Part 8

Tultuani holhouskartanoon, huomasivat he paikalla muutoksen tapahtuneen minussa. Lieneekö vapiseva pääni, vai kalpea muotoni vetänyt Feden huomion puoleensa, koska hän tullessaan tavallisuuden mukaan iloisesti minua tervehtimään, yht'äkkiä pysähtyi äänettömänä. Sitten juoksi hän luokseni, otti pääni käsiensä väliin, katseli minua tarkasti ja syleili minua sitten kovasti nyhkyttäen. Korkin oli siellä. Hänen siellä olonsa oli jotakin erinomaista. Tuota pikaa kavahti hän istuimeltaan takan luona ja kiiruhti meitä tukemaan, sillä Fede nojautui minua vasten ja minä olin liian heikko häntä kannattamaan.

"Oi, Margery!" nyhkytti hän, "mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään, Fede", sanoin, "ei mitään Kor -- jota kertoa voisin. Olin voinut pahoin koko yön, enkä tänään ole entiselläni. Ei se mitään vaarallista ole."

"Se on kylliksi vaarallista", sanoi Kor huolestuneena. "Tiedän kyllä miten asian laita on; te huolitte itsenne kuoliaaksi veljenne tähden, enkä minä voi hankkia tietoja hänestä."

Hän saattoi minut istumaan ja minä peitin kasvoni käsilläni sanaakaan virkkamatta. Äänettömyys vallitsi hetken, sillä oli niin harvinaista nähdä minulta puuttuvan valtaa itseni yli, ett'eivät ensin muuta voineet kuin katsoa minuun ja toisiinsa.

"Fede hyvä", sanoi rouva Moes, "sinä minua todellakin kummastutat, onhan tuolla lautakolla aina hajusuolaa, joka on kylliksi väkevää virkistämään neiti Margeryä, jos et, herttaiseni, päättömäksi olisi mennyt. Sunnuntaina haistaessani sitä kirkossa nousivat kyyneleet silmiini ja pappi luuli kyllä saarnansa liikuttavan minua, mutta siinä hän erehtyi, sillä en niinkään helposti tule liikutetuksi."

"Tunnen itseni jo terveemmäksi, rouva Moes", sanoin. "Jättäkää minut yksin, lapseni, niin kyllä virkistyn siksi kuin teetä juodaan. Se on vaan kevätilma, joka raukaisee minua."

Kor pudisti päätään mitään virkkamatta, istautui viereeni ja koetteli valtasuontani. Pieni huone näytti minusta aivan uudelta, ikäänkuin en sitä koskaan ennen olisi nähnyt. Se oli täpö täynnä jäännöksiä rouva Moesin paremmista päivistä. Seinille oli ripustettu hänen ystäviensä muotokuvia, jotka olivat leikatut mustasta paperista ja sitkustetut valkealle. Hänen oma öljymaalilla maalattu kuvansa täytti suuren osan ikkunan vieressä olevasta seinästä. Pienellä ompelupöydällä oli vakkanen ja pari korvattomia kiinalais-kuppia. Ei ollut epäilemistäkään, ett'eivät ne muinoin olisi kuuluneet korkeasukuiselle perheelle, vaikka rouva Moes nyt oli holhouskartanossa. Ajattelin, mitä hän sanoisi Kor raukasta, jos Fede tyytyisi tulemaan hänen vaimokseen.

Fede seisoi pöydän luona ja silitti voileipiä. Kor unohutti minut katsoakseen häneen samoin kuin minä katselin häntä sinä päivänä, jona Stefan niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mintähden oli hän tullut, kun hän ei minusta sen enempää huolinut? Vuosikausia olisi hän voinut elää Lontoossa minuun yhtymättä; en näet olisi tuntenut häntä, jos vaan sen ainoan kerran olisin nähnyt hänet ikkunan läpi.

