Part 6

Sitten ajattelin kuinka suloisesti kuunvalo lankesi valaisten kattoja ympärilläni, niinkuin muinoin Jerusalemissa oli valaissut niitäkin kattoja, joiden alla Kaifas, Pontius Pilatus ja ylimmäiset papit nukkuivat. Ihmettelin miten Herran hyvyys ympäröitsi heitä, vaikka Hän tiesi heidän ristiinnaulitsevan Hänen oman rakkaan Poikansa, jo ennenkuin he jälleen levolle menisivät. Myöskin ajattelin kuinka vaimot, Herramme äiti, Martha ja Maria, kalliin Herramme Kristuksen kanssa makasivat saman katon alla, tietämättä mitä seuraavina päivinä oli tapahtuva. Arvelin makaisiko Judas, pettäjä, ja mietti unessaan häpeällistä tekoansa, jonka hän oli täyttävä ennenkuin yö ensi kerran levisi maan ylitse. Kuvailiko hän mielessään, miten hän lyhty kädessä käveli sinne tänne puiden välissä Mestaria etsien siksikuin Hänet löysi, ja miten hän silloin läheni Häntä ja, punaisen valon langetessa hänen omille pettäjä-kasvoilleen, suuteli Herraansa uskottomilla huulillaan. Uneksiko Judas tästä jo edeltäpäin ja näkikö hän Mestarinsa siunatun muodon, kalpeana tuskasta, ja Hänen itkusta ja valvomisesta kuopalle painuneet silmänsä, nuhdellen katselevan häntä? Jos hän nukkui, oli se viimmeinen unensa, sillä Judas ei ollut koskaan enää nukkuva.

Muistin tämän myös olleen Herrani viimmeisen unen; viimmeisen yön, jolloin Hän väsyneenä laskihe vuoteelleen, ummisti tuskasta ja vaivasta väsyneet silmänsä. Päivä täynnä huolta ja murhetta ja yö tuskallista valvontaa oli seuraava -- Hän tiesi sen jo ennakolta, näki sen selvästi ja visusti; mutta totisesti nukkui Hän sinä yönä, sillä Jumala antaa niille unta, joita Hän rakastaa. Siitä ajasta on hiljainen, suloinen kuunvalo, samoinkuin Jumalan rakkaus, tulvaillut kaikille sekä hyville että pahoille.

Kun ikkunasta käännyin takkaan päin, jossa valkea oli palanut ja ainoastaan kourallinen tuhkaa oli jäljellä, heräsi muisto Stefanista uudestaan, niinkuin se jo kerran samana iltana Korin kanssa puhellessani oli herännyt. Mikä minut tänä iltana pani Stefania ikävöimään?

KAHDESTOISTA LUKU.

Hän on kuollut ja elää jälleen.

Seuraava päivä oli Feden lupapäivä, ja iltapäivällä kuljimme yksissä Westminsterin ja Ludgatemäen välillä olevia häliseviä ja jyriseviä katuja, jotka saattoivat minua arvelemaan, löytyikö missään enää hiljaista ja rauhallista tietä. Rouva Moes, joka oli syntynyt Lontoossa, eikä mielellään kulkenut jalkaisin, ajoi edeltäpäin yhteisvaunuissa. Enoni kuoltua olivat nämä jokavuotiset kutsut; ja nämä olivat minulle suuremmasta arvosta kuin muille, koska minua aina ilahdutti nähdä vanhaa kotiani ja elähdyttää muistoa eno Simisteristä, joka muuten kenties olisi himmentynyt ja kuihtunut sydämmessäni.

