Part 1

MARIANNE-ROUVA

Romaani

Kirj.

ERNST AHLGREN [Victoria Benedictsson]

Suomentanut Auk. Dahlberg

Porissa, Axel Bergbomin kirjapainossa, 1890.

1.

Pienen ruokahuoneen ovi aukeni ja Marianne astui sisään.

Äiti istui kyökki-käsiliina polvilla ja kiskoi kuoria äsken kaltatuista manteleista.

"Äiti, minä olen saanut sellaisen ihmeellisen kirjeen", sanoi Marianne ja asettui pöydän ääreen.

"Minkä johdosta sitten?"

"Lukekaa itse." Hän antoi kirjeen, rouva Björk pyyhkäisi käsiään, otti sen ja rupesi lukemaan. Marianne istahti toiselle puolen pöytää odottamaan.

"Neiti!

Koska minua eivät miellytä pitkät johdatukset, kysyn minä lyhykäisesti: tahdotteko tulla vaimokseni. Minä kyllä käsitän, että sellaiseen kysymykseen voi olla vaikea vastata noin äkkipikaa, varsinkin kun niin vähän minua vasta tunnette. Minä en odotakkaan, että te nyt paikalla vastaisitte myöntymällä. Mutta jos te mielestänne ette koskaan voi muuten vastata, kuin en, niin ei luonnollisesti mikään estä teitä sitä paikalla lausumasta. Jos sitä vastoin aikaa voittaen luulette voivanne minusta enemmän pitää, kuin nyt, niin on parasta, että tulemme tuttaviksi mitä pikemmin sitä parempi, ja pyydän siinä tapauksessa saada käydä tervehtimässä teidän vanhempianne. Minä pyydän, ettette ole millännekään tämän kirjeen kuivakiskoisuudesta. Se johtuu siitä, etten tahdo lausua sanaakaan enemmän kuin täytyy, sillä jos tarjoumukseni hylkäätte, on sitä parempi meille molemmille, mitä vähemmän tästä asiasta on puhuttu.

Pikaista vastausta pyydetään.

Kunnioittavaisesti: _Börje Olsson_."

"Olsson? -- Minä en tunne edes nimeä", sanoi äiti ajatuksissaan pitäen kirjettä kädessään ja katsellen Mariannea.

"Hän on maanviljelijä, ja minä tapasin hänet Hallstorpin pappilassa, kun olin siellä viime suvena."

"Minä en ole kuullut sinun koskaan häntä mainitsevankaan. Minkälainen mies hän on?"

"Niin, tiedättekös äiti, sitä tuskin voin sanoa; minä muistan häntä aivan vähä. Hän on nuori -- kuusi-seitsemän-kolmatta ehkä täyttänyt -- hyvin hiljainen, ja noin niinkuin ihmiset yleensä."

"Onko hän niiltä seuduin?"

"Ei, ei juuri. Hän oli tullut junalla, oikeastaan jollain asialla, luullakseni, vaan hänellä oli tapana aina jäädä päivälliselle."

"Sitten?"

"Niin, herra jumala, enhän minä tunnekkaan sitä ihmistä!"

"Osoitetaanko hänelle mitään kunnioitusta?"

"Sen kyllä luulen. Hänestä pidettiin paljon pappilassa. Minä luulin melkein toivottavan häntä vävypojaksi sinne."

"Vai niin", sanoi rouva Björk päästen selville. Asian niin ollen hänen tarjoumuksensa ei varmaankaan ole ylönkatsottava, ajatteli hän. "Eikökän ole parasta, että menemme isän luokse?"

"Kyllä kai."

Marianne nousi. Rouva Björk pani varovasti kyökki-käsiliinan kokoon ja asetti sen pöydälle. Marianne kulki edellä ison, kauniin huoneiston läpitse. Äiti tuli perässä vaappuvin askelinensa. Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä selkä oveen päin, kun he tulivat sisään.

