Part 10

Hän oli kaikkein ymmärtäväisimmän näköinen, haasteli pöydässä maanviljelyksestä ja poltti piippua Börjen kamarissa. Hän oli haravoinut kokoon äärettömän joukon maanviljelyksessä käytettäviä sanoja, ja puheenparsia, joita hän käytti niin päin seiniä hullusti, että Börje oli nauruun menehtymäisillään. Vaan Börjellä oli etuoikeus, Börje sai nauraa. Vaan jos toiset siihen yhtyivät, katsahti Hakvin heihin ainoastaan ylenkatseellisesti kuin olisi hän sanonut: Niin, kyllähän Börje on minun mestarini, mutta te toiset, mitä variksia te olette _minun_ rinnallani!

Ulkona omalla alallaan oli Börje iloisempi ja puheliaampi, kuin hän oli ollut koskaan kaupungissa käydessään.

Hän oli tullut lihavaksi, ja hänen käytökseensä oli tullut vielä leveämpi vakavuus kuin ennen.

Mariannen mielestä oli hän tullut aina enemmän jokapäiväiseksi, ja hän oli melkein mustasukkainen Hakvinin tähden.

"Hän on kuin herneköynnös puukengän kannassa," sanoi Börje itse nauraen Vaan mielessään oli hän iloinen tälle koirankaltaiselle uskollisuudelle ja se näkyi kaikessa. Hän etsi Hakvinille parin pitkävartisia saappaita, joilla hän saisi käydä pellolla mukana, hän antoi hänelle juurihatun, ettei hänen olisi tarvinnut sateessa kulkea ylioppilaslakillaan, ja kun Hakvin oli saanut jotain maanviljelyksen alalta kenkänsä kantoihin, oli Börje aina saapuvilla ilmoittamassa hänelle siitä.

Illalla eivät he koskaan eronneet ilman että Hakvin sanoi:

"Börje, mitäs me huomiseksi keksitään?"

Ja Börje jutteli hänelle huomispäivän tehtävät.

Tästä "me"-sanasta sai Hakvin sietää lukemattomia kokkapuheita, vaan hän ei voinut sitä heittää kertaakaan sanomatta.

Maaelämän yksinäisyydessä oli Marianne niin tuudittunut rakkauteensa, että Börje oli hänen mielestään tullut vallan toisenlaiseksi kuin ennen. Börjestä oli tullut hänen rakkautensa unelma, ruumiilliseksi muodostuneena, ja sentähden oli hän näyttänyt hänestä kauniilta. Hän oli luulotellut itselleen Börjessä olevan kaikki täydellisyydet.

Vaan samalla kun veljet tulivat ikäänkuin talouden jäseniksi, oli kuin huntu olisi revitty rikki. Marianne ei katsellut enää rakkauttaan omilla silmillään, vaan _heidän_. Miehensä oli vaan Börje Olsson -- Börje Olsson yksinkertaisesti, eikä mikään satuprinssi eikä romaaniruhtinas.

Hän tiesi, ettei Waltteri suinkaan olisi huolinut Börjen auringon polttamasta ihosta eikä hänen kovista käsistään, hän tiesi ettei Kaarle olisi tahtonut käydä niin vaatetettuna kuin Börje; niin, että Börjen ihailija Hakvin olisi tuntenut itsensä sangen onnettomaksi, jos hänen latinan ja kreikan tietonsa olisi voinut pyyhkiä yhtä helposti pois hänen muististaan kuin hänen laudatuurinsa ylioppilastodistuksesta.

Tämä tunne, että veljet salaa halveksivat Börjeä, teki Mariannen olon heidän läheisyydessään tuskalliseksi: hän ei uskaltanut näyttäytyä Börjeä kohtaan semmoisena kuin ennen, ei piitannut niin paljoa hänen ystävällisistä sanoistaan eikä hyväilyistään, sillä hän ei millään muotoa tahtonut näyttää omistavansa Börjeä kohtaan samoja tunteita, kuin tällä oli häntä kohtaan. Hän ei ajatellut sitä, että jos nainen häpeää rakkauttansa siihen mieheen, jonka vaimoksi hän on antautunut, niin on tämä todistuksena siitä, ettei hän rakasta miestään semmoisenaan.

