Part 9

"Hän ei puhettansa pitkittänyt", jatkoi Kor, "pyörähti vaan kantapäällään ja meni pois sir Francis Pembridgen seurassa. Komeat vaunut parihevosine odottivat kadulla, he astuivat niihin ja hän huusi ajajalle: 'kotiin!' Hän lienee palannut rikkaana miehenä, neiti Margery."

En mitään virkkanut; olin näet päättänyt säilyttää Stefania koskevan salaisuuteni. Kor katseli minua ja oli iloinen nähdessään minut niin levollisena. Levollinen; oli kuin kauan aikaa jo olisi kulunut siitä, kuin Stefan hylkäsi minut, ja nyt, annettuani hänelle anteeksi ja rukoiltuani hänen edestänsä, valliisi syvä rauha sydämmessäni. Korin kertomus ei minua häirinnyt; toisinaan toivoin vaan että muisto kärsimisestäni, halvaus, joka oli päätäni kohdannut, otettaisiin pois. Mutta tämä oli vaan paalu lihassa, eikä mikään paha henki, joka minua kuritti, ja jos Herrani voi pitää naulojen jälkiä siunatuissa käsissänsä, niin miksi minä en tätä muistoa kantaisi siksi kuin pääni viimmeisen kerran levolle laskisin?

"Neiti Margery", sanoi Kor houkutellen, "luvatkaa minulle ainoastaan yksi asia!"

"Mitä tahdot?" kysyin.

"Nyt kesän tultua", sanoi hän, "tulevat kadut teille liian kuumiksi ja polttaviksi. Olette paljon heikompi kuin edellisenä vuonna ja tarvitsette virkeämpää ilmaa; luvatkaa nyt minulle viettää aikaanne puistoissa sen sijaan kuin ennen kuljeksitte ahtailla kaduilla ja kujilla. Vielä tarvitsemme teitä monta vuotta, ette saa terveyttänne menettää; luvatkaa se minulle!"

Vähän arveltuani lupasin hänelle sen; juuri nyt tunsinkin ett'en enää kestäisi nähdä sitä köyhyyttä, tuskaa ja tautia, jota Lontoon takakaduilla löytyi, erittäinkin kosk'en enää kenellekään voinut ojentaa auttavaa kättä.

Seuraavana päivänä seurasimme Fede, rouva Moes ja minä Koria rautatien-pysäyspaikalle ja näimme hänen vaunun-ikkunasta vilkuttavan viimeisiä jäähyväisiä siksi kuin juna vei hänet näkyvistämme.

Korin matkattua vietin lupaukseni mukaan suurimman osan kuumista kesäpäivistä puistoissa, puiden siimeksessä. Siellä olin kuin vieraassa maassa ja näin vieraita tapoja ja oloja, toisinaan tuskin luulinkaan enää olevani Lontoossa, jossa kumminkin jo lähes parikymmentä vuotta olin asunut, vaan oleskellut enimmäkseen köyhien parissa ja aivan vähän nähnyt rikkaita ja ylhäisiä. Nyt, tultuani liian voimattomaksi voidakseni enää ottaa osaa elämän kovaan, todelliseen työhön ja ollen ainoastaan katselijana, arvelin, oliko kaikki kurjuus ja viheliäisyys todellista, jota ahtailla, kapeilla ja likaisilla kujilla olin nähnyt. Rikkaat ja ylhäiset saattoivat komeasti ja kalliisti puettuna ajaa komeissa vaunuissaan pitkässä rivissä, josta ei loppuakaan näyttänyt tulevan ja jonka katsominen jo alkoi päätäni pyörryttää. Siinä ajoivat he sadottain ja tuhansittain, suuren rikkauden komulla ja loistolla, puvuissa, joiden hinnalla vuosikausia olisi voinut elättää ja puettaa monta köyhää lasta. Heidän hevosensakin, jotka olivat kauniita eläimiä, olivat niin pidetyt että niiden ylläpidolla olisi nälkään nääntymästä voinut pelastaa sadottain lähimmäisiämme. Niin, tämä oli toinen maa ja toinen kansa; meri, valtamerta syvempi, aaltoili heidän ja Lontoon syrjäisempien paikkojen välillä. Mitä tiesivät nämä tyhjäntoimittajat, jotka komeilla kaduilla vetelehtivät, tarttuvista taudeista, kalvavasta köyhyydestä ja siitä raa'asta tietämättömyydestä, joka on edellisiäkin surkeampi? Tunsin itseni täällä yhtä murheelliseksi kuin konsanaan Lontoon kurjimmilla kaduilla. Kun Herra näki kaupungin, itki Hän sen surkeaa tilaa, ei ainoastaan publikaanien, porttojen ja syntisten, vaan kaiken! "O, että tietäisit, ja sen jo tänä päivänä, mitä sinun rauhaas sopii!" Sinun! Itsekullekin meistä, yhtä hyvin kuin suuren kaupungin asukkaille, ovat nämä sanat lausutut. Kuinka moni Lontoon rikkaista ja ylhäisistä tiesi mitä hänen rauhaansa sopii, enemmän kuin kujien juopot ja varkaatkaan?