Sitä päivää en koskaan unhota! Sää oli niin kirkas että ahtaimmatkin kadut näyttivät valoisilta ja sydämmessäni iloitsin nähdessäni sitä pitkän kolean talven jälkeen. Rouva Moes oli tullut perille vähää ennen ja tuli nyt emäntänä meitä vastaanottamaan; hänen mielestään oli kaikki tehtävä "laadun" mukaan, niinkuin hänen oli tapa sanoa. Päässä oli hänellä parhain huntunsa, joka aina oli vähän kallellaan, ikäänkuin hän olisi ollut liian murheellinen lukua pitämään, miten se oli, ja kumminkin oli se aina neulalla kiinni pistetty. Käsissä oli hänellä mustat silkki-käsineet; hän oli näet hyvää sukua, koska iso-isänsä oli ollut pappi ja miehensä kirjoittaja Lontoon pankissa. Siitäpä syystä almujenkin vastaanotto oli hänestä paljon vaikeampi ja nöyryyttävämpi kuin minusta. Usein puhui hän tästä ja vuodatti kyyneleitä siitä, kun oli kadottanut asemansa seura-elämässä. Tämäkin oli syy, miksi Korin suhteen epäilin. Vaikka Fede pitäisikin hänestä, tulisi vaikeaksi saada rouva Moes suostumaan, sillä hän muistutti usein Fedeä, ett'ei hän rahvaasen kuulunut, ja varoitti häntä kansaan sekauntumasta. Kuinka hän siis koskaan suostuisi Korin ja Feden naimiseen?

Katsella Fedeä kun hän valmisti teetä, oli mitä hauskinta nähdä voi. Hän ei antanut minun ryhtyä mihinkään, ei edes leivän paistamiseenkaan. Ensin kohotti hän uutta hamettaan ja kiinnitti sen neuloilla, jotta tumman punainen alushameensa näkyi, kuin myös pienet sievät jalkansa, jotka liikkuivat niin sukkelaan hänen tarjotinta, kuppia, lusikoita ja veitsiä esiin ottaessa. Silloin tällöin pysähtyi hän vakaan näköisenä ja katseli miettiväisesti pöytää, juurikuin teepöydän kattaminen olisi ollut vaikeampaa kuin soitantokappaleen soittaminen. Oikein oli hauska nähdä, miten hän asetti vanhan, mustan teekattilan kalterin yläpuolelle, yhtä huolellisesti kuin se olisi ollut kirkkaimmasta kuparista, ja sitten siirsi punaisia hiiliä sen alle, saadakseen sen suhisemaan ennen kiehumista, sillä häntä miellytti kuulla teekattilan "laulavan". Vaikka meitä, herra Moes lukuun otettuna, oli ainoastaan neljä henkeä, luki hän kahdesti sormillaan ennenkuin lusikalla mittasi teetä teerasiasta vanhaan kivikuppiin; sitten puuhasi hän aika lailla saadakseen vettä kiehumaan, vaikka höyry jo hetken aikaa oli noussut piipusta kattilan kannen alta. Suurimmalla tarkkuudella pani hän sitten voita, leikkasi leipää ja järjesti palaset lautaselle aivan kuin mallin mukaan.

Feden näin askaroidessa kuului askelia portailta, hitaisia, epävakaisia kuin oudon, joka pimeässä haperoipi. Ajattelin Koria; vaan hän ei tähän aikaan voinut tulla, ja paitsi sitä tunsi hän portaat yhtä hyvin kuin herra Moes ja minä, jotka unessakin kompastumatta olisimme voineet kulkea niitä ylös ja alas. Ne olivat pimeät ja mutkaiset, eikä yksikään porras ollut suorassa ja useammat niin huonot, että notkistuivat jalkain alla; valokin tuli sinne keittiön ovessa olevasta ruudusta. askelten lähetessä ylimmäisiä portaita, katsoimme oven ruutuun, jossa näimme miehenpuolen himmeät, tummat kasvot -- ainoastaan himmeät, tummat kasvon-piirteet ja nekin oudon miehen.