Waltteri on kaltaisensa: täsmällinen ja ahkera, huolellinen ja säännöllinen.

Hän oli kiinnittänyt riippumaton ulos puistoon, niin että hän voi harjoittaa opintojansa ja nauttia maailmasta samalla kertaa.

Jonkinlainen kylmyys vallitsi aina hänen ja Börjen välillä, vaan Börje piti Waltteria arvossa, sentähden että hän todella piti tehtävästään huolta, ja Waltteri oli tarkkaavainen Börjeä kohtaan, kuin olisi hän kunnioittanut vanhempaa arvossa pidettyä miestä. Vaikka Börje hyvin tunsikin sen salaisen halveksimisen, joka Waltterissa oli kaikkia kohtaan, joilta puuttui yliopistollista sivistystä, niin ei hän kuitenkaan ollut hänelle pahoillaan sentähden, ja hän arveli itsekseen, että jos hän olisi saanut saman kasvatuksen, olisi hänen käsityksensä ollut kentiesi sama.

Vaan Kaarlen kanssa oli laita toinen. Börjessä löytyi lujaa ja vanhaa sekä myötä- että vastamielisyyttä, eikä hän koskaan ollut voinut Kaarlea sietää. Tämän koko esiintymisessä oli jotakin, joka pani Börjen veren kiehumaan. Vaan Kaarlella ei ollut siitä pienintäkään aavistusta. Sellaista hän ei koskaan huomannut, paitse kun sitä erittäin hänelle osoitettiin, ja Börje ponnisti kaikki voimansa salatakseen vastenmielisyyttänsä, jota kuitenkin sadat pikkuseikat ärsyttivät. Kaarlella oli tapoja, joiden noudattamiseen hän tunsi olevansa täydellisesti oikeutettu, vaan jotka voivat Börjeä kiusoittaa sappitautiin saakka. Niinpä esim. taisi hän -- vaikka oli ruumis kuin jättiläisellä -- maata ja nukkua kello yhteentoista tai puoli kahteentoista, ja Börje tunsi oikeen luontoansa kääntävän vaan ajatellessaan tämmöistä luonnotonta laiskuutta. Nähdessään hänet sentähden siihen aikaan kun väki tuli puoliselle astelevan rappuja alas vierashuoneesta, sulavasti ojennellen komioita ulottimiansa upouudessa, somassa, ruumiinmukaisessa trikoopuvussa -- nähdessään hänen tuolla tulevan kulettaen valkoista kättänsä pitkin kaidepuuta, helkuttimet heiluen kellonperissä ja unien jäännös nyreillä huulillaan, silloin juuri tahtoi harmi kuohua reunojensa yli ja hän tunsi halua hyökätä hänen kimppuunsa, ravistaa häntä olkapäistä ja huutaa hänen korviinsa: "Kuka maksaa sinun vaatteesi, sinä tyhjäntoimittajan päiväläinen? Sinä olet loiseläin, syöpäläinen. Kenen työ hankkii sinulle elatuksen? -- sinulle, joka et koskaan ole laskenut rikkaa ristiin suurilla käsilläsi todellisessa työssä, sinulle joka et koskaan yhtenäkään päivänä ole ansainnut itse leipääsi!"

Ja kun Börje välistä puolenpäivän jälkeen tuli kotiin oikotietä puiston läpi, näki hän aina samaa: Kaarlen makaavan selällään nukkuen kirja auki rinnallaan tai maahan pudonneena.

Jopa Mariannekin, joka -- vaikka makasikin yhdeksään asti, tietysti -- voi ainakin pysyä valveella, kunnes oli taas aika mennä maata, arveli tämän olevan liian mieletöntä.