Hänestä näkyi ainoastaan harmaa yönuttu ja laineen tapainen, hyvin harmaahtava takaraiva, joka oli varsin kauniisti muodostunut. Vaan kuullessaan oven aukeavan, kääntyi hän puoleksi ympäri kirjoitustuolinsa rautaruuvilla. Hänellä oli säännölliset kasvot, sileäksi ajeltu leuka, jossa oli pieni kuoppa ja joka oli jäänyt syvälle harmaakähäräisten poskipartojen väliin, joita raudanharmaat viikset yhdistivät. Tuuheat, tummat kulmakarvat pistivät omituisella tavalla silmään harmaiden hiuksien ja suurien, kosteiden sinisilmien rinnalla. Koko miehessä näkyi olevan jotain huolellisesti hoidettua ja hyvin säilynyttä, ja kasvojen kaikki juovat kertoivat syntyneensä alituisesta hymyilemisestä, eikä suinkaan huolista.

"No mitä nyt?" sanoi hän jörömäisen ääntä teeskennellen, "rahaa, rahaa, rahaa!"

Hän huitoi molemmilla isoilla käsillään ilmaa. Hänen äänensä tuntui kuin se olisi aina täynnä salaista naurua, joka pian tulisi kuuluville.

"Ei, tänään ei tarvita rahaa", vastasi rouva Björk, siirtyen kirjoituspöydän kulman ohitse tuolille istumaan, "vaan lueppas tämä kirje, jonka Marianne on saanut."

Isä otti kirjeen ja luki.

"Kuka Olsson tämä on?" kysyi hän lopetettuaan.

"Niin, minä tuskin tiedän; minä luulen, että hän on jossain paikassa, jonka nimi on Tomtö", vastasi Marianne.

Isä päästi pitkän salaperäisen vihellyksen.

"_Sekö_ Olsson!" sanoi hän, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, "sitten on hän rikas."

"Sen kyllä luulen", vastasi Marianne aivan levollisena, "tunnetteko hänet isä?"

"Niin, se tahtoo sanoa, kun hän osti tilan, kuulin minä hänen maksaneen ostosummasta suurimman osan puhtaassa rahassa. Hän lienee pitänyt sitä nyt noin vuoden. Kuuluu olevan kelpo mies. Hän on ollut Munckebyssä pehtoorina -- vai se hän onkin! No, mitä vastaat, tipuseni?"

"Isäkulta, minä en ollenkaan tiedä mitä vastaisin", sanoi Marianne pistäen huulensa ulospäin vähäiselle tötterölle. joka oli hänelle omituista ja liiallisesti hemmoitellun lapsen tapaista. Hänellä oli pieni sun ja jokseenkin turpeat huulet.

"Parasta on, että saat asiata ajatella. Minä hankin hänestä likempiä tietoja."

"Tee niin, isäkultaseni", sanoi Marianne silittäen kädellään muutamia kertoja ympäri isän pyöreätä niskaa, kuin olisi hän tahtonut sorvata sitä vielä pyöreämmäksi.

* * * * *

Jo seuraavana päivänä oli kamreeri Björk hankkinut kaikki tarpeelliset tiedot ja tullut niiden johdosta sangen tyytyväiseksi. Börje Olssonin naimatarjous oli hyvin edullinen, sitä ei voinut epäillä.

Kamreeri Björk oli saanut tietonsa aivan varmoista lähteistä. Neuvoteltuaan ensin vaimonsa kanssa, meni tämä Mariannen luokse. Oli jokseenkin myöhä, vaan Marianne ei ollut vielä alkanut riisua vaatteitaan, vaan istui ja luki kirjoituspöytänsä ääressä lampun valossa. Äiti oli kokonaan liikutettu ja hänen poskillaan heloitteli pienet punaiset valkeat.

"Niin, Marianne, nyt saat kirjoittaa hänelle, jos tahdot. Isällä on jo ihan varmat tiedot, hän on hyvä mies, kelpo mies, ja hän on hyvin varakas."

