Part 4

"Tässä on Pyhissävaeltajain-katu", sanoi hän ja pujahti kahden huoneuksen välissä olevaan holvikkaasen solukkaan, joka oli niin leveä, että yhdet rattaat pääsivät siitä kulkemaan. Holvin toisessa päässä oli kapea polveileva katu kartanoine molemmin puolin, joiden katot melkein koskettivat toisiaan, tai ainakin näyttivät estävän taivaan näkymästä. Täällä tunsin itseni levollisemmaksi, kuin noilla suurilla kaduilla, ja voin taaskin kuulla oman ääneni.

"Tässä on rahasi, poikani", sanoin. "Mikä nimesi on?"

"Miksikä sitä tahdotte tietää?" kysyi hän jotensakin kiivaasti.

Tuskin tiesin, mitä vastaisin. Kun joskus joku lapsi Kondoveristä tuli kartanoomme, kysyin aina nimeänsä, vaan heidäthän tunsin melkein kaikki. Mitä hyödyttikään kysyä tuolta Lontoon pojalta nimeänsä.

"En pelkää sitä sanoa", sanoi hän ja katsoi suoraan minuun; "nimeni on Korpral ja äitini nimi on Bell. Minä olen Korpral Bell, kun se on oleva pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."

"Vaan eihän Korpral ole ristimä-nimesi", sanoin, "lienee sinulla toinenkin nimi?"

"Toista en ole saanut", vastasi hän vakaasti; "Korpral Bell, kun se on oleva pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."

Verkalleen astuin eteenpäin epätasaista kivikatua, jonka kivet jalkojani haavoittivat, ja poika seurasi minua.

"Mitä etsitte?" kysyi hän.

"Etsin kelloseppää, jonka nimi on Simister", vastasin.

"Miksi ette sitä heti sanoneet!" huudahti Kor; "hän kuuluu ystävieni lukuun. Sillä tarkoitan, että olen se poika, joka harjaa hänen saappaansa ja takkinsa. Hänet luulen kyllä tuntevani; hän asun tässä lähellä."

Nyt oli minun vuoroni seurata, sillä poika tallusti eteenpäin paljain jaloin, vähän matkaa edelläni, ja osoitti sitten erään kellosepän myymälän ikkunaan. Se oli pieni puoti, jossa oli vähäpätöinen, tomuinen ikkuna, jonka sisäpuolella rippui kelloja rivittäin; useammat hopeasta ja hyvin vanhan-aikuisia, jonka jälkeenpäin huomasin, sillä nyt olin liian levoton tarkastamaan niitä, enkä myös ymmärtänyt niiden arvoa. Näin pienen, laihan miehen, joka istui niin syvään kumartuneena työnsä yli, että paljas päälakensa näkyi; hänellä oli suurennuslasi ja hän piti kelloa kaasun-valossa. Kun nyt seisoin ja tirkistelin ikkunasta sisään, kohotti hän päätänsä ja minuun katsoi utelias ryppyinen muoto, Kondoverin kirkossa olevien veistettyjen tammikuvien kaltainen.

"Hän on hyvä kelloseppä", sanoi Korpral Bell innokkaasti, "jos minulla olisi kello, antaisin hänen aina korjata sen."

Epäillen avasin suljetun oven, astuin pienen kauppapöydän luo ja nojasin kumpasenkin käteni siihen; olin näet hyvin levoton, enkä voinut sanaakaan virkkaa. Eno Simister seisoi toisella puolella ja katsoi ylös minuun, sillä hän oli minua päätä lyhempi; silmänsä olivat terävät ja omituisella tavalla asetti hän lasin silmällensä, jonka hän sitten silmäkantta liikauttamalla yht'äkkiä pudotti; tämä oli minusta hyvin kummaa.

"Mitä tahdotte, rouva hyvä?" kysyi hän karkealla ja räikeällä äänellä.