"Rakas Kaarle, sinä vallan turmelet itsesi tuolla makaamisella," sanoi hän eräänä päivänä, "minä vakuutan, että siitä tulee sairaus lopuksi."

"Mitä sinä lörpöttelet! Minä makaan ja luen."

"Etpä sinä lue. Minä olen nähnyt sinun monta kertaa siten makaavan."

"Jos sinä kutsut ihmisiä maalle saadaksesi jonkun toratoverin, niin ei sinun ainakaan olisi tarvinnut _minua_ kutsua."

"Kaarle sinä!"

"Niin, Marianne. Vaan älä sinä huoli sekaantua semmoisiin asioihin. Mitä sinä ymmärrät minun opintojani?"

Ja sitten hän jatkoi kuten oli alkanutkin.

Hän oli käydessään nurkunut, ettei ollut mitään seuraa, -- ei yhtään tyttöjä. Hän käveli ja oli ikävissään, ja juuri sentähden ei hän tietänyt muuta neuvoa kuin nukkua, sillä se oli hänen yleislääkkeensä kaikkea vastaan. Vaan kun hän usein kävi asemalla postia noutamassa, onnistui hänen viimein tulla asemanhoitajan kahden sisaren tuttavaksi; -- ne olivat nuoria tyttöjä, jotka aina arvelivat nousevansa arvossa pari prosenttia, kun voivat ilmautua jonkun ylioppilaslakin seurassa. Siitä päivästä lähtien ei Kaarle enää niin usein maannut riippumatossaan, olipa välistä poissa koko iltapäivät. Sattuipa eräänä päivänä, että hän myöhästyi kahviltakin, jonka seikan Waltteri selitti sangen vakavan laatuiseksi merkiksi. Hän katseli taikauskoisella halveksimisella semmoista kurjuutta kuin "tyrkytellä itseänsä." Sillä tavalla tuhlasi vaan aikaa ja teki itsensä naurettavaksi. Hän oli mitä kohteliain naisia kohtaan sattuessaan heidän tielleen, vaan hän ei koskaan heitä etsinyt.

Hakvin oli sitä paitse saanut tietää, että Kaarlella oli tapana käydä eräässä tanssipaikassa lähitienoolla, johon seudun nuorisoa kokoontui lauantai-iltaisin. Waltteri nyrpisti ylpeästi nenäänsä saatuaan tietoa veljensä käytöksestä, vaan Kaarle, joka alussa oli vähä hämillään, oli pian päässyt entiselleen, ja nytpä saatiin kuulla, että hänellä oli kokonaiset aarteet hullunkurisia kertomuksia kotoisin tanssipaikalta. Hakvin innostui:

"Luulenpa, että lähden mukaan!"

"Sen annat kauniisti olla tekemättä," sanoi Börje.

"Miksi niin?"

"Se ei sovi ollenkaan sinulle. Jos minä olisin joku renki siellä, niin en suinkaan neuvoisi hienoja herroja pistämään sinne nenäänsä."

"Mitä se tekisi?"

"Sinnekö menisit irvistelemään kaikkea ja houkuttelemaan tyttöjä pois heidän säädystään, panemaan ylpeyttä ja teeskentelyä heidän päähänsä. Ikäänkuin ei rahvas olisi ihmisiä kuin tekin. Jos minä olisin joku heistä ja mulla olisi morsian siellä, niin eipä se herra, joka tahtoisi siellä olla mukana, saisi selkäänsä nutun päälle, sen minä tiedän."

"Enpä tahtoisi ketäkään heistä neuvoa koettamaan," sanoi Kaarle ja ojensi rehevää, hyvin muodostunutta ruumistansa.

Börje nauroi ja katsahti häneen.

"Vähän tiedät, kuinka vedät meille vertoja," sanoi hän.