"On niin harvinaista että meillä on miesvieras", sanoi rouva Moes hymyillen suloisimmalla tavallaan, kun tee oli valmista, "että meidän, Fede herttaiseni, nyt tulee kursailla parhaimman jälkeen, eikä kiistellä hänestä. Hänen tulisi luonnollisesti istua minun vieressäni, joka olen emäntä, vaan koska sinun tulee tarjota teetä, täytynee hänen istua sinun rinnallasi, voidakseen auttaa sinua; antanen hänen itsensä valita."

Sanaakaan virkkamatta asetti Kor istuimensa Feden viereen, joka syvästi punehtuen kasteli kuppien alareunoja vähässä vedessä, joka hänellä oli kulhossa. Kuulin Korin kysyvän mintähden hän niin teki ja hänen vastaavan veden olevan liian kuumaa. Tänä iltana näytti Fede'kin olevan heikkohermoinen, enkä minä voinut pitää kättäni vakavana kohottaessani kuppia huulilleni.

"Mutta, Fede herttaiseni!" huudahti rouva Moes, "miksi punottavat poskesi tänään niin? Oletko aivan terve? Kunhan sinulla vaan ei olisi kuume tai tuhkarokko, tai jotakin semmoista kuin setäraukallasi oli, joka kuoli heikkoudesta aivuissa, istuessa rahastossa numeroineen ja laskentolukuineen, jotka nousivat satoihin, jopa tuhansiinkin puntiin. Minun täytynee kysyä herra Belliltä mitä hän sinusta ajattelee."

Lapsi punehtui punehtumistaan rouva Moesin puhuessa, vaan Kor ei katsonut häneen. Toivoin hänen sitä tekevän, sillä en koskaan ollut Fedeä kauniimpana nähnyt.

"Minulla on uutisia kerrottavana teille, neiti Margery", sanoi Kor kääntyen minuun, niin pian kuin rouva Moes oli puhumasta lakannut.

"Hyviäkö uutisia?" kysyin.

"Sitä en vielä tiedä", vastasi hän. "Nyt olen suorittanut viimmeisen tutkintoni ja taidan toimittaa lääkärin virkaa; vaan minulla ei ole vaikutus-alaa, eikä vähintäkään toivoa saada sitä. Voin palata entiseen palvelukseeni Whitechapelissa minä päivänä hyvänsä, ja onhan sielläkin sisääntulo, vaikka huono; mutta vaikealta tuntuu, kun jo on täyttänyt kahdeksankolmatta vuotta, eikä ole toivettakaan saada omaa kotia. Ei niin, että sitä murehtisin, sillä onhan oloni paljoa parempi kuin toivoakaan voin; olen omasta säädystäni astunut toiseen, paljon korkeampaan, ja siitä saapi aina kärsiä."

Hän näytti vakaalta ja miettivältä, vaan kirkkaus, jota en kaukaan aikaan ollut nähnyt, valaisi hänen muotonsa.

"No, niin", pitkitti hän, "tänään sain kirjeen eräältä ystävältä, nuorelta Williamsilta, joka on ensimmäisenä perämiehenä Newyorkin ja Liverpoolin väliä kulkevassa höyrylaivassa. Hän sanoo voimansa hankkia minulle lääkärin-viran samassa laivassa; palkkaedut ovat kuusi killinkiä päivässä, lukuun ottamatta matkustavaisten lahjoja, jotka joskus voivat nousta viiteen puntaan matkalta, ja vapaa ylöspito paitsi maissa ollessa. Siinä voisin kohta säästää rahoja hankkiakseni itselleni pienen kodin; mutta en voinut päättää ennenkuin sain kuulla neuvonne, neiti Margery."

"Nepä suuria uutisia olivat, herra Bell!" huudahti rouva Moes, ennenkuin ennätin sanaakaan virkkaa, "pojalle, joka on kadulta otettu. Se on todellakin suuri etu sekä teille että neiti Margerylle, kun tulette oikeaksi tohtoriksi, ettekä tuommoiseksi puoskaroitsijaksi, jolla on lääkemarjoja, joilla kaikki taudit parannetaan; Fede nyrpistää vaan nenäänsä niille, eikä salli tuoda vähintäkään rasiaa silmiensä eteen."

