Chapter 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

MARIA DUNDEE ELI PUOLALAISET TUKHOLMASSA

Historiallinen novelli

Kirj.

G. H. MELLIN

Suomentanut Arvo Lempiranta

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapinossa, 1881. Emil Hagelberg'in kustannuksella.

Kova länsituuli puhalsi Ruotsin saaristossa. Itämeressä, jossa, Elfsnabben'in ulkopuolella, eräs sotalaivasto majesteetillisesti liikkui aalloilla. Viidentoista laivan avaroiden ja kullattujen peräpeilien ylitse liehui Puolan lippu ja niiden kansilla vilisi kiiltäviin haarniskoihin ja höyhentöyhtöillä koristettuihin rauta-lakkeihin puettuja miehiä. Nuot suuret sotalaivat liikkuivat vitkalleen ja juhlallisesti, jota ei kuitenkaan aina seurannut järjestys ja täsmällisyys. Näytti siltä, kuin olisivat tuhlaavaisella komeudella varustetut sotalaivat halveksineet seurata rajoitettuja ja tarkkoja merisääntöjä, vaan vallattomasti tuulien ja aaltojen uhaksi keijuelivat vaikeassa kulkuväylässä sataman suulla, jossa ne, tavan takaa purjehtimaisillansa toistensa päälle, näyttivät yhtä vaarallisilta itsillensä, kuin sille maallekin, jota ne lähestyivät.

Vähän matkan päässä puolalaisista sotalaivoista, seurasi tarkassa järjestyksessä ja hyvin arvatuilla liikkeillä, kaksitoista suurta Dantsigilaista laivaa, varustettuina sodan uhkaavilla tarpeilla, kuitenkaan sen loistolla komeilematta. Hyvin miehitettyinä, vaikka ainoasti yksinkertaisesti puetuilla merimiehillä, kiitivät ne terävästi tuimaan vastatuuleen erinomaisella vakavuudella ja tanakkuudella, ja saivat sentähden meren-oloihin tottuneelta paljon enemmän kunnioitusta, kuin prameat edelläkävijänsä.

Yksi uhkeista puolalaisista purjehtijoista, ja juuri komein ja suurin, oli vähän eronnut muusta laivastosta, ja halvensi itseänsä ajamaan takaa pientä saaristo-jahtia, joka, revityin purjein ja sangen turmeltuneessa tilassa, kuitenkin koki kaikin voimin päästä pakoon.

"Jos ei se mene Impisalmen ja Joutsenkallion väliin, niin me saamme sen pian käsiimme," sanoi muuan ruotsalainen herra joka seisoi nuoren puolalaisen päällikön rinnalla lippukirstun vieressä.

"Levittäkää vielä pari purjetta!" käski puolalainen perämiestänsä. "Meidän täytyy nähdä mitä sillä ylpeällä pienokaisella on mukanansa. Muuten olisin jo aikaa ammuttanut sen säpäleiksi."

"Siihen on vaikea osata näin kovassa ärjyssä!" lausui ruotsalainen hymyillen. "Elfsnabben'in haltija on laskenut valkoiset lampaansa merelle, ja kun ne leikkivät vesi-laitumellansa, ei ole helppo tähdätä isompaakaan lapetta, kuin tuo pieni keijukainen meille näyttää. Se on keveä kuin joku noista aalloista itse; ja rivakasta merimiestä se nyt tottelee, se on varmaa."

"Jos näin oikein," jatkoi puolalainen, "niin vivahti tuolta ylihangan partaalta tulipunanen hame. Olempa varma siitä, että tuolla aluksella on joku ruotsalainen aatelisneito, taikka ehkäpä itse Anna-neiti, kuninkaan sisar".

"Ei se ole mikään kuninkaallinen pursi," sanoi ruotsalainen äkkiä; "se on erään Tukholmissa asuvan skottilaisen kauppiaan. Minä tunnen sen jo sangen hyvin."