* * * * *

Vähän jälkeen tämän keskustelun sattui, että emännöitsijältä loppui kotitekoinen vehnäleipä ja kahvin kanssa oli ainoastaan tavallisia korppuja, jotka olivat ostetut kylän leipurilta. Kaarle oli tullut kahville, kun toiset jo olivat poistuneet pöydästä, vaan Börje seisoi vielä kartanolla avonaisen akkunan vieressä puhellen muutamia sanoja Hakvinille, joka istui ruokahuoneessa. Waltterikin oli vielä sisällä, vaan Marianne oli jo vetäytynyt takaisin huoneeseensa.

"Talonpoikais-korppuja!" sanoi Kaarle puoliääneen. Hän ei missään tapauksessa luullut Börjen voivan sitä kuulla. Vaan tämän valppaat aistimet olivat aina valmiit käsittämään, mitä niiden läheisyyteen tuli, ja hän oli saanut sanoista selvän. Kiivaasti astui hän akkunan sivu ja tuli huoneeseen.

Hän oli aivan vaalea, niin paljo kuin saattoi erottaa auringon paahtamasta ihosta, joka muuttui keltaiseksi ruskeasta.

"Herra lankoni," sanoi hän matalalla äänellä, jota hän koetti tehdä ivallisen tyyneksi, vaan joka vapisi raivosta, "jos minun vähäisessä huoneessani on jotain, joka liian paljo on ristiriidassa sinun elintapojesi kanssa, niin pyydän minä kaikella muotoa, ettet kiusaa itseäsi minun tähteni täällä-olollasi."

Ei kukaan ollut heistä koskaan kuullut hänen puhuvan tällä tavalla. Tuo tyynimielinen Börje! Tuntuipa kuin olisivat silmät pyörineet ympäri vihasta ja huulet vaalenneet parran alla.

"Sinä käsität minua väärin," sanoi Kaarle sangen hämillään, "juuri sentähdenhän minä sanoin, kun täällä on kaikki niin hyvää ja oivallista, kuin..."

"Niin, minä käsitän. Ja kun _yhden_ ainoan kerran sattuu olemaan sitä, johon suuren joukon ihmisiä minun arvostani ja säädystäni täytyy tyytyä, niin pitää kohta tuo _talonpoika_ syljettämän minulle vasten kasvoja!"

"Minä en ajatellut sinua. Minä ajattelin vaan korppuja. Kotona on meillä tapana niitä aina kutsua talonpoikais-korpuiksi."

"Niin Börje, minä olen aivan varma, ettei Kaarle tarkoittanut mitään pahaa," välitti Waltteri, "vallan helpostihan saattaa tuommoinen sana tulla suuhun, vaikkei se mitään tarkoitakaan."

"Kyllä, siinä on tarkoitusta. Siinä oli solvaus, joka pistäytyi esiin noin äkkiarvaamatta, ja tuota solvausta en minä voi kärsiä. Minä ja väkeni olemme talonpoikia, vaan sitä en häpeä, mutta te -- oppikeikarit -- te luulette, että kaikki hyleksittävä on nimitettävä meidän nimellämme, sentähden että se meille voi olla kylläksikin hyvää, ja sentähden että niin kauvan kuin me panemme suumme säkkiä myöten, niin kauvan on teillä jotain leikattavaa valtion palvelukseen tultuanne. Vaan jonakuna kauniina päivänä voimme me ehkä pyytää, että hienotkin ihmiset kurkistaisivat säkkiinsä, ennenkuin avaavat suunsa liian ammolleen. Tämä piti minun vaan sanoman."

"Kuinka noin voit suuttua pikkuseikasta, jota ei oltu aiottu loukkaukseksi?" sanoi Waltteri tyynesti.

Kaarle näytti, kuin hän olisi saanut lihapalan kurkkuunsa. Hän nieleskeli ja nieleskeli kasvot punaisina ja tuijottaen Börjeen.

"Älä siitä huoli, Waltteri," sanoi Börje, "etkö luule tietäväni, että jos tarkkaa tehdään, niin olen minä toista rotua kuin sinä, ja minulla on toinen veri kuin sinulla, vaan sentähden, etten ole vetelehtinyt missään yliopistossa."