"Eno Simister!" vastasin vapisevalla äänellä, "minä olen Margery Beade, isäni on kuollut, minä olen tullut luoksenne tänne Lontoosen."

Nyt oli hänen vuoronsa hämmästyä. Hän pani taas lasin silmällensä ja katsoi minuun, samoin kuin hän oli kelloon katsonut, minun ikkunasta tirkistäessäni. Ryysyinen poikakin vierelläni katsoi ällistäen minuun.

"Margery Beade!" kertoi hän harvaan; "mutta poikalastahan minä isältäsi kirjoitin ja siitä on jo kulunut monta pitkää vuotta. Minä inhoon vaimoväkeä, ne juoksevat yhtenänsä juorutellen, ja sitten he saavat hermokohtauksia, ovatpa vielä siivottomia ja saattavat pölyn liikkeelle, missä vaan kulkevat; kahteenkymmeneen vuoteen ei yksikään vaimonpuoli ole astunut portaitani ylös. Hyvin kyllä arvaan teilläkin olevan noita pitkiä, likaa lakaisevia hameita, joista naiset niin paljon pitävät."

Hän nousi varpailleen tirkistelläkseen kauppapöydän yli; vaan hameeni oli maalla tehty ja ulottui ainoastaan nilkkaluuhun.

"Eno Simister", sanoin, "en ole tullut olemaan teille rasitukseksi. Olen voimakas ja voin ansaita elatukseni; vaan olette ainoa sukulaiseni, paitsi Stefania, ja hän on kaukana. Tulin luoksenne, koska olette äitini veli, vaan jos naisia inhootte, niin menen tieheni."

Aioin lähteä hyvin alakuloisena ja raskasmielisenä, vaan Kor tarttui minuun molemmin käsin ja piti niin kovasti kiinni, ett'en paikaltani voinut liikahtaa.

"Jää tänne!" huudahti eno Simister, "jää tänne, sisareni tytär, Margery. Minä olen filosofi ja vihaan vaimoja. Vaan olento parka, ethän itse valinnut tulla vaimoksi. Oletpa aivan sisar raukkani näköinen ja omaa sukuani, sentähden et näin saa luotani lähteä. Jumala siunatkoon sinua, Margery! Kolmeenkymmeneen vuoteen en ole nähnyt ketään sukulaisistani."

Hän oli äkisti tullut kauppapöydän ulkopuolelle ja seisoi edessäni kyyristyneenä ja kuihtuneena vanhuudesta. Tunsin rakkauteni virtaavan häntä kohtaan; kumarruin ja suutelin häntä, kuten isääni olisin suudellut. Syvä punehdus levisi hänen kasvoilleen, vaan vihastuneelta hän ei näyttänyt. Hän avasi puodin toisessa päässä olevan oven ja meni yläkertaan vievän portaan luo; Korin käski hän panna vitjat ovelle ja ääntää, jos joku ostaja tulisi, ja sitten hän saattoi minut kotiinsa, joka nyt monta seuraavaa vuotta oli oleva minunkin.

Huoneita oli ainoastaan kolme, nimittäin: keittiö, erittäin siisti, pieni makuuhuone ja eräs aivan pieni komero, jossa oli niin kapea vuode, että siinä tuskin oli sijaa kääntyä. Eno Simister osoitti sen minulle.

"Tuon ostin poikalapselle, josta isällesi kirjoitin", sanoi hän, "vaan jos se sinulle kelpaa, ja jos tulet toimeen vanhan filosofin kanssa, joka ei ole tottunut naisten seuraan eikä heidän tapoihinsa, niin voit jäädä luokseni hänen sijaansa. Mielelläni pidän sinut luonani, kun vaan olet siisti ja hiljainen; alan jo vanheta ja tarvitsen jonkun, joka hoitaa minua. Olen ajatellut ottaa Korpralin luokseni; vaan se olisi kenties uskaliasta, ja hän on liian nuori. Ei niin, että vaimo voisi hoitaa mitään kunnollisesti. Katso esim. naista, jolla on kello! Varma on että hän turmelee sen. Heidän kellonsa pysähtyvät alati, ponnistin katkeaa, ja milloin ne käyvät liian sukkelaan, milloin liian hitaasti. Minä inhoon myödä kelloja naisille."