"Vai aiot matkata luotamme Kor?" sanoin jotenkin alakuloisena; ajatukseni olivat näet kiinnitetyt Stefaniin.

"Luulen, ett'en voikaan jättää teitä, neiti Margery", sanoi hän silmäten minua kauniilla silmillään. "Jos jotakin tapahtuisi teille poikessa ollessani, saattaisi se minut murheelliseksi."

"Elä sitä ajattele, Kor", sanoin; "elä sitä ajattele. En kaikesta maailman hyvästä tahtoisi olla sinulle esteenä ja toivon kohta saavasi oman kodin."

"Oi, jospa se jo minulla olisi!" huudahti hän syvästi huoaten; "silloin tulisitte siihen asumaan, neiti Margery, aivan kuin olisitte oma rakas, hellä äitini, niinkuin minulle aina olettekin ollut."

Fede katsoi häneen ilosta sädehtivin silmin ja Kor hymyili onnellisen näköisenä.

"Näen sen niin selvästi kuin mahdollista", sanoi hän, "pieni, sievä koti, hauska ja valoisa, täynnä semmoisia kukkaisia, joita enimmästi rakastatte ja lapset, jotka ympärillänne leikittelevät ja kutsuvat teitä tädiksi. Ettekö mielellänne kuulisi heidän kutsuvan teitä pieneksi tädiksi, neiti Margery?"

En voinut sanaakaan virkkaa, ajattelin niitä lapsia -- Stefanin lapsia, jotka eivät koskaan minua tädiksi nimittäisi. Pääni ja käteni vapisivat entistä enemmän.

"Oi, mikä teitä vaivaa?" kysyi hän hellästi. "En tahtonut huolettaa teitä. En tahdo jättää teitä, jos olette kipeä. Sentähden haluan itselleni omaa kotia, että silloin asuisitte luonani ja minä saisin hoitaa teitä. Kotini tuntuisi kolkolta, jos te, neiti Margery, ette olisi siellä; te, joka olette tehneet minut siksi, mikä olen. Jos matkalle lähden, on se osaksi teidän, osaksi toisen tähden."

"No sen minä sanon!" huudahti rouva Moes, "en konsanaan ole kuullut kenenkään kirjastakaan niin kauniisti puhuvan: vahinko vaan ett'ei neiti Margery ole muutamia vuosia nuorempi tai herra Bell muutamia vanhempi."

"Oi täti!" huudahti Fede närkästyen, "kuinka voitte noin puhua?"

"Fede herttaiseni", vastasi hän, "kummallista on todellakin, että täti raukkasi, vaikka hän on leski, ei saa suutansa avata, sinun keskeyttämättä häntä tuolla kiivaalla tavallasi ja nyt vielä herra Bellin kuullen, joka on oikea tohtori."

Hän alkoi nyhkyttää ja peitti muotonsa nenäliinaansa, sillä välin kuin me koetimme puhella muista aineista. Sitten ei hän enää tullut hyvälle tuulelle ja hetken kuluttua sanoin ajan olevan lähteä, eikä kukaan sanonut sitä vastaan; otin siis hattuni ja päällystakkini ja jätin hyvästi. Kor nousi myös seuratakseen minua.

"Tahtoisitko, Margery, että seuraisin sinua kotiin?" kysyi Fede alakuloisena. "Tänään en ole kävellyt muuta kuin työpaikkaani ja tulisin nyt mielelläni kanssasi."

Tiesin, ett'ei hän mielellään jäänyt yksin rouva Moesin kanssa, joka oli alkanut veisata vanhaa virttänsä ja joka nyt itkisi ja vaikeroisi siksi kuin hän levolle menisi.

"Tule vaan", sanoin, "Kor saattaa sinut sitten kotiin."

Kor oli kyllä iloinen saada tehdä sen.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kornelius Bell.