"Soo? -- Se onkin luultavaa!" vastasi puolalainen kopeasti, "sillä eihän se tunne meri-tapoja ja vaatimuksia. Mutta kyllä me sen opetamme! Valmistakaa pari Kartanilaista kanunaa alahangan keulalla; annetaan sen perään pari rautapalloa. Saas nähdä, jos hän sitten laskee purjeensa."

"Herra Czarnkovski!" sanoi ruotsalainen vakaan ja uhkaavan näköisenä. "se on ruotsalainen pursi ja me olemme jo Ruotsin vesillä. Varokaa ett'ette te'e mitä ette voi vastata."

"Jos jo olemme Ruotsin aloilla," nauroi puolalainen, "niin olemme matkamme pää-määrässä; ja jos saamme tilaisuutta kutittaa ruotsalaista ja opettaa hänelle rahtusen nöyryyttä, niin te'emme juuri tehtävämme. Olkaa valmiina ampumaan. Laukaiskaa!"

Heti ammuttiin molemmista kanuunista.

"Varomaton houru!" mumisi ruotsalainen, katsellen aaltoja pitkin kiitäviä luotia, jotka siellä täällä, sattuessaan laineen harjaan, pirskoittivat vaahtoista vettä ja siten osoittivat kulkunsa suuntaa. "Vieläpä kadutte rohkeilevaisuuttanne, herra Czarnkovski!" lisäsi hän, "olkaa siitä vakuutettu."

Puolalainenkin tähysti laukauksiansa, udellen niiden vaikutuksia. Ainakin toinen luoti oli mennyt paikalle, sillä purressa huomattiin muutamia horjuvia ja epävakaisia liikkeitä; näytti kuin se olisi sitten taas tahtonut ohjata kulkuansa suoraan kuohujen lomitse, mutta kääntyi samassa myötätuuleen, sen purjeet rupesivat häilymään, eli niinkuin merimiehet sanovat: elämään, ja selvään näkyi ett'ei se enään totellut peräsintä.

"Laskekaa pari venettä!" käski puolalainen kääriytyen komeaan siniseen sametti-turkkiinsa; "me saamme matkustajia mukanamme Tukholmaan. Tuokaamme ne tänne!"

"Ettehän itse jättäne laivaanne, herra Czarnkovski?" kysyi ruotsalainen. "Eihän sovi, että uhkea Bresnovinamme on päällikköänsä vailla tämmöisessä tuulessa. Dantsigin rihkamasaksat saisivat syytä nauraa meille!"

"Rohjetkoon vaan vetää suutansa nauruun!" vastasi puolalainen halveksivasti. "Jumalasta puhumatta olen minä herra täällä -- ja tuolla!" lisäsi hän osoittaen jahtiin, joka nyt, kenenkään ohjaamatta, keijui aaltojen leikkikaluna.

Veneet miehitettiin, ja pian ne lähestyivät, pöyhkeän muukalaisen johtamina, hänen vihansa ja säälinsä onnetonta esinettä.

Jahdissa oli kunnollinen Blasius Dundee, porvari Tukholmassa, hänen tyttärensä, kahdeksantoista vuotias Maria, nuori kauppa apulaisensa Niilo Kristerinpoika ja pari renkiä.

Niilo oli ollut peränpitäjänä ja, tarkalla silmällä ja vakavalla kädellä, ohjannut pientä purjehtijaa takaa-ajavan laivaston edellä, (jota sekä ukko Blasius että hänen tyttärensä, pelolla katselivat), kun toinen kanuunan luoti mursi peräsimen ja jätti koko aluksen aaltojen ja vihollisen oikkujen valtaan.

Maria kätki vaaleat kasvonsa esiliinaansa, kun hän näki ja kuuli toisen luodin suhisevan muutaman sylen päässä itsestänsä, ja samassa tunsi tuiman täräyksen, joka näytti musertavan koko aluksen, kun toinen luoti sattui siihen ja tempasi peräsimen Niilon kädestä. Ukko Blasius kiiruhti syleilemään tytärtänsä, ikäänkuin rohkaistaksensa ja lohduttaaksensa häntä, vaikka hänen omia kasvojansa kasteli muutkin pisarat, kuin ne jotka tuuli siihen pirskoitti.

