Part 1

Chapter 13,060 wordsPublic domain

MARIA

Vanhan legendan mukaan

Kirj.

ARVID JÄRNEFELT

Otava, Helsinki, 1897.

Hietaisella lakeudella ulkopuolella Juudan kaupungin porttia kulki kylästä kaupunkiin päin kaksi naista. Päivän aurinko paahtoi vielä kuumasti autereiselta taivaalta, vaikka oli jo iltapuoleen kallistumassa. Heillä oli valkoiset hunnut löyhästi päälaella ja kummallakin yhdenväriset tummansiniset hameet yllä.

Vanhempi heistä, Elisabet, oli naitu vaimo. Hän oli pitkä kasvultaan, hoikka vartaloltaan. Hänen kapeat kasvonsa katsoivat tyyneesti ja arvostelevasti maailmaan, pienet, lempeät huulet kääntyivät vähän vinoon hymyillessä ja silmäkulmat kohosivat kummastuessa ylös, mutta eivät nostaneet luonta ylemmäksi silmän puoliväliä.

Toinen oli nuorempi, Maria. Hän kulki paljain jaloin, arastellen kuumaa hiekkaa ja koettaen valita kovempia paikkoja.

Hänen nauraessaan tai kuunnellessaan toinen helposti eksyi pois puheaineesta, katsomaan kuinka hänen kasvojensa rakennus oli hienosti tarkoitukseensa muodostettu ja samalla peittyi terveen kellertävän ja punertavan ihonvärin pyöristettyihin piirteisin. Mutta ulkonaisen viehättävyyden ohella kiintyi katsoja häneen erittäin siksi, että hänessä oli niin ratkaisematonna kysymys, minne hän kuuluu: kuuluuko totisiin ihmisiin vai suostuuko hän kevytmielisien kanssa. Niinkuin läikkyvä veden pinta, joka yhtä hyvin voi tyyntyä peiliksi kuin kehittyä mudansekaiseksi tyrskyksi, niin oli Mariakin vaan ulkonaisen vaikutuksen liikuttama, tietämätön siitä, mikä oli edessä. Hänen kasvoissansa eli semmoinen huolettomuus kaikesta totisesta, että jos hänen kanssaan seurusteli hurskas ihminen, tämän täytyi tuntea sääliä ja levottomuutta, kun niin kaunis luonnon tuote oli menemäisillään hukkaan totuudelta, ja iloita niinkuin aarteesta, jos kuuli yhdenkin sanan hänen huuliltansa, joka saattoi tulla sillaksi hengen maailmaan. Mutta hänen kauneudessansa oli myöskin niin paljon totista puhtautta että kevytmieliselle ihmiselle tuli kiire saada hänet mukaansa, naurattaa häntä ja suostuttaa itseensä.

Kun Elisabet pysähtyi irtautunutta kengännauhaansa sitomaan, käveli Maria edelle jalallaan huviksensa tasoitellen jäljet, mitkä joku ohikulkenut kameli oli hiekkaan jättänyt. Hän hymyili itsekseen ajatellen mitä kohta sanoisi. Ja kun Elisabet ennätti rinnalle, hän sanoi:

-- Muistatko että minä aina ennen kyselin sinulta mimmoista on olla naimisissa?

-- Muistan.

-- Ja oletko yhtään huomannut etten enää semmoisia kysele?

-- Todella. -- Elisabet katsoi häneen kummastuneena. -- Mitä sinä tarkoitat, Maria?

Maria rupesi nauramaan.

-- Tarkoitan, että minä tiedän kysymättä.

-- Maria, Maria, mitä kaikkea sinä minulta salaatkaan.

Mutta Maria alkoi hyräillä osoittaaksensa että tämä kysymys oli hänelle yhtä vähäpätöinen kuin ne pilvet, joita hän silmät rypyssä oli katselevinaan. Vasta kun hän huomasi Elisabetin aran ja huolestuneen katseen, tuli hän lähemmäksi ja sanoi:

-- Siitä saakka kuin viimeiksi kävin teidän kaupungissanne, on paljon tapahtunut kaikellaista. Älä minua pidä enää samana viattomana ja tietämättömänä tyttönä kuin olin silloin.

-- Minä tiesin ainoastaan, sanoi Elisabet, että hän sinua ahdisteli ja että sinä häntä pakenit. Onko nyt toisin?

-- Niin, niin juuri. Minä pakenin ja hän ahdisteli.