Löydettyäni itselleni pienen loukon Lontoon suuressa erämaassa, olin yhtä iloinen kuin pääskyiset kotona löydettyänsä vanhat pesänsä; myöskin olin iloinen kun sain asua sukulaisen luona. Tiesin, että eno Simister tulisi murheelliseksi, jos jättäisin hänet yksinään vanhoilla päivillään, vaikka sekä puheensa että käytöksensä oli tylyä.

Kor seurasi minua näyttämään suorinta tietä ravintolaan ja hankkimaan minulle ajurin, joka kuljettaisi matkalaukkuni kotiin. Ajaessa istui hän ajomiehen rinnalla riemuten ja mutistellen suutansa toisille ryysyisille pojille pitkin katuja.

Samana iltana kirjoitin Stefanille ja kerroin eno Simisterin tarjonneen minulle kodin, ja eitä pysähtyisin hänen luonansa, ell'ei Stefan Australiassa tarvitsisi minua. Sitten tunsin itseni levolliseksi. Kohta totuin eno Simisterin tapoihin ja pidin hänen pienen kotinsa yhtä puhtaana, kuin se konsanaan oli ollut, ja hoidin häntä kaikin voimin. Hyvin hiljaista elämää vietimme ja ajottain kului päiviä ja viikkoja, ett'emme sanaakaan vaihtaneet. Luulen hänen tahtoneen ylläpitää filosofillisia mielipiteitään.

KAHDEKSAS LUKU.

Pyhän Paavalin tuomiokirkko.

Jos tuntematon olisi huomannut nykyistä elantotapaani, olisi hän kenties sanonut sitä pimeäksi ja kolkoksi; vaan kuinka voipi löytyä pimeyttä, kun koko sydän on täynnä valoa? Minusta tuntui aina kuin sydämessäni löytyisi kätkettynä salaisuus, jonka ainoastaan puoleksi tunsin ja jonka toinen puoli oli salattu ainoastaan sen verran, että voin aavistaa sen. Halpa ja köyhä oli oloni, mutta niin oli Hänenkin, työmiehen Pojan! Jos raamattu ei olisikaan kertonut Hänen olleen köyhän, olisin Hänen sanoistansa sen tietänyt. Kuka olisi puhunut vanhojen vaatteiden paikkaamisesta uudella, tai voinut puhdistaa huonetta hyväksi, joka ei olisi nähnyt äitinsä sitä tekevän? Toimittaessani semmoisia askareita ja sadottain muita samankaltaisia, tiesin Hänen tarkoin tuntevan ne, ja tämä saattoi ne suloisiksi minulle.

Eno Simisterin pienessä asunnossa ei minulla ollut tarpeeksi työtä, enkä aikaani voinut viettää tarpeettomien kalujen valmistamisella, joka muutamia naisia niin paljon huvittaa. Sitä paitsi vaivasi huoneen ahtaus silmiäni, ja liikunnon puute vaivasi jäseniäni. Päätettyäni päivän työt, oli minun tapa ottaa hattuni ja kaulavaatteeni ja mennä kävelylle, kulkien katua ylös ja katua alas. Ei noilla komeoilla kaduilla, joilla myymälät kallisarvoisine tavaroineen olivat katseltavana, vaan pimeillä ja ahtailla jotka olivat suuruuden ja rikkauden takana.