Hän meni.

Vähän ajatteli hän tämän olleen tyhmästi tehdyn, vaan samalla tunsi hän helpotusta saatuaan puhua suunsa puhtaaksi.

"Hänelläpä on todellakin kummallisia ajatuksia, kuka häntä halveksisi sentähden ettei hän ole oleskellut yliopistossa!" sanoi Waltteri Mariannelle, joka seisoi huoneensa kynnyksellä ja oli kuullut kiistan.

Hakvin oli koko ajan ollut ääneti kuin hiiri ja hiipi nyt kartanolle, kuin olisi hän saanut ämpärillisen vettä niskoilleen. Börjen viimeisissä sanoissa oli jotakin, jota hän häpesi.

"Niin, mikä maailmassa häneen tuli? Eihän hänellä ole muutoin tapana esiytyä tuolla tavalla," sanoi Kaarle pitkittäen taasen kahvinjuontiansa; teossa näyttäen perättömiksi kaikki syytökset talonpoikaiskorppujen halveksimisesta.

Marianne meni jälleen kamariinsa, vaan hänen mieleensä juolahti lause, jonka hän oli kuullut kahden piian keskustelusta: "jaa, kun herra ottaa pahan pään, ei se koskaan malta mieltänsä, ja silloin on samantekevää, seisooko toinen päällään vai puntillaan; ei siinä auta, vaikka mitä tekisi."

Illallispöydässä ei Börje näyttänyt sentään olevan suutuksissa. Hän ainoastaan katsahti Kaarleen vastahakoisesti. Vaan siitä päivästä lähtien ei ollut koko kesänä kahvin kanssa muuta kuin kyläleipurin korppuja. Kaarle ei luultavasti ollut ainoa, joka muutoksesta oli pahoillaan, sillä neitsyt oli mestari leipomataidossa.

Tämä vihastuneen mielen purkaus oli ensimmäinen, jonka Marianne oli nähnyt miehessään, vaan kun hänen kuten tavallisesti tarvitsi lepyttää, osoitti hän Börjelle vielä suurempaa hellyyttä. Vaan Börje näytti niin tyyneltä ja välinpitämättömältä, että Marianne alkoi epäillä, tokko Börjen rakkaus olikaan oikeata laatua. Börje samoili ympäristössä äsken kuorittu keppi kourassa Fokki kantapäillä ja Hakvin usein juoksujalassa sivulla innokkaasti lörpötellen. Sattuipa usein tämmöisissä tilaisuuksissa, kuin ei Börje olisi muistanutkaan, että pienessä somassa työhuoneessa häntä istui viehättävä pieni vaimo odottamassa.

Vaikkei olisi mitään syytäkään ollut lepyttää Börjeä, niin ei Mariannen luonne suinkaan ollut niin vaatimaton, että hän ilman muuta taisi luopua pienistä rakkausvehkeistä, joita hän kutoi herransa ja miehensä kanssa. Hänen köynnöksen tapainen hellyytensä ei suinkaan ollut vähentynyt, vaikka hän koetti sitä salata veljiltä.

Kaksipuolisuus hänen tunteissaan vaikutti hänen käytökseensä huomattavaa levottomuutta. Hän vartioitsi Börjeä voidakseen kenenkään huomaamatta lausua hänelle sanan tai hyväilläkseen häntä. Mutta Börjessä ei näkynyt mitään muutosta eikä hän välittänyt Mariannen pienistä tempuista, joilla tämä koetti saada muutaman silmänräpäyksen olla yksinään hänen kanssaan, vaikka Marianne juoksikin monta kertaa puistoon häntä tapaamaan hänen oikotietä tullessaan.

Mutta Waltteri oli tullut tarkkaavaisemmaksi. Mariannen ja Börjen välillä oli jotakin, joka teki hänet uteliaaksi, ja hän rupesi heitä vähän vakoilemaan.

