Part 7

Seuraavanakaan päivänä ei Stefania näkynyt. Fede meni Pyhissävaeltajain-kadulle kuulustelemaan, oliko hän siellä käynyt. Vaikka herra Moes oli ollut kotona koko päivän, ei hän kuitenkaan ollut häntä nähnyt. Sunnuntainkin olin kotona, vaikka mielelläni olisin kirkkoon mennyt; pelkäsin jonkun sanoman sill'aikaa tulevan Stefanilta ja kaikki ovet olisivat suljetut, sillä rouva Brown oli mennyt maalle tyttärensä luo pääsiäistä viettämään ja jättänyt minulle kaikki asiatoimihuoneiden avaimet. Päivä oli pitkä ja rauhaton, vaikka Herra sinä päivänä nousi ylös kuolleista ja ensimmäiset sanansa olivat: "Vaimo, miksi itket?" Herra tiesi vaimoilla olevan paljon itkettävää, ja jos kyyneleeni sinä päivänä vuotivat, sanoi Hän hyvin hellästi, vaan ei nuhdellen: "Vaimo, miksi itket?" Ja minä vastasin: "Herra, sinä tiedät kaikki, tiedät myös sen!"

NELJÄSTOISTA LUKU.

Hyljätty.

En voisi kertoa pitkää epätietoisuuttani, joka alati pettävine toivoineen oli virvatulien kaltainen, jotka ennen kotona liehuvalla tavalla liitelivät soiden yli, mutta lähestyessä katosivat; samoin oli toivonikin himmentynyt ja vähitellen muuttunut synkäksi lakkaamattomaksi pelvoksi. Tahdon sanoa minkälaiseksi pelvoksi. Väliin oli tapahtunut, että muukalaisia oli kadonnut Lontoossa, kenenkään tietämättä, minne he olivat joutuneet. Tiesimme pauloja ja pesiä löytyvän, joihin muukalaisia voi vietellä, ett'ei heitä sittemmin näkynyt, ei kuulunut. Stefan oli hyvästi puettu, ja herra Moes sanoi hänen kellonsa ja kelluttimensa, joita en ollut huomannutkaan, olleen suuresta arvosta. Emme vähintäkään tietäneet, mistä hän oli tullut, tai minne hän oli hävinnyt. Peljättävä oli kauheaa; sen näin Korinkin silmistä jo aikaa ennen kuin hän sanaakaan virkkoi. Vaikka murheeni oli suuri, tunsin kumminkin Stefanin ja minun olevan Jumalan siipein varjossa; mutta sielläkin on joskus pimeä ja sentähden sitä kutsutaankin Hänen siipeinsä _varjoksi_. Kaikki on täällä ainoastaan varjoa. Isämme rakkaus ja huolenpito näyttää joskus varjolta, väliin hyvinkin pimeältä.

Näinä aikoina oli Kor minulle suureksi avuksi. Hän tunsi kauhean kaupungin pahimmat pesäpaikat ja alkoi varovasti, vaan tarkasti etsiä sieltä, usein pyytämättä polisimiesten apua, sillä hän taisi mennä sinnekin, jonne he eivät uskaltaneet, ja saada tietoja, jotka heille eivät olleet tarjona. Muistanette, että kaupungin sisus oli Korin syntymäpaikka, paikka, jossa hän oli kasvanut. Siellä täällä kohtasi hän kurjia vaimoja ja onnettomia miehiä, jotka olivat vajonneet syvään viheliäisyyden ja juoppouden suohon, ja jotka vielä muistivat hänen äitiänsä ja nimittivät häntä hänen entisellä nimellään Korpral Bell. Kor parka! Hän sai kärsiä melkein yhtä paljon kuin minä.