Ja epäilemättä oli siellä kumminkin monta, jotka olivat rauhan saavuttaneet. Herralla oli opetuslapsia myös kaupungissa, jonka surkeutta Hän itki. Koettelin heidän ulkomuodostansa tutkia, minkä laatuisia he olivat, sillä Jumalan palvelijat kantavat sinetin otsallansa, vaikka se ainoastaan enkeleille on selvästi näkyvissä. Silloin tällöin olin huomaavinani jonkun muodon loistavan siitä, ja tämä näky, korean, iloisan seuran keskellä, täytti sydämmeni ilolla.

Eräänä päivänä näin nuoren tytön, jonka olento oli ylevä ja kasvon-piirteet säännölliset, ratsastavan ohitseni komealla hevosella, ja kun hänen muotonsa vivahti tutulta, silmäilin häntä tarkemmin. En tietänyt kuka hän oli ennenkuin eräs herra ratsasti hänen luoksensa. Se oli Stefan!

Sen jälkeen näin usein Stefanin ja hänen tyttärensä. Tavallisesti ratsasti heidän seurassaan eräs jalon ja vilpittömän näköinen nuori mies, joka minua hyvin miellytti. Kuinka kaukana minusta he olivat! He kuuluivat tuohon toiseen kansaan ja toiseen maahan, eivätkä tunteneet minun maatani, minun kansaani. Näin miten mahdotonta Stefanin olisi ollut laskeutua luokseni ja kaikkien nähden ojentaa minulle kätensä sanoen: "Tämä on sisareni." Löytyy kumminkin Yksi, joka on ylhäisintä ylhäisempi, eikä häpeä kutsua halvintakaan veljekseen.

Näin Stefanin toisiakin lapsia, sillä sydämmeni isosi heitä ja etsin semmoisia paikkoja puistoissa, joissa parhaiten olin tilaisuudessa nähdä heitä. Siellä oli pieni Maggie ja vielä kaksi pientä lasta, jotka vasta opettelivat kävelemään ja leikkimään. Kuinka mielelläni olisin pitänyt heitä sylissäni, leikitellyt heidän kanssaan ja kuunnellut heidän iloista loruamistaan! Se ei voinut koskaan tapahtua. Loitolla sain vaan katsella heitä, kummastellen hoitajien huolimattomuutta. En voinut ottaa heitä syliini niinkuin Herrani oli ottanut pieniä lapsia. Suuri juopa eroitti minun heistä kaikista; minun, köyhän, kurjan hoitolaisen, vanhassa kuluneessa mekossa, noista rikkaista, iloisista lapsista, veljeni pojista ja tyttäristä.