Fede juoksi jo edeltäpäin, sytytti kynttilän ja piti sitä kaiteen yli Korin ja minun astuessa portaita ylös. Valo lankesi hänen kauniille kasvoilleen, ja suloisen näköinen oli hän punaisine huulineen, joiden välistä hänen valkeat hampaansa näkyivät, ja tummansinisine silmineen, jotka meitä katselivat! Korin käsivarsi vapisi ja hän kompastui ensi askeleella; ymmärsin sen hyvästi, enkä mitään virkkanut.

Huoneeni näytti kolkolta, sillä minulta oli tänään puuttunut halua järjestää sitä ja takasta oli tuli sammunut, ainoastaan vähän tuhkaa oli jäljellä. Kor teki tulta ja Fede liehui ympäriinsä ja järjesteli pienellä kädellään kaikki, mikä ei paikallansa ollut. Luulen tämän kumpaisestakin olleen hauskaa; silloin tällöin auttoivat he toisiaan ja olivat ikäänkuin lapset, jotka talosilla ovat. Tämä oli kaunis ja miellyttävä näky, jota katsellessani Stefan ja huoleni melkein unhottuivat.

Kor on sittemmin sanonut, ett'ei hän ajatellutkaan sitä, joka nyt seurasi, ett'ei hän aikonut sitä tehdä ja mieluisemmin olisi tehnyt sen toisella tavalla. Järjestettyänsä kaikki, kantoi Fede pienen renkkunsa istuimeni viereen, istautui sille ja pani päänsä syliini, niinkuin hän ennen lapsena ollessaan, läksyjensä opittua, usein oli tehnyt. Kor seisoi hetken katsellen häntä ja minua, sitten lankesi hän polvilleen toiselle puolelleni ja pani kätensä aivan lähelle Feden vaaleita kiharia. Feden kasvoja en voinut nähdä, vaan Korin hehkuivat ja hänen silmänsä loistivat toivosta ja levottomuudesta.

"Neiti Margery", huudahti hän, ja sanat tulvailivat hänen huuliltaan, ikäänkuin ei mikään voima olisi voinut pidättää niitä, "sanokaa Fedelle, ett'ei koti meille kummallekaan olisi mistään arvosta, ell'ei hän olisi siellä. Tiedän ett'en ole kylliksi hyvä hänelle. Ei äyriäkään minulla ole tarjota hänelle, hän tietää kuka olen, että olen ystävittä, suvutta, yksinäinen ja köyhä, ett'ei ole ketään, joka minua eteenpäin auttaisi, niin, olen nimettäkin -- köyhä Korpral Bell, jonka kadulta korjasitte, kun jo olin lontoolaiseksi meripurlakaksi tulemaisillani. Ilman teitä olisin tällä erää luultavasti rosvo. -- Ei, en voi häntä enää ajatellakaan!"

Miten hiljaa ja ääneti huoneessa oli Korin vaiettua! Kuuntelin sanoisiko Fede mitään tai antaisiko hän minkäänlaista merkkiä, vaan hän ei tehnyt kumpaakaan. Luultavasti ei hän kuullut Korin puhetta. Minäkään en voinut mitään virkkaa, vaikka kyllä toivoin asian päättyvän Korin mielen mukaan. Tämä oli heidän keskensä päätettävä, heidän, joita enimmästi rakastin maailmassa; nyt entistä enemmän, kun Stefan oli hyljännyt minun.

"En sano, ett'en koskaan enää tule onnelliseksi", sanoi Kor sortuneella äänellä, ikäänkuin hän olisi tuntenut kaiken loppuneen, eikä toivon sijaa enää löytyvän. "Niin pian kuin voin hankkia itselleni oman, vaikka kuinka vähäisenkin kodin, tulette te, neiti Margery, luokseni asumaan, ja aikaa voittaen tulemme kyllä onnellisiksi. Liverpoolia lähellä sen tulee olla, voidakseni jolloinkulloin käydä kotona, siksi kuin maalla voin saada jonkun ammatin. Meillä on kylliksi työtä ja kun rakastamme Jumalaa ja toisiamme emme koskaan voi tulla peräti onnettomiksi. Kenties Fedekin tulee meitä tervehtimään, sillä tiedän hänen rakastavan teitä paljon. Miten tervetullut hän on pieneen kotiimme! Lupaa minulle Fede, että aina olet neiti Margeryn ja minun ystävä."

