Chapter 2

"Malta, malta, Niilo!" alkoi taasen Blasius-ukko, "minä tiedän hyvin, että sinä, niinkuin monet muutkin nuoret tuli-hullut, et juuri paljoa pidä kuninkaasta sentähden, että hän on paavin-uskolainen; mutta muista että hän nyt kuitenkin on kuninkaamme, jota meidän tulee totella ja pitää kunniassa: kuinka rehellisesti ja kunniallisesti Kaarlo-herttua sitävastoin käyttäikse, tuomitkoon Jumala!"

"Herttua tarkoittaa kuitenkin isänmaan parasta," vastasi Niilo, "ja kaikki rehelliset miehet, jotka toivovat menestystä totuudelle ja oikeudelle, pysyvät hänen puolellansa."

"Niin, niin!" sanoi Blasius. "Hänen ruhtinaallinen armonsa on viisas ja mahtava herra; mutta nyt on kuninkaalla täällä kuitenkin koko sotajoukko!"

"Semmoinen sotajoukko!" keskeytti Niilo ylpeällä hymyllä, "pari sataa taalalaista, jotka huomenna tulevat kaupunkiin, ja me, Tukholman porvarit, pidämme heidät helposti asemillansa. Mutta kyllä se meille vaivoja saa, sillä minun täytyy taasen mennä vahtiin."

Näin sanoen otti hän leveän iskumiekan seinästä ja meni ulos.

"Älä viivy kauvaa, Niilo!" huusi ukko hänen peräänsä. "Täytyyhän sinun kuitenkin tervehtiä Czarnkovskia."

Sitten kääntyi hän tyttärenä puoleen ja kiitti häntä siitä, että kaikki oli kunnossa ja valmiina vieraan tuloksi.

Ei viipynytkään kauvaa ennenkuin loistava ratsastaja seurue pysähtyi Blasiuksen portille. Uljas Czarnkovski, puettuna sulaan kultaan ja purpuraan, hyppäsi juoksijansa selästä ja heitti ohjat yhdelle monista palvelijoistansa. Blasius-ukko tuli portilla häntä vastaan ja sanoi hänen tervetulleeksi. Silloin puolalainen viittasi seuruettansa palaamaan leiriin takaisin, hänen itse seuratessa isäntäänsä huoneisin.

Uudistuneella mielihyvän tunteella näki loistava muukalainen taasen sen tytön, joka ensi silmänräpäyksestä pitäen oli hänessä saattanut aikaan tunteellisen vaikutuksen. Marian kaino tervehdys ja sydämmellinen kohteliaisuus, soivat hänelle yksin-kertaisen ja suloisen hempeyden, joka sitä enemmän miellytti ja ihmetytti häntä, kun se oli uutta sille, joka ennen vaan oli tottunut seurustelemaan maansa etevimpien ja sivistyneimpien kaunottarien kanssa.

Puolalainen otti aimo ryypyn espanjan viinillä täytetystä tervetulijais-pikarista, mutta näytti halukkaammin kuuntelevan Marian kainoja sanoja, kuin Blasius-ukon lystillisiä kokkapuheita ja taajoja kehoituksia juomaan.

"Minä en ensinkään pidä teidän kaupunkianne niin hyvän- ja kauniin-asemallisena, joksi sitä on minulle kiitetty!" virkkoi hän muun muassa. "Sehän on ihan vuorien ja metsien keskellä, ikäänkuin se olisi rakennettu keskelle jylhää itämaata. Ei! Näkisitte te Varsovan ja sen ympärillä olevat kauniit tasangot! Ne ovat tasaiset niinkuin ääretön vesi, ja uhkea Veiksel-virta kiertelee itseänsä pääkaupunkimme ohitse, ikaänkuin hopea-aalto, jolla kaikki, mitä maassamme on kaunista ja kallista, virtailee meille. Siellä näkee ja nähdään niin pitkälle kuin silmä kantaa."