Eräänä iltana, kun Feden kanssa istuin puistossa, näin Stefanin tyttären kävelevän saman nuoren herran kanssa, jonka ennenkin hänen seurassaan olin nähnyt. Hän oli pitkä ja koko hänen olentonsa osoitti jaloutta ja tyventä suloisuutta. Feden silmät olivat kiinnitetyt häneen; he kulkivat niin läheltä ohitsemme, että hänen kohiseva silkkihameensa lipasi hamettani.

"Tuo nuori neitonen miellyttää minua!" sanoi Fede. Kyllä hän minuakin miellytti, minä rakastin häntä ja halusin saada puhutella häntä, kuullakseni hänen ääntänsä edes kerrankaan.

"Hän saattoi minut ajattelemaan nuorta raatiherraa, joka Kristuksen tykö tuli", sanoi Fede hiljaisella äänellä.

"Miten niin?" kysyin.

"Muistathan sanat", vastasi hän, "Ja Jesus katsoi häneen ja rakasti häntä."

"En luule täällä löytyvän monta, joita Hän, heitä katsoessaan, rakastaisi; useampien täällä olevien ihmisten ulkomuoto ei miellyttäisi Häntä, vai miten luulet Margery? Hänen muodostaan luulen Herran kumminkin pitävän."

Feden sanat ilahduttivat minua ja kätkin ne sydämmeeni. Myöhemmin kesällä ei Stefanin, eikä hänen vanhinta tytärtänsä näkynyt, ainoastaan nuoremmat lapset hoitajinensa olivat kaupungissa ja heitä näin joka päivä puistossa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Uusia vastahakoisuuksia.

Neljästi vuodessa tuli minun mennä Cityyn nostamaan eläkerahaani Beden varastosta, tai lähettää joku toinen valtuuskirjalla varustettuna. Päivä, jona minun tuli mennä sinne, oli kuuma ja helteinen, vaikka jo oli syksy. Pohjoisessa peitti taivasta paksu, synkkä, mutta hopeareunainen pilvi, vaan etelästä paistoi aurinko kuumasti ja poltti katukiviä ja kartanoiden seinuksia; vähintäkään tuulahdusta ei tuntunut ja jok'ainoa vastaantulija näytti olevan menehtymäisillään. Mutta kulkiessani rantaa pitkin ja sitten Ludgatemäkeä ylös ja Cheapsiden läpi, oli melu, huuto ja kiire niin suuri, kuin tukehduttava kuumuus ei vähintäkään olisi haitannut. Minulla oli suuri huojennus, kun perille päästyäni sain istua etuhuoneessa ja odottaa siksi kun vuoroni tuli ottaa vastaan vähäistä, vaan vakinaista eläkerahaani.

Beden varasto ei ollut suuri; paitsi minua oli ainoastaan viisi vaimoa, jotka sieltä saivat eläkettä, kaikki leskiä, joilla oli suuret, siistit hunnut päässä. Oliko perustaja samaa sukua kuin esi-isäni, sitä en tietänyt; saattoihan niinkin olla, jos nimemme, niinkuin Stefan sanoi, oli muutettu Beadeksi. Miten lienee asian laita ollutkaan, vaan eräs John Bede oli jättänyt rahasumman, josta korko oli jaettava kuudelle köyhälle, jotka olivat seuraan kuuluvien porvarien leskiä tai tyttäriä. Miten tohtori Klarke lienee menetellyt saadaksensa minun nimeni luetteloon, koska ainoastaan olin porvarin sisarentytär, sitä en ollut selville saanut; hän oli vaan sanonut, että kaikki oli oikein, ja nyt oli jo niin kauan aikaa kulunut, ett'en asiaa enää miettinytkään. Olin jo monta vuotta saanut eläkerahani, eikä kukaan ollut herättänyt kysymystä oikeudestani siihen.