"Mutta hän on talonpojan poika."

"Oh, se ei tee mitään, kyllä hän sen vuoksi voi olla hyvinkin sievä."

"Niin, mutta sukulaiset? -- -- -- No niin, eihän mitään päätetä ennenkuin isä ja äiti ovat häntä puhutelleet. Sitte saamme kuulla."

"Kirjoita nyt, että hän tulee sunnuntaiksi, minä hankin neljä ruokalajia päivälliseksi."

Toivotettuaan suudelmalla toisilleen hyvää yötä, lähti äiti pois.

Marianne otti esille soman pienen kirjepaperin, johon hänen nimensä oli painettu ja kirjoitti:

"Herra Patruuni Olsson, Tomtö.

Kiitos kirjeestä. Toistaiseksi en voi mitään vastata muuta, kuin että vanhempani lausuvat sydämestään teidän tervetulleeksi tänne sunnuntaiksi. Kaikesta muusta päättäköön tulevaisuus.

M. B----."

Nyt oli tiistai. Jo tuorstaina sai hän vastauksen.

"Neiti!

Kiitoksia kirjeestänne, vielä enemmän kiitoksia niistä toiveista, joita se loi tulevaisuuteeni, vaan niistä ei nyt sanaakaan. Minä en ollenkaan tahdo, että te jonkun hätäellyn lupauksen kautta tulisitte sidotuksi. Että tuntisitte itsenne aivan vapaaksi päätöstä tehdessänne, en tahdo tähän kirjeeseen kirjoittaa 'sinä', vaikka luonnolliselta tuntuukin, että niin tekisin. Älkää, Marianne, mitä tahansa minusta arvelettekin, luulko, että minä yhdellä ainoalla sanalla tahtoisin houkutella teitä vaimokseni. -- Vapaasta tahdostanne minun, taikka muutoin ei ollenkaan!

Ja nyt yksi seikka sulkumerkeissä. Älkää koskaan kirjoittako 'patruuni' minun kirjeisiini. Minä kammon kaikkia arvonimiä, ja tätä enemmän kuin muita. Kirjoittakaa maanviljelijä taikka vaan lyhykäisesti herra.

Tuntunee ehkä hyvin omituiselta, että kirjoitan nyt pitkän kirjeen, vaikka kohta tapaamme toisemme, vaan asia on niin, että minun on vaikea välistä ilmaista puheessa ajatukseni ja tunnen helpotusta, kun sen sijaan saan ne kirjoittaa.

Tämä on jäännös talonpoikaista ujoutta, josta minä kyllä toivon pääseväni. Toistaiseksi minussa sitä on kuitenkin. Ja nyt löytyy muutamia seikkoja, jotka teidän pitäisi tietämän ennenkuin päätätte. Minun ulkonaisesta asemastani voitte kyllä saada tietoja toiselta taholta, vaan minun sisällistä tai varsinaista ihmistäni, jonka tunteminen teille kuitenkin täytyy olla kaikkein tärkein asia, voitte tuskin muiden kautta oppia tuntemaan, sillä tarkkaa tehtäissä minulla ei ole ollenkaan ystäviä; minä tarkoitan oikein luotettavia ystäviä, muutoin on niitä minulla kuten muillakin.

Tahdon kertoa teille itsestäni ja koettaa olla vilpitön.

Minun vanhempani olivat talonpoikia. Isäni on kuollut, vaan äitini elää, minulla on ainoastaan yksi veli, vanhempi kuin minä, luultavasti hän on vanhaan kansan tapaan perinyt minun isäni aseman. Äiti on ottanut osuutensa vanhasta omaisuudesta. Hän olisi kyllä mieluummin muuttanut minun kanssani, sillä minä luullakseni olen hänen rakkain lapsensa, vaan hän ei sentään hennonut luopua paikasta, jossa hän oli asunut koko elinaikansa. Vanhat ihmiset ovat kuin talokissoja, he vaihtavat mieluummin isäntiä kuin kotia. Äiti elääkin aivan itsekseen eikä hänen tarvitse olla veljeni eikä kälyni kanssa suuremmassa yhteydessä kuin itse tahtoo.