"Meitä ruotsalaisia ei tarvitse nähdä niin pitkälle, emmekä me tahdo itsekään niin paljoa nähdä," sanoi Maria hymyillen, "me rakastamme enemmän vuorien ja laaksojen vaihettelevaisuutta, kuin väsyttäviä tasankoja; ja mitä teidän virtaanne koskee, on meilläkin täällä Tukholmassa semmoinen, jonka nimi on Määlari, ja jonka tuhansien saarien lehtimetsineen ja niittyineen, kylineen ja kirkkoineen, tuskin tarvinnee pelätä vertailua."

"Unohdattepa Tukholman paraan aarteen," sanoi puolalainen kohteliaasti, "unohdatte puolustajattaren, joka yksin sille antaisi äärettömän arvon."

"Hm! hm!" virkkoi Blasius-ukko, "tarkoitatte kai 'Kolmen Kruunun' tornia? Niin, varmaa on, että moni tanskalainen on puskenut päänsä veriseksi sen vanhoja muuria vastaan!"

Czarnkovski hymyili, katsoi punehtuneesen Mariaan, ja nielasi naurunsa aika ryypyn kanssa, jonka hän otti pikarista.

Blasius-ukko oli illaksi kutsunut luoksensa muutamia ruotsalaisia herroja, joiden tulo ei juuri näyttänyt huvittavan puolalaista. Hän tosin tervehti heitä kohteliaasti, niinkuin säädyllisyys vaati, mutta hän ei puuttunut heidän puheisiinsa, vaan puhui päin vastoin pikariansa huulillansa ja silmillänsä nuorta emäntää, joka siitä tuon tuostakin joutui tavan takaa hämillensä.

Ruotsalaiset herratkin näyttivät olevan nyreissänsä ja vähä-puheisina pöyhkeän puolalaisen seurassa. He katselivat häntä epäluuloisin silmäyksin, eivätkä näyttäneet saada hyvää makua viiniin, hänen maljaansa juodessansa.

Oli jo joksikin myöhään illalla, kun Niilo Kristerinpoika äkkiä astui huoneesen. Hänen silmänsä säihkyivät ja hän näytti olevan kovasti liikutettuna; mutta niinpian kuin hän näki kokoontuneen seuran, otti hän ikäänkuin hämmästyneenä askeleen taaksepäin ja jäi seisomaan. Blasius-ukko kiirehti häntä vastaan ja kysyi mitä kuului, Marian jäädessä seisomaan loitommalle ja kääntäen häneen levottoman silmäyksen.

"Ei mitään!" änkytti Niilo ja hänen äkkinäisyytensä sijaan tuli nyt kainous ja hämi, nähdessänsä niin monta ylhäistä herraa edessänsä. "Se oli vaan vähäpätöinen seikka!"

"Mitä? mitä?" kysyivät kaikki herrat, ja nousivat äkkiä istuimiltansa. Puolalaisenkin silmissä osoittihe uteliaisuus, vaikka hän nähtävästi rauhallisena jäi istumaan.

"Puolalaisten herrojen palvelijat ovat lyöneet muutamia porvarien renkiä ja työntäneet ne järveen," sanoi Niilo vihdoin; "mutta ne saatiin heti ylös, ja koko meteli on jo loppunut."

"Kuka riidan alkoi?" kysyi muuan herroista.

"Se oli -- se oli," änkytti Niilo nolona, ikäänkuin ei hän mielellänsä olisi loukannut vierasta herraa; "se oli herra Czarnkovskin lakeija, joka huviksensa ampui luodin erään porvarin hatun lävitse!"

"Semmoinen väkivalta käy liian pitkälle!" mumisivat herrat, ja kääntyivät nuhtelevin katsein Czarnkovskiin päin.

Hän nosti pikarin huulillensa ja virkkoi kylmästi: "Minä tutkin huomenna sen asian, ja rangaistutan syyllisen."