Silloin tällöin ilmautui siellä tilaisuus tehdä jotakin; milloin voin lohduttaa itkeviä lapsia, milloin auttaa jotakuta köyhää vaimoa, jolla oli liian raskas taakka kannettavana; rahoja minulla näet ei ollut antaa. En silloinkaan voinut kovasti tuomita, kun juopuneita vaimoja horjui ohitseni, jotka olisivat langenneet maahan, ell'en olisi auttanut heitä; sydämestäni surkuttelin heitä, niin oikein sydämestäni surkuttelin. Kuinka voinkaan soimata heitä, jos kurjuudesta ja saastaisuudesta, jossa elivät, pakenivat, voidakseen edes hetkeksi unhottaa ne. Toisinaan puhuin heille ystävällisiä sanoja ja he kuuntelivat minua. Mitään hyvää en tiedä vaikuttaneeni heidän seassaan, mutta nämät siivottomat, kurjat kadut, joilla senkaltaisia viheliäisiä olennoita kuljeskeli, vetivät minua enemmän puoleensa, kuin nuo suuret ja komeat, joilla komeoita ajokaluja alati liikkui.

Mutta siitä ei ole epäilemistä, ett'en Korille ollut hyödyllinen. Minä neuloin hänelle sukkia ja valmistin siistin sunnuntaipuvun eno Simisterin vanhoista vaatteista. Kor oli pieni, sievä ja kiltti poika, joka ei koskaan laiminlyönyt aamu-töitään, sukia enon saappaita ja laasta puotia puhtaaksi. Ei aikaakaan niin kertoi hän minulle, miten vaivaloisesti äitinsä ja hän hankkivat elatusta ja asuinsijaa, ja mitä surkeutta ja viheliäisyyttä hän näki kurjissa hökkeleissä, joissa makasivat. Minä opetin häntä lukemaan ja kirjoittamaan, sillä hän oli melkein yhtä terävä poika kuin Stefan, ja kaikkea muuta, mitä taisin hänelle opettaa.

Tällä ajalla ei tullut yhtään kirjettä Stefanilta. Tästä en kuitenkaan ollut levoton, sillä olihan Australia niin kaukana etäällä, ett'eivät kirjeet voineet niin sukkelaan joutua. Mutta kun kuukausi kuukaudelta kului -- kaksitoista kuukautta olin jo eno Simisterin luona ollut -- ja monta kirjettä olin jo kirjoittanut, vastausta saamatta, aloin käydä levottomaksi ja kaipasin häntä niinkuin kuollutta. Nyt kulin alati salainen murhe sydämessäni, jonka samoin kuin salaisen ilonikin ainoastaan puoleksi tunsin, vaikka helposti voin toisenkin puolen arvata. Stefan oli minulta hävinnyt, eikä enää voinut olla elävissä, sillä silloin hän olisi kirjoittanut minulle kaukaisesta maasta.

Usein menin murheineni lähellä olevaan Pyhän Paavalin suureen kirkkoon, joka nyt tuli minulle rauhalliseksi lepopaikaksi, samoin kuin puutarha vanhassa kodissani. Siellä hämärässä, kirkon korkean katon alla, ympäröitynä kaupungin hälinältä -- joka oli niin yhdenlainen kuin mehiläisten surina ja kumminkin niin eroava siitä -- kävelin verkalleen käytäviä pitkin, ikäänkuin kovan marmorin sijassa jalkojeni alla olisi ollut varjokas nurmikäytävä. Usein pysähdyin erään muistopatsaan luo, joka kuvasi kaksipuoleisia ovia, koristetut enkeleillä, jotka seisoivat ikäänkuin odottaen avaamisen hetkeä, jolloin ylienkelin torvi on kaikuva taivaan läpi. Toiseen oveen oli piirretty: "Siksi kuin päivä viilenee ja varjot pakenevat." Nämä sanat pidin alati mielessäni, sillä kaikkihan oleskelemme varjojen laaksossa, odottaen aamu-päivän koittoa. Ei pimeydessä, mutta kuitenkin varjossa; sillä se valo, joka täällä meille loistaa, on ainoastaan kuuvalon kaltainen, joka sopii heikoille silmille, semmoisille kuin meidän, jotka usein ovat kyyneleillä himmentyneet. Hyvin suloisesti ja rauhallisesti se kumminkin loistaa, mutta ei aamuauringon loistavalla valolla, joka virtaillen kuin joki levenee kalvakkaan taivaan ja varjokkaan maan yli. Toisessa ovessa seisoi: "Ne jotka Hänen varjossaan oleskelivat palaavat jälleen." Niin, myöskin hauta mustine pimeyksineen, jota ei ainoakaan silmä voi läpi tunkea, kuin aivan vähän, myöskin se on Hänen varjonsa. Kuolleet ovat siellä niinkuin ne, jotka väsyneenä päivän helteestä lepäävät suuren kallion siimeksessä, he palaavat jälleen kun joka varjo, myös haudankin, on paennut; ilolla he jälleen palaavat, ijankaikkinen riemu on oleva heidän päänsä yli.