Opintoja en ole saanut koskaan harjoittaa, isäni mielestä oli se tarpeetonta, ehkä olikin siihen katsoen, joksi minulla oli aikomus, sillä maanmieheksi olin minä päättänyt ruveta joka tapauksessa. Semmoinen taipumus oikein istuu sen ruumiissa, joka kuten minäkin, on sukeutunut mieheksi maanviljelystoimien keskellä. Ellen saa kylvää ja niittää, ellei minulla ole lehmiä ja hevosia, en tunne elävänikään. Kyllähän minä olen ajatellut muitakin pyrintöjä maailmassa löytyvän, vaan samassa olen tuntenut, että _minä_ olen syntynyt maata viljelemään. Minuun nähden ei voinut muu puheeksi tulla. Ennen renki, jos niin tarvittaisiin, kuin oppinein professori. Sillä kaiken täytyy täällä maailmassa olla oikealla paikallaan, muutoin ei mennä hyvästi eteenpäin.

Minä en siis koskaan ole käynyt alkeiskoulua, en koskaan oleskellut yliopistossa; kyläkoulu, kansanopisto ja maanviljelysopisto, -- niissä on minun opintojeni määrä! En tätä sano valittaakseni. Onhan meillä yltäkyllin kirjanoppineita. Isä oli vallan oikeassa. Vaan huolimatta taipumuksestani maanviljelyyn olen minä sangen tiedonhaluinen, minussa hehkuu himo saavuttaa tietoja, jotka voisivat tehdä minusta monipuolisemmin kehittyneen ihmisen kuin minä olen, ja jos te kirjoitukseni johdosta pidätte minua töykeänä, pyydän teitä sentään uskomaan, ettei minun sisällinen ihmiseni ole raaka.

Äitini ja minun kesken vallinnut sydämellinen väli on minuun varmaan paljon vaikuttanut. Sanotaanpa, että ken on ollut hyvä poikana, hänestä tulee kunnollinen aviomieskin.

Vaan eihän maksa vaivaa puhua! Minusta on perin mahdotonta keksiä oikeita sanoja. Sitä paitse on minussa jotakin, joka tahtoisi tunkeutua esiin, vaan jota minä nyt vielä vähän aikaa pidän aisoissa. Minä olen käytännöllinen mies enkä salli mielikuvitukseni liehua kaikkialla perässäni.

Hyvästi vähäksi aikaa!

_B. O._"

Marianne oli saanut kirjeen juuri puolisen jälestä, kun hän oli nojollaan romaani polvilla lepotuolissa kammarissaan nauttien pientä päivällislepoa. Hän oli sysännyt kirjan syrjään kirjettä lukeakseen, ja päästyään loppuun jäi hän hiljaa paikoilleen tähystellen uneksivin katsein ulos avaruuteen. Tunne todellisesta romaanista levisi hänen mielikuvitukseensa kuin lämmin sumu. Tämä kosintakirje kädessään, häät takanaan. -- olihan hänellä oikeus uneksia.

Hänessä oli omituisesti sekoittunut terve ymmärrys ja liiaksi jännitetty tunteellisuus. Vaikka tilaisuutta olisi useinkin ollut, ei hän koskaan ollut antautunut viattomaankaan rakkaus-seikkaan osalliseksi, sillä hän joka silmänräpäys muisti, että semmoisesta hänelle itselleen tulisi harmia ja etteivät tytöt koskaan voineet olla tarpeeksi varovaisia. Viekkaasti kuin koronkiskuri koetti hän houkutella ihailijoiltansa niin monta näytettä heidän tunteestaan kuin mahdollista. Hänellä oli ihmeteltävä taito kiskoa naiselliselle suloudelle näitä veroja, jommoisina olivat serenaadit, kukkavihkot, onnittelu-sähkösanomat, rekiretket ja monet muut, vaan koskaan ei hän antanut mitään takaisin. Hän oli ystävällinen ja liehakko ja keikailija juuri siihen hienoon määrään, että se pidettiin hyvään käytökseen kuuluvana. Hän ei millään muotoa ollut mikään lemmetön kaunotar, vaan hän ei koskaan unohtanut oivallista kasvatustansa.