Ajatelkaapa minlainen murhe minua oli kohdannut! Stefan oli palannut monen pitkän vuoden kuluttua, mutta ainoastaan muutamiksi hetkiksi ja sitten oli hän taas kadonnut samaan kamalaan äänettömyyteen ja pimeyteen kuin ennenkin, vaan joka nyt näytti monta, monta vertaa entistä pimeämmältä. Entäs Kor sitten, joka meni häntä etsimään noihin kauheihin synnin ja pahuuden pesiin, jotka Lontoossa ovat niin syvät, ja joista hän itse oli tullut pelastetuksi, vaan joissa äitinsä oli hukkaan joutunut. Aina kun hän tuli luokseni ja kertoi, mitä oli nähnyt, huomasin hänen otsallansa pilven, joka kerta kerralta näytti synkistyvän enenemästä tuskasta; sillä tätä ennen oli hän jo melkein unhottanut syntymäpaikkansa viheliäisyyden ja saastaisuuden. Oi, mikä olikaan minun murheeni verrattuna siellä vallitsevaan surkeuteen? Minun oli ainoastaan varjo, mutta heidän oli synkkä pimeys, joka ikäänkuin musta ukkosenpilvi peitti Korin sielun.

Vaikk'ei Kor juuri käyttänyt polisimiesten apua, sai hän kuitenkin tietää polisitutkinnon tapahtuneen siinä kaupungin osassa samana yönä, jona Stefan katosi, vaan hänestä eivät mitään tietäneet, eivätkä olleet nähneet ketään hänen kaltaista miestä. Pelkäsin Korin kenties kulkevan Stefanin ohitse häntä tuntematta, kosk'ei hän milloinkaan ollut häntä nähnyt, ja kun rouva Moes ja Fede selittivät hänen ulkonäkönsä, en minäkään siitä olisi häntä tuntenut.

Kevätpäivät pitenivät pitenemistään ja kun vähäiset talousaskareeni olivat päätetyt, menin usein kävelylle hämärässä, kulkien katu ylös ja katu alas. Joskus olin näkevinäni vilahduksen Stefanista ja seurasin häntä, siksi kuin hän näkyvistäni katosi väkijoukkoon, tai jos hänet saavutin, huomasin erehtyneeni. Koska olin voimakas ikäisekseni ja tottunut kulkemaan, kuljeskelin usein sinne tänne, ikäänkuin väkitungokseen eksynyt, alati etsien jotakin, jota en löytänyt.

Useammat matkustukseni olivat Temple Barin itäpuolelle, sillä en ajatellutkaan kohtaavani Stefania muualla kuin Cityssä. Eräänä iltana, kun teen juotua läksin ulos, huomasin pitkän, rotevan, mustapartaisen miehen nopeasti kulkevan kuningattaren hoviin päin. Seurasin häntä niin läheltä kuin taisin, mutta kadotin hänet näkyvistäni Green puistossa. Oli kaunis toukokuun ilta; auringon kirkkaat säteet lankesivat lännestä, valaisten pieniä viheriäisiä lehtiä, jotka Lontoossakin puhkesivat sulkku-kehdoistansa. Tähän aikaan ei ollut paljon kansaa liikkeellä, sillä kaikki korkeasukuiset olivat ajaneet kotiinsa päivälliselle, ja lapsien oli liian myöhäinen olla ulkona, paitsi köyhien, joilla on vapaus olla poissa kurjista kodistansa niin kauan kuin mielivät, täällä, nyt melkein väettömässä puistossa vallitsi rauhallisuus ja viileys, joka, kaupungin hälinästä ja tungoksesta tultuani, virkistytti aivan kuin ystävällinen käsi olisi laskettu päälleni raskaan taakan sijaan, jota pääsiäisestä saakka olin kantanut.

Täällä levähdin viheriäin puiden siimeksessä, joiden latvoja laskeuvan auringon viimeiset säteet kohtasivat. Sitten kuljeskelin käytävää pitkin, köyhä, yksinäinen, harmaapäinen vaimo, siksi kuin huomasin olevani erään veräjän luona, joka vei sille puolelle Ricadillyä, jossa monta komeata kartanoa oli rakennettu. Aurinko oli jo laskeutunut ja kosk'en enää tällä kertaa toivonut löytäväni Stefania, aioin mennä kotiin.