Hän kosketti sormellansa hiljaa Feden päätä, mutta Fede ei vastannut mitään, puristi vaan kovasti kättäni.

"Monta miestä löytyy, jotka voivat tarjota hänelle paljon enemmän kuin minä", pitkitti Kor ja äänensä kävi yhä levollisemmaksi ja vakaammaksi, "enkä soisi hänen menettävän pienintäkään mukavuutta tai iloa minun tähteni, vaan ei kukaan voi rakastaa häntä enemmän kuin minä."

Nyt vaikeni hän jälleen ikäänkuin toivoen Feden jotakin sanovan. Hohde oli kadonnut hänen poskiltaan ja hän näytti nyt yhtä alakuloiselta kuin hän viimmeiseksi kuluneilla viikoilla Stefania etsiessään oli näyttänyt. Sydämmessäni kärsin hänen kanssansa ja olin vähän nurpeillani Fedelle.

"Etkö Korille mitään vastaa?" kysyin vihdoin.

"Hän ei ole minulle mitään virkkanut", sanoi hän; "koko ajan on hän puhunut sinulle, Margery."

Tämä osoitti niin selvästi Feden vastustus-halua, ett'en voinut olla hymyilemättä.

"Hän kysyi, lupaatko aina olla minun ystäväni, vaan et mitään vastannut."

"Oi, kyllä kai olemme ystävät", vastasi hän; "olen varma siitä, ett'en koskaan halua riidellä -- en koskaan sinun kanssasi, rakas, vanha Margery."

Tämä sanottiin niin ystävällisesti, ett'en enää voinut olla suutuksissa häneen, vaikka Korin tähden olin murheissani. Hän laski taas kätensä Feden päälle, vaan tämä lienee luullut sitä minun kädekseni, kosk'ei hän liikahtanut.

"Fede", sanoi hän, "tahdotko vastata, jos sinulle puhun?"

"Mieluisemmin kuulen sinun Margerylle puhuvan", sanoi hän.

Taas yksi Feden pienistä oikuista, jotka aina katosivat kuin kuura päivän paisteessa, kun vaan hymyillen katsoi häneen. Hän ei kohottanut päätänsä, eikä siis voinut nähdä Korin muotoa, vaan kuuli miten rukoileva hänen äänensä oli.

"Fede", sanoi hän, "tunnet kaikki elämäni vaiheet, tiedät, kuka olen ja mitä neiti Margery on tehnyt edestäni; tiedätkö?"

"Tiedän kaikki", kuiskasi Fede.

"Saattaako se sinua pelkäämään, ett'en olisi sinulle otollinen?" kysyi Kor; "estääkö se sinua rakastamasta minua? Jos olet ystäväni, niin sano suora totuus, Fede."

"Ei", kuiskasi hän.

Silloin kalpeni Kor niinkuin se, joka on viimmeistä ratkaisevaa askelta ottamaisillaan.

"Rakastatko minua Fede -- rakastatko vai etkö?" kysyi hän.

Kuuntelin Feden vastausta, kenties yhtä levottomasti kuin Kor. Hänen liikunnossaan oli jotakin tuskallista; vaan Fede istui aivan hiljaa, kohotti ainoastaan oikullisesti olkapäitään, samoin kuin ennen lapsena oli tehnyt, ollessaan itse-päisellä ja huonolla tuulella. Hän ei nähnyt, miten kalpea ja murheellisen näköinen Kor oli, eikä hän kieltävääkään vastausta antanut.