Vaivannäkö, joka minulla oli Korista, saattoi hänet rakkaaksi minulle. Luulen sen olevan asian luonnossa, sillä en koskaan ole nähnyt vaivaa jonkun edestä, tuntematta mieltymystä häneen. Kun eräänä aamuna tapasin hänet alakuloisena -- niin alakuloisena kuin poika hänen ijällänsä voipi olla -- en voinut olla sitä huomaamatta.

"Onko mitään tapahtunut Kor?" kysyin häneltä.

"Ei, mutta äitini -- --", vastasi hän. "Hän on niin mieletön, että sanoo kohta kuolevansa. Hyvin laiha hän on, neiti Margery, ja luut pistävät niin terävästi esiin kuin mahdollista; mutta varma on, että kyllä löytyy ihmisiä, joissa ei ole kuin luu ja nahka. Eivät kai ihmiset siitä kuole, että laihoja ovat, vai kuinka?"

En tietänyt, mitä vastaisin, sillä en koskaan ollut nähnyt Korin äitiä. Tämä tapahtui oltuani ainoastaan muutamia kuukausia eno Simisterin luona, jolloin aivan vähän olin köyhiä nähnyt, paitsi kulkiessani heidän kaduillaan ja kujillaan ja käydessäni heidän kurjissa asunnoissaan, haluten koota kaikki heidän lapsensa ja viedä heidät maalle, tuoreille, viheriäisille niityille. Lupasin käydä tervehtimässä Korin äitiä. Iltapuolella seurasin Koria katu kadulta, jotka kaikki olivat ahtaita ja likaisia, siksi kun tulimme erääsen pihan pohjassa olevaan huoneukseen, jossa hän avojaloin juoksi portaita ylös ja jossa minun piti tarkoin kääriä vaatteeni ympärilleni, ett'eivät seinuksiin koskisi, silloin niitä en enää olisi voinut käyttää. Arvelin minne poika aikoi mennä, kun näin hänen alkavan kiivetä tikapuita ylös, joiden yläpää ulottui katossa olevan neliskulmaisen aukon läpi, kummiukin seurasin häntä ja tulin pieneen soppeloon ullakolla, jossa ei ollut muuta kattoa kuin kattotiilit, ja joka oli niin matala, etten suorana voinut seisoa. Siinä ei ollut ikkunaakaan, ainoastaan ullakon toisessa päässä pieni aukko, jonka eteen oli pantu lauta, joka poisti sekä kylmän tuulen että valon. Kor otti sen pois, ja nyt katselin ympärilleni. Tuolla kattotiilien alla makasi ryysyläjällä vaimo, laiha kuin luu ja nahka, palavin silmin, jotka katsoivat minuun petoeläimen katseella, joka ansaan tarttuneena ponnisteleikse irti päästäksensä. Tuon katseen olin usein nähnyt, kun rengit olivat pyytäneet jonkun eläinraukan, enkä koskaan kestänyt sitä nähdä.

"Tässä tulee neiti Margery teitä tervehtimään", sanoi Kor, työntäen minua esiin. Vaimon silmät kiiluivat koko ajan, ikäänkuin hän olisi tahtonut päälleni hyökätä, jos vaan voimia olisi ollut.