Marian kasvoissa liikahti elävä puna ja silmät loistivat. Hän katsahti Elisabetiin tutkivasti ja sanoi sitten:

-- Kerran, tiedätkö Elisabet, minä olin paennut puutarhaan. Luulin olevani ihan yksin siellä. Mutta äkkiä, kuun kalmeassa valossa, lehtien välitse, huomaan jonkun liikkuvan. Hirveä aavistus täytti minun sydämmeni. Veri tulvahti päähän, tahdoin paeta, mutta jalkani eivät kannattaneet minua. Yhtäkkiä näen, kuinka hänen kätensä -- vaaleat sormet ja niissä paljon kiiltäviä jalokiviä, -- kuinka hän sysää oksan syrjään ihan minun edestäni. Hän katsoo ohitse eikä huomaa minua, -- ja niin hän kääntyy takasin. -- -- Silloin, Elisabet, kävi niin, että minun pelkoni haihtui ja sydämmeni lakkasi tykkimästä, ja minä kuuntelin ja olisin tahtonut kuulla oksien jälleen risahtavan, olisin tahtonut että hän olisi jälleen hakenut minua, tullut ja ottanut minut. Ja samassa kuulinkin hänen äänensä: "Maria, missä sinä olet?" Minä unohdin kaikki, -- luuletko että olisin silloin voinut muistaa sinun varoituksiasi, -- kaikki unohdin, sinut ja Jehovan ja koko maailman. Ja niin hän sitten tuli.

Sen yön perästä minä olin niinkuin huumeessa. Ajatukseni eivät pysyneet koossa enkä minä ymmärtänyt mitä ne tytöt puhuivat, jotka kävivät luonani nauramassa ja juttelemassa. Siitä saakka on hän aina hämärässä salaa tullut minun luokseni ja viipynyt aamun koittoon asti. Mutta yhtenä yönä minä säpsähdin ja rupesin häntä pelkäämään. En tiedä mikä minuun tuli. Minä karkasin kaupungistamme ja tulin sinun luoksesi.

-- Mutta Maria, etkö tiedä että laki rankaisee sinua, että sinä -- että sinä.

-- Kuka siitä saisi tietää! Kyliä minä tunnen monta tyttöä, jolle on samallaista tapahtunut.

Sittenkuin he olivat kulkeneet pitkän aikaa äänettöminä, sanoi Elisabet rauhallisella ja lauhtuneella äänellä:

-- Maria, mitä sinä sanoisit jos saisit lapsen?

Maria sävähti punaseksi.

-- Minä en tahdo, minulle ei saa semmoista tapahtua. Mutta jos, niin -- tiedätkö niitä on tyttöjä, joille on semmoistakin tapahtunut eikä kukaan ole saanut sitä koskaan tietää.

Ja hän käänsi uhkamielisesti kasvonsa pois Elisabetista, joka häntä tarkasteli.

Mutta kun he olivat taas kulkeneet äänettöminä kauan aikaa, sanoi Elisabet:

-- Kuinka kummallinen on tämä maailma! Minä olen jo vanha ja minun mieheni Sakari on jo vanha emmekä me vielä ole laanneet rukoilemasta, että kerran saisimme lapsen. Niin ja tiedätkö, juuri näinä aikoina minä aavistan -- en minä varmaan tiedä -- että meidän toivomme toteutuu. Ja sentähden minä olen salannut itseäni Sakarilta ja viettänyt hurskasta elämää, että me tahdomme synnyttää Jumalalle. -- Mutta kuinka kummallista se on: minä en mitään niin toivoisi kuin lasta, ja sinä sanot, että tahtoisit päästä lapsesta, jos sen saisit.

-- Ah Elisabet, sanoi Maria tyytymättömänä, -- kaikki nyt meiltä pilaantuu: me ajattelimme huvitella itseämme tällä matkalla ja sinä rupeat semmoisia ikäviä puhumaan.

Hän hidastutti kulkuansa ja alkoi valitella, ettei hiedikkö jo vihdoin päättynyt.

Väsyneenä hän istui alas hiekalle, mutta se oli niin kuumaa, että hänen piti kohta nousta jälleen.

-- Tule, tule Maria, sanoi Elisabet. Tiedätkö mitä, tänä iltana alottaa Sakarias opetuksensa. Me menemme kuuntelemaan synagogan parvelle.