Kulettuani vähän matkaa tulin erään kartanon luo, joka kukkasista hohti; ne olivat istutetut ikkuna-altaaneille alikerroksesta ylikerrokseen saakka, ja loistivat nyt hämärässä, niinkuin omat kukkani kotona puutarhassa.

En voinut olla hetkeksi pysähtymättä, katselemaan kukkaisten loistavia värejä, nojautuen vastapäätä olevaa aitausta vasten. Siinä asuvilla vallassäätyläisillä oli nyt puolisen aika, eikä uutimet vielä olleet alaslasketut. En koskaan ollut nähnyt niin komeasti katettua pöytää hienoine, valkeine liinoineen, hohtavine hopea-astioineen ja kimaltelevine laseineen. Palvelija sytytti par'aikaa kyntteliä pöydän yli riippuvassa kynttiläkruunussa ja nuori nainen, valkeassa pu'ussa, järjesteli pöydällä seisovaa suurta kukkais-kimppua. Tuo ihana, hento olento, joka oli yhtä sorea kuin liljat, joita hän liikutteli, veti sydäntäni puoleensa. Löytyy liljoja Jumalan yrttitarhassa, jotka eivät työtä tee, eivätkä kehrää, ja tämä oli yksi niistä.

Samassa kuin palvelija lähestyi kaunista näky-alaani sulkemaan, avautui huoneen toisessa päässä oleva ovi ja siinä seisoi -- -- oliko se mahdollista? Saattoiko olla mahdollista, vai pettivätkö silmäni ja sydämmeni? Siellä olin näkevinäni Stefanin, veljeni, joka niin kummallisesti oli kadonnut pitkäperjantain aattona! Hän hymyili ja muotonsa oli minusta yhtä suloinen kuin päivinä, jolloin hän poikana ollessaan palasi koulusta kotiin. Minun täytyi pitää kiinni aitauksesta, sillä ruumiini vapisi; kurotin päätäni paremmin nähdäkseni häntä, mutta juuri silloin laskettiin uutimet alas ja kaikki oli minulta peitetty.

Arvelen, ken olisi silloin pysähtynyt miettimään, mitä hänen oli tekeminen? Ikävöin Stefanin ääntä ja syleilemistä samoinkuin äiti saadessaan sanoman poikansa tulosta kaukaisesta maasta. Aikaa miettimiseen ei ollut. Stefan oli tuossa huoneessa, josta ainoastaan ohut läpikuultava lasiruutu minut eroitti, hän, jota olin murehtinut niin monta pitkää unetonta yötä ja ikävää raskasta päivää. Miten oli tapahtunut, että hän seisoi tuolla ihka elävänä ja terveenä, sitä en ajatellutkaan. Luuletko Marthan ja Marian pysähtyneen kyselemään kuin Lazarus haudasta palasi, ennenkuin häntä syleilivät ja puhumaan käskivät, saadakseen kuulla sitä ääntä, jota eivät enää luulleet kuulevansa. En voinut odottaa. Miten ovelle tulin, ilosta menehtymäisilläni kuin olin, sitä en tiedä; mutta sinne tulin, jyskytin ja soitin että kartano kaikui.

Palvelija lienee seisonut varulta, sillä silmänräpäyksessä lensi ovi selälleen ja minä katsoin loistoisasti valaistuun eteishuoneesen ja näin vilahduksen valkeaan puetusta naisesta, joka kiiruhti portaita ylös. Mies, joka seisoi ovella, säpsähti minua nähdessään; mutta kun tahdoin astua sisään, ojensi hän kätensä estääkseen minua.

"Kuulkaa", sanoi hän, "luulin sir Francisen ja lady Pembridgen tulevan."

"Stefan Bede on täällä!" huudahdin, tuskin tietäen mitä sanoin.