Ja kumminkin sykki sydämmeni yhtä levottomasti, kuin lintu räpisteleiksen käsien välissä, sitä lentoon päästettäessä vapauteen ja auringon valoon. Hengitykseni kävi nopeaksi ja silmiäni huikaisi; olin kuin paikkaan kiinnitetty, enkä voinut enemmän liikkua kuin puhuakaan. Rouva Moes nousi puoleksi istuimeltaan, vaan vajosi takaisin ylhäisten näköisenä ja pani kätensä ristiin. Fede seisoi liikkumatonna käärittyine hameineen, tukka taapäin silitetty hänen punottavilta poskiltaan, ja tuijotti tummaan, ruudun läpi näkyvään muotoon. Hänen juuri sen verran toinnuttuaan, että voi ottaa askeleen eteen päin, avautui ovi ja vieras astui sisään.

Hän oli tuntematon, pitkä, roteva keski-ikäinen herrasmies; partansa oli pitkä samoinkuin tukkansakin ja peitti osan hänen muodostaan. Mutta hänen silmissänsä oli valo, joka muistutti sitä päivän valoa, joka ennen nuorena tyttönä ollessani loisti kirkkaampana, suloisempana ja loistavampana kuin nyt. Katsottuani kerran hänen silmiinsä en enää nähnyt mitään, sillä tuossa paikassa muistui mieleeni vanha kotini, kukkaset puutarhassa ja taivaan kirkkaus kukkulan takana. Vavisten nousin paikaltani. Vieras kääntyi toisesta toiseen ja sanoi sitten epäilevällä, ehkäpä epätoivoisella, äänellä: "Herra Moes sanoi sisareni Margeryn olevan täällä."

Tämä oli kylliksi. En voinut paikaltani liikahtaa, mutta ojensin käteni häntä vastaan huutaen: "Stefan! Stefan!" ja samassa silmänräpäyksessä tunsin hänen käsivartensa ympärilläni ja hengityksensä poskillani. Hetki oli tuskallinen, sillä huone näytti pyörivän ympärilläni ja Stefaniin nojautuen huusin ääneen. En tahtonut kuulla, enkä nähdä muita kuin Stefania, omaa poikaani Stewieä! Kaikki olikin niin kummallista! Päivä oli kulunut samoinkuin muutkin, enkä vähintäkään aavistanut hänen tulevan, vaikka hän läheni lähenemistään, melkein kuin se, joka haudastansa palajaa. Minun oli vaikea uskoa, että hän oli luonani, vaikka pidin kiinni hänen kädestänsä ja himmentyneillä silmillä katselin hänen muotoansa. Hän oli hyvin muuttunut ja kuitenkin sama kuin ennen; niin tulemme mekin olemaan seisoessamme Jumalan kasvoin edessä. Poikana oli hän matkannut ja miehenä palasi hän ja tämä teki tulonsa vielä kummemmaksi.

Rouva Moesin ääni saattoi minut jälleen todellisuuteen ja teki päivän enemmän toisten kaltaiseksi. Hänen äänensä oli lempeä ja valittava ja muistutti meitä usein, kuinka paljon hän oli kärsinyt kadottaessaan arvonsa seuraelämässä. "Minua kummastuttaa, Fede kulta", sanoi hän, "että noin seisoa tuijotat sanaakaan virkkamatta, kun neiti Margeryn veli on tullut; ja vaikka hänestä niin usein olemme kuulleet puhuttavan, ei kukaan nyt tervehdi häntä tervetulleeksi. Etkö näe, että neiti Margery on kovin hämmästynyt esittämään häntä meille? Tuossa nyt seisoa ällistelet niinkuin et koskaan olisi ihmisten tapoja oppinut. Tämä on neiti Moes, lankoni tytär, ja minä olen rouva Moes, nyt en enää paljon tunnettu seura-elämässä, mutta parempina päivinä hyvin huomattu."

Rouva Moes nousi taas puoleksi istuimeltaan ja teki vähäisen kumarruksen, mutta Fede tuli punastuen Stefanin luo, otti häntä kädestä ja hymyili, vaikka kyyneleet nousivat silmiinsä. Kaikki tämä liikutti minua ja entistä enemmän katsoin Stefaniin.