Niilo ei kuitenkaan tullut neuvottomaksi. "Enpä olisi luullut niiden niin kiivaasti meitä tahtovan," virkkoi hän ojasten voimakasta varttansa ja rohkeasti katsellen mahtavaa vihollista. "Mutta nyt on henkemme kysymyksessä. Laske pieni ruuhemme vesille, Tuomas! Ja ota sinä Matti airot."

Pian oli pieni venonen vesillä. Blasius-ukko hyppäsi kiireesti siihen. Niilo, joka ei muuten ollut rohkeutta vailla, näytti nyt tuskin uskaltavan ojentaa kättänsä Marialle auttaaksensa häntä ruuheen. Vaikka hän tänä hetkenä olikin pelosta vaaleana, levisi kuitenkin himmeä puna hänen poskillensa, kun hän nuorukaisen väkevän käsivarren nojassa astui veneesen. Niilo tarttui perämelaan ja voimakkailla vedoilla soutivat rengit ruuhen yhä loitommalle vähitellen uppoavasta jahdista.

"Pankaa itsenne pitkäksenne veneen pohjalle, isä Blasius!" sanoi Niilo, "niin tulee ruuhi tasapainoon! Ja sinäkin Maria, sillä sinun tulipunainen hameesi pistää helposti silmiin aaltojen keskellä. Mutta kas tuota Jumal'auttakoon. Ne laskevat veneitä vesille siten ottaaksensa meidät! -- No, no! vielä ei ole kaikki hukassa! Koettakaamme päästä kätköön Joutsenkallion taakse."

Tätä sanoessaan heitti hän nuttunsa Blasiuksen ja Marian ylitse, jotka olivat pitkänänsä ruuhen pohjalla.

Jokainen aalto lennätti pienen ruuhen ensiksi korkealle ilmaan, ja näytti sitten tahtovan nielaista sen syvyyteen, mutta taitavat miehet pitivät sen tasapainossa, ja lähestyivät, mitä suurimmilla ponnistuksilla pientä kalliota, jolla Niilo toivoi löytävänsä jonkun lymypaikan. Etsiä parempaa maallenousu-paikkaa oli mahdotonta, sillä kaikki muut olivat etäämmällä, jonka tähden hän päättikin laskea tähän. Mutta kaikilla puolin rähisi kuohuva tyrsky pienen kalliokielen ympärillä, joka ainoastaan oli muutaman kyynärän vedenpinnan ylipuolella, ja jota ei olisi eroittanut aalloista muusta kuin liikkumattomuudestansa, jos ei aaltojen särkyminen niitä vastaan olisi peittänyt sen sivuja lumivalkealla vaahdolla. Niilo koetti laskea maalle sen tuulettomalle puolelle, mutta sielläkin se oli milt'ei mahdotonta. Suurimpien ponnistuksien perästä onnistui palvelijoille pitää ruuhta niin lähellä kalliota, että Niilo taisi nostaa vapisevan tytön siitä pois; mutta tuskin oli nuorukainen saanut jalansijaa kalliolla, ennenkuin suuren suuri ärjy-aalto peitti hänen ja kantamuksensa, ja lennätti ruuhen ison matkan päähän rannasta.

Nuorukainen piteli itseänsä eräällä kallionkulmalla voimalla, kuin olisi hän kantanut koko maailman sylissänsä, ja vaikka kuolin-vaaran pimeys ympäröi häntä, lensi erinomaisen suloinen tunne hänen sieluunsa, kun hän tunsi kuinka tyttö kiihkeästi pani pehmeät käsivartensa hänen kaulallensa ja kuinka hän hädässänsä painoi rintansa pojan kasvoa vastaan. Hänen päähänsä lensi ajatus, että jos hän nyt hellittäisi kättänsä, niin hän kuolisi elämänsä ihanimpana hetkenä, _hänen_ sydämmellensä -- mutta hän kokosi kaikki sielunsa voiman ajamaan tämän viettelevän ajatuksen sielustansa, ja kun aalto vaipui takasin, onnistui hänen parilla ravakkaalla askeleella päästä kallion huipulle.