Mutta Maria oli kadottanut kaiken halun kävellä. Hän pysähtyi tuon tuostakin ja kääntyi taakseen katsomaan ihankuin ei olisi jaksanut päättää kummanne päin menisi.

-- Niin nuori sinä olet ja voit noin väsyä! Mutta koeta vielä vähän. Tule kaupunkiin asti. Kuules kun jo kuuluu melu sieltä.

Elisabet tarttui hänen käteensä ja veti mukaansa, ja niin he rupesivat kulkemaan vierekkäin rivakammin. Mennessä sanoi Maria:

-- Minä olen väsynyt oikeastaan ihan toisella tavalla kuin sinä luulet. Kävellä voisin vaikka Jerusalemiin asti, mutta minä en jaksa ajatella niinkuin sinä tahdot. Sinähän sanot, että Jehova on jokaisen jumala ja antaa enkeliensä puhua jokaisen sydämmeen. Miksi ei hän puhunut minulle silloin. Ei, Elisabet. Kaikki sinun varoituksesi ja kaikki minun yritykseni tulla samallaiseksi kuin sinä ne olivat silloin minulle niinkuin tämä auringon paahtama hiedikkö, kuiva ja toivoton. -- Niin minä kuulin ne sanat: "Maria, missä sinä olet." Ja ilman että olin saapunut erämaasta siimekseen, minun oli yhtäkkiä vilpoinen olla ja leuto tuuli hiveli ihoani; ilman että olin löytänyt lähdettä, hyydyttävä vesi sammutti janoni; ilman että olin saapunut matkan perille, hän tempasi minut keskeltä nääntymystä ja antoi minulle tyytymyksen. -- -- Ah, Elisabet, se ei ollut Jehovalta.

Elisabet rupesi puhumaan Aabrahamin uskosta.

Mutta he lähestyivät jo kaupungin porttia ja Marian mieli olisi tehnyt pian sisälle. Hänen huomionsa kääntyi sentähden pois keskustelusta, ja hänen kasvonsa saivat taas entisen iloisen ja elävän ilmeen, ja vaikka hän oli kuuntelevinaan mitä Elisabet sanoi, ei hän enää kuullut.

Kun he tulivat portille kaupungin muurin alle, istui Elisabet alas muurin portaille ja alkoi pyyhkiä tomua jaloistaan ja puhdistaa vaatteitaan. Mutta Maria meni malttamattomuudessaan ylös muurille, josta näkyi yli kaupungin torin ja kaikki ihmiset, jotka liikkuivat siellä.

Kun tämä näky aukeni hänelle, hän katsahti takasin Elisabetiin ihankuin olisi tehnyt synnin.

Oli iltapuoli, tyyni kuin aukean meren peili. Taivas oli korkea ja kaikki ilmakerrokset yhtenä punertavana kokona. Se puna heijastui kaupungin kattoihin, öljypuihin ja ihmisjoukkoihin, joitten melu oli kuin vaikeneminen tämän sanomattoman, ylhäisen hiljaisuuden alla. Liikkumattomat pilvet milloin vyöryttivät jättiläismuotojansa taivaan rannasta ylös keskustaa kohden, milloin repaleisina jonoina käsivarsiansa kurotellen olivat yhteen suuntaan rientävinään. Mutta niiden liikkumattomuudessa oli pelottavaa uhkaa. Sille, joka niihin katsoi, ne sanoivat: emmekö ole korkeammalla, suuremmat kaikkea muuta, -- me kokoonnumme kohta ja hävitämme tuon maailman humuinensa, joka on vaan kuin kärpäsen surina meidän korviimme, ja koko kansan, joka on niinkuin tomuhiukkanen meidän allamme.

Mutta Maria et tahtonut katsoa korkeuteen ja tiesi että ne olivat vaan pilviä, jotka voivat kohta muuttua ja kohta eivät enää uhkaa. Hän katsoi vaan niiden punaseen heijastukseen maassa, ihmisiä, jotka ilosesti liikkuivat torilla. Siellä täällä pitkin muuria kiilteli komeain roomalaisten vahtisotamiesten kypärit pimeää taivaanrantaa vasten.

Kun Elisabet tuli ylös muurille nosti hän kätensä ihmettelystä.

-- En ole minä nähnyt taivasta tuommoisena, sanoi hän. Näetkö kuinka pilvet kokoontuvat ihan meidän päällemme. Maria, mitä nyt on tulossa; koko maailma punertaa niinkuin veressä.