En ollenkaan olisi tuntenut häntä! Nyt oli hän oikea herrasmies, ja satoja kertoja olisin voinut kulkea ohitsensa, häntä tuntematta; ja vaikkapa muisto hänestä olisi vilahtanut sydämmeni läpi, samoinkuin tuulenpuuska, joka ohitsemme kiitää myötänsä tuoden kukkaisten lemua, en sittenkään olisi voinut aavistaa tätä uljasta muukalaista kadonneeksi veljekseni. Tätä ajatellessani en voinut olla huokailematta; vaan katsellessani häntä miellyin häneen ja ylpeilin hänestä, vieläpä enemmän kuin hänen poikana ollessaan. Koettelin muistaa, kuinka vanha hän oli, mutta sitä en voinut; ajattelin vaan että hän oli luonani.

"Stefan", virkoin ilosta huoaten, "nyt et enää ole poika!"

"En, Margery", vastasi hän hymyillen vanhalla tavallaan. "Nyt olen vanha nainut mies ja minulla on tytär, joka on tuon nuoren neidin ikäinen."

"Tytär!" toistin, "Stefan nainut!"

Tämä näytti tekevän melkoisen muutoksen; Stefan palasi, mutta ei enään yksinään niinkuin lähtiessään!

"Niin", sanoi hän, "minulla on vaimo ja neljä lasta; he eivät vielä ole Lontoossa. Minä tulin maitse ja he seuraavat meritse."

En käsittänyt, miten hän maitse oli tullut, sillä olin aina luullut, että Australiasta tulevilla oli pitkä merimatka tehtävä. Tätä en nyt huolinut miettiä, olihan minulla hyvää aikaa ensi kerran kysyä sitä Stefanilta.

"Oletko hyvästi menestynyt?" kysyin. "Oletko matkaasi tyytyväinen?"

"Olen kyllä", sanoi hän, "minun on hyvästi onnistunut; vaan vaimoa ja lapsia ei tyhjällä elätetä, Margery."

Hän katsahti rouva Moesiin ja Fedeen päin, ikäänkuin hän ei heidän läsnä ollessa olisi tahtonut puhua yksityisistä asioistansa.

Tee oli valmista ja Fede liikkui pöydän luona ujon ja levottoman näköisenä. Herra Moes astui puodista sisään ja tuli Stefania tervehtimään, ystävällisesti puristaen hänen kättänsä.

"Kuinka kummallista että juuri täällä kohtasitte toisianne!" huudahti hän. "Täällä, enonne Simisterin vanhassa kodissa! No, terve tultuanne, herraseni, takaisin vanhaan Englantiin, ja terve tultuanne yksinkertaiseen majaani. Toivon, että juotte teetä kanssamme!"

"Jää tänne, Stefan!" sanoin painaen kasvojani hänen kättänsä vasten ja suudellen sitä.

"Kello kahdeksaan voin viipyä", vastasi hän kelloonsa katsoen, "ja mielelläni juon kupin teetä."

Sitten istautui hän pöytään vierelleni. Jok'ainoa liikuntonsa ja sanansa johdatti mieleeni jotakin hänen entisistä tavoistaan -- jonkun silmän-, suun- tahi käden-liikunnon -- joka muistutti Stefan pojasta.

"Vai on eno Simister kuollut!" sanoi Stefan.

"Niin", sanoi herra Moes, "hän kuoli kymmenen tai yksitoista vuotta sitten. Kaiken omaisuutensa jätti hän Margerylle, liikkeen ja kaikki; hän tuli näet ainoaksi perilliseksi."

Tämä oli vanhaa leikkipuhetta, jota herra Moesin oli tapa kertoa kullekin vieraalle. Hän sanoi sen sointuvan niin hyvästi ja saattavan heitä minua enemmän huomaamaan; mutta ei kukaan, joka näki vanhan, mustan, kuluneen mekkoni, voinut luulla minua perinnön-omistajaksi.