"Hm! hm!" alkoi taasen Blasius-ukko, vähän hämillänsä; "nyt on parasta ett'emme enään puhu siitä asiasta ennenkuin huomenna. Tule sinäkin juomaan Niilo! Mutta älä enään mainitsekaan sitä asiaa."

Niilo ei näyttänyt olevan oikein hyvillänsä puolalaisen seurassa, mutta tämä viittasi armollisella alentuvaisuudella hänen tulemaan lähemmäksi, ja sanoi: "Älkää peljätkö, nuori mies, en minä teille pahaa tarkoita!"

Sanomatta sanaakaan, mutta terävämmällä katseella, kuin hänen silmissänsä luuli olevankaan, istui Niilo pöydän viereen, jolle Maria, kenenkään huomaamatta ja ikäänkuin ajatuksissansa, asetti pikarin jonka hän itse oli täyttänyt.

"No, minua ilahuttaa nähdä teidät jälleen!" sanoi Czarnkovski hymyillen ja kääntyen nuorukaisen puoleen: "Te olette ravakka merimies, ja te olette nyt kokemuksesta saanut käsityksen sotalaivoista merellä. Jos tahdotte tulla minun palvelukseeni, saatte heti ruveta käskijäksi peräsimen vieressä Bresnovinallani, sen sijaan kuin viimein olitte sidottuna sullottu sen pohjaan. Maljanne, nuori mies!"

Niilo milloin punehtui, milloin vaaleni, ja kaikki muut läsnäolijat osoittivat tyytymättömyyttänsä puolalaista kohtaan tuimilla silmäyksillä. Blasius-ukko alkoi puhua: "Minä pyydän että te, ankara herra, näkisitte hyväksi unhottaa menneet asiat, niinkuin mekin ne olemme unhoittaneet; sillä totta teidän armonne ymmärsi, ett'ei niin pienellä jahdilla, kuin minulla oli, jonka teidän armonne näki hyväksi lahjoittaa Aallottarille, voinut olla mitään pahaa mielessä koko laivastoa vastaan."

"Sitä ette te ymmärrä!" keskeytti puolalainen ja rypisti suuttuneena silmäkulmiansa. Viini oli hänen hermoillensa tehnyt vaikutuksen, ja hän löi pikarin pöytään niin että sen pohjaan tuli iso lommo. "Minä kyllä huomaan," jatkoi hän, "ett'ei tässä maassa järjestys ja kunto juuri suurin vallitse. Pieni jahti ei pidä asianakaan kohdella sotalaivaa uhalla, ja talonpoika ja porvari tahtoo ruveta aatelismiehen vertaiseksi. Tämä ylpeys pitää kuitenkin lannistettaman, ja sentähden, tietäkäät se, on Sigismundo-kuningas kutsunut meidät tänne. Teidän moukka-ruhtinaallenne, herttualle, me kyllä säilö-paikan hankimme; tämä nuori mies on kokenut minkälaista minun Bresnovinassani on olla."

"Ja te luulette, herra Czarnkovski, että Kaarlo-herttua milloinkaan astuu laivalle, jolla ei Ruotsin lippu ole paljon Puolan lippua korkeammalla?" kysyi yksi ruotsalaisista herroista pilkallisesti nauraen.

"Ruotsin lippu korkeammalla kuin Puolan lippu?" kertoi puolalainen vihastuneena, laskien kätensä upealle miekkansa kahvalle. "Minulla on tässä sakset, joilla minä erinomaisen sukkelaa niistäisin sen sormet, joka rohkenisi nostaa muuta kuin minun maani ja minun kuninkaani lippua Bresnovinan lipputangolle."

"Ho, hoo!" sanoi ruotsalainen herra. "Onhan meillä ruotsalaisillakin laivoja ja miehiä, jotka minun tietääkseni ovat laveammalle näyttäneet sinikeltaista lippua, kuin teidän koreankirjavat riepunne ovat voineet loistaa. Saa nähdä mitä hyviä tapaatte saaristossa, jahka lähdette pois kiikistä, johon niin koreasti ryömitte, meille tullessanne!"