Mutta Maria katsoi kaupunkiin päin.

-- Kuuletko, sanoi hän, ne soittavat huiluilla ja harpuilla -- ne on maaherran tanssijat, ne kulkevat hoviin, ne ovat Roomasta tuotetut. Katso kun kaikki väki juoksee heidän perässään, -- joudu Elisabet, ehkä vielä saamme mekin nähdä.

-- Kun minä katson tuota taivasta, minusta näyttää niinkuin kohta tulisi jotain kummaa tapahtumaan. Suuri Jehova, suojaa Israelia! Maria, etkö sinä tunne ilmanhengestä, että jotakin tulee -- tulee, tulee!

-- Mitä sinä puhut tulemisesta, -- tuossa tulee roomalainen sotamies pitkin muuria, katso kuinka hän on kaunis! Saa nähdä mitä hän sanoo meille.

Elisabet säikähti, tahtoi vetää Mariaa alas.

-- Et saa puhua sen kanssa, sanoi hän, Etkö näe, se on roomalainen.

-- Mutta hän on kauniimpi ja komeampi kuin yksikään israeliitta. Katso Elisabet!

-- Meidän sortajamme, Jehovan vihollinen!

Sotamies pysähtyi ja huusi heille muutamia juutalaisia hellittelysanoja, joita osasi. Mutta he menivät mitään vastaamatta pois kaupunkiin.

Heidän tullessa torille tulvasi väki jo takasin, joka oli juossut maaherran tanssijattaria ja soittajia saattamaan. Ne olivat jo menneet sisälle maaherran taloon. Nauraen ja melakoiden kaikki puhuivat vielä niistä, kuka roomalaisista tytöistä oli ollut kauniin ja kellä oli ollut paras puku. Ja he rupesivat jälleen käymään jonoissa edestakasin toistensa ohitse. Kaupustelijat jälleen huutelivat tavaroitaan, joita ei kukaan enää viitsinyt katsoa. Huoli ja ajatus oli kaikilta poissa ja se satumainen puna taivaasta oli sulattanut kaikki toisilleen vieraat ihmiset samaan keveään mielialaan, ne olivat kauniimmat ja tutummat toisilleen. Huutelipa joku avatusta ikkunasta kivitalon yliseltä, tai venyi likasilla portailla ja katseli ohikulkevia, tai leikki ilotyttöjen kanssa, tai yhtyi kulmaan supattelemaan heidän kanssaan, tai käveli jonossa katsellen jokaista vastaantulevaa, -- kaikki ymmärsivät toisensa ja sen mikä heidät veti tänne torille. Ja mitä myöhemmäksi oli tullut, sitä vähemmän oli lapsia ja vanhoja. Siinä oli nuorin, elonvoimaisin, paras Israelin sukupolvista, eikä enää kukaan huomannut katsoiko juutalainen tyttö roomalaista sotamiestä ja tekivätkö ne keskenään merkkiä ymmärtääkseen toisiansa. Ainoastaan kun joku fariseuksista tai juutalaisten ylimmäisistä kulki ohitse tai seisahtui iltarukoukselle kadun kulmaan, keskeytyi tämä elämä hetkeksi, juutalaiset erottuivat muukalaisista ja antoivat kunnioittaen tietä opettajalleen. Mutta niinkuin vesi sulkeutui kansanjoukko hänen jälkeensä ja liikkui sitten entiseen tapaan hänen mentyänsä.

Kun Elisabet ja Maria olivat tulleet torin poikki, tahtoi Elisabet kääntyä vasemmalle synagogaan päin, mutta Maria pysähtyi.

-- Minä jään tänne, sanoi hän.

Elisabet ei sanonut siihen mitään, kun näki että seuraaminen olisi ollut Marialle vastahakoista, Hän vaan huokasi, sopi hänen kanssaan mihin kätkisi portin avaimen, ja kääntyi menemään vasemmalle pois torilta.

Mutta Maria kääntyi katsomaan hänen jälkeensä, ja näki, että Elisabetin hameen lieve teki joka askeleella poimun kenkää vasten. Siitä rupesi Elisabet häntä niin säälittämään, että hän pysähtyi ja jäi kahdenvaiheelle menisikö hän sittenkin Elisabetin mukana Sakarin saarnaa kuuntelemaan.