"Voinko jotakin tehdä auttaakseni teitä?" kysyin ja katsoin sääliväisesti kurjaan poloiseen, ja kun näin hänen vilusta värisevän, otin villahuivin yltäni ja levitin sen hänen päälleen, tukkien kupeilta ja jaloista viimaa estämään. Koko ajalla hän ei ottanut silmiänsä minusta.

"Kor", sanoin, "juokse kotiin ja tuo päällystakkini tänne!"

Hän kiiruhti pois silmänräpäyksessä ja minä istahdin laattialle ja otin vaimoa kädestä. Se oli kuin luurangon, ja vaikka hän värisi vilusta oli se polttava kuin tuli.

"Minun täytyy kuolla", kuiskasi hän sortuneella äänellä, ja peljästynyt katse silmissään.

"Pelkäättekö kuolla?" kysyin.

"Pelkäänkö!" huudahti hän melkein kiljaisten, "minua vaivaa kuoleman tuska. Kuoleman pelko minut tappaakin."

Siinä istuin nyt levollisesti puhellen, niinkuin äiti toisinaan puhelee peljästyneelle lapselleen ukon-ilman yöllä kovasti käydessä, ja Korin äiti kuunteli lapsen tavalla, pitäen kiinni kädestäni polttavilla sormillaan. Hetken kuluttua sanoi hän lauhkeammalla äänellä:

"Nyt en tunne tuskaa; puhukaa enemmän Hänestä."

Silloin kerroin hänelle köyhästä vaimosta, joka oli syntinen, eikä rohjennut astua Jesuksen eteen, vaan seisoi itkien Hänen takanaan ja kostutti kyyneleillään Hänen jalkojaan, vaikk'ei Jesus ensin näyttänyt hänestä lukua pitävän. Kun vaimo ei väsynyt, eikä mennyt pois, vaan yhä itki ja suuteli Hänen jalkojaan, kääntyi Jesus häneen sanoen: "Syntisi ovat anteeksi annetut, sillä olet paljon rakastanut; vaan se, jolle vähän anteeksi annetaan, on vähän rakastanut".

Korin äiti lepäsi kuunnellen ikäänkuin olisi peljännyt sanaakaan kadottaa, ja minä tiesin myös Kristuksen kuuntelevan. Sitten veti hän käteni polttaville huulilleen ja kysyi matalalla, juhlallisella äänellä:

"Antaisiko Jesus minun koskaan kostuttaa jalkojaan?"

Nyt tunsin, että kyyneleet, jotka hänen poskillansa vierivät, valuivat hiljaa kyynel kyyneleeltä Hänen jaloilleen. Jesus oli tullut hänen luoksensa ja odotti hänen katumus-kyyneleitänsä ja rakkauden-suuteloitansa, ja sanomaton ilo täytti sydämeni.

Nyt kuuluivat Korin askeleet portailta; hän astui sisään, tuoden päällystakkini, ja sanoi eno Simisterin tarvitsevan minua. Annoin hänelle muutamia penniä, joita minulla oli taskussani ja sanoin Korille, mitä hänen tuli ostaa; sitten jätin heidät, luvaten palata seuraavana päivänä.

Aamun koittaessa tuli Kor niinkuin ennenkin, vaan silmänsä olivat punaiset ja huulensa vapisivat kuin pienen lapsen. Heti huomasin, kuinka asian laita oli, ja kutsuin hänet ylikerrokseen, jonne hänelle olin valmistanut kupin kahvia.

"Äitini on kuollut", sanoi hän, koettaen pidättää nyyhkytyksiään; "hän käski sanoa teille, ett'ei hän enää peljännyt kuolla, sillä hän toivoi näkevänsä Jesuksen siellä, jonne hän nyt meni, ja ehkä Hän antaisi äitini seisoa takanaan ja kostuttaa Hänen jalkojaan. En tiedä, mitä hän tarkoitti, mutta niin hän sanoi."

