Part 3

Ainoastaan muutamia kirjeitä löytyi isäni viettopöydässä ja niiden seassa löysin sen ainoan, jonka eno Simister oli kirjoittanut monta vuotta sitten emintimäni eläessä, jolloin en vielä ottanut osaa keskusteluihin. Monesti olin kuullut siitä puhuttavan, vaan en koskaan ollut lukenut sitä, isä ei näet suvainnut kenenkään avata viettopöytäänsä. Kirje kuului näin:

"Rakas herra ja veli!

"Mieleeni johtui, että teillä kenties on poikalapsi, jonka tahtoisitte asettaa semmoiselle paikalle, jossa hän voisi edistyä. Jos teillä on semmoinen kahdentoista ja neljäntoista ikävuoden välillä, jolla on hyvä terveys ja joka taitaa lukea, kirjoittaa ja laskea, niin tahdon järkenään ottaa hänet, tehdä hänet pojakseni ja kasvattaa hänet kulkemaan samaa rataa, jota itsekin olen kulkenut, ja päälle päätteeksi testamentteerata hänelle koko maallisen omaisuuteni. Jos teillä ei ole semmoista poikalasta, ette tarvitse vaivata itseänne vastaamaan minulle. Minä asun vielä Pyhissävaeltajain-kadulla Ludgatemäessä, jossa aina olen asunut ja aina tulen asumaan siksi kuin jätän tämän elämän Pyhissävaeltajain-kadun.

"Kunnioituksella tosi veljenne Jaakko Simister."

"Kuinka", ajattelin, "onko tämä se kirje, josta isäni niin paljon puhui?" Se oli kirjoitettu monta vuotta sitten ja tiesin, ett'ei siihen koskaan vastattu. Eno Simister saattoi olla kuollut ja paitsi sitä halusi hän ainoastaan poikalasta. Tuskin näytti maksavan vaivaa kirjoittaa hänelle, vaikka sen kenties vast'edes tekisin, kun tilaisuutta sattuisi. Tilaisuutta ei sattunut koskaan ja paitsi sitä oli kirjoittaminen suuri vaiva minulle. Kukaan ei uskone minun omalla kädelläni kirjoittaneen koko tämän kertomuksen. Ei, istun vaan kauniissa nojatuolissa, kädet ristissä, ja tarvitsen ainoastaan sanoa sanat, niin ne kirjoitetaan selvällä kauniilla käsialalla, semmoisella, jota en koskaan ole voinut kirjoittaa. Jos Fede olisi ollut luonani vanhassa kodissani, olisi pitkä kirje mennyt eno Simisterille; paitsi tätä vaikeutta ei ollut aikaakaan kirjoittamiseen.

Vaikka kartano oli tuleva toisen huostaan, ei se estänyt vuonimisen aikaa tavallisuuden mukaan tulemasta. Pidin yhtä tarkan vaarin kuin ennenkin nuorista eläimistä, että ne yöksi päästettäisiin suojaan kylmästä itätuulesta, ja katselin heikkoa orasta ruskeissa juovissa samalla mielihalulla, kuin saisin nähdä sen kypsyvän ja leikattavan. Tiesin, että minun ristinpäivän aikaan tuli jättää paikka; vaan miksikä murheellisena ummistaisin silmäni ja sydämmeni luonnolle, kun Jumala nyt samoin kuin ennenkin antoi lehtien puheta, vuokkojen kukkia, kiurujen rakentaa pesiä ja eläimien syntyä.

Ristinpäivä tuli ja sen keralla eläinten myyminen -- omat lempilehmäni ja kanani, jotka tunsivat minut niin hyvin että katsoivat jälkeeni, ikäänkuin pyytäen minua pitämään huolta vasikoistaan ja pojistaan. Kaikki, mitä talossa löytyi, myytiin, paitsi äitini merkkaus-vaate mustassa kehässä, ja isäni muotokuva, joka oli leikattu mustasta paperista ja sitkustettu valkealle. Nämät pani huutokaupan pitäjä syrjään, arvottomina ostajille tarjottaviksi. Tämä päivä tuntui vielä oudommalta kuin isäni hautauspäivä. Tuolla seisoivat naapurit, puristelivat höyhenpatjoja, kohottelivat liinahursteja päivää vasten, naputtelivat posliineja, kuullakseen olivatko rikki, ja kävelivät ulos ja sisään, miten huolivat. Olin kuin unelmassa, josta vasta myymisen lopetettua heräsin, kun kaikki olivat menneet ja jättäneet minut yksin tyhjään, tyhjään kotiin. Siellä makasin entisessä huoneessani, josta oli riistetty kaikki, joka minulle olisi tehnyt sen kodikkaaksi. Oi, jospa Stefan olisi ollut lähempänä! Heräsin päivän koittaessa, ikkunan uutimet olivat näet myydyt ja aurinko pisti suoraan silmiini. Nousin heti vuoteeltani aivan kuin joku olisi kutsunut minua, avasin ikkunan ja katselin nurmistunutta hedelmätarhaa, jossa lapsena olin leikitellyt. Siinä seisoin kauan ja katsoin, miten päivän valo eneni, siksi kuin se valaisi ikkunan alla olevain puiden lehtiä. Aamu-ilman virkeät tuulahdukset, jotka maallakin ovat niin eroavat puolipäivän palavasta helteestä, suutelivat kasvojani ja kolottavia silmiäni; ennen nukkumistani olin näet katkerasti itkenyt. Kohta kuului lintujen viserrys, ensin hiljaisena liverryksenä, kuin jos eivät mielellään olisi heränneet pesistänsä, sitten iloisena lauluna, ikäänkuin kaikki säveleensä olisivat olleet jäätyneet talven pakkasessa ja nyt päässeet valloillensa. Oma valkea kanani! -- eilen oli se vielä minun -- oli liikkeellä, ruokaa etsimässä puiden juurella ja kutsui keltaisia poikiansa. "Kuinka usein en tahtonut kerätä lapsiasi, niinkuin kana kerää poikansa siipeinsä varjoon!" sanoi Herra Kristus, ja vielä: "Eikö viisi varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä yksikään ole Jumalan edessä unhotettu." Aurinko kohosi verkalleen ja ajattelin, kuinka turhaa olisi koetella estää sen nousua ja kuinka meidän tulee tyytyä siihen, että päivä paistaa ympärillämme, jos olemme iloisia tai murheellisia. Kuulin ajajan huutavan hevosillensa ja tarhan oven narisevan saranoillaan, mutta ei karjan ammuntaa, eikä kanain kaakotusta kuulunut, paitsi pienen valkean kanani, jonka uusi arentimies oli ostanut. Kaikki hyvästi tunnetut äänet olivat poissa, eivätkä enää palajaisi korviini, Stefanin nuori heleä ääni, isäni huuto ja kaikki muut äänet, jotka aamu aamulta olivat minut herättäneet. Lankesin polvilleni, peitin kasvoni ikkunan pieltä vasten ja kuuntelin mitään virkkamatta vienoa ääntä, joka sydämessäni puhui. Siinä ollessani tunsin tämän koettelemuksen pysyvän muuttumatonna, jos vastaan otin sen nurisemalla tai nöyrällä mielellä, ja että yhtä vähän voin sitä poistaa, kuin pysähdyttää nousevaa aurinkoa. Olin kuin maasta juurineen reväisty puu, jonka sija alkoi täyttyä ja tasoittua. Olin istutettava johonkuhun toiseen osaan Herran puutarhaa, tai kuihtuva ja kuoleva, jos paikalleni jäin. Päätös oli tehtävä ja sen tein ennenkuin paikaltani nousin.