Sakari, Elisabetin mies, oli pappi Abian vuorosta. Hän oli oppinut mies ja hänen nimensä oli tunnettu idän viisaiden joukossa, kaukana ulkopuolella Israelia. Mutta fariseukset, jotka opettivat Jerusalemissa, eivät pitäneet hänestä, sillä hän sekoitteli idän muukalaista oppia Mooseksen ja profeettain raamattuihin ja selitteli omin päin, oman järkensä avulla juutalaisten vanhaa lakia, väittäen että muukalaisilla oli profeettoja, joista juutalaisten kirjat eivät tienneet.

Muuten eivät fariseukset olisi paljo välittäneet tuosta Buddan palvelijoilta lainatusta opista, mutta heitä harmitti että kaikki hupakot saivat kuuntelijoita kansasta.

He seisoivat synagogan ääressä katsellen karsain silmin kuinka kansa tulvasi sinne kuuntelemaan Sakaria ja mennessään riiteli hänen sanoistaan, joita toiset olivat ymmärtäneet niin, toiset näin. Kaikki nuo lörpötykset olisivat olleet fariseusten mielestä hyvin vähäpätöisiä, mutta paha oli se, että kun kansa viehättyi semmoisiin pilventakaisiin haaveihin, tämä osotti, että se oli valmis ainakin hetkeksi unohtamaan kansallista pääkysymystään, että se alkoi ikäänkuin tottua roomalaisvaltaan, tottua siihen ajatukseen, että Israeli pysyy orjuudessa.

Fariseukset keskustelivat hiljaa keskenänsä, niinkuin olisivat tahtoneet sanojansa salata. Mutta heidän joukossaan kävi tulinen, kiihkoisa mielenpurkaus. Sillä juuri tänäpäivänä oli suuri häväistys kohdannut heitä, kun roomalainen käskynhaltia piti tanssiaisia pyhän sabbatin iltana.

Roomalaisten valta oli kasvamistaan kasvanut. Se oli pian maailman valta. Kaikki pienemmät kansallisuudet se hävitti ja sulatti itseensä. Oli nähtävästi tullut juutalaisten vuoro. Heidän jo kukistuneet ja nöyrtyneet naapurinsa ja jotkut publikaanit juutalaisistakin, jotka osasivat punnita ja arvostella, olivat tosin sitä mieltä, että kansojen kohtaloa ratkaisee väkevämmän kansan voima ja ettei kysymys siis juutalaisillakaan voinut olla muusta kuin ajasta. Jolla silmät oli nähdä ja korvat kuulla, hän ei voinut olla ymmärtämättä, että niin pienen kansan kuin juutalaisen vastustus oli aivan turha. Hetki vielä ja tästä kansasta ei olisi mitään jälellä. Ainoa pelastus oli siis heidän mielestään nöyrtymisessä ja yhtymisessä roomalaisen maailmanvallan aatteesen. -- Mutta niin eivät ajatelleet ne, joissa sykki oikea juutalaisveri, fariseukset ja muut kansan johtajat ja opettajat. Ihmissilmälle saattoi näyttää epäiltävältä, että juutalaiset voisivat säilyä ja puistaa ikeen hartioiltansa. Luonnonlain kannalta se saattoi olla mahdotonta. Mutta Jehova ei ollut luonnonlain sitoma. Milloin hän oli todistanut itseänsä, se oli aina tapahtunut vastoin luonnonlain tuomiota. Usko Jehovaan, luonnonlain herraan, oli johdattanut Israelin Punasen meren yli, -- usko Jehovaan oli tehnyt käärmeitten puremat voimattomiksi ja usko Jehovaan oli janoiselle kansalle kalliosta vettä vuodattanut. Tämä kirottu kansa jälleen kiusasi Herraa epäuskollansa, ja oli valmis polvistumaan sortajien eteen vaan siksi, että näki roomalaisia päitä olevan enemmän kuin juutalaisia. Roomalainen ei ole kasvultaan pitempi kuin juutalainen. Samallaiset silmät ovat juutalaisellakin, samallaiset voimat sen nuorisolla, samallaiset hapset sen vanhoilla, samallainen valtioviisaus ja hallitsemiskyky. Miksi juutalaisen siis pitäisi katsoa itseään vähemmäksi roomalaisen rinnalla! Kuka on antanut roomalaiselle vallan astua heidän isäinsä maalla, polkea sen pyhää tannerta! Tuo inhoittava ylimielinen valloittaja, joka raa'alla kädellään tahraa pyhyydet eikä sitten ole tietävinään että olisi mitään pahaa tehnyt, -- joka saa rankaisematta häväistä ja nauraa, varmana kun on, ettei sidottu voi häntä haavoittaa, -- hänenkö olisi määrä hallita maailmaa ja säätää sille lakia! Olisiko hän Israelin jumalan voittanut, tehnyt Jehovan voimattomaksi kostamaan sorrettujen puolesta. Kuka on unohtanut Jehovan valan Aabrahamille, kun tämä oli uskonsa todistanut: minä olen siunaava sinun jälkeläisesi ja tekevä ne lukuisiksi kuin taivaan tähdet tai rannan hiekkahituset, ja he valloittavat vihollistesi portit, ja sinun siemenessäsi tulevat maailman kaikki kansat siunatuiksi, koska sinä uskoit minun ääneni! Kuka siis uskaltaa epäillä Jehovan liittoa Israelin kanssa! Kuka uskaltaa epäillä että Jehovan vala on käyvä toteen, että Israeli on pakoittava kaikki kansat polvistumaan eteensä ja kohoova maailman herruuteen!