Korin äidin hautajaisiin ei ollut paljon valmistamista. Seurakunta antoi haudata hänen, ja poika jäi turvattomaksi maailmaan. Sen jälkeen oli hän entistä enemmän luonamme, vaikka emme voineet antaa hänelle kaikkia tarpeitansa; eno Simister antoi hänelle yösijaa pienessä loukossa portaiden alla ja minä ompelin hänelle vaatteita ja annoin silloin tällöin ruokaa. Käskyläis-poikana toimitti hän asioita ja koska oli kelpo poika, otti eräs tohtori, jonka tunsimme, hänet palvelukseensa. Ja siten oli Korista huoli pidetty.

YHDEKSÄS LUKU.

Beden testamenttivarasto.

Kuinka sukkelaan vuodet kuluvat vanhettuamme! On kuin ajaisimme vaunuissa, virkeät hevoset edessä, jotka tietävät kotia lähestyvänsä ja kiiruhtavat kulkuansa sukkelammin sinne joutuakseen. Huomasin jo useampia harmaita hiuskarvoja ruskeassa tukassani, ja koko joukon hienoja ryppyjä silmäpielissäni. Eno Simisterissäkin oli suuri muutos tapahtunut, sillä näkö puuttui häneltä ja kätensä olivat kovin heikot työtä tekemään. Eräs nuori sälli oli joksikin ajaksi ottanut kaupan hoitaaksensa, ja tohtori Klarke kävi joka päivä enoani katsomassa.

"Minulla ei ole penniäkään jättää sinulle, Margery", sanoi hän eräänä päivänä, ikäänkuin itsekseen puhuen ja niinkuin olisi tahtonut, etten olisi kuullut sitä.

"Eno hyvä, elä sitä ajattele", vastasin iloisesti. "En pelkää kulkea missä hyvänsä sillä tiellä, jonka Herra on minulle määrännyt."

"Tahdon puhua tohtorille", jupisi hän levottoman näköisenä.

Tohtori Klarke tuli tavallisesti iltapuolella ja viipyi usein kauan aikaa, ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua jostakin eno Simisterille. Tänä iltana istautui hän takan ääreen ja aikomuksensa näkyi olevan viipyä.

"Olen levoton Margerystä", alotti eno. "Vaimo on kellon kaltainen ja tarvitsee miehen, joka vetää sen, määrää sen kulun kuin myös tarkastaa sen pääratasta. Minulla on ollut niin paljon tekemistä kellojen kanssa, ett'en vaimoihin ole tarvinnut puuttua. He ovat kaikki samaa laatua; mutta Margery on suurten kirkonkellojen kaltainen, jotka vedettyä kerran vuodessa voipi jättää omaan huostaansa, ja kumminkin käyvät yhtä tarkasti kuin vuosikin. Mutta kumminkin, tohtori, tarvitsee hän aika ajoin tulla vedetyksi; ja kuka sen tekee?"

"Oletteko tehneet testamenttinne?" kysyi tohtori.

"Olen", vastasi hän, "vaan paitsi huonekaluja, joilla hän voipi varustaa yhden huoneen ja saada muutamia penniä, ei hänelle jää mitään. Hän yhä vanhenee ja voimat vähenemät."

"Kuinka vanha olette, Margery?" kysyi tohtori.

"Viiden-viidettä vuoden", vastasin tuota pikaa, sillä juuri samana aamuna olin katsonut päivämäärän isäni raamatusta.

"Pelkään, ett'ei teille käsivarrestanne ole suurta hyötyä", sanoi hän; "työllänne ette voi elättää itseänne. Eikö teillä ole muita sukulaisia?"