Siinä seisoi hän nyt tyrskyvien kuohujen ympäröimänä, ja likisti tainnottoman immen rintaansa vasten, selittämättömällä tunteella katsellen hempeitä, vaaleita kasvoja, joille tuuli silloin tällöin heitti suortuvan hajoillansa olevista tummista kiharoista. Mutta kuin Maria tointui, käänsi siniset silmänsä häneen, ja kun hohtava rusko levisi hänen poskillensa, punastui Niilokin rohkeudestansa että hän oli katsellut häntä niin läheltä; kaino hämmennys kuvautui hänen katseissansa ja hän laski immen hiljaa kalliolle.

Hän nosti silloin vielä kerran surullisen katseensa nuorukaiseen päin, kätki sitten kasvonsa esiliinaansa. Hän vapisi kovasti.

"Sinun on vilu, Maria!" sanoi hän; "ota liivini yllesi!"

"Ei, ei minun ole vilu," vastasi hän, "mutta sinulla ei ole nuttua!" Hän avasi solmesta huivin, joka oli hänen vyötäisillänsä, mutta hän ei rohjennut avata silmäänsä taikka tarjota sitä hänelle.

Sanaakaan sanomatta otti Niilo huivin hänen kädestänsä ja sitoi sen taasen hänen vyötäisillensä, vielä enemmän vavisten, kuin Maria, kun hän käsillänsä ympäröi ja koski viehättävää impeä.

Hän kääntyi sitten ja katsoi merelle päin. Ruuhi oli melkeän matkan päässä. Blasius-ukko istui sen pohjalla pidellen molemmin käsin sen kumpaisestakin laidasta, ja ponnisti mahtavia keuhkojansa mitä rajuimmasti voittaaksensa tuulen ja tyrskyn pauhua. Mutta Joutsenkalliolle ei äänen haivettakaan kuulunut, vaan tuuli vei sen päinvastoin laivastolle, jonka seurauksena oli, että Czarnkovskin veneet yhä nopeammin lähestyivät.

Puolalainen laiva-päällikkö, joka tosin äkkiä suuttui, kun hänen uljuuttansa koskettiin, ei kuitenkaan ollut tarkoittanut niin pahaa, kuin nyt oli tapahtunut. Kun hänen uteliaisuutensa nähdä ketä jahdilla olivat, oli ollut aiheena sen häviöön, tahtoi hän ainakin pelastaa ihmis-raukat, jotka olivat vähällä hukkua.

Hänen rivakas miehistönsä ja isot, hyvät veneensä olivat pian ehtineet Blasiuksen ruuhelle, ja nyt huusi puolalainen hänelle, että hän heti lähestyisi veneitä.

Blasius-ukko huusi taivaan ja maan tähden armoa, hänen renkinsä soutaessa ruuhta niin lähelle Czarnkovskin isoa venettä, että puolalaiset merimiehet meren rajusti aaltoillessa vetivät sen keksillä veneensä viereen, ja erinomaisella taidolla tempasivat Blasius-ukon ison ruumiin möhkäleen ja heittivät sen päällikkönsä jalkoihin.

"Armoa! armoa! Teidän armollisin armonne!" huusi Blasius: "pelastakaa lapseni, pelastakaa Mariani! Minä maksan mielelläni kaikki mitä minulla on, kuin vaan pelastatte hänen!"

"Ahaa! Tuolla kalliollahan on punahameinen kaunottaremme!" huusi Czarnkovski "Onko se sinun tyttäresi, ukko? Kuka siellä hänen vieressänsä seisoo? Soutakaat sinne, pojat! Meidän täytyy pelastaa hänet; muuten hän siellä pian kuolisi viluun ja nälkään."