Czarnkovski nousi vihan vimmassa seisaallensa, ja kiiltävä sapelin-säilä lensi tupesta. Mutta Niilo tarttui äkkiä ja lujasti nostettuun käsivarteen, ja kun Maria huudahti pelästyksestä, asettui puolalainen heti, pyysi häneltä suurimmalla kohteliaisuudella anteeksi malttamattomuuttansa, ja toivoi Blasiukselle hyvää yötä.

Niilo tarttui hopeaiseen kynttilänjalkaan, jossa pari vahakynttilää paloi ja saattoi hänen huoneesensa. Vakaat ruotsalaiset jäivät kuitenkin vielä isoksi ajaksi jälelle, ja laskivat vihansa valloillensa, lyöden lujasti nyrkkiänsä pöytään.

* * * * *

Pöyhkeiden puolalaisten ja Tukholman porvarien jo ennestäänkin jännittynyt väli, kävi päivä päivältä yhä tuimemmaksi. Puolalaiset herrat eivät rangaisseet alammaisiansa heidän hillittömistä ja väkivaltaisista julkeuksistansa. Nämät, jotka sentähden pitivät kaikki hävyttömyydet heille luvallisina, saattoivat pelkkiä levottomuuksia kaupungissa aikaan, niin että Valdemarin-saaren loistavasta leiristä tuli kaupunkiin yhtä paljon levottomuutta, ja milt'ei vaaraa, kuin todelliseltakin viholliselta. Kuitenkin olivat kaupunkilaiset pitkämieliset ja kärsivät kaikkea ylivaltaa ja pilkkaa viimeisiin asti, vaikka heidän lopuksi täytyi puolustaa itsiänsä ilkivaltaisia vastaan.

Czarnkovski, jota vierasvarainen isäntänsä kohteli mitä suurimmalla hyväntahtoisuudella, koki kaikin tavoin vastata sitä, vaikka hän osoitti jyrkkää halveksimista toisille porvareille. Hän osoitti etenkin Marialle mitä suurinta kohteliaisuutta ja huomallisuutta, jota Maria koetti välttää, mutta jota hänen isänsä katseli erittäin suopein silmin, etenkin sitten, kun hän oli saanut tietää, että Czarnkovskin rikkaudet olivat hänen arvoansa ja ylhäisyyttänsä suuremmat.

"Herra Czarnkovski!" sanoi Blasius-ukko eräänä iltana; "teillä on luultavasti kaunis talo ja ihana morsian Varsovassa, jos rohkenen arvata."

"Minulla on kaunis talo," vastasi puolalainen, luoden katseen punehtuvaan Mariaan; "mutta se on tyhjänä, sillä se on kauniinta koristettansa, suloista morsiota vailla. Monesti olen uneksinut, kuinka minä olen tuonut sinne hempeän ulkomaalaisen immen; mutta minä en tunne ketään, joka minulle sydämmensä antaisi."

"Oh! kukapa ei antaisi sydäntänsä niin nuorelle ja kauniille herralle, kuin te olette," virkahti Blasius-ukko: "Teidän tarvitsee vain valita, ja minä olen varma siitä, että saatte, kenen vaan tahdotte vaimoksenne."

Samassa avattiin ovi ja Niilo astui huoneesen; hän pysähtyi ovelle hattu kädessänsä, ja näytti tahtovan puhua jotakin, mutta häneltä puuttui rohkeutta.

Maria, joka heti huomasi ett'ei hänellä ollut mitään ilahduttavaa kerrottavaa, loi häneen tuskallisen ja rukoilevan katseen, mutta Niilo ei nostanut silmiänsä häneen, vaan alkoi vitkalleen puhumaan: "Herra Czarnkovski! Teidän palvelijoillenne on nyt heidän röyhkeytensä maksettu; muutamat Kaarlo-herttuan soturit, joiden päälle ne karkasivat, antoivat niitä aika lailla selkään."