Puistossa oli muuan kiilanmuotoinen ja tiheäpensainen osa, joka pistäytyi kahden pellon väliin. Paikka oli hyvän matkan päässä siitä, mihin Mariannen veljet olivat kiinnittäneet riippumattonsa. Tätä tietä oli Börjellä usein tapana kävellä väen luota tullessaan.

Mariannen istuessa täällä eräänä päivänä pienen luolan pohjukassa, niin ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa mennä ohitse käytävällä, tuli Waltteri paikalle käyden siitä ohitse.

"Kas, täälläkös sinä istut, pikkusisko!" huudahti hän luolaan tullessaan.

Hän tiesi kyllä Mariannen täällä istuvan Börjeä odottamassa, vaan hänellä oli usein halu tehdä pientä kiusaa. Ja sitäpaitse oli hän äärettömän utelias, hänellä oli vastustamaton halu urkkia kaikki tietoonsa.

Hän astui luolaan, istahti ja rupesi lörpöttelemään hitaasti ja vaan aikansa kuluksi teroitellen lyijykynää.

Marianne ja hän juttelivat niitä, näitä joutavia. Marianne toivotti häntä mielessään pippurien maahan, sillä hän ei ollut nähnyt Börjeä koko päivänä muualla kuin päivällispöydässä.

Äkkiä nojautui Waltteri eteenpäin ja katsahti veitikkamaisesti ja tarkkaavasti Mariannea silmiin.

"Marianne," sanoi hän matalalla äänellä, "sanoppas minulle vaan yksi asia, vaan yksi asia, vaan puhu suusi putisten puhtaaksi: rakastatko sinä todellakin Börjeä?"

Marianne lensi tulipunaiseksi, kuin olisi hän saatu kiinni jossakin pahanteossa. Waltteri katseli häntä yhä ikäänkuin peläten yhdenkään Mariannen kasvonjuonteiden värähdyksen jäävän häneltä huomaamatta.

"Hyvä -- en, mutta minä pidän hänestä," vastasi Marianne katsellen alaspäin ja leikkien hameensa rosetilla.

"Siinäkö kaikki?" toisti Waltteri.

"Niin, tarvitaankos enempää?" siskon äänessä ilmautui kärsimättömyyttä.

Waltterin huulilla tuntui pyörivän pieni hymy.

"Onpa omituista, kuinka vähän teillä naisilla on tietoa itsestänne," sanoi hän nousten, "mutta ehkäpä se onkin meidän onneksemme."

"Mitä tarkoitat!" huudahti Marianne melkein kiivaasti. Veljen äänessä oli ollut jotain loukkaavata.

Hän vaan naurahti, kuten hänellä oli tapana lyhyesti ja itsekkäästi sekä lähti menemään.

Juuri tähän aikaan kohtasi Börjeä onnettomuus: hänen apteekkarinsa lähti seudulta pois syväksi suruksi ja kaipaukseksi shakkivastustajallensa.

Mariannella oli sydäntä selittää sitä puhtaaksi voitoksi; siten pääsi hän heitä näkemästä tuolla istumassa nenä riippuen kuvioidensa yläpuolella ja "näyttäen syvämietteisiltä, ettei muka kukaan tulisi ajatelleeksi kuinka tyhmää se oli."

Mutta Waltteri, joka oli niitä, jotka tahtovat kaikkea maistella ja joutuvat kaikkeen, selitti haluavansa kesän jälellä olevaksi osaksi ruveta apteekkariksi ja opetella pelaamaan. Viidessä minuutissa oppi hän siirrot, mutta se ei luonnollisesti häntä auttanut; hän joutui tappiolle joka ainokainen kerta. Mutta sitten ryhtyi hän asiaan tieteellisesti, hankki itselleen suuren englantilaisen teoksen shakkipelistä ja pari saksalaista samanlaista. Sittepä sai Börje tietää kenen kanssa oli tekemisissä, ja sotaonni tuli niin vaihtelevaksi, että peli koko kuumeentapaisella jännityksellään viehätti heitä molempia. Börje kunnioitti shakkipeliä suuresti, kuten matematiikkaakin. "Se on sielun viljelemistä," -- niinhän hänen sananpartensa kuului. Vaan kun hänellä ei ollut muuta tieteellistä perustusta, kuin minkä sai parista sangen vajanaisesta shakkikirjasta, koska hän luki ainoastaan saksaa, vähän vaikeasti sitäkin, eikä hänellä ollut niin paljon aikaa kehittääkseen taitoansa, täytyi hänen turvautua käytäntöön ja ajatella suunnitelmia ja salateitä omin päinsä.