Olin iloinen saada istua ja viileyttää itseäni siksi kuin vuoroni tuli astua perähuoneesen. Joskus oli kirjoittaja maksanut minulle, joskus joku seuran jäsen; vaan tavallisesti oli kirjoittaja sen tehnyt ja rahat olivat aina valmiina pienessä käärössä, kolme puntaa ja kahdeksantoista killinkiä; toisinaan kun se seuran jäsen, joka tunsi tohtori Klarken, sattui olemaan siellä, antoi hän minulle neljä puntaa. Sen jälkeen kuin viimmein siellä kävin oli hän kuollut -- kun vanhenemme, kuolevat ystävät pian! -- ja uusi oli hänen sijassaan. Astuin sisään heti kun nimeni mainittiin ja näin hyvin ankaran ja vakaan näköisen herran istuvan pöydän ääressä, kirja edessänsä.

"Nimenne on Margaret Beade?" sanoi hän kovalla ja tuimalla äänellä.

"Ei, herraseni", vastasin, "ei aivan niin, oikea nimeni on Margery Beade."

"Mintähden oikea nimenne ei löydy kirjassa?" kysyi hän yhtä synkän näköisenä kuin pohjoisessa oleva ukkosen pilvi.

"Se kirjoitettiin ensin oikein, herraseni", vastasin, "vaan luulen sen tulleen muutetuksi vanhasta kirjasta ulos kirjoittaessa. Sitten alkoivat he nimittää minua Margaret Beadeksi. Sanoin heille pari kolme kertaa, ett'ei tämä ollut nimeni, mutta unhottivat sen aina, jonka tähden en heitä enää muistuttanutkaan."

"Ketä 'heillä' tarkoitatte?" kysyi hän malttamattomasti.

"Ketä hyvänsä, joka täällä sattui olemaan, joskus herra Thwaits ja joskus kirjoittaja."

"Miten kuittinne annoitte?" kysyi hän.

"He kirjoittivat sen", vastasin, "ja minä panin vasemmalla kädelläni merkin alle; oikealla kädelläni en näette voi kynää pitää."

"Nuo ilmoitukset ovat jotensakin kummallisia", sanoi hän ankarasti katsoen minuun, ikäänkuin olisin syytettynä jostakin suuresta rikoksesta seisonut hänen edessänsä; "kysymys on, oletteko oikea henkilö. Mistä tiedän, oletteko sama, joka seuralle on esitetty."

"Kirjoittaja ja herra Thwaits tuntevat minut", vastasin, "ja vanhassa kirjassa löydätte nimeni oikein kirjoitettuna. Voisin saada useampia, jotka todistaisivat, että olen Margery Beade."

Hän soitti kelloa ja käski sisääntulijan antaa niiden nimiluettelon, jotka saivat eläkerahaa Beden varastosta. Jäin seisomaan ja tunsin pääni vapisevan tavallista enemmän ja koko ruumiini värisi vieraan herran silmätessä minua, ikäänkuin löytääkseen jotakin syynalaista minussa. Tulin oikein iloiseksi, kun vanha kirja tuotiin esiin ja hän alkoi selata sitä.

"Täältä löydän", sanoi hän hetken kuluttua, joka minusta tuntui hyvin pitkältä, "nimen Margery Beade, leski, Jaakko Simisterin tytär, Seuran jäsen. Onko tämä oikea ilmoitus?"

Tuskin voin uskoa kuulleeni oikein. Tohtori Klarke ei ollut koskaan sanonut, miten hän oli esitellyt pyyntöni saada apua varastosta; kaikki mitä tiesin oli, että nimeni löytyi luettelossa ja että säännöllisesti olin saanut eläkerahani. Epäilemättä oli hän sen tehnyt sydämmensä hyvyydestä, vaan siinä ei ollut totuutta, eikä valhe ajan pitkään myötänsä tuo mitään hyvää. Hämmästyin hyvin ja kävin levottomaksi.

"Ei, se ei ole oikein", sanoin ja ääneni vapisi yhtä paljon kuin jäsenenikin.

"Tahtoisin kumminkin tietää, mikä oikea ilmoituksenne on", sanoi hän vihastuneena; "kas niin, sanokaa nyt totuus, eikä mitään muuta kuin totuus. Minua ette voi pettää."