"Minun palvelijoitani selkään?" kysyi puolalainen ja nousi äkisti ylös. Tuulen puuskana töyttäsi hän ovelle ja katosi, tölmäten sivutse mennessään Niiloa rintaan, niin että hän meni seljällensä.

"Minne se nyt meni?" kysyi Blasius äimistyneenä. "Sinä tulit taasen oikein turmion tuojana tänne Niiloseni!"

Tulinen puna poskillansa nousi Niilo ylös. Sanaakaan sanomatta otti hän miekan seinästä ja aikoi mennä ulos.

Mutta Maria tarttui äkkiä hänen käteensä ja sanoi rukoillen: "Niilo! Älä mene nyt ulos! Viivy hetkinen vaan! Sinä olet nyt liian raivoisella mielellä. Niilo, minä rukoilen, älä mene nyt!"

"Maria!" vastasi hän, "velvoisuuteni kutsuu minua. Minun pitää mennä vahtiin."

"Mitä sinä tahdot, tyttö!" ärjäsi Blasius; "mene heti huoneesesi! Ja sinä, Niilo, mitä hänen on sinun kanssasi tekemistä? Mene! te'e tehtäväsi, ja sillä hyvä! Minä kyllä opetan tyttäreni tottelemaan."

Maria meni huoneesensa, peittäen kasvonsa käsillänsä ja Niilo lähti vaijeten pois.

* * * * *

Vahtitornissa, sen portin päällä, joka Kauppakadulta vei merelle päin, istui Niilo Kristerinpoika, tarkasti katsellen puolalaisten leiriin, jonka kirjavat telttirivit näkyivät Laivasaaren (Skeppsholmen) ja Linnasaaren (Kastellholmen) väliltä. Kirkas virta juoksi melkein huomaamattomalla liikkeellä kaupungin muurin vieressä, kuvastaen niiden uhkeiden laivojen kuvia, jotka vähän etäämmällä olivat valmiina viemään Ruotsin kuningasta pääkaupungistansa. Yleinen äänettömyys valliisi kaikkialla.

Vahdissa oleva nuorukainen antaui sydämmensä unelmille, jotka jokaista luonnon ihanuutta nautitessa, heräävät ihmisessä ja muodostavat yhdistys-siteen hänen sisämailmansa ja sen mailman kanssa, jonka kuvat näkyvät hänen ulkonaisille aistillensa. Hän muisteli lempensä hempeätä esinettä, jonka lemmen hän oli valmis hengellänsä vahvistamaan, mutta jonka määrän hänen kainoutensa ehkä ijäksi kätkisi sydämmensä syvimpään soppeen; hän tosin aavisti, että immenkin povessa häntä kohtaan paloi tunne, joka hänelle oli niin pyhä, että hän ainoasti etäältä rohkeni uneksia siitä ikäänkuin paremman elämän ihanimmasta autuudesta. Hiljainen kyynel kasti hänen silmiänsä.

Mutta pian hän huomasi outoa liikettä hänen edessänsä olevien molempien saarien välistä. Muutama iso vene kulki sotalaivoista leirille, josta kuului aseen kalsketta. Vihdoin näkyivät laivaveneet taasen, mutta täynnä puolalaisia soturia; ne soutivat suoraan kauppaporttia kohden. Niilo, joka ei tietänyt, jos tämä tapahtui kuninkaan käskystä, taikka jos se oli kopeiden puolalaisten omia julkeuksia, tuumi juuri jos hänen piti nostaman hätärymyä vai ei, kun hän huomasi että hänen käsivarsiinsa äkkiä otettiin takaapäin kiini, ja häntä itseä hinattiin takaperin torninportaita myöden alas. Kun hän oitis täyttä kurkkua huusi: "aseisiin!" välähti tikari hänen silmiensä edessä, ja ääni käski puolan kielellä hänen vaikenemaan. Hän vaikenikin, mutta niinpian kuin hän oli laahattu kadulle, ja siellä tunsi lujan maan jalkojensa alla, tempasi hän äkisti toisen kätensä irti, ja lujasti ottaen kiini vastustajansa kurkkuun vapautti hän toisenkin kätensä, mutta nyt tunsi hän tikarin terän luistavan sivunsa ja käsivartensa välitse. Vihdoin hän kuitenkin keksi sen keinon, että hän äkkiä juoksi muutaman askeleen sinulle, saattaaksensa paljastaa miekkansa.