"Jumala siunatkoon teitä!" ratkesi Blasius puhumaan. "Minä maksan mielelläni mitä ikänäkin vaaditte lunnaiksi itseni, hänen ja väkeni edestä."

"Tuki suusi lunnainesi, pöllöpää tolvana!" vastasi puolalainen. "Miksi ette tottele sotalaivan merkkiä jahtinenne? Jos olisin tehnyt oikein, olisin vaan ampunut teidät upoksiin, ja sillä hyvä."

Blasius-ukko ei uskaltanut vastata mitään, ja vene lähestyi nyt Joutsenkalliota, josta Niilo oli yhtämittaa vaijeten sitä katsellut.

"Maria!" lausui hän vihdoin, "tahdotko, että antaumme puolalaisille, taikka puolustanko minä sinua viimeiseen veren-pisaraan asti? Jos ne uskaltavat lähestyä kalliota, niin minä, juuri kun tulevat kovimpaan kuohuun, ruhjon niiden veneen murskaksi suurella kivellä."

"Ah, isäni!" huokasi tyttö väännellen käsiänsä.

"Niin, isäsi on puolalaisten hallussa," vastasi hän vähän ajan päästä.

Tyttö tuijotti vaijeten kuohuvalle meren pinnalle, jolla vihollinen yhä lähestyi.

"Maria!" sanoi Niilo, ja hänen silmänsä säihkyivät. "Maria! tahdotko kuolla?"

Maria pani kätensä ristiin, ja katseli häntä mitä sydämmellisimmillä silmäyksillä, joista loisti hellyys ja hiljainen luottamus, ikäänkuin hän olisi tykkänään tahtonut antaa elämänsä ja kuolemansa pojan valtaan. Mutta Niilon rinnassa taisteli mahtavia tunteita toisiansa vastaan. Uskaltaisiko hän jättää sen olennon, jonka hän piti pyhimpänä maan päällä, pöyhkeiden vihollisten armolle. Hänen jalo ylpeytensä kuiskasi: ei. Taikka rohkenisiko hän, kauheana kuolon enkelinä, äkkiä painaa hempeän olennon rinnallensa, hyökätä hänen kanssansa syvyyteen ja siten uhrata hänen nuoruutensa ja kauneutensa kylmien aaltojen syvälle haudalle. Hänen sydämmensä sanoi hänelle, että hän ansaitsisi paremman kohtalon, vaikk'ei hän -- Niilo -- puolestansa tiennyt mitään suloisempaa.

Silloin kuului Blasiuksen ääni myrskyssä huutavan: "Lapset, lapset! Älkäät peljätkö. Tämä on yksi kuninkaan uskollisia alammaisia, jalomielinen herra, joka tahtoo meidät pelastaa."

Maria kiiruhti seisomaan ja ojensi kätensä isällensä. Nuorukaisen silmään, joka seurasi kaikkia hänen liikenneitä, ilmaantui kyynel; mutta hän oli vaiti, laski käsivartensa ristiin rinnallensa, ja katseli uljaasti venettä, joka nyt tuli vallan kallion viereen.

"Kanna tyttö tänne!" käski Czarnkovski. "Joudu, poika, taikka minä ajan luodin sinun kirotun kallosi lävitse!"

Katkera kiukku säihkyi Niilon silmissä ja liihottteli hänen kielellänsä. Hän katsoi ympärillensä löytääksensä sitä kiveä, jolla hän musertaisi puolalaisen veneen, mutta hänen katseensa sattui Mariaan. Silloin suli kiukku hellyydeksi. Hän tukehutti voimakkaasti kaikki muut tunteet, otti hänen syliinsä ja kantoi hänen alas veden rajalle, jossa aallot pirskoittivat kuohuansa korkealle rintaansa asti. Czarnkovski ohjasi veneen niin lähelle kuin mahdollista, ja samassa kuin muuan aalto vei sitä lähelle sitä paikkaa, jossa Niilo seisoi, nousi hän seisomaan, sai tytön vyötäille kiini ja tempasi hänen onnellisesti veneesen. Mutta Niilo seurasi muassa, hänen jalkansa luisti liukkaalla kalliolla, hänen kätensä ei ulottunut veneen partaasen ja hän syöksyi alas kuohuvaan syvyyteen.

"Niilo, Niilo!" huusi Blasius-ukko.

"Taivaan Jumala!" huudahti Maria ja aikoi syöstä hänen jälkeensä, mutta Czarnkovski esti häntä ja heitti hänen isänsä syliin, jolla ei myöskään ollut halua laskea häntä.

Samassa kuin puolalainen antoi veneen tehdä käännöksen, koetteeksi, jos olisi mahdollista pelastaa häntä, näkyi uivan nuorukaisen pää lähimmän aallon harjalla. Heti heitti Czarnkovski itse köyden hänelle ja auttoi hänen onnellisesti veneesen.

Kun kaikki olivat päässeet sotalaivan kannelle, heitti pöyhkeä puolalainen märät turkkinsa hartioiltansa, ja pitkässä kullalla kirjaellussa, tulipunaisessa takissansa, kauniina kuin ruhtinas, asettui hän, käsi kullatulla sapelin kahvallansa suurmaston eteen.

"Tuokaat vangit tänne, minä tahdon tuomita heidät!" kuului hänen äänensä, ja hänen kauniissa kasvoissansa loisti kovuus ja viha.

Vavisten asettuivat Blasius, hänen tyttärensä ja molemmat rengit hänen eteensä. Niilo yksin katseli häntä rauhallisilla ja uljailla katseilla.

"Kuka teistä ohjasi purtta?" kysyi hän jyrkästi.

"Minä!" vastasi Niilo.

"Ja sinä uskallat uhalla kohdella sotalaivaa, poikanulkki?" ärjäsi kiukustunut, "sinä uskallat uhalla kohdella oman kuninkaasi lippua, ja rohkenet olla minun merkkiäni tottelematta. Viekää hän pois. Alas, laivan syvimpään soppeen! Pankaa hän rautoihin ja kahleisin. Tottahan kirotussa Tukholmassanne löytynee joku kaupunkin portti, jonka ylitse käy naulata hänen kapinallinen päänsä!" Hän viittasi; silmänräpäyksessä rajut puolalaiset käskyläiset tarttuivat nuorukaiseen ja veivät hänen pois.

Maria heittäyi puolalaisen jalkojen eteen. "Armollinen herra!" rukoili hän, "älkää häntä rangaisko, hän on syytön. Minä olen saattanut sekä hänen että isäni tähän onnettomuuteen. Minä rukoilin heitä molempia pakenemaan ja he tekivät sen minun tähteni. Säästäkää häntä, armollinen herra, ja antakaa minun kärsiä mitä olen ansainnut."

"Sinä et ymmärrä meritapoja, tyttö!" sanoi Czarnkovski, jonka tuima näkö melkoisesti pehmeni, hänen yhä suurimmalla mielihyvällä katsellen polvistuneen kaunista muotoa. "Sinä olet syytön; mutta se, joka lähtee merelle, tottelematta ja tuntematta meren tapoja, hän vastatkoon puolestansa! Mene sinä isäsi kanssa kajuttaan. Teille ei mitään pahaa tapahdu. Minä vien teidät onnellisesti ja hyvin Tukholmaan. Tuon röyhkeän konnan tuomitkoon kuningas, niinkuin hän tahtoo. Hän ei enään koske minuun!"

"Armollinen herra!" kertoi tyttö kiinnittäen rukoilevat katseensa häneen.

"Nouse seisomaan tyttö!" sanoi puolalainen kohteliaasti auttaen häntä. Hänen silmi-kulmansa synkistyivät kuitenkin, kun hän jatkoi: "mutta mitä se kavaltaja ja hänen kohtalonsa sinuun koskee? Onko hän sinun veljesi?"

"Ei!" vastasi Maria, ja hempeä puna paloi hänen poskillansa, "mutta minun omaatuntoani vaivaisi hänen onnettomuutensa ja kuolemansa."

"No, niin!" kuiskasi kohtelias puolalainen, "en minä ole niin verenhimoinen, ja sinun tähtesi saakoon hän vapautensa, jahka pääsemme Tukholmaan. Mutta älä enään lausu sanaakaan hänestä, ell'et tahdo, että minä annan heittää hänen mereen."

Sitten vei hän, suurella kohteliaisuudella, hänen ja isänsä komeaan kajuttaansa.

* * * * *

Valdemarin-saarella eli Eläintarhalla, josta tähän aikaan Ruotsin pääkaupungin hyvä vaisto ja maaseudun raikas luonto ovat yhdessä koettaneet tehdä paratiisin, ei vielä puolen kolmatta vuosisataa sitten, mikään komea huvila näyttänyt sievää, leveätä rakennustapaansa, ei lemunnut valittujen kasvien ihana tuoksu, eikä suhissut vielä iltatuuli missäkään taiteen tekemässä puistossa. Kolkko metsä peitti koko saaren, ja Manillan, Ahlnäs'in, Listonhillin ja vieläpä Rosendal'inkin kohdilla oli vaan jokunen kalastajan mökki. Mutta mittumaarin jälkeen v. 1594 loihdittiin sinne eloisa ennus-kuva kaikista loistavista juhlista, joita siellä myöhempinä aikoina on vietetty. Rannalle oli nimittäin äkkiä-arvaamatta uusi kaupunki noussut; tuon "sotilaan keveän kangas-kaupungin" oli tehnyt se joukko, jonka pöyhkeät puolalaiset vapaasukuiset olivat varustaneet enemmän tarpeenmukaisella prameudella tervehtiäkseen Sigismundo-kuningastansa hänen toisella valtaistuimellansa Ruotsissa, ja antaaksensa ruotsalaisille kuvan puolalaisten rikkaudesta, kuin toivossa vaikuttaa jotakin suurta ja päättävää säveämielisen hallitsijansa luona. Eivät milloinkaan ole muukalaiset Ruotsin maalle laittaneet rikkaampaa leiriä, kuin se joka vilisi puolalaisia ylimmyksiä, ja näytti pikemmin tahtovan asujen ja koristeiden tuhlaavalla komeudella häikäistä kummastuneiden ruotsalaisten silmät, kuin urhollisuudella ja miehuudella vaatia heiltä pelkoa ja kunnioitusta. Koko näytelmä oli niinkuin taikakuva toisesta maanosasta, niin oudoilta ja aasialaisilta näyttivät muukalaiset, ajeltuine päineen, kalliissa turkissansa, pitkissä kullalla kirjaelluissa tulipunaisissa nutuissansa ja keltaisissa saappaissansa.

Puolalaislauman maalle-astumisen jälkeisenä päivänä, virtasi suuri joukko Tukholman asukkaita heidän leiriinsä, ja kilvoin pyysivät etevimmät niistä nuoria ruhtinoita ja "voivoodia," jotka olivat lauman päällikköinä, käymään taloissansa osoittaaksensa heille kaikenlaista vierasvaraisuutta ja ystävyyttä, kaupungin nuorukaisten ja vieläpä muutamain vanhempien porvarienkin katsellessa muukalaisia epäluuloisilla ja uhkaavilla katseilla.

Nuoren Czarnkovski-ruhtinaan moniväriselle teltille, jonka kullatuilla tangoilla liehui monenvärisiä silkkiliinoja lippuina, kiiruhti varakas Blasius Dundee, ja päästettiin hän sisälle. Hän kumarsi pari kertaa sangen syvään, kunnes nuori ruhtinas ystävällisellä alentavaisuudella tarttui hänen käteensä ja kysyi kuinka hän jaksoi matkansa perästä. Silloin alkoi Blasius-ukko lavean puheen omasta ja tyttärensä kiitollisuudesta kaikesta hyvän-tahtoisuudesta, jonka ruhtinas oli heille osoittanut, sekä semmenkin hänen armollisesta hyvyydestänsä Niilo Kristerinpoikaa kohtaan, joka myöskin halusi saada hänelle vakuuttaa kiitollisuutensa siitä, että hän heti Tukholmaan tultua oli päässyt vapaaksi.

Hyvänsuopa Blasius-ukko lopetti puheensa nöyrästi pyytäen, että hänen puolalainen armonsa näkisi hyväksi kunnioittaa hänen -- Blasiuksen -- huonetta käynnillänsä, ja, jos hän pitäisi sen arvollisuudellensa sopivana, ottaisi siellä asuaksensa sen ajan, kuin hän Tukholmassa viipyi.

Czarnkovski näytti olevan sangen tyytyväisenä tämän kutsumuksen suhteen, hän nyökäytti armollisesti päätänsä ja kysyi missä Blasiuksen talo oli, sekä lupasi tulla sinne päivällisten jälkeen.

Niinpian kuin Blasius oli asiansa toimittanut, kiiruhti hän veneelle, jolla hän oli tullut sinne, joko hänellä nyt todellakin oli kiire kotiin, taikka ehk'ei hän voinut tukehuttaa jonkinlaista mielen-kaihoa siitä, että hän taasen oli muukalaisten luona heidän leirissänsä, heidän vallassansa. ** Kotona Blasius-ukon luona oli koko aamupäivällä ollut eloa ja touhua. Puolen tusinaa naispalvelijoita perässänsä, astui Maria upeisin vierashuoneisin, joiden kaunistuksiin ei hänen isänsä ollut säästänyt mitään varoja. Yleinen hyökkäys siivillä ja muilla asianmukaisilla aseilla tehtiin nyt muhkeille huonekaluille, jotka eivät kuitenkaan -- tämän sanomme nuoren hallitsijattaren kunniaksi -- ensinkään näyttäneet kaipaavan tämmöistä myrskyä. Pöydille levitettiin peitteiksi kullalla ja hopealla kudottuja kankaita, joita hyvänluontoinen Niilo Kristerinpoika kantoi Blasius-ukon hyvin-varustetusta vara-aitasta. Kellarista toi hän myöskin komean kullatun kannun ja hopeisen käsi-astian, joita tuo rikas porvari ehkä oli aikonut arvolliseksi lahjaksi kuninkaalle taikka jollekulle ruhtinaalliselle henkilölle.

Sanaakaan sanomatta antoi Niilo kallisarvoiset kalut Marialle, joka yhtä ääneti, alakuloisena otti ne vastaan ja pani ne sijoillensa. Mutta kuin molempien nuorten silmät sattumalta tapasivat toisensa, punehtuivat he molemmin ja seisoivat ujoina ja hämmentyneinä toistensa edessä. Niilo ei enään luullut saattavansa entisellä veljellisen tuttavallisella tavallansa puhutella häntä, ja se koski hänen sydämmeensä kipeästi, että Maria piti itsensä ikäänkuin enemmän vieraana hänelle, aina heidän vaarahetkestänsä Joutsenkalliolla, vaikka tunne hänessä -- Niilossa -- sanoi, ett'ei hän milloinkaan ollut niin ansainnut hänen sydäntänsä, kuin juuri silloin. Niilo jo suuttui omalle kainoudellensa.

Äkkiä tuli Blasius-ukko huoneesen: "Hän on täällä tuossa paikassa, lapset!" huudahti hän. "Minä toivon, että otat hänen hyvin vastaan, Maria. Ja sinä Niilo, ole kohtelias hänelle, ja muista, että ainoasti hänen jalomielisyytensä säästi sinun henkesi!"

"Minä en vaivaa häntä läsnäolollani!" vastasi Niilo jalolla ylpeydellä. "Jos hänellä oli oikeus ottaa minun henkeni, niin en minä ainakaan häneltä armoa rukoillut. En minä tietänyt, että kuningas oli kutsunut laivaston tänne, omia alammaisiansa takaa ajamaan."