Mutta Sakari pappi saarnaili jotakin siveellisyys-kysymyksiä ja puhui itämaalaisista, jotka keritsivät tukkansa ja kielsivät koskemasta naiseen.

Kun kaikki kansa oli yksitellen mennyt sisälle, astuivat fariseuksetkin synagogaan ja sulkivat oven jälkeensä. He istuivat piiriin etummaisille tuoleille ja jättivät muun kansan taaksensa ja puhuivat kovaan keskenänsä.

Sakari tuli esille hätäisesti, niinkuin ei olisi huomannutkaan väkijoukkoa, otti Mooseksen raamatun palvelijalta, avasi kannen ja rupesi lukemaan ensimäisestä lehdestä maailman luomisen historiaa. Silloin tuli hiljaisuus.

Hän ei ollut hyvin vanha, mutta tuskalliset kysymykset ja lepäämättä liikkuvat ajatukset olivat piirtäneet hänen otsansa syviin uurteihin. Silmät olivat vajonneet kauas harmaantuneiden kulmakarvojen taa ja vaikka katseesta loisti rajattoman luotettava leppeys lähimmäiseen, näkyi sen ohella ja juuri siinä leppeydessä kärsivä, melkein hätääntynyt suru siitä, kuinka kaikkien ihmisten lopulta tulisi käymään. Usein hän, yhä synkempiin aavistuksiin vajoutuessaan, pani kätensä silmilleen, lujasti painaen pyyhkäsi alas yli koko kasvojen ja vasta sittenkuin oli näin ikäänkuin puristanut esille viimeisen toivonsa, saattoi jälleen jatkaa jokapäiväistä elämää. Hänen oli vaikea opettaa, sillä hänen totuuteen pyrkivä mielensä ei antanut rakentaa sulavaa lausetta, vaan alituisesti hylkäsi ja vaihtoi sanoja löytämättä koskaan semmoista, joka olisi täysin vastannut sitä mitä hän tahtoi ilmaista. Hän seuloi totuuksiansa ja halkoi hiuskarvoja, sanoivat fariseukset.

Sakari lopetti lukemisensa kertomuksella syntiinlankeemuksesta:

"Ja vaimo otti hedelmästä ja maistoi ja jakoi myöskin miehellensä ja hänkin maistoi. Silloin heidän silmänsä aukenivat, ja he näkivät olevansa alasti ja kutoivat yhteen viikunanlehtiä vaatteiksensa. Illan tultua he kuulivat Jumalan äänen, joka haki heitä puutarhasta. Aadam piiloutui vaimoinensa pensaikkoon. Mutta Jumala kutsui hänet esille sanoen: missä sinä olet. Hän vastasi: kuulin sinun äänesi puutarhassa ja hämmästyin, sillä olenhan minä alasti ja siksi piilouduin. Jumala sanoi: kuka on antanut sinun ymmärtää olevasi alaston? olet siis syönyt siitä puusta, mistä sinua kielsin syömästä. Aadam vastasi: vaimo, jonka minulle annoit, tarjosi minulle ja minä söin. Silloin Jumala kysyi vaimolta: kuinka tulit tämän tehneeksi. Vaimo vastasi: käärme vietteli minut syömään. Ja Jumala, kirottuansa käärmeen, sanoi vaimolle: suuren vaivan minä panen sinun päällesi sinun raskaana ollessasi, kivulla saat synnyttää lapsesi, tulet olemaan miehestäsi riippuvainen ja hän on sinua hallitseva. Mutta Aadamille hän sanoi: koska suostuit vaimosi tahtoon ja söit siitä puusta, josta olin sinua kieltänyt syömästä, olkoon maa kirottu sinun tähtesi, niukan leivän on se sinulle antava kaikkena elinaikanasi, orjantappurat ja ohdakkeet kasvavat pellollasi ja otsasi hiessä on sinun työtä tekeminen, kunnes itse muutut maaksi, josta olet otettukin, sillä tomua olet sinä ja tomuksi olet jälleen tuleva. Ja Jumala karkoitti ihmisen Eedenin puutarhasta, jonka itäiseen päähän hän asetti keruubit, välkkyvä miekka käteen, vartioimaan tietä elämän puulle."