Jos Mariannella olisi ollut kymmenes osa Waltterin huomiokykyä luonteessaan, olisi hänellä ollut paljon huvitusta näiden uusien pelitoverien katselemisessa.

Heidän ottelunsa tapahtuivat enimmäkseen ulkona luonnon helmassa, sillä Waltteri piti puhtaana häviönä jokaisen neljän seinän sisällä vietetyn hetken. Sillä kerran maalle tultuaan tahtoi hän siitä saada hyötyä vahvistamalla auringolla, raittiilla ilmalla ja ulkona-ololla ruumiillisia voimiansa.

"Niin, täytä vaan tahtosi, jos siitä edes vähän kostut," sanoi Börje tavallisesti, sillä Waltteri oli laiha ja vaaleaihoinen. Vaan se oli hänen ruumiinsa rakennuksessa, että kasvojensa juonteissa oli jotain voimakasta, jäntevää.

Tämä jäntevyys ei ollut missään selvemmin nähtävänä kuin näissä hiljaisissa shakkiotteluissa, jotka olivat Hakvinin ja Mariannen epätoivon hetkiä.

Välistä istuivat he mäen rinteellä, jossa puisto oli tiheintä ja rauhallisinta, korkeiden kuusien suojassa, jotka seisoivat heidän ympärillään kuin taaja punaisenruskea pylväsrivi tummanviheriäine, värähtelevine kattomaalauksineen; sinne, tänne tuikahteli auringon paiste ja taivaan sini, ja vähän kauvempana yliympäri joka suunnalla ympäröi heitä lehtimetsän mehevä vehreys. Täällä he istuivat nojautuen kyynärpäillään karkeata harmaata pöytää vasten unohtaen kaikki muut paitse omansa ja vihollisensa salatiet. Heitä ympäröitsi pihkahöyryllä täyttynyt ilma niin ihmeellisen ääneti ja hiljaa, kuin ainoastaan saattaa tapahtua näin tiheässä kuusistossa, ja heidän jalkojensa alla oli ikäänkuin karheana, lämpimänä villamattona keltaisia, kuivia havunneulasia; tuntuipa kuin he olisivat näiden pitkien, äänettömien taistelujen aikana ensikerran huomanneet olevansa ystäviä toisilleen. Joku shakkipelin halveksija ehkä tälle naurahtaa, vaan asia oli siten: he oppivat pitämään toisiansa arvossa. Ja kun he tässä äänettömyydessä koettivat punnita toinen toisensa vertailevaa aprikoimiskykyä ja tarkkanäköisyyttä, tulivat he toisiansa lähemmäksi, kuin pitkien, joutavien keskustelujen avulla. He oppivat vasta hiljaisuudessa ymmärtämään toisiansa.

Marianne ei käsittänyt muuta kuin ikävyyden, ja kuitenkin olivat nämä kaksi vallan erinlaisia luonteita.

Börjellä oli pystyt olkapäät, voimalliset kasvot maalaisine juovineen, jotka ilmaisivat vaivalloista ajatustyötä; hänen nahkaruskeat kätensä olivat pistetyt karkeaan itsepäiseen tukkaan, jonka olisi luullut itse heittäneen hatun päästä maahan.