Hedelmäpuun lehdet kimaltelivat auringon valossa. Astuin portaita alas keittiöön, joka oli autio ja tyhjä, ja pitkitin matkaani puutarhaan, jossa kaikki oli entisellään. Siellä oli muutamia mettiäisiä, jotka kevätpäivän oikullinen ilma oli vietellyt pesistänsä, ja jotka nyt huolestuneena lensivät hunajakukkasia etsien. Itätuuli viipyi jossakin ja länsituuli humisi vienosti puissa. Taivaan sineä kohden kuvautui kukkula juovineen valkeasta lumesta, jota vielä siellä täällä oli sen rinteillä; se näytti tavallista jylhemmältä koleassa himmeydessään. Sinä aamuna katselin sitä kauan. Eikö se ollut minun kaltaiseni? yksinäinen, kelmeä ja kolkko! Vaan kummallekin nousi aurinko lämpimänä, voimallisena ja täynnä lohduttavaista eloa.

Istahdin mettiäis-lehtimajan suulle, lähelle mettiäispesiä, joiden ympäri isäni kuoltua oli sidottu muutamia huoliharsonauhoja, jotka nyt olivat ruskistuneet ja rippuivat palasina. Kauan en istunut, ennenkuin kuulin puutarhan veräjän aukeavan ja näin vanhan Jerryn tulla hoipertelevan käytävää pitkin, puettu valkeaan päällyspaitaan ja päässä kulunut huopalakki, joka silmillä rippui.

"Tahtoisin puhutella teitä, neiti Margery", sanoi hän. "Mitä nyt aiotte tehdä, jos kysyä saan?"

"Sitäpä tuskin vielä tiedän", vastasin.

"Ette kai palvelukseen aikone mennä, neiti?" kysyi hän.

"En ainakaan täällä kotipuolella", vastasin, koska palvelukseen meneminen jo ensi hetkestä oli tuntunut vastenmieliseltä, vaikka Hän otti päällensä palvelijan muodon.

"Jos täällä kotiseudulla olisitte palvelukseen mennyt", sanoi Jerry, "olisin ruokapalkalla pyrkinyt samaan paikkaan, ja silloin olisin voinut tehdä yhtä ja toista säästääkseni teitä, neiti, ja olisihan tuo teillekin ollut enemmän kodin tapaista. Vaan jos aiotte jättää tämän seudun, niin ajattelen että menette enonne Simisterin luo, joka asuu Lontoossa ja jolla on kaikki niin pulskasti, kuten vanhan isännän oli tapa sanoa. Hän kyllä ihastuisi nähdessään teitä, neiti Margery, sen voin vakuuttaa. Te ette ole nainen, jolle selkänsä kääntäisi. Kenties joku Lontoon suurisukuisista naipi teidät. Parempaa eivät koskaan voisi saada, vaan kyllä huonomman, sen voipi vanha Jerry sanoa heille."

Tämä oli pisin puhe, minkä koskaan olin kuullut Jerryn pitävän. En voinut hänelle heti antaa vastausta. Olin melkein päättänyt matkata Lontoosen, vaan tarvitsin ensin miettiä syitä sekä myötä että vastoin.

"Kenties on minulle parasta lähteä täältä", vastasin hetken kuluttua. "Siellä on eno Simister, joka on ainoa sukulaiseni, paitsi Stefan, joka on Australiassa. Vaan Lontoosen päästäkseni tarvitsisin koko summan rahaa, enkä oikein tiedä miten sinne pääsen."

"Kirkkoherra on sanova teille tien", sanoi Jerry, "ja minä