"Voitko rakastaa minua?" kysyi Kor muuttaen kysymyksensä ja laski kätensä vakaammin Feden päälle. Ei vieläkään tyttö mitään virkkanut, veti vaan hiljaa Korin käden alas ja painoi sen huuliansa vasten.

En koskaan ollut tuntenut niin mieltäni liikuttavaa rakkauden ja hellyyden tunnetta kuin silloin. Nyt vasta tiesin, mikä todellinen rakkaus on. Ei kukaan Korin kaltainen ollut rakastanut minua tyttönä ollessani. Tosin oli minullakin ollut kosijoita ollessani kotona, vanhassa arentikartanossa, vaan ei kukaan heistä ollut Korin kaltainen. Jos minä en heille myöntävää vastausta antanut, löytyi toisia tyttöjä, jotka sen tekisivät ja jotka sopisivat heille yhtä hyvästi kuin minä, jonka vuoksi heille rukkasia antaessani en mielestäni mitään vahinkoa tehnyt. Vaan Korin muodosta voi nähdä ja äänestänsä kuulla, että jos Fede kieltävän vastauksen antaisi, poistaisi se kaiken valon hänen elämästään ja jättäisi sen kalpeaksi ja kolkoksi kuin talvipäivä. Tuntui taas aivan kuin varjo olisi laskeutunut silmilleni; nojasin päätäni istuimeni selkälautaa vasten ja heidän äänensä kuuluivat matalilta ja epäselviltä. Minun tuli olla varuillani, ett'en pyörtyisi niinkuin edellisenä päivänä. Ainoastaan vuorokausi oli kulunut siitä kuin Stefan oli karkoittanut minut luotansa ja kodistansa.

Kuulin Korin ja Feden puhelevan keskenänsä Korin vastaisista hankkeista. Nyt saattoi Fede puhua, eivätkä läsnäolostani enemmän lukua pitäneet, kuin jos en sanaakaan olisi kuullut; kumpikin oli näet tottunut ilmoittamaan minulle kaikki ajatuksensa. Tiesin pienen kodin, jonka Kor tuulitupana oli rakentanut, voivan muuttua todenperäiseksi muutaman vuoden kuluttua, sitten kuin hän kaikin voimin oli työtä tehnyt ja säästänyt. Tätä oli hauska ajatella ja tuumiella.

"En tiedä, puhunko tästä tädille", sanoi Fede hymyillen.

"Ethän hävenne minua?" sanoi Kor; se oli juuri hänen arka puolensa, ett'ei hän voinut ajatella itseänsä semmoisena kuin hän oli. Hän olikin niin äskettäin taas nähnyt kaikkea kurjuutta ja viheliäisyyttä, joka syrjäkartanoissa ja kujilla vallitsi, eikä voinut sitä unhottaa.

"Hävetä sinua!" huudahti Fede. "Ei, minä ylpeilen sinusta ja niin tekee Margerykin. Olemme aina ylpeilleet Korista, emmekö ole? Tohtori Kornelius Bell! Se on parempi kuin Korpral Bell!"

"En vielä ole tohtori", sanoi hän, "vaan jos kerran olen portaille astunut, niin elä pelkää, ett'en niitä ylös kiipeä, sinun tähtesi."

He olivat luonani siksi kuin muistutin heitä, että jo oli aika mennä kotiin. Takkalautakon yläpuolella oleva vanha, suuri hopeakello, jota eno Simister sen tarkan käynnin tähden Margeryksi nimitti, kävi jo yhtätoista, vaikk'ei kukaan meistä kuullut Abbey kellon lyövän. Nyt oli minun vuoroni seisoa portailla ja suojella kynttilää vedolta, heidän astuessa käsi kädessä portaita alas, juurikuin kaksi lasta. Ajattelin miten nuori ja kaunis Fede oli ja miten minä olin harmaapäinen, laiha ja vanhan näköinen. Voiko hänen muotonsa koskaan muuttua samanlaiseksi kuin minun? Sama ajatus näkyi heränneen Korissa hänen katsoessa minuun, hän loi näet äkkiä silmänsä Fedeen, joka hymyillen heitti suukkosia minulle. Ei, samassa määrässä kuin Fede vanheni, vanhenisi Kor myös hänen rinnallaan; hänen vanhuutensa ei siis tulisi samankaltaiseksi kuin minun.