Oivallinen vastakohta tälle raskaalle, työkelpoiselle voimalle oli tuo nuori vastapelaaja vaaleine kasvoineen, terävine tarkkaavaisine silmineen, suljettuine huulineen, joiden olisi luullut kuuluvan kokeneelle miehelle; hänellä oli luonteenmukainen pää, jota peitti mustan kiiltävät lyhyeksi leikatut hiustyngät. Nuo kapeat luiset kädet, joihin leuka nojautui, olivat niin hieno- ja valkeaihoiset kuin naisen kädet, vaan näyttivät rautakourin pitelevän kiinni, mihin tarttuivat.

Vaan ei aina valittu hiljaista kuusi-istutusta taistelupaikaksi, Börjen lempipaikka oli juuri metsän rinteessä, josta niitty alkoi. Sieltä saattoi hän nähdä kartanolle sekä sinne käyvälle tielle, ja sinne räkitti aurinko. Silloin veti Waltteri olkihatun korviinsa saakka, sillä hän ei tahtonut ruskettua, vaan Börje työnsi hattunsa takaraivalle, sentähden että hänen oli kuuma ja hän tahtoi, että tuuli jäähdyttäisi hänen otsaansa; ja niin makasivat he ruohostossa shakkilauta välillään, Börje melkein aina vatsallaan käsivarret työnnettyinä kuin paalut maata vasten.

Välistä sattui niin, että Marianne ja Hakvin tulivat sinne tuoden kahvia Kaarle saattojoukkona perässä kuin jonkinlainen kuorma-aasi. Ja kun siellä oli sangen hyvä loikoa ja peli oli loppunut, syntyi välistä pitkä ja hauska keskustelu, jolloin pelaajat jäivät pitkäkseen vastapäätä toisiansa jutellen vilkkaasti kuin kaksi toveria, sillä aikaa kuin toiset hääräsivät edestakaisin kahvin ympärillä.

"Ei maar, minä olen päättänyt, etten koskaan mene naimisiin," sanoi Waltteri erään kerran.

"Ohoh, kyllä sinun mielesi muuttuu, hyvä veikkoni," sanoi Marianne, joka juuri meni sivuitse.

"Minkätähden sinä et menisi naimisiin?" kysyi Börje loikoen vanhalla tavallaan ruohostossa, s.t.s. kantapäät ilmassa ja hattu takaraivalla.

"Nii-iin," vastasi Waltteri kuivasti, vaan leikillisellä ivalla, "kun seitsemän surun ja kahdeksan murheen kautta on onnistunut saamaan leipäpalan käteensä, niin lieneepä harmillista nähdä, että muut tulevat sen syömään."

"Muutko? Ketä niillä tarkoitat?"

"Vaimoa ja lapsia, tietääkseni."

"Eipäs, hyi hitto! Vanhat nuoretmiehet kuuluvat maan raateleviin eläimiin. Ja toiseksi, mitä iloa siitä on, että käy ja harhailee tuolla yksinään?"

"Niin, näetkös, silloin saattaa olla varaa elää ihmisiksi. Ei, minä en nai. Katsoppas isää vaan. Kuinka huoletonna hän olisi voinut elää, ja nyt on hän harmaantunut ainoastaan rahallisten huolien tähden. Nyt on hän tottunut kuulemaan meidän telmivän ja pauhaavan ympärillään; ellei hän olisi siihen tottunut, ei hän sitä kaipaisikaan. Joka tapauksessa on isä tavattoman onnellinen aviomies, aivan poikkeus. Mutta useimmat syödään vaan elävältä ilman pienintäkään korvausta."

"Niin, en minäkään huoli muijasta!" huudahti Hakvin heittäytyen ruohostoon.

"Sinä, tahdotko sinäkin tulla suutasi soittamaan?"

"Niin, naisten tähden, ne on niin -- ne on niin -- --." Hän ei vielä ollut oppinut mitä hänen piti sanoa, mutta hän katsoi korkeasti ylön naissukukuntaa.

"Sinä, kananpoika, voit olla vaiti," sanoi Waltteri.