"Tämä on herra Stefan Beden asunto", sanoi palvelija, "mutta ette saa tavata häntä, joll'ette ole yksi kutsutuista vieraista. Luulin teidät yhdeksi heistä; vaan lienempä erehtynyt. Enpä vähempi arvoisena pitänytkään teitä kuin lady Pembridgenä."

Hän näytti sekä tyytymättömältä että närkästyneeltä, vaan siitä en huolinut.

"Minun täytyy tavata häntä", sanoin innokkaasti. "Luulin hänen kadonneen tai kuolleen. Sanokaa hänelle että minun täytyy tavata häntä."

"Ja kuka olette, senpä tahtoisin tietää?" sanoi mies.

Ennenkuin ennätin vastata, kuulin Stefanin huutavan isännän korkealla, käskevällä äänellä:

"Coombes, vie rouvasihminen aamiais-huoneesen. Tahdon puhutella häntä."

Jalkani horjuivat kulkiessani eteishuoneen läpi, ja päätäni pyörrytti. Ruokahuoneen ovi oli suljettu kun sen ohitse menimme erääsen pienempään huoneesen, jossa ainoastaan yksi kynttilä paloi. Neliskulmaisen pöydän ääressä, joka oli keskellä laattiaa, istui pieni tyttö, käsivarret pöydällä ja pää nojattuna käsiä vasten, lukien kirjaa, joka oli hänen edessänsä. Samoin olin ennen kotona nähnyt Stefanin talvi-iltoina istuvan pienen pyöreän pöytäni ääressä, takankolkassa. Lapsen lyhyeksi leikattu tukka putosi alas otsalle, niinkuin Stefaninkin oli tehnyt, ja kun hän katsoi minuun, huomasin hänen silmissään saman miettimisen katseen, kuin ennen Stefanin silmissä olin huomannut, isän tai minun yht'äkkiä häntä puhutellessa. En saanut sanaakaan lapselle sanotuksi ennenkuin ovi äkkiä avautui ja kun sinne päin käännyin näin Stefanin, nyt ei hymyilevänä ja ystävällisenä, vaan kovasti vihastuneena, uhkaavan ukonpilven näköisenä. Sisään tullessaan sanoi hän vihasta vapisevalla, mutta hyvin matalalla äänellä:

"Margery, mikä sinut on tänne tuonut?" Pieni tyttö juoksi paikaltaan ja katsoi säikähtyneen ja hämmästyneen näköisenä häneen. Kun hän loi silmänsä pienokaiseen puhui hän ystävällisemmästi:

"Joudu ulos, Maggie, minä tahdon yksin puhutella vierasta."

Hän viipyi ja katsoi minuun, vaan Stefan otti häntä olkapäästä, ajoi hänet ulos huoneesta, ja lukitsi oven hänen jälkeensä.

"Noh", sanoi hän hammasta purren ja lähestyi minua kalpeana vihasta, kumminkin minuun koskematta; "mikä kummaa sinut on tänne tuonut?"

"Stefan!" huudahdin.

"Niin", huusi hän, "mikä paha hengetär saattoi sinut tänne juuri tällä hetkellä? Ennen maksaisin monta tuhatta puntaa kuin soisin jonkun täällä näkevän tai tuntevan sinun!"

"Oletko salannut itsesi minulta, Stefan?" kysyin, ja tuntui kuin sydämmeni olisi ollut pakahtumaisillaan.

"Salannut itseni sinulta", kertoi hän. "No, niin, en ollut juuri halukaskaan ilmoittamaan itseäni sinulle. Luuletko tuottavasi kunniaa minulle tai semmoiselle perheelle kuin minun on? Olin hölmö kun ilmoitin itseni sinulle; vaan tunsin hyväntahtoisuutta kohtaasi. Annan sinulla niin paljon rahaa kuin tahdot, kun vaan syrjässä pysyt. En tahdo olla tyly sinulle; mutta sinä pakoitat minua."

"Minäkö?" sanoin.