Käsivarteni oli syynä, että ensin tutustuin tohtorin kanssa. Olin vahingoittanut sen, en tiedä miten, ja Kor houkutteli minua tohtorin luo menemään. Menin ulos ja kuljeskelin katuja pitkin siksi kuin eräällä ovella huomasin tohtori Klarken nimen. Hän kävi sitten usein luonani, mutta taisi aivan vähän auttaa minua. Oikean käsivarteni jänteet olivat olkapään ja kyynäspään väliltä katkenneet, eivätkä koskaan enää liittyneet, joten se vuosi vuodelta heikkountui.

"Hänellä oli velipuoli Australiassa", sanoi eno Simister, "mutta kymmenen vuotta tai enemmänkin on jo kulunut sitten kuin hänestä viimmeksi tietoja saatiin. Luulemme, että hän on kuollut; ainakin on hän Margerylle niinkuin kuollut."

Vielä niin pitkän ajan jälkeen vihlasi sydäntäni Stefania mainittaessa. Tuntui monta vertaa ikävämmältä kuin jos olisimme tietäneet, missä ja milloin hän kuoli. Tohtori istui miettivänä ja katsoi tuleen.

"No, mutta!" huudahti hän vihdoin lyöden kämmenen istuimen selkälautaan, "onhan meiltä Beden testamenttivarasto, ja sepä juuri sopivin onkin. Olen tuttu erään siihen kuuluvan asioitsijan kanssa, ja te olette seuran jäsen."

"Niin, mutta aivan vähän hyötyä minulla siitä on ollut", sanoi eno Simister.

"Vaan nyt se Margerylle voipi tulla hyödyksi", sanoi tohtori, ottaen esiin taskukirjansa kirjoittaakseen nimeni ja ikäni. "No, kas niin! nimensä on Margery Bede; sehän on sama nimi kuin testamentissa. Lienette samaa sukua kuin perustaja?"

"En ole", vastasin, "kirjoitan nimeni Beade ja sukuni on aina asunut maalla, kaukana Lontoosta."

"Luulen testamentin olevan ainoastaan porvarien leskiä ja tyttäriä varten", sanoi eno.

"Se ei haittaa", vastasi tohtori; "jättäkää se minulle. Te teitte minulle hyväntyön, kun hankitte minulle tuon pojan Kor Bell. Minä opetan hänelle kirurgiaa, ja hän oppii yhtä hyvästi kuin puoli tusinaa noista Bartholomei-laitoksen pölkkypäistä. Jos hän hyvin käyttäytyy, otan hänet avukseni sairashuoneesen."

"Hän ei ole minun poikani", sanoi eno Simister; "hän on Margeryn. Luulin tekeväni hänelle hyvää, kun annoin hänen harjata saappaani ja puhdistaa puodin portaat; vaan Margery otti hänet huostaansa, opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, neuloi hänelle sukkia, ompeli hänelle siistit vaatteet ja auttoi häntä kaikella tavalla. Kor on Margeryn poika."

"Vai niin! Niinpä meidän tulee hankkia hänelle eläkeraha Beden testamenttivarastosta", sanoi tohtori Klarke.

"Niin tiettävästi, jos joku vaimon-puoli milloinkaan on ansainnut armeliaisuutta, niin on se Margery", jatkoi enoni. "Olenpa ruvennut ajattelemaan, ett'ei Kaikkivaltias menetellyt kovasti meitä miehiä kohtaan, kun Hän loi senkaltaisia vaimoja kuin Margery. Toisinaan toivon, että kuningas Salomo olisi tuntenut hänen, kuullakseni, mitä hän hänestä olisi sanonut; vaikka kyllä Margerylläkin on vikansa. Joskus olen ajatellut, ett'ei taivas olisikaan niin oivallinen paikka, jos kaikki enkelit olisivat vaimoja, niinkuin heitä kuvattuina näkee, paksuine kiekkuroine pitkin selkää ja pitkine viistävine hameine. Raamattu taas puhuu enkeleistä niinkuin he olisivat miehiä, nuoria miehiä, jotka eivät koskaan vanhene. Kumpiako luulette heidän olevan, tohtori?"

"Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi tohtori hymyillen.