"Miksikä minulle et koskaan kirjoittanut?" kysyin, sillä nyt oli iloni jo tyyntynyt voidakseni muistaa haikeaa murhetta, joka näinä vuosina oli vaivannut minua.

"Miksi minulle et koskaan kirjoittanut?" kertoi hän. "Viimmeisessä kirjeessäsi, jonka sain, kirjoitit tulevasi tänne asumaan eno Simisterin luo, enkä sen enempää ole sinusta kuullut. Sentähden tulin täältä sinua kyselemään. Oi, Margery, aika on meidät molemmat muuttanut!"

"Toivon, että olisin tietänyt sen", sanoin. "Olisin ollut onnellisempi tietäessäni sinun elävän ja menestyvän."

"Oletko ollut onnellinen näinä vuosina?" kysyi hän.

"Olen", vastasin, "onnellisempi kuin kotoa lähtiessäni luulinkaan! Täällä olen löytänyt ystäviä, hyviä ystäviä, minulla on rauhallinen koti, hyvä terveys ja nautin määrätöntä siunausta. Tarvitsin ainoastaan saada tietoja sinusta, ollakseni onnellisempi kuin kertoakaan voin."

"Margery on aina onnellinen", sanoi Fede, "ja koettelee saattaa toisiakin onnellisiksi."

"Samoinkuin entinen Margery kotona", sanoi Stefan ja katsoi minuun kauniilla silmillään siksi kuin sydämmeni ilosta sykki.

"En tiedä, kuka anteliaisuudessa olisi hänen kaltaisensa", sanoi Fede. "Hän voisi olla hyvinkin rikas, mutta hän ei taida säästää mitään itseänsä varten."

Tiesin, mitä Fede tarkoitti, enkä voinut olla hymyilemättä. Enoni kuoltua panin vähäisen summan pankkiin, joka sittemmin tuli hyvään tarpeesen Korin menoja suorittaessa. Kor oli lukenut ja säästänyt, useinpa nälkääkin nähnyt, voidakseen suorittaa tutkinnoita, joita lääkäriltä vaadittiin, ja nyt oli hän onnistumaisillaan. Olisiko kukaan vaimo, joka Korin tunsi, pitänyt rahansa käyttämättä, silloin kuin ne hänelle olivat niin suureksi hyödyksi?

"Minua kummastuttaa, Fede herttaseni, kuulla sinun noin puhuvan rikkaista naisista", sanoi rouva Moes, "juurikuin sinä, lapsi parka, heistä jotakin tietäisit, niinkuin minä, joka heidän seurassansa olen teetä juonut, aivan toisella tavalla kuin nyt täällä; silloin palvelijapukuun puetut palvelijat tarjosivat sitä kalleissa kiinalais-kupeissa hopea-tarjottimilla. He vasta rikkaita naisia olivat! Heistä, paha kyllä, et mitään tiedä ja minua kummastuttaa, kun kuulen sinun tuolla tavalla puhuvan neiti Margeryn Australiasta tulleen veljen kuullen."

Fede punastui tukan rajaan saakka, -- rouva Moes nyykytti hiljaa päätänsä ja katsoi surumielin tuleen.

"Vai jätti eno Simister sinulle kaiken omaisuutensa, samoinkuin isäkin?" kysyi Stefan puoleksi kuiskaten.

"Niin, jätti", vastasin.

Emme enää puhuneet kumpaisenkin asioista, sillä vierasten läsnäolo näkyi Stefania vaivaavan. Hän kertoi meille monta seikkaa ja tapahtumaa Australian elämästä, ja aika kului kuin unessa siksikuin hän katsoi kelloansa ja sanoi, että hänen tuli mennä.