Hän taisi nauttia silmäyksestä, kädenpuristuksesta, tanssista, johon tanssittaja osasi hänen kokonaan kiinnittää, ja huolimatta jokseenkin täyteläisestä vartalostaan tanssi hän niin keveästi, pehmeästi, viehättävästi, ettei yksikään tyttö kaupungissa vetänyt vertoja hänelle. Tehtiinpä oikea väkirynnäkkö hänen järjestelmänsä johdosta tanssijaisissa. Vaan koskaan ei kukaan voinut tietää, tokko hän edes huomasi näitä suosionosoituksia, jotka aina näyttivät häneen yhtä vähän vaikuttavan eivätkä koskaan saattaneet häntä ilmaisemaan vihaa eikä tunnetta toiselta puolen.

Vaan omassa mielessään liitti hän nämät salaiset riemuvoitot kaikkiin muihin, huomattavampiin. Ne sanoivat hänelle, että vaikkei hän ollutkaan kaunis -- jonka hän aina tunnusti naispuolisille ystävilleen -- niin oli hänellä ainakin kykyä miehiä arvostelemaan, jolla on sanottu äärettömän paljon enempi. Hän tiesi aivan hyvästi, mikä se oli, joka teki tämän magneettisen vaikutuksen toiseen sukupuoleen. Hänen vaatetuksensa edistivät aina joitakuita ominaisuuksia hänen ulkomuodossaan. Itsensä vaatettaminen oli hänestä suloinen taide, ja hän osasi sovittaa kuosin oman makunsa mukaan.

Eikä vähän vaadittukaan keksintökykyä, kun tahtoi olla aina uusi, aina huomiota herättävä.

Tanssijaisten jälkeinen päivä oli hänestä suuremman arvoinen kuin itse tanssijaiset. Silloin oli hän aina väsyksissä, ja äiti piti hänestä kahta hellempää huolta. Hän taisi silloin loikoa tunnista tuntiin lepotuolissaan pää nojautuneena sen selkälautaa vastaan ja silmät kiinni, vajonneena suloiseen nautintoon ja voipumiseen, komea huone ympärillänsä. -- Äiti pani hänen tanssipukunsa korjuuseen ennenkuin Marianne nousi, sillä tätä aina iletti nähdä sitä, sanoi hän. Ainoastaan viuhkansa hän tahtoi pitää esillä. Oli sanomattoman suloista pitää sitä sormiensa välissä, kun muistinsa eleli uudestaan illan tapauksissa. Kuinka hauskaa oli puolittain nukkuen levätä siinä ihailun ja ikävöimisen ilmakerroksessa, jonka hän vielä tunsi itseänsä ympäröivän ja jota hän muun ilman muassa luuli täysin keuhkoin hengittävänsä, niinkuin kuihtuneiden ruusujen tuoksua! Silmäys, kosketus, joku mitättömyys voi asettaa hänet sellaiseen mielentilaan koko päiväksi, jolloin äidin lemmelliset kädet häntä armastelivat ja hän oli väsynyt ja tyytyväinen.