Sitten Sakari antoi kirjan pois palvelijalle ja rupesi opettamaan:

Te sanotte, että näin tapahtui luomisen aikoina. Mutta minä sanon teille, ettei mitään semmoista ole koskaan tapahtunut, vaan se tapahtuu kaikki nyt parhaallansa. Tämä ei ole muinainen tarina, vaan se on, mitä me nyt näemme omilla silmillämme, ja mikä tapahtuu jokaiselle ihmiselle. Yhdet ovat niinkuin käärme heitä parhaallansa puhuttelisi, toiset niinkuin olisivat tulleet tietämään hyvän ja pahan, kolmannet niinkuin häpeisivät alastomuuttansa, neljännet niinkuin kuulisivat Jumalan tuomion. Mutta paradiisissa ei ihminen ole koskaan ollut. Sillä paradiisi ei ole se, joka on ollut, vaan joka tuleman pitää. Mutta näin on raamatussa kerrottu: Aadam ja Eeva luotiin ja olivat paradiisissa, -- että ihminen ymmärtäisi mimmoiseksi hän on tuleva. Niinkuin on sanottu profeetoissa: miekat taotaan sirpeiksi ja keihäät auroiksi ja karitsa on makaava leijonan vieressä. Sillä ihminen ei ole luotu, vaan luodaan parhaallansa, ja paradiisi on hänen täydellisyytensä asuinsija. Mutta hänen luojansa on Jumalan käsky hänen sydämmessänsä.

Jumalan käsky on se tuomio, joka on raamatussa kerrottu ihmisten päälle pannuksi, kun he paradiisista pois ajettiin. Mutta se käsky ei ole kirous ihmisille eikä se ole paradiisista pois ajaminen, vaan se on siunaus ihmisille, sillä se on tie paradiisiin. Tie on Jumalan ensimäinen ja pyhin käsky ihmiselle: kivulla pitää sinun synnyttämän, vaimolle, ja otsasi hiessä pitää sinun työtä tekemän, miehelle. Sillä näiden käskyjen täyttäminen tekee heistä sen mitä Aadam ja Eeva olivat ennen lankeemistansa, ja luopi paradiisin heidän ympärillensä.

Mutta minun sydämmeni täyttyy kauhulla, kun minä sanon tätä. Kumottu on ihmisiltä Jumalan ensimäinen ja pyhin käsky: otsasi hiessä pitää sinun työtä tekemän. Te Israelin miehet ja ylimmäiset olette sen kumonneet. Te olette vapauttaneet itsenne työstä niinkuin ikeestä ja kirouksesta. Te keräätte kultaa kukkaroihinne ettekä tahdo mitään tietää otsan hiestä, ei orjantappuroista, ei ohdakkeista eikä leivän niukkuudesta. Te sokeat opettajat, te tutkitte raamattuja löytääksenne vapahduksen Israelille, mutta itse seisotte sulkuna niiden porttien edessä, joista laumanne pitäisi mennä laitumelle. Sodomolaiset tiesivät sokeutensa hakiessaan Lootin porttia, mutta te luulette näkevänne ja siksi ei kukaan voi johdattaa teitä ulos erehdysten Sodomosta. Ja niin kulkee lauma teidän ympärillänne, se lauma, joka työtä tekee ja on raskautettu, ja pitää työtä kirouksenansa ja etsii tilaisuutta siitä päästäksensä, niinkuin hänen opettajansa.