"Niin", pitkitti hän; "mintähden etsit minua täällä? Aioin tulla tervehtimään sinua, niin usein kuin aikani olisi myöntänyt, ja antaa sinulle mitä olisit tarvinnut. Mitähän vaimoni ja lapseni ajattelisivat jos sinut näkisivät ja kuulisivat sinun nimittävän minua veljeksi, vaimoni, lady Pembridgen serkku! Ei, se ei käy laatuun. Olet ainoastaan sisar-puoleni. En voi, enkä tahdo antaa sinun tunkeutua päälleni!"

Ajatelkaa kuinka kauheita sanoja nämä Stefanilta olivat! Hämmästyneenä ja kivettyneenä seisoin hänen edessänsä, katsoen hänen rakkaasen muotoonsa, ja joka sana lankesi päälleni lyönnin tavalla, ikäänkuin hän olisi tahtonut musertaa sydämmeni. Kerran ojensin käteni, juurikuin se olisi voinut poistaa niitä; mutta se oli hermoton käteni ja putosi voimatonna alas.

"Stefan!" huudahdin ja oma valittava ääneni kuului niinkuin se olisi ollut jonkun, joka on kuolemaisillaan; "Stefan! oma poikani Stefan!"

"Vaiti!" sanoi hän pannen kätensä suulleni, "vaiti! Sano heti tarvitsetko rahaa ja mene tiehesi. Päivälliskello soipi jo. Margery, sinun täytyy paikalla mennä, eikä koskaan enää takaisin tuloa ajatellakaan."

"Eikö koskaan tulla takaisin, Stefan?" sanoin.

"Ei, sanon sinulle!" vastasi hän kiivaasti. "Jos tahdon tavata sinua, niin tulen luoksesi. Nyt tulee sinun mennä."

Haperoin ovea kohti, sillä hän oli pannut kätensä olkapäälleni, samoinkuin tytönkin, ajaessaan häntä huoneesta; mutta yht'äkkiä musteni kaikki ympärilläni niin mustaksi kuin synkin yö ja Stefanin ääni kuului hyvin, hyvin kaukaa, enkä ymmärtänyt mitä hän sanoi. Tuntui kolkolta ja kylmältä, ikäänkuin jääkylmä vesi olis päätäni koskettanut. Ainoastaan se ajatus oli selkeä sielulleni, että olin tullut kuoleman virralle, johon minun nyt oli astuminen. Jos niin oli, missä oli valo toiselta rannalta? Oli ainoastaan paksu pimeys ja jääkylmä vesi. Missä oli Veli, joka edestäni oli antautunut kuolemaan, Herra Kristus? Oliko Hänkin hyljännyt minut, samoinkuin Stefan.

VIIDESTOISTA LUKU.

Kuoleman ota.

Arvelin tätä kuoleman odaksi. Kuitenkaan en kuollut, vaikk'en mitään tuntenut, tietänyt, enkä ymmärtänyt. Vihdoin taisin hiukan avata raskaita, kolottavia silmiäni ja näin olevani samassa huoneessa kuin ennenkin, vaan Stefan oli poissa. Keski-ikäinen vaimo seisoi vieressäni, hautoen otsaani ja kostuttaen huuliani, ja lapsi, jonka ennen olin nähnyt, seisoi edessäni levottomasti katsellen minua. Tunsin ruumiini värisevän ja kuulin valittavan äänen, vaikk'en sitä omakseni tuntenut. Vihdoin taisin puhua ja kuiskasin: "missä olen?"

"Olette luonamme", sanoi tyttö ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa. "Elkää peljätkö vaimo rukka; olemme hyvin hyviä teille."

Äänensä oli niin raitis, nuori ja säälivä, niin lapsellinen ja suloinen, että se oikein herätti minut ja saattoi minut tarkasti katselemaan pientä sääliväistä muotoa.

"Kuka olet, suloinen lapsi?" kysyin jälleen kuiskaten.

"Maggie Bede", vastasi hän, "ja te olette isäni kartanossa. Olemme kaikki tulleet Australiasta ja asumme täällä, Lontoosen tultuamme."