Hieman tämmöiseltä tuntui hänestä nytkin, vaikkei mieliala tullut muistoista, vaan tulevaisuuden unelmista. Hän ajatteli mielikuvituksissaan sitä vaikutusta, jonka hän mahtoi tehdä tähän mieheen, johon hän itse niin vähän oli kiinnittänyt huomiotansa, että tuskin muisti hänen muotoansa. Hän tunsi heidän välillänsä olevan suuren erilaisuuden; se rajoitteli hänen luulotelmiansa. Hän koetti kuvailla tätä miestä mieleensä. Hän luuli hänen luonnossaan olevan jotain väkivaltaista, joka piileskeli tuon tyynen pinnan alla. Tämmöinen huima vallattomuus, josta hän uneksi, -- siinä oli jotakin, joka kutkutti hänen kasvihuoneessa puhjennutta naisellisuuttansa, kun ajatteli olevansa semmoisen, melkein raa'an luonteen rakastama. Se oli vähän satumaista ja lumoavata sekä herätti uteliaisuuden miettimään miten olisi, jos olisi tahdottomana, suojattomana annettu alttiiksi sellaiselle miehelle. Tätä juuri Marianne uneksi. Hänellä oli määrätön himo tulla rakastetuksi ei ainoastaan ihmisenä eikä myöskään naisena, vaan melkein lapsena, joka vastustamatta antaa kuljettaa itseänsä vaikka mihin. Hyväilyillänsä kesyttää jonkun Loordi Rochesterin julmuuden, -- siitä olisi hänen päänsä voinut joutua pyörälle. Siitä nautti hän, kuin olisi hän laskenut mäkeä ja tuntenut samassa kauhistavaa väristystä. Mariannen kaltaiset luonteet osaavat tätä arvostella.

Jos Börje Olsson olisi ollut köyhä, ei Mariannen mieleen koskaan olisi juolahtanutkaan häntä ajatella, silloin olisi hän aivan yksinkertaisesti saanut vaipua mitättömyyteen. Vaan isä oli varmasta lähteestä saanut tietää, että kalunkirjoitus isävainajan jälkeen oli tehnyt vähän enemmän kuin kaksisataatuhatta kruunua, ja niinä kahtena vuotena, joina Börje oli hoitanut perintöänsä, ei se suinkaan ollut vähentynyt. Ja raha antoi voimaa ja vapautta. Börje Olsson voi kyllä mennä naimisiin ja viedä vaimonsa kotiinsa, ja jokapäiväiseltä näyttävän avioliiton helmoissa saattoi kyllä löytyä joku Rochester pehmeiden käsivarsien kesytettäväksi.

2.

Syyskuun päivä oli rankka ja kylmä, vettä virtaili kaduille ja solisi kaikista katon vesijohdattimista alas. Oli vallan päätä kysynyt, kuinka aamupäivällä olisi päästy pojista ja perheeseen yhdistetyistä vuokralaisista, vaan heidät saatiin menemään kirkkoon. Vähän yli kymmenen piti Börjen tulla.

Jokainen tunsi olevansa vähän levoton. Äiti oli ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin päivällistä varten ja käveli nyt juhlapuvussa huoneesta huoneeseen. Isä lipsutteli korvat hörhöllään ympäri huonettansa, valmiina aukaisemaan, pienimmänkin kilinän kuultuansa. Marianne astuskeli edestakaisin pitkin vierashuoneen mattoa kädet selän takana ja katsellen pieniä jalkojansa, joissa oli tummanpunaiset atlassikengät suurine rosetteineen. Niiden anturat olivat niin ohuet, että jalka voi esteettömästi ja pehmeästi taipua jokaisella askeleella. Hänellä oli kapeat, hienosti muodostuneet jalat, joita ei koskaan tarvinnut likistää, jotta olisivat pieniltä näyttäneet, ja jotka -- niinkuin kädetkin -- eivät näyttäneet olevan oikeassa suhteessa muuhun ruumiiseen, joka nuorelle tytölle oli jokseenkin kookas.