Niinpian kun kiiltävä säilä välkkyi hänen kädessänsä, vetäyi vanha puolalainen soturi takaisin joukkoon, joka hänen taistellessansa oli astunut maalle ja tullut portista sisään. Niilo ei ruvennut häntä takaa ajamaan, vaan riensi vahtitupaan kumppaniansa kokoomaan.

Blasiuksen huoneen edessä olivat puolalaiset tavanneet pari porvaria, jotka olivat metelin tähden tulleet ulos, ja ilkivaltaiset heitukat olivat par'aikaa täydessä työssä harjoittamassa käsivoimiansa heidän selkiinsä ja hartioihinsa kun Niilo muutamien aseilla varustettujen porvarien ja taalalais-soturien kanssa riensi niiden avuksi. Muuan taalalainen, joka näki erään puolalaisen upseerin pari kertaa lyövän toista porvaria, nosti heti väkipyssynsä silmälle, ja ampui heti pöyhkeätä muukalaista niin, että hän oikeni hengetönnä maahan.

Blasius-ukkokin tuli hämmästyneenä portillensa tyttärensä kanssa, joka pyysi ja rukoili, ett'ei hän syöksyisi hengen vaaraan. Niilo huomasi samassa Czarnkovskin, joka juoksi Blasiuksen portaille. Samassa silmänräpäyksessä oli hän, hirmuista miekkaansa heiluttaen, vihollisensa jäljillä, ja puolalaisen pää turpaanin kaltaisene lakkineen olisi varmaan kierinnyt Marian jaloissa, jos ei Blasius-ukko olisi itse rientänyt väliin ja saanut vihastuneen nuorukaisen kädestä kiini. "Niilo! tahdotko murhata vieraamme?" huusi ukko innoissansa, "muista että hän on kuninkaan miehiä; mitä tästä tulee, jahka kuningas saa sen tietää?"

Mieltänsä malttaneena loi Niilo ylpeän katseen vastustajaansa ja sanoi: "Kätkekää hän sitten huoneesenne, isä Blasius, sillä jos hän tulee ulos, hän, joka on tämän levottomuuden nostaja, niin en minä vastaa hänen hengestänsä. Nyt minä lahjoitan sen hänelle."

Samassa hetkessä kuului torven toitotusta suurtorilta ja muutamia herroja nähtiin ratsastavan väkijoukon keskelle. "Tehkää tilaa kuninkaan maaherralle kreivi Erkki Brahelle!" huusi eräs ratsastaja ja heti taukosi tappelu, miekat laskettiin alas ja sekä puolalaiset että ruotsalaiset pyrkivät lähemmäksi kuulemaan mitä maaherralla oli sanomista.

Kovilla sanoilla ja peljättävillä uhkauksilla käski hän aseitten laskemisen kummallakin puolella. Puolalaiset saivat käskyn viipymättä palata leiriinsä ja pysymään hiljaa ja ruotsalaisia kehoitettiin "kärsiväisyyteen" vieraita kohtaan. "Kuka on kutsunut vartion aseisin?" kysäsi kreivi vihdoin, tuiman näköisenä.

Niilo astui esiin ja kertoi kuinka kaikki oli tapahtunut. Kreivi ei näyttänyt uskovan hänen puhettansa, kun hän käski oitis vangita hänen. Tätä hirmuista käskyä annettaissa päästi Maria, joka oli jäänyt seisomaan isänsä viereen, kimakan hätähuudon, ja aikoi mennä lepyttämään kovaa herraa. Czarnkovski, joka myös seisoi siellä, esti häntä ja astui itse kreivin luo.