Vasten tahtoani sulkeutuivat silmäni ja pääni vajosi uupuneena alas. Kaikki kauheat, katkerat sanat, jotka Stefan oli puhunut, tulivat yksittäin, verkalleen, vaan järkähtämättä takaisin; ja kummallinen läpitunkeva tuska, joka ei lakannut, pakotti sydäntäni. Hiukan huojennusta tuottivat minulle kyyneleet, jotka suljettuin silmäluomieni alta alkoivat hiljalleen vuotaa poskilleni.

"Vaimo raukka, elkää itkekö", sanoi lapsi epävakaisella äänellä; "tahdomme olla hyvin hyviä teille. Tuossa tuopi Mary teille viiniä. Oi, elkää itkekö!"

"Virkistytte, kun juotte tästä", sanoi vaimo, pannen lasin huulilleni; mutta sitä en voinut juoda, vaikka kieleni oli kuiva ja kulkkuani poltti. Minusta näytti liian suurelta pilkan teolta, että juottaisivat minulle Stefanin viiniä, kun hän itse oli hyljännyt minut. Muistin virren sanat: "Ja he antoivat minulle etikkaa juoda suuressa janossani", ja työnsin pois vaimon käden.

"Se tukehduttaisi minut", sanoin. "Tarvitsen ainoastaan levähtää, virkistyäkseni sen verran, että voin mennä pois."

Taistelin kovasti murheeni kovuutta ja katkeruutta vastaan, vaan en voinut heti tointua kolahduksesta, jonka olin saanut. Stefan oli aikomuksella hyljännyt minut, ei kerran, vaan kahdesti. Myötäkäymisensä aikana Australiassa oli hän tahallansa ollut kirjoittamatta ja jättänyt minut saaliiksi kaikenmoiselle pelvolle ja tuskalle hänen henkensä tähden; ja nyt oli hän suorastaan sysännyt pois minut, nuhteilla, jotka sydäntäni särkivät. Läheisestä huoneesta kuulin hänen ystäviensä iloisia ääniä; hän iloitsi, vaikka tiesi, että minä olin köyhä, yksinäinen ja murheellinen. Tämä oli tuskallinen hetki elämässäni.

"Nyt jaksan mennä", sanoin hetken kukuttua; "jo on aika joutua kotiin."

"Tahdotteko jättää nimenne ja asunto-osoitteenne herra Bedelle?" kysyi lastenhoitaja, katsellen minua uteliaasti.

"Hän tietää ne jo", vastasin; "vaan sanokaa hänelle, etten koskaan unhota, mitä hän minulle sanoi ja että tahdon noudattaa hänen tahtoansa."

"Tuletteko tervehtimään häntä?" kysyi lapsi kyynelsilmin ja vapisevin huulin.

"En koskaan!" huudahdin. "Muistakaa sanoa hänelle se. En koskaan enää vaivaa häntä; tahdon rukoilla Jumalaa siunaamaan häntä ja hänen lapsiansa. Muistakaa sanoa sekin hänelle."

"Tuskinpa vielä voitte mennä", sanoi lastenhoitaja.

"Kyllä voin", vastasin. "Virkeään ilmaan tultuani, tunnen itseni kenties paremmaksi; täällä tukehdun; mieluisemmin menen nyt."

Koettelin sitoa hattua päähäni, vaan en voinut; hoitaja teki sen, tyttö sillä välin katseli minua kummeksivin, vaan lempein silmin. Sitten juoksi hän pöydän luo, otti kirjan, jota sisääntulossani oli lukenut, ja pisti sen käteeni.

"En vielä ole ennättänyt lukea sitä loppuun", sanoi hän; "vaan se on kaunis kirja ja siinä on niin kauniita tarinoita. Olen varma, että sitä mielellänne luette kotiin tultuanne. Isä käskee meidän aina olla hyviä köyhille."