Nojausin hetkeksi häneen ja pidin kiinni hänestä; eron-hetki oli vaikea. Nyt oli hän taas pienen veljeni näköinen, jota pienenä ollessaan niin mielelläni olin hoitanut ja suuremmaksi tultuaan palvellut. Oi onnellisia päiviä, nuoruuden suloisia päiviä, jolloin kesällä yksissä poimimme kukkasia niityllä, haravoimme lemuavaa heinää, keräsimme tähkiä vainiolta ja talvella katkoimme jääkynttilöitä katon räystäältä! Ne näyttivät taas katoavan hänen kanssansa. Onnella on tuskansa samoinkuin murheellakin.

KOLMASTOISTA LUKU.

Iloinen Pitkäperjantai.

Stefan oli poissa. Pyhän Paavalin tuomiokirkon suuri kello, joka kaikuu niin juhlallisesti, löi jotakin, vaan mitä, sitä en tiedä, sillä tänä iltana en ajasta lukua pitänyt. Fede istautui Stefanin sijalle, pani käsivartensa ympärilleni ja nojasi päänsä olkapäälleni. Paljon emme puhuneet, olin näet liian onnellinen mitään virkkamaan, eikä Fede tahtonut äänettömyyttäni häiritä. Hänen hiljaiset hyväilemisensä osoittivat kylliksi hänen osan-ottavaisuuttansa. Se oli onnellinen hiljaisuus, enkä tiedä kuinka kauan se olisi kestänyt, ell'ei rouva Moes olisi korottanut valittavaa ääntänsä.

"Herra Bede on vienyt myötänsä kaiken ilon", sanoi hän, "kosk'ei kukaan sanaakaan virka, ei hyvää eikä pahaa. Näin suuren onnen kohdatessa pitäisi kuitenkin olla jotakin sanottavaa, ja osoittaa kiitollisuutta Luojalle. Eikä tämmöinen onni kohdannut edes minua, vaikka raamatussa löytyy niin monta lupausta leskille, vaan ei ainoatakaan vanhoille piioille!"

"Mutta minä olen kiitollinen", sanoin, "vaikk'en tiedä, miten Jumalaa kiittäisin. En löydä sanoja kiittää Häntä; minusta on kuin Hän olisi antanut liian paljon. Luulen Hänen pitävän iloni kiitoksena."

Niin tunsin sen silloin sydämmessäni ja uskon sen vieläkin; sillä mikä äitiä enemmän tyydyttää kuin nähdä pienen lapsensa iloitsevan lahjasta, jonka hän on hänelle antanut, vaikk'ei lapsi voisikaan sanoilla kiittää äitiänsä, vaan ainoastaan suudella häntä ennenkuin juoksee pois leikittelemään uuden lelunsa kanssa. Olin niin iloinen, ett'en taitanut siitä puhua edes Hänellekään, joka oli johdattanut Stefanin luokseni; vaan en pelännyt, ett'ei Hän minua ymmärtäisi.

Tämän lausuttuani kuulimme alimmaisten porrasten ruskavan miehen jalkain alla; askeleet lähenivät kiiruhtain, aivan eri tavalla kuin Stefanin. Fede nosti päänsä olaltani ja istui suorana istuimellaan, sillä kumpikin tiesimme kuka tuli. Hetkisen näkyi Korin muoto tirkistävän oven ruudusta, halukkaasti, miltei nälkäisesti, niinkuin siihen aikaan, jolloin hän seisoi tirkistellen leivoksia leipojan ikkunassa. Ihminen ei isoo eikä janoo ainoastaan leipää, rakkaus on sielulle yhtä tarpeellinen kuin ravinto ruumiille.

"Oi, Kor!" huudahti Fede, hänen ovea avatessa; "Margeryn veli on tullut!"

Olisitte nähneet Korin muodon! Minusta se sanoi enemmän kuin toisten ihmisten kieli. Aina se kuvasi jotakin niistä tunteista, jotka hänen sielussansa vallitsivat, samoinkuin puoleksi läpikuultavat ikkunan-ruudut, joiden läpi näkee kuinka paljon valoa tai pimeyttä niiden sisäpuolella löytyy. Nyt näkyi hän ensin hämmästyvän, mutta sitten kirkastui koko hänen muotonsa sanomattomasta ilosta ja hän kiiruhti luokseni ikäänkuin ei hän Fedeäkään olisi nähnyt.