"Päästäkää tuo nuori mies, kreivi Brahe!" sanoi puolalainen; "ei hän ole muuta tehnyt, kuin täyttänyt velvollisuutensa ja ansaitsee sitä paitsi minun erityisen kiitollisuuteni, sentähden että hän säästi minun henkeni, vaikka se oli hänen käsissänsä. Hän on tehnyt minulle saman hyvän työn kuin minäkin hänelle. Minä toivon, kreivi, että sanani ovat kylliksi, ett'ei miekkani tarvitse pelastaa häntä."

Kreivi tervehti kohteliaasti puolalaista ja viittasi väellensä päästämään Niilon. Czarnkovski käski väkensä heti lähtemään leiriinsä, hyppäsi erään sitä varten tuodun hevosen selkään ja ratsasti kreivin rinnalla pois.

* * * * *

Seuraavana päivänä istui Blasius-ukko tyttärensä sivulla, huolestuneena siitä kohtalosta joka oli Tukholman kaupunkia kohtaava, sillä puolalaiset varustivat itseänsä kovimpaan vastarintaan, sekä purkivat sentähden katukivetkin ja veivät niitä ylös huoneisin puolustus-aseiksi. Niilo astui äkkiä huoneesen ja sanoi, että hän aikoi varustaa portin, niinpian kuin taistelu alkoi, ja puolustaa sitä viimeiseen verenpisaraansa. Hän kielsi Blasiuksen ja Marian pelkäämästä, sillä Kaarlo-herttua tulisi kaikissa tapauksissa ennen pitkää kaupunkiin sotajoukon kanssa.

Samassa avattiin ovi ja Czarnkovskin muhkea varsi nähtiin siinä. Hän astui hämmästyneen Blasiuksen luo, tarttui hänen käteensä ja kiitti häntä hyvästä vierasvaraisuudestansa ja hyväntahtoisuudestansa. Sitte tarttui hän punehtuneen Marian käteen.

"Nuori tyttö!" sanoi hän ja surullisuus oli selvästi nähtävänä hänen jaloissa kasvopiirteissänsä. "Sinä olet minun rinnassani herättänyt monen muiston, joka on seuraava minua Itämeren toiselle puolelle. Ota tämä pieni ystävyyden-todiste -- eihän sinun sentähden tarvitse punastua! -- vieraalta, jonka ainoasti uhkaavilla aseilla, myrskyisellä merellä täytyi taistella itsellensä onnen saada sinulle vakuuttaa ihastuksensa!"

Hän painoi kalliin sormuksen hänen sormeensa. Niilo rypisti silmäkulmiansa ja punastui, mutta ei sanonut sanaakaan. Blasius-ukko sitä vastoin laski kätensä lukulle, ikäänkuin levottomana odottaen tuon korean puheen loppua.

Maria ei voinut olla antamatta kaunista katsetta ja käden puserrusta vieraalle, joka oli hänelle osoittanut niin suurta kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta. Czarnkovski kääntyi sitten Niilon puoleen. Hymy levisi hänen huulillensa, kyynelkasteen kadotessa hänen silmistään, kun hän sanoi: "Me olemme nyt kuitit, nuori mies! Tässä jätän minä teille aarteen, joka olisi ansainnut vieläkin yhden taistelun. Blasius-ukko, kunnon ystäväni, suostuu varmaankin teidän onneenne, jonka minä toivon tulevan niin ihanaksi, kuin täällä maan päällä on mahdollista. Me olemme saaneet käskyn heti mennä laivoillemme, ja kuningas seuraa meitä Puolaan; mutta minä olen aina mielihyvällä muistava kunnon Blasius Dundee'ta, Maria-kaunoista ja hänen onnellista miestänsä. -- Jääkäät hyvästi!"