Hän kurotti kaunista päätänsä ikäänkuin luullen minun suutelevan häntä kiitokseksi, mutta hoitaja veti hänet kiivaasti takaisin, vihaisesti katsoen häneen. Kumminkin kuuluivat Stefanin lapset heimolaisuuden kautta minulle, ja, huolimatta vihastani häneen, tunsin, kuinka likeistä sukua tuo pieni tyttö oli minulle. Olin enemmän suutuksissa kuin koskaan ennen elämässäni. Horjuen hiivin eteishuoneen läpi ja näin ruokahuoneesta vilahduksen Stefanista seuroineen, sitten avattiin ja suljettiin eteishuoneen ovi, ja nyt seisoin yksinäni kadulla.

Ensin en voinut liikkua, vaan pysähdyin porttikäytävään, nojautuen pylvästä vasten. Kuinka monta, monta vuotta vanhemmaksi tunsin itseni nyt, kun muutama hetki sitten astuessani tuon kynnyksen yli! Silloin en vielä ollut niin vanha, kykenemätön vaimo; vaan kohtaus ja pyörtyminen -- ainoa kerta kun ijässäni olin pyörtynyt -- näkyi sattuneen elämäni ja voimani ytimeen ja juureen. Nyt olin todellakin vanha, heikko ja ijällinen vaimo-raukka.

Samalla kuin tunsin yht'äkkiä vanhaksi tulleeni, heräsi kova ikävä nähdä entistä kotiani Kondoverissa. Puut vastapäätä olevassa puistossa saattoivat minua ikävällä muistamaan kotini ympärillä olevia metsiä, raitista ilmaa, lintujen iloista viserrystä päivällä, kuin myös sitä syvää hiljaisuutta, joka siellä iltasilla vallitsi. Arvelin, muisteliko Herra Kristus hetkistäkään ikävällä äitinsä yksinkertaista kotia ja Natsarethin ympärillä olevia rauhallisia kunnahia silloin kun Hän hälisevän kansan ahdistamana astui Jerusalemin katuja eteenpäin.

"Kuulkaa! teidän tulee mennä täältä", sanoi eräs polisipalvelija, joka näki minun siinä seisovan; ponnistin kaikki voimani ja lähdin kulkemaan vähäiseen kotiini. Nyt en enää tarvinnut etsiä Stefania, enkä olla levoton hänestä! Matka oli pitkä ja vaivaloinen, ja Lontoon hälinä ja melu näkyi ikäänkuin tulvailevan vastaani. Kuinka kovilta katukivet tuntuivat jalkojeni alla, ja miten lyhtyjen valo liikkui silmieni edessä! Säälin itseäni, yksinäinen, turvaton vaimo kuin olin. Yksin jätetty tähän suureen kaupunkiin, heikko ja köyhä; hyljätty ja kovalla tavalla sysätty pois vanhoilla päivilläni, ja sen oli ainoa veljeni tehnyt. Toivoin voivani ryömiä kotiin, ei Westminsteriin, vaan rakkaasen vanhaan kotiini, jossa Stefan oli ollut poikana. Kerran sinne päästyäni voin hyvin kyllä kuolla.

"Onko hän ainoa veljesi?" kuiskasi vieno ääni sydämmessäni; "onko Stefan ainoa veljesi?"

Kauhistus oli synkkänä pimeytenä alkanut laskeutua sielulleni, samoinkuin hirmuiset ukkosen pilvet, jotka toisinaan kotona kohosivat kukkulalle, muuttaen sen viheriäiset ja valoisat rinteet kuihtuneiksi ja harmaiksi, ikäänkuin ne yht'äkkiä olisivat ijällisiksi tulleet.

Ei! vielä oli toinen veli, Jumalan poika, joka kaikessa oli kaltaisemme, joka oli kärsinyt kuin me. "Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi; mutta jokainen on täydellinen, koska hän on niinkuin hänen mestarinsa." Olin yksin. Mestari oli sanonut: "Katso aika tulee, ja on jo tullut, että te jätätte minut yksin." Olin hyljätty. "Kaikki opetuslapset antoivat Hänen ylön ja pakenivat." Veljeni oli hyljännyt minut. "Hänenkään veljensä eivät Häntä uskoneet." Olin suuressa ahdistuksessa ja vaivassa. "Hän oli rangaistu ja vaivattu, täynnä kipua ja tuskaa." Minä olin köyhä, yksinäinen vaimo. "Ihmisen Pojalla ei ollut kuhun Hän olisi päänsä kallistanut".