"Jumala siunatkoon heitä kumpaakin!" sanoin mennessäni takaisin yksinäiseen huoneeseni. Kuinka paljon iloisemmalta se nyt näytti; oli kuin näiden kahden rakkaus ja onni olisi poistanut jotakin eilisen illan mielikarvaudesta. Se ei enää ollut niin maahan painava. Kovin suruni oli ohitse ja uusia toiveita, uusia ilon aineita oli elämäni tielle koittanut. Korin pieni, sievä koti oli tulevaisuudessa jossakin edessämme, jos niin oli Jumalan tahto. Jos Jumalan tahto olisi, että minä en koskaan astuisi sen kynnyksen yli, olisi se kumminkin koti, jossa minua säilytettäisiin uskollisessa ja rakkaassa muistossa; jos sinne en koskaan tule, on se sentähden, että jalkani ovat astuneet kultaisen kynnyksen yli Isäni huoneesen.

Murhe oli kumminkin kohdannut minua ja yhdistynyt elämääni. Niin on kenties Golgathakin muistunut Herralle Kristukselle ilon hetkenä, kun Hän ylösnousemisensa jälkeen kohtasi opetuslapsiansa. "Pistä sormes tänne", sanoi Hän, "ja katso minun käsiäni; ja ojenna kätes tänne ja pistä minun kylkeeni!" Oi, naulojen ja keihään jäljet olivat vielä, ja muisto Gethsemanesta ja Golgathasta on vielä Hänen sydämmessänsä, vaikka Hän nyt istuu Jumalan istuimella. Mikä ilo Hänellä olisi ollut, jos Hänen omansa olisivat vastaanottaneet Hänet, kun Hän heidän luoksensa tuli!

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Aika menee vanhaa rataansa.

Korin lähtö oli kohta päätetty. Hän oli nyt tuleva laivalääkäriksi ja matkaava edes takaisin myrskyisellä merellä, olipa minlainen sää hyvänsä; sill'aikaa Fede ja minä kotona tarkastelisimme tuulia ja pilviä, ja rajutuulten raivotessa viettäisimme monta levotonta hetkeä. Ennen lähtöä oli meillä paljo puuhaamista saadaksemme kaikki valmiiksi, sillä Korin tuli olla oivan herrasmiehen näköinen, kun hän tästä lähtien tulisi oleskelemaan yhtä paljon rikkaiden kuin köyhienkin parissa. Huolimatta kaikista toimistamme sai hän kumminkin huonon varustuksen, vaikka Korin tietämättä panin vanhan kellon Margeryn panttiin, ja rahoilla ostin hänelle muutamia paitoja, että hän edes vähän tulisi ylhäisten näköiseksi, joiden seurassa hän Amerikaan oli matkaava. Fede ompeli muutamia kauluksia, poltti ja merkitsi muutamia nenäliinoja, väliin laulaen, väliin huoaten, sillä hänen sydämmensä oli ilon ja murheen vaiheella.

Kesäkuu oli jo puoleksi kulunut ennenkuin Kor Lontoosta lähti. Iltaa ennen lähtöänsä tuli hän luokseni. Hän oli antanut minulle lääkkeitä ja hoitanut minua. Nyt oli hän taas levottoman näköinen ja näytti olevan huolissaan minusta.

"Neiti Margery", sanoi hän, "ette saa murhettanne voitetuksi."

En, halvaus oli kohdannut päätäni, eikä se koskaan enää voinut terveeksi tulla, käteni olivat vapisevat ja heikot, erittäinkin se, joka oli hermoton. Sitä voimaa, jonka Stefanin huoneessa olin menettänyt, en takaisin saisi ennenkuin jälleen nuoreksi tulisin, juotuani elämän lähteestä, joka virtaa Jumalan ja Karitsan istuimesta.