Tottumus hiljaa tuuditella vyötäisiänsä, taaksepäin nojautuva niska ja lyhyt kaula loivat hänen esiytymiseensä jonkinlaista pehmeätä vallattomuutta, joka tarttui muistiin ja saattoi mieleensä palauttamaan hänen persoonaansa. Kukaan ei voinut häntä ajatella, muistamatta tätä luonteen mukaista käyntiä, joka oli laiskehtiva, nautinnouhimoinen joka liikkeessään.

Hänen tukkansa oli pieni, pehmeä ja kullanpaistavainen. Se oli koottu korkealle päälaelle kreikkalaiseen solmuun, joten hiusten raja niskassa jäi paljaaksi. Muutamat vallattomat suortuvat muodostivat seppeleen hänen otsallensa ja kaulaansa; ne olivat niin lyhyitä kammattaviksi ja olivat hentoja kuin hieno untuva.

Hän tunsi olevansa liikutettu, mutta ei tuntenut vastenmielisyyttä. Viime päivinä oli asiaa pohdittu joka puolelta, ja mitä enemmän sitä pohdittiin, sitä enemmän saatiin syytä Mariannen myöntymiseen. Koko suvun tädit ja perheenisät pitivät hulluutena päästää mitään semmoista pois käsistään, ja Marianne tuli tarkemmin perehtyneeksi isänsä rahalliseen kantaan, kuin hän koskaan oli ollut.

Kaikki viittasi siis kihlaukseen.

Kaikki tyyni oli koetettu pitää salassa Mariannen veljiltä, vaan jollain tutkimattomalla tavalla näkyi heidätkin yleinen mielenjännitys vallanneen, vieläpä palvelustytötkin kyökissä aavistivat jotain tavatonta olevan tekeillä.

Hermoja koetteli se pitkäveteisyys, jolla minuutit kuluivat, ja yksitoikkoisesti solisi sade kadulla. Marianne käyskenteli ja ihmetteli, mitä hänen pitäisi sanoman ja mitä Börjen pitäisi sanoman. Hän oli mieleensä kuvaillut kaikki jo edeltäpäin, vaikka hän tiesi, että todellisuus tulisi vallan toisenlaiseksi.

Soitettiin. Hän säpsähti. Nyt oli hetki tullut!

Hän kuuli isänsä äänen eteisestä, sillä kaikki ovet huoneistossa olivat auki. Ja hän kuuli toisen äänen, jota ei tuntenut -- se oli matala miesääni -- eteisen ovessa kuului askeleita, jotka sitten lähestyivät huoneen kautta.

Vieras teki kumarruksen ja lähestyi sitten Mariannea, tulevan appivaarinsa seuraamana, joka kävellessään koetti pitää kurissa tyytyväistä hymyänsä.

Odotus ja uteliaisuus oli niin teroittanut Mariannen silmät, että hän yhdessä sekunnissa oli päässyt koko persoonan perille kaikkine erityiskohtineen.

Puku oli moitteeton, vaan käynnissä ja ryhdissä oli jotakin maalaista, -- jotain raskasta ja jäykkää.

Hän ojensi Mariannelle kätensä ja tervehti häntä kuin tavallista vanhaa tuttavaa. Hänessä oli vakavuutta, joka vaikutti toisiin.

Istuttiin ja ruvettiin puhumaan tuulesta ja ilmasta. Välistä näytti hymy tahtovan päästä leikkimään kosijan kasvoilla; hän näkyi selvästi pitävän asemaa ilveellisenä. vaan pysyi toki totisena. Appivaari oli nähtävästi enemmän hämillään kuin hän.