"Iloitkaatte, jos tulette osalliseksi Kristuksen kärsimisestä", sanoo raamattu. Tämähän on kovaa puhetta. Olin sanonut tahtovani elää niinkuin Kristus oli elänyt, sen mukaan kuin köyhä, oppimaton, syntinen vaimo sitä voi tehdä, ja seurata Häntä askel askeleelta, niin likellä kuin mahdollista, sillä tiellä, jolla Hän oli kulkenut. Mutta tämmöistä murhetta en koskaan ollut ajatellutkaan! Sen mukaan kuin olin voinut, olin Stefania rakastanut, niinkuin Kristus veljiänsä rakasti; nyt olin tullut oman veljeni luo, vaan hän ei huolinut minusta; hän oli hyljännyt ja kieltänyt minut, hävennyt tunnustaa minua sisareksensa, eikä enää tahtonut minua nähdäkään. Olin saanut tuntea jotakin Kristuksen kärsimisestä. Kun omasta murheestani ja tuskastani katsoin Häneen, olin näkevinäni äärettömän rakkauden ja Hänen lävistetyn sydämmensä pohjassa sanat: "Kaiken tämän kärsin edestäsi Margery."

Kotiin tultuani olin menehtymäisilläni. En tahtonut sytyttää kynttilää pimeässä huoneessani, vaan lyhdyn liekkuva valo lankesi kadulta sisään. Istahdin vuoteen reunalle ja ajattelin: "Oi, Stefanin julmuutta ja kiittämättömyyttä! Oi, Herrani Kristuksen sanomatonta lempeyttä! Voinko kärsiä tulla ylenkatsotuksi, hyljätyksi, ja tietää Stefanin salanneen itsensä minulta? Ajattelin, mitä hänen edestänsä olin tehnyt, miten olin rakastanut ja huolinut häntä. Kuinka voin hänelle anteeksi antaa? Vaan, tuossa rippui Herrani ristillä, hyljättynä ja petettynä. Ainoastaan opetuslapsensa Johannes ja muutamia vaimoja oli Hänen luonansa, kaikista niistä, joita Hän rakasti, mutta suuri joukko kansaa seisoi pilkaten Häntä, vaikka tiesivät, ett'ei Hän mitään pahaa ollut tehnyt. Mitä oli Herrani ja Mestarini sanonut, kun Hänen silmänsä tätä nähdessään kuolemaan ummistuivat? 'Isä anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät.'"

KUUDESTOISTA LUKU.

Teepidot holhouskartanossa.

Seuraavana iltana olin kutsuttu teetä juomaan rouva Moesin ja Feden luo heidän pieneen kotiinsa. Jo vuosikausia oli meidän ollut tapa kerran viikossa viettää iltaa yksissä, jonka tähden minä kahdesti olin heidän luonaan ja he joka kolmas kerta minun tykönäni. Kun varamme olivat vähäiset, niin täytyi käyntimme toisiemme luona olla jonkunmoisessa tasapainossa, ett'eivät toisen menot tulisi suuremmiksi kuin toisenkaan. En tahtonut saattaa heitä levottomiksi kotiin jäämiselläni, vaikka aivan vähän olin sovelias menemään, sillä olin hyvin liikutettu ja tunsin hermojen vavistusta päässäni, jota en voinut yhdessä kohdin pitää; luultavasti oli tämä halvauskohtaus, vaikka vielä aivan heikko. Tunsin, ett'en enää koskaan voisi pitää päätäni pystyssä, vakaasti ja taneasti niinkuin ennen. Niin, nyt olin todellakin vanha eukko.