyytyväisyydellä, kuin ei olisi niin mitään maailmassa, jota hän olisi halunnut. Tämä horjumaton tyytyväisyys kiihotti Mariannea, hän tunsi alkavansa yhä enemmän halveksia tämmöistä tyytymättömyyden puutetta. Yksitoikkoisuus tarttui hänen sormiinsa pahemmin kuin liima, päivät matelivat niin hiljaa kulkuansa, että puolisen ja illan välillä oli kokonainen ijankaikkisuus, vaan Börje ei huomannut mitään; ei huomannut heidän asuvan erämaassa ja koko maailman olevan nukkumaisillaan heidän ympärillään. Päinvastoin, Marianne näki hänen kiiruhtavan paikasta paikkaan kartanolla keppi kädessä Fokki kantapäillä ja niin pirteässä toimessa ja hyvillään, kuin olisi hänellä ollut hupaisimpia asioita päässänsä ajateltavana, vaikka Mariannella oli niin ikävä loppumattomassa hyppystyössään ja inhottavissa koruneuloksissaan. ettei tietänyt mihin kääntyä. Tämä kaikki harmitti häntä, kuin olisi se ollut järjetöntä, kohtuutonta. Jos Börje olisi huomannut kuinka ikävä heidän välinsä oli, olisi Mariannen ollut vähää helpompi sitä kantaa, vaan hän oli aina tyytyväinen, aina tyytyväinen. Hänestä näytti tämä kaikki olevan hauskaa.

Tämä ei voinut olla mitään muuta kuin hämmästyttävää hengen köyhyyttä ja ahdasmielisyyttä. Hauskaako? Vaikka siihen paikkaan olisi voinut kuolla!

Mutta Börje ajatteli tietysti, ettei ollut mitään parempaa, kuin kävellä samoilla pitkävartisilla saappailla yli rapisevien sänkipeltojen tai kolisevien ajokalujen välissä. Hän ei luullut elämällä olevan korkeampia tarkoituksia kuin koelypsy ja hevosten ruokkiminen, ja kun oli kauneudesta kysymys, ei hän tietänyt muuta kuin kiiltävät karjat ja mainehikkaat hevoset. Hänen silmänsä oikein loistivat sanoessaan: "Marianne, katsoppas tuota lehmää, katsoppas, kuinka sirosti muodostunut. Noin pieni hieno pää!" Ja Marianne näki julmimman, tyhmimmän hirviön, joka mulkoili häneen hirmuisilla lasisilmillään, jotta hän olisi huutaen pakoon juossut, jollei siitä olisi seurannut häpeä tulla naurun alaiseksi. Mutta Börje rupesi häntä inhottamaan, sentähden että hän voi sanoa lehmiä kauniiksi. Marianne uskalsi tuskin astua ovesta ulos -- niin kovasti kammoi hän jo niitä tavatakin.

Hän ihmetellen ajatteli, että hän niin kauvan oli ollut huomaamatta kuinka typerä Börje oli. Ja hän ajatteli suurella sääliväisyydellä omaa sokeuttansa ensimmältä. Hän oli väärin häntä tuominnut. Hän oli luullut hänessä olevan enemmän, kuin hänessä olikaan. Vaan nyt oli hän tullut havaitsemaan hänen sisällisen köyhyytensä. Hän ymmärsi Börjen voivan elää vuodesta vuoteen tässä yksitoikkoisuudessa siitä masentumatta, koska hänellä ei ollut muka hänen hienompaa käsitystänsä ja koska hänen järkensä ei tuntenut niin syvältä kuin Mariannen:

"Mit' elo jalomp' on, sen raskaampi sen tuska."

Marianne oli tullut romaanirakastajan viimeiseen soppeen: hän oli _yksinään_, häntä _ei ymmärretty_.

8.

Sen kylmäkiskoisuuden ohella, joka oli päässyt itämään Börjen ja Mariannen välillä, tuli Mariannelle kummallinen tuska lisäksi. Hän pelkäsi tulevansa vanhaksi. Hän ei ollut sitä koskaan ennen ajatellut. Vaan nyt, joka kerta kun hän katseli itseänsä kuvastimessa ja hyvillä mielin tarkasteli kasvojensa juonteita tai oivallisesti täyteläisen vartalonsa muodostuksia toista toisensa perästä, valtasi riemu koko hänen sielunsa, sillä hän tunsi olevansa nuori, vaan tämä nautinto oli kehittynyt ahnaaksi himoksi juurruttaa muistiinsa jokaisen hiukkasen tästä nuoruudesta tulevien päivien varaksi.

Hän tunsi pelottavan selvästi, että se kauneus, joka vielä raittiina rehotteli, oli määrätty kuihtumaan; jokainen kulunut päivä vei sitä mennessään sen loppua lähemmäksi. Kaikki muu oli arvotonta tämän suuren, kolkon tiedon rinnalla, että nuoruutta voitiin laskea minuuteissa ja että se pakeni ... pakeni! Hänen oli siltä vielä paljoa enemmän saatavaa -- kokonaisia rikkauksia vielä. Hän tahtoi valloittaa niitä -- etsiä niitä, löytää ne! Mistä -- mistä? Ja kuumeentapaisessa innossaan leimahti hänen mielensä ilmi tuleen vaipuakseen seuraavassa silmänräpäyksessä entiseen raskaaseen, unettavaan lepoon, välinpitämättömyyteen.

Kaikki oli nyt vanhaa, ja vaikka hän olisikin elänyt eletyn uudestaan, ei hän olisi tullut tämän rikkaammaksi.

Aika soljui hänen sormiensa välistä kuin auringon kuivaama hiekka: pitkään, keskeytymättä, kuolettavan yksitoikkoisesti. Ennen oli hän ylpeillyt vaan sen johdosta, kuin olisi hän luotu alituisesti nuori ollakseen, ja vahingonilon hymyllä oli hän katsellut kaikkia niitä, jotka huolehtien saivat vuosia yli kahdenkymmenen niskoillensa ja joutuivat siihen ikään, johon ei yksikään nainen toivo pääsevänsä. Nyt vetäytyi hän itse aina lähemmäksi tuota turmiollista rajaviivaa. Kolme vuotta -- mitä siinä oli? Ne kuluivat yhtä kauhistavan tasaisesti, pitkäveteisesti. Ja mitä jäisi hänelle säästöä tästä kalliista, palkitsemattomasta ajasta? -- Ei mitään! Ei mitään!

Tyhjyyttä täyttääkseen ja tuskaansa vaientaakseen oli Mariannella yksi ainoa keino: romaanien lukeminen. Mielikuvituksessa eli hän sitä elämää, jota todellisuus ei suonut hänelle, ja tämä nuori vaatimattoman hellämielinen nainen, joka eli niin maailmasta erillään, ettei olisi tahtonut sormellansakaan koskea mitään, jota voitaisiin sanoa siveettömyydeksi, vaihtoi itse teossa rakastajaa yhtä usein kuin kirjaakin, sillä hän teki itsensä aina samaksi naispuolisen päähenkilön kanssa ja ahmi romaanien rakkauskertomusta, kuin lapsi imee peukaloansa, vaikkei siitä lähtenyt ravintoa, lähti siitä ainakin lohdutusta jonkinlaista.

Siten istui hän eräänä päivänä alkupuolella Syyskuuta ryömittyänsä ylös sohvan kulmaan jalat peitossa hameiden alla. Iltapuolen lämmin oli raskas huoneessa ja heliotroopin tuoksu sekaantui hikiseen ilmaan.