"En koskaan elämässäni ole ollut niin iloinen!" huudahti hän sydämmellisellä äänellä; "sepä oli parhain uutinen, minkä milloinkaan olen kuullut! Kertokaa minulle kaikki, neiti Margery."

Ääneni vapisi ett'en voinut sitä tehdä. Oli hauska kuulla Feden kertovan illan kummallista tapahtumaa ja nähdä Korin kuuntelevan sitä ilosta sädehtivin silmin.

"Ja missä hän asuu?" kysyi Kor.

Tämä kysymys saattoi meidät kaikki hämille. Olimme niin paljon puhelleet muista asioista ja viimmein oli hän lähtenyt niin pian, ett'en ajatellutkaan sitä kysyä, eikä hänkään muistanut sanoa. Pienestä yliskamaristani Westminsterissä en myöskään ollut hänelle kertonut. Ensin tulin levottomaksi, vaan mitäs levottomuuteni hyödytti? Hän tiesi kyllä mistä saisi tietoja minusta ja herra Moes lupasi olla kotona seuraavana päivänä, vaikka se oli Pitkäperjantai, siksikuin Stefan oli käynyt siellä asuntoani kysymässä.

Hauska oli tänä iltana kulkea kotiin Feden ja Korin seurassa. Toivoin että kaikki ihmiset, jotka kohtasimme, voisivat iloita kanssani niinkuin Kor, joka näytti iloisemmalta kuin milloinkaan ennen. Koko kaupunki oli minusta muuttunut; ei löytynyt enää niin paljon huolta, vaivaa ja köyhyyttä; kartanot näyttivät suuremmilta himmeässä valossa, ja varjot peittivät katujen saastaisuuden. Taivas oli melkein selkeä ja täysikuu valaisi meitä, ikäänkuin tietäen, kuinka onnellisia olimme.

Seuraavana aamuna nousin päivän koittaessa, puhdistin ja siistin huoneeni, että kaikki ennen Stefanin tuloa näyttäisi niin siistiltä ja sievältä kuin mahdollista. Vihdoin olivat pienimmätkin sopet vähäisessä majassani järjestetyt mieleni mukaan. Luulen sen vähitellen muuttuneen kaltaisekseni; ja todellakin, jos Herra Kristus näkee sen maksavan vaivaa valmistaa meille sijaa isänsä huoneessa, niin kannattaa meidänkin järjestää kotimme meille soveliaaksi asunnoksi, niin kauan kuin Hän antaa meidän viipyä täällä. Kotimme on kuin pieni maailma, jossa meidän tulee vaikuttaa, niinkuin Jumalakin vaikutti siksikuin Hän katsoi kaikki, mitä Hän tehnyt oli, ja katso ne olivat sangen hyvät. Työni päätettyä näytti minusta pieni huoneeni sangen hyvältä Stefanille sisään astuttavaksi.

Paljon oli minulla häneltä kyseltävää; ensin tahdoin kuulla hänen vaimostaan ja lapsistaan, veljeni pojista ja tyttäristä, joita jo ennakolta rakastin. Tiesin ett'ei hän varhain voinut tulla luokseni, koska hänen ensin tuli mennä herra Moesin luo asunpaikkaani tiedustelemaan. Kun sitten kirkonkellot toinen toisensa jälkeen alkoivat soida ja Abbey kellon syvä-ääniset läppäykset kumisivat hiljaisessa aamu-ilmassa, odotin häntä pieni oveni raollaan, voidakseni heti, hänen astuttuansa alimmaiselle portaalle, kiiruhtaa häntä vastaan. Hetken kuluttua kuulin askeleita; vaan se oli Fede, joka hyvin hiljaa astui portaita ylös ja tirkisti hymyillen ovesta.

"Tule sisälle, Fede", sanoin; "täällä ei vielä ole ketään."