Kaikki asiaankuuluvat olivat olevinaan, kuin ei olisi mitään tavatonta tekeillä. Marianne istui ja teki havainnoita tulevaisesta sulhostaan. Vaikea oli saada selville, pitikö häntä rumana vai ei. Hänellä oli tuuhea musta täysiparta, jota ei luultavasti ollut koskaan leikattu: mustat kiillottomat hiukset, jotka kähertyivät ohauksien kohdalla; tasainen auringon paahtama iho ja lyhyt suora nenä. Ei mitään tavatonta löytynyt hänen muodossaan, ja se voi helposti haihtua mielestä. Sitten oli hänellä vaaleat, harmaat silmät, jotka tummasta ihosta ja lyhyiden mustien kulmakarvojen alta kummallisella tavalla pistivät näkyviin. Silmät olivat tyynet, tarkkaavaiset, niin että ne vaivatta ja helposti näyttivät voivan tunkeutua pohjaan asti kaikessa. Silmäkulmissa oli hänellä pieniä ryppyjä, jotka saattoivat silmät helposti näyttämään kujeellisilta.

Kun rouva Björk oli tullut sisään ja puhuttu kaikenlaista, sai isäntä äkisti tärkeän kirjoituksen valmistettavaksi, jonka tähden hän anteeksi pyydettyään lähti hetkeksi pois. Heti sen jälestä kutsui joku emäntää talouden toimiin, ja nuoret jäivät yksikseen.

Tukala äänettömyys tuli pariksi silmänräpäykseksi.

"Noh?" sanoi mies.

"Niin, mitä minun pitäisi sanoa?"

Marianne istui vähän matkan päässä ison akkunan vieressä salin nurkassa. Börje meni nyt hänen luokseen, niin että he joutuivat istumaan vallan vastapäätä toisiansa ja olivat molemmat täydessä päivän valossa.

"Niin kauvan kun asia on tällä kannalla ei meistä ikänä tule kuitenkaan tuttavia," sanoi Börje, "sillä, jos me yksinämme rupeamme seurustelemaan, saavat ihmiset vettä myllyynsä, ja jos toisia on aina meidän kerallamme, emme koskaan pääse toisiamme lähemmäksi. Silloin täytyy meidän, kuten nytkin, katsella toisiamme ja puhua kaikkea mahdollista tyhjää, jota emme edes omilla ajatuksillamme viitsi seurata."

Tämä nyt ei tuntunut ollenkaan siltä rajulta intohimolta, josta Marianne oli uneksinut, vaan tämä oli maltillista tyyneyttä, joka teki miellyttävän vaikutuksen.

"Kyllähän se on totta," lausui Marianne ja hypisteli kädet polvilla viheriätä lehteä, jonka hän oli nyäissyt jostakin ruukkukasvista.

"Niin, ja tärkeintähän on meille tulla sellaisiksi ystäviksi, että voimme näyttää toisillemme, minkälaisia olemme, ja että luottamus ja vilpittömyys voisi syntyä välillemme."

Oli omituista kuulla hänen puhuvan. Ääni ei ollut erittäin sointuva ja hän puhui harvaan ja johdonmukaisesti, omituista oli se, että Mariannen mielestä tämä ääni ei ollut vieras; hän luuli sen kuulleensa monta, monta kertaa ja oppineensa siitä pitämään. Kaikki oli siten vallan toisin kuin hän oli odottanut, -- ei mitään kiihottavaa mielenliikutusta, ei mitään jännitystä eikä sydämen tykytystä.

Äänettömyyden kestäessä oli Börje istunut häntä katsellen, ja nyt loi hänkin silmänsä ylös, ja he katselivat toisiansa silmiin, vaan Marianne ei vastannut, loi vaan silmänsä punehtumatta taas alas.

"Eiköhän olisi sentähden parempi, että nyt jo menisimme kihloihin? Koska ei ole ollut mitään rakkaushistoriaa eikä muutakaan välillämme, on luullakseni parasta alkaa siitä syrjästä."

Marianne loi silmänsä ylös melkein pelästyneenä.

"Niin niin," sanoi Börje vakavan leikillisesti, "kyllä semmoinenkin tulee, vaan kaiken täytyy saada kasvaa ja itää itsestään, eipähän liene vallan tärkeätä, syntyykö se kihlauksen toisella tai toisella puolella."