"Murehditte veljeänne", pitkitti Kor; "pelkäätte yhä hänelle jotakin pahaa tapahtuneen?"

Olin näet säilyttänyt salaisuuteni, enkä siitä päivästä saakka Stefanista sanaakaan virkkanut. Miten voinkaan muille kuin Jumalalle puhua siitä, mitä välillämme oli tapahtunut?

"En tiedä tuleeko minun kertoa teille", sanoi hän tarttuen vapisevaan käteeni. "Se on tuottava teille murhetta, suurta murhetta, vaan se on rauhoittava mieltänne veljenne suhteen."

"Kerro minulle Kor", sanoin, innokas tietämään, mitä hänellä oli sanottavana.

"No niin, veljenne Stefan elää ja on terve", vastasi hän, "vaan hän ei ansaitse veljen nimeä. Olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä. Vaan rauhoittukaa, muuten en voi enempää kertoa."

"Kerro minulle kaikki", sanoin.

"Kulin Whitechapeliin päin", kertoi hän, "ja näin siirtolaisseuran panevan ilmoituksen, jossa lu'in, että eräs herra Stefan Bede Talbot Downsista pitäisi luennon: 'Australian uudisasukkaista'; kokousta johtaisi sir Francis Pembridge, parlamentin jäsen. -- Stefan Bede! Paikalla arvelin että hän on teidän veljenne, neiti Margery, vaikka tämän nimi kirjoitettiin Bede eikä Beade. Luento oli juuri alkava, kiiruhdin siis heti sinne. Hän oli hyvin sen näköinen kuin te, nähdessäni teitä ensi kerran Pyhissävaeltajain-kadulla; pitkä ja suora hän oli ja hänen äänensäkin oli samanlainen kuin teidän. Luento oli hyvin hyvä. Sivumennen mainitsi hän hyvästi menestyneensä siellä, vaikka vähillä varoilla oli sinne matkannut; muuten olisin kenties luullut hänen elättävän itseänsä luentojen pitämällä, vaikk'ei hän siltä näyttänyt. Näytti paremmin kuin hän sinne tulollansa olisi suosiota osoittanut ja he kiittivätkin häntä luennosta, niinkuin hän siitä ei olisi maksua saanut."

Kor istui hiljaa ja miettien, ikäänkuin ei olisi tietänyt miten lopun minulle kertoisi.

"Jatka", sanoin, "kerro minulle kaikki."

"Lienee parasta", vastasi hän, "vaikka tuskin tiedän miten sen teen. Kun luento oli loppunut, astuin kiireesti puhuja-istuimen eteen. Herra Bede kätteli ja puhutteli muutamia herroja, joiden seurassa myös sir Francis Pembridge oli. Astuin vaan rohkeasti esiin, vaikka kyllä pitkään minuun katsoivat, ja kysyin: 'Oletteko Stefan Bede, joka kuudentoista vuotisena poikana matkasi Australiaan?' 'Sen ikäinen olin', vastasi hän. 'Onko teillä sisar, jonka nimi on Margery?' 'El minulla sisarta ole', vastasi hän, vaan näytti hyvin hämmästyvän. 'Bede ei ole mikään yleinen nimi', sanoin, 'ja tunnen erään neiti Margery Beaden, jolla oli Stefan niminen veli, joka kuudentoista vuotisena Australiaan matkasi'. 'Hyvä herra, hänestä en mitään tiedä', sanoi hän malttamattomasti; 'Australia on suuri maa, melkein yhtä suuri kuin Europa, ja kaikki minkä tiedän on, että minulla lienee ollut kaima siellä; vaan hänestä tai sisarestansa en mitään tiedä'. Kumminkin olen varma siitä, että hän oli veljenne."

"Niin, Kor, se oli Stefan", sanoin.