"Margery", vastasi hän pannen käsivartensa kaulani ympäri, "rakas, vanha Margery! Olen melkein mieletön ilosta."

Hän toi kimpun lemuavia orvokkia, melkein yhtä suloisia kuin ne valkeat orvokit, joita Kondoverin tien varrella kasvoi. Hupaista oli nähdä hänen asettavan niitä yksittäin ja hyvin varovaisesti vesi-astiaan. Orvokkien lemutessa tunsin itseni niin nuoreksi, että kelpasin seurustelemaan vaikka hilpeän Fedenkin kanssa, ja vaikea oli uskoa, että Stefan jo oli keski-ikäinen mies ja minä itse vanha, harmaapäinen eukko.

"Menetkö tänään kirkkoon?" kysyi hän asetettuansa orvokit takan luona olevalle hyllylle.

"En uskalla", vastasin, "kenties hän tulisi poissa ollessani. Olen liian onnellinen voidakseni minnekään mennä, ja jos Stefan ei tule, olen mieluisemmin yksinäni Jumalan kanssa."

Sitten johtui mieleeni: tunsiko Herra Jesus itsensä koskaan niin onnelliseksi täällä maan päällä ollessaan? Vaan muistin, kuinka hän sanoi paimenesta, joka löysi kadonneen lampaansa, että hän kantoi sen kotiinsa ja kutsui ystävänsä ja naapurinsa iloitsemaan kanssansa. Syntyyhän taivaassa ilo, ei ainoastaan monesta, vaan yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa. Tämä oli Herramme ilo ja sen jätti Hän meille. Minäkin iloitsin kadonneesta veljestäni, joka oli tullut; vaan hän ei palannut tuhlaaja-poikana, ryysyisenä ja puutteen alaisena minulta apua pyytämään ja kumminkaan ei iloni olisi ollut paljon vähempi, jos hän semmoisena olisi palannut.

Sill'aikaa asetti Fede hienoilla sormillaan päähineeni suoraan, kiinnitti kaulukseni neuloilla ja silitti tukkani. Sitten suuteli hän minua uudestaan.

"Sinä olet herttaisin eukko koko Lontoossa ja veljesi on ylpeilevä sinusta niinkuin minäkin."

Minua miellytti kuulla lapsen tällä lailla puhuvan, vaikk'en sitä uskonut enemmän kuin äiti uskoo lapsensa lörpötyksiä. Feden poismentyä kului hetki hetkeltä hiljaa, vaan suloisesti. Olin yksin Jumalan kanssa. Stefan ei tullutkaan; mutta hän oli samassa kaupungissa kuin minä ja tämä ajatus tuotti jo iloa. Minusta oli kuin olisimme suojassa saman siiven alla, ja Stefan minä hetkenä hyvänsä voisi lähestyä minua. Kuinka suuri on hyvyytesi, Jumala, kun ihmisten lapsille suot turvan siipeis varjossa! Eikö Stefan ennen ollut toisen siiven alla? Ja nyt oli hän täällä läheisyydessäni ja ennen pitkää olin kuuleva hänen äänensä ja näkevä hänen muotonsa.

Päivä kului Stefania odottaessa, tirkistellen ja kuunnellen häntä. Kahdesti tai kolmasti tuli Fede luokseni, rauhatonna ja levotonna niinkuin nuoret ainakin, tiedustelemaan, oliko Stefan tullut. Iltapuoleen tuli Korikin hiipien portaita ylös ja seisoi hetkisen oven ulkopuolella, kuunnellakseen, olinko yksin, ennenkuin hän sisään astui. Kun jo kävi liian myöhäiseksi tänä iltana odottaa Stefania, suljin oveni ja menin levolle. Kuunvalo lankesi huoneeseni ja esti minun nukkumasta; mutta alati oli minulla sama rauhallinen tunto siitä, että Stefan ja minä olimme Jumalan siipein suojassa ja varjossa.