"En ole leski", vastasin vakaammalla äänellä; "Jaakko Simister oli enoni, eikä isäni."

"Ei jonkun seuranjäsenen leski, eikä tytär!" huudahti hän; "millä neuvoin viekoittelitte itsellenne eläkerahaa Beden varastosta?"

"En tiedä, miten lienee tapahtunut", vastasin; "tähän saakka en ole tietänyt olleeni väärin sisäänkirjoitettu. Tohtori Klarke toimitti kaikki ja minä luulin kaikki olevan oikein."

"Missä tohtori Klarke on?" kysyi hän.

"Hän on kuollut, herraseni", vastasin; "hän kuoli kuusi vuotta sitten. Olen saanut apua varastosta toistakymmentä vuotta."

"Niin kauan olette siis pettäneet meitä", sanoi hän. "Säännöt ovat noudatettavat; miten tämä teidän tietämättänne voi tapahtua, sen tahtoisin tietää?"

"Tohtori Klarke toimitti minulle kaikki", sanoin murheellisena; "oikea käteni oli jo silloin melkein käyttämätön, enkä minä tehnyt muuta kuin kirjoitin alle. Hän luuli tekevänsä minulle hyvän työn, sen tiedän. En voisi sanaakaan pahaa sanoa hänestä; vaan näettehän kaikki pyynnekirjasta. En koskaan ole aikonut pettää ketään; Jumala tietää --"

"Vaiti!" keskeytti hän vihaisella, tuskauntuneella äänellä; "elkää ruvetko Jumalasta lörpöttelemään. Tiedän teillä köyhillä aina olevan sen saapuvilla. Sen vaan huomaan, että viikottain olette ottaneet kuusi killinkiä joltakin köyhältä leski tai orpo raukalta, vaikk'ei teillä Beden jälkisäännökseen ole suurempaa oikeutta kuin tällä pöydällä. Voisin syyttää teitä petoksesta, enkä ole varma, ett'emme sitä tee. Aion esittää asian Seuralle."

Seisoin äänetönnä ja katsoin kiivaasen, pahaluuloiseen mieheen. Hän loi silmänsä maahan, kun häneen katsoin, ja näytti enemmän vihastuvan, kun en alakuloisena seisonut hänen edessään.

"Kas niin", sanoi hän, "elkää loukatko minua, muuten syytän teitä. Onko teillä ketään, joka voisi syyttömyyttänne todistaa?"

Olin aivan hämilläni ja päätäni pyörrytti, enkä muistanut herra Moesia, joka enoni jälkeen otti liikkeen. Ketään paitsi Stefania en muistanut. Muutamalla sanalla olisi hän voinut vapauttaa minut kauheasta petoksen syytöksestä. Hänellä oli rikkautta ja ystäviä; vaan pelkäsin alentavani häntä, jos ilmoittaisin, että hän oli veljeni. Ja vaikka en ilmoittaisikaan häntä veljenäni, voisi jo nimiemme yhdistäminen saattaa kansaa luulemaan häntä sukulaisekseni, minun, köyhän almun-alaisen raukan. Sitä en tahtonut. En tahtonut vähintäkään alentaa hänen arvoansa Lontoon suuressa maailmassa, jossa hän vaimoneen ja lapsineen eli niin muhkeasti. Ei, en sittenkään, vaikka vaiti-oloni kautta tulisin köyhdytetyksi ja epäluulon alaiseksi. Sydämmeni oli nyt hellätuntoisempi Stefanille kuin toukokuussa, jolloin hän minut pois ajoi.

"Ei, hyvä herra", sanoin, "en voi itseäni puolustamaan hankkia ketään, ken teille kelpaisi; eikä kukaan voisi teille sanoa erehdyksestä sen enempää kuin minäkään. Minä puhun totta, niin todellakin teen. En tietänyt tohtori Klarken sisäänkirjoittaneen minua leskenä ja eno Simisterin tyttärenä. Sen teki hän hyvyydestä, siitä olen varma; jos voisin takaisin maksaa jok'ainoan pennin varastoon, tekisin sen ilolla. Tämä oikein raskauttaa mieltäni."

Tuskin voin kertoa, miten vaikealta kaikki silloin näytti. Rahaa minulla ei ollut, paitsi yksi killinki kukkarossani, ja koko vakinainen sisääntuloni oli silmänräpäyksessä hävinnyt. Tiesin ett'eivät mitkään sanat voisi hellyttää tuota kovaa, kylmäkiskoista miestä, joka vielä nytkin niin epäluuloisesti katsoi minuun. Lyykistin hänelle ja menin pois.

Matka kotiini, Westminsteriin, oli pitkä ja vaivaloinen, niin pitkä ett'en luullut perille pääsevänikään. En voinut olla tuntematta, miten kevyt ja tyhjä köyhä kukkaroni oli. Mitä minun nyt tuli tehdä? Velkoja minulla ei ollut, olin näet asettanut elämäni sille kannalle, että rahat riittivät vähiin tarpeihini, vaan kuudesta killingistä viikossa ei ollut säästöön jäänyt. Tiesin ett'ei Kor antaisi minun nälkää nähdä, vaan kuinka vaikea oli langeta hänelle rasitukseksi, juuri nyt kun hänen tuli säästää saadaksensa oma pieni koti!

En usko Jumalan vihastuvan meihin, jos tunnemme tien epätasaisuuden ja joskus kompastummekin suurimpiin kiviin, jotka tiellämme ovat. Kaikki olemme vaan lapsia, eivätkä jalkamme ole tarpeeksi vakavat voidaksemme pää pystyssä ja taivaasen luoduin silmin astua kivistä tietä eteenpäin. Vaikka lapsi pitääkin kiinni isänsä väkevästä kädestä, ei se astuessaan teräville irtonaisille kiville, jotka sen jalkain alta vierivät, voi olla sitä tuntematta, eikä isä vihastu, jos lapsen pienet jalat horjahtavat ja sen pienet sormet lujemmin tarttuvat kiinni isän käteen. Kuinka paljon vähemmin silloin taivaallinen Isämme!

KAHDESKYMMENES LUKU.

Margeryn odottamaton vieras.

Astuessani helteisiä katuja eteenpäin, tunsin kuumuuden vaivaavan itseäni, vaan olin liian mietteissäni huomatakseni miten pohjoisessa oleva synkkä pilvi vähitellen oli levinnyt taivaan-alalle; ainoastaan etelässä näkyi vielä pieni selkeä pilkku, ja sekin oli synkkyyteen katoamaisillaan. Olin juuri ennättänyt omalle kadulleni, kun muutamat suuret sadepisarat jo alkoivat kostuttaa katukiviä. Olin iloinen että olin niin lähellä kotiani, en näet jaksanut kulkea niin nopeasti kuin ennen. Astuessani eteenpäin näin pienen tytön poikkeavan syrjäkadulta ja tulevan vastaani. Hän kulki sukkelaan ja näytti peljästyneeltä; ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään. Se oli Maggie, Stefanin lapsi, yksinään ja tällä kurjalla kadulla! Hän tunsi minut heti ja juoksi ojennetuin käsivarsin vastaani.

"Te olette se köyhä vaimo, jolle satukirjani annoin", sanoi hän. "Olen nähnyt teitä puistossa, vaan Mary ei koskaan laskenut minua puhuttelemaan teitä. Olen eksyksissä, enkä ollenkaan tiedä missä Mary on. Hyvä, rakas vaimo, tahdotteko ottaa minut huostaanne?"

Oi, kuinka äkkiarvaamatta ilo voipi murhetta seurata! Tyttö tarttui käteeni ja katsoi minuun sekä pelvolla että luottamuksella, samoin kuin minä monta, monta kertaa olen Jumalaan katsonut. Kumarruin ja suutelin häntä hellästi.

"Niin, tahdon ottaa sinut huostaani", sanoin, ja oli kuin Jumala olisi sanonut minulle samat sanat, minulle, köyhälle, hyljätylle lapselleen. "Kotini on tässä aivan lähellä ja raju-ilma on nousemaisillaan. Tule kanssani ja ole luonani siksi kuin se ohitse menee."

Maggie otti minua kädestä, täydesti luottaen minuun ja seurasi kartanoon, jossa asuin. Päästyämme ovelle alkoi rankasti sataa, aivan kuin sitä olisi pidätetty siksi kuin katon suojaan ennätimme. Astuimme portaita ylös pieneen ylishuoneeseni, ja sinne tultua pysähtyi Maggie keskelle laattiaa ja katseli ympärillensä, minun vajotessani istuimelle, liian väsyneenä, onnellisena ja huolestuneena tietääkseni mitä tehdä.

"Täällä on hauska", sanoi hän, "vaan miten kummallista, kun kaikki on samassa huoneessa, vuoteenne, istuimenne, teeastianne ja kattilanne! Olette siis oikein köyhä vaimo, niinkuin Mary sanoo."

Niin olin, oikein köyhä vaimo, köyhempi kuin konsanaan olin ollut, ainoastaan yksi killinki kukkarossa, tietämättä mistä lisää saada. Kumminkin saattoi tämän lapsen läsnä-olo minut onnelliseksi. En voinut ottaa silmiäni hänestä, kun hän joka paikkaa tarkasteli, juosten toisesta toiseen täynnä uteliaisuutta ja mielihyvää.

"Olen iloinen että Mary kadotti minun", sanoi hän; "olen aina halunnut tulla tervehtimään teitä, vaan isä ei tahtonut kertoa sanaakaan teistä, eikä Alice teistä mitään tietänyt. Alice on vanhin sisareni, hän on kahdeksantoista vuoden vanha, mutta minä olen vaan yhdentoista. Mary näettekö puheli erään sotamiehen kanssa ja he kävelivät eteenpäin, ja siellä näytettiin nukkinäytelmää, jonka tähden unhotin katsoa minne he menivät; tuossa paikassa olivat näkyvistäni, enkä enää löytänyt heitä missään. Ensin peljästyin hyvin, mutta nyt olen oikein iloinen -- ettekö tekin ole?"

"Olen, hyvin iloinen", vastasin kaikesta sydämmestäni.

"Miten sade tulvailee!" pitkitti hän lörpötystään; "jos kauan näin sataa, täytyy minun jäädä yöksi luoksenne ja silloin Mary peljästyy samoin kuin minäkin; vaan se on oikein hänelle, koska hän aina sanoo äidille, ett'ei hän puhuttele ketään ollessaan ulkona meidän kanssamme. Sepä minusta oli oiva sattuma että teidät kohtasin juuri kuin olin itkemäisilläni. Mielelläni joisin teetä luonanne, jos ette pahastuisi."

Tämä muistutti minua tehdä tulta ja panna teekattila tulelle, sillä itsellänikin oli jo nälkä. Tyttö lörpötteli ehtimiseen arkuudetta, aivan kuin hän ikänsä olisi ollut tuttu kanssani. Kuinka paljon onnea olin kadottanut kun en Stefanin lapsia tuntenut! Toivoin olevani edes heidän hoitajansa, jos en muuta.

"Isä ja äiti käynevät myös levottomiksi", sanoin.

"Vielä mitä", vastasi hän; "he ovat matkanneet Pembridge Halliin. jossa sir Francis Pembridge ja Frank asuvat. Se on suuri salaisuus, vaan ei se haittaa, jos siitä teille puhun, kuu vaan lupaatte ett'ette kenellekään hiisku sanaakaan. -- Alice ja Frank pitävät toisistaan. Oi, toivon heidän kerran tulevan naimiseen toistensa kanssa! Alice on matkannut isän ja äidin kanssa, vaan pienet lapset ja minä jäimme kotiin Maryn luo. Olipa onni ett'ei kukaan pienistä lapsista kadonnut, joka ei olisi teitä tuntenut, ja jonka varmaankin joku ilkeä eukko olisi löytänyt ja luoksensa vienyt. Nyt olen saanut tietää missä asutte ja voin joka päivä tulla lukemaan teille tästä satukirjasta. Luenko nyt teille vähän aikaa?"

Annoin hänelle kirjan ja hän istautui Feden pehmeälle renkulle ja luki ääneen sateen lyödessä kattoon ja ikkunanruutuihin. Aivan vähän näytti toivoa olevan rajuilman lakkaamisesta, enkä sitä juuri toivonutkaan, sillä olin iloinen saada pitää lasta luonani, ja yhden yön levottomuus olisi vaan ansaittu rangaistus uskottomalle hoitajalle. Sitä paitsi ei minulla ollut ketään, jonka olisin voinut lähettää Ricadillyyn, sillä rouva Brown oli minua vanhempi ja sade tulvaili yhä vielä.

"Voisitko maata pienellä vuoteellani?" kysyin.

"Voisin kyllä", vastasi hän suoraan. "Pidän teistä paljon, vaikk'ette ole lady."

"Niin", vastasin, "tosin en ole lady, vaan pidän sinusta yhtä paljon kuin jos olisin Lontoon ylhäisin lady."

Kumminkin saattoi lapsen puhe minut murheelliseksi. "Mikä tekee vaimon ladyksi?" kysyin ääneen ja Maggie vastasi.

"Paljonkin", sanoi hän. "Minusta olette melkein ladyn lainen, vaan olette köyhä, teillä on vanhat vaatteet, eikä ylhäisiä sukulaisia. Isä sanoo äitiä oikeaksi ladyksi; mutta hän onkin hyvin rikas ja lady Pembridgen serkku. Isäkin on syntyisin vanhasta arvokkaasta suvusta, sen kuulin hänen sanovan sir Francisille ja äidille kuulin hänen kerran sanovan, että sir Francis pitää paljon enemmän vanhasta ylhäisestä sukuperästä kuin rahasta. En oikein ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan; vaan kas se on olla oikea lady!"

En voinut olla katkerasti hymyilemättä Maggien puheelle. Todellakin, vanhasta arvokkaasta suvusta! Niin, Beaden suvussa Kondoverissa oli kyllä löytynyt monta arvokasta miestä, jotka ylläpidoksensa olivat ahkerasti työtä tehneet, osoittaneet hyvää naapureillensa ja eläneet ja kuolleet Jumalan pelvossa. Todellakin, Stefan ja minä olimme alkuperää vanhasta arvokkaasta suvusta; vaan ei siinä merkityksessä, kuin sir Francis Pembridge sen oli käsittänyt.

"En tiedä miten teitä nimittäisin", sanoi tyttö istuessaan minua vastapäätä teepöytään; "teillä kai lienee joku nimi, sanokaa se minulle!"

"Margery", sanoin, vaan en tahtonut lisätä toista nimeäni.

"No, sepä hauskaa oli!" huudahti hän. "Minunkin nimeni on Margery, vaikka minua Maggieksi kutsutaan; miten kummallista! Meidän kumpaisenkin nimi on Margery!"

Hän asetti kuppinsa pöydälle ja nauroi sydämmellisesti; minäkin nauroin, sillä hänen iloisuutensa tarttui minuun. Iloitsin myös kuullessani Stefanin nimittäneen yhden lapsistansa minun nimelläni. Hänellä lienee siihen aikaan ollut jonkunmoinen rakkauden-tunne minua kohtaan, vaikka rikkaus, ylpeys ja kunnianhimo sen sittemmin olivat tukehduttaneet; niin, tämä oli minusta samoin kuin joku antaa lapselleen nimen Emanuel, vaikk'ei hän rakasta Herraa Kristusta, eikä Häntä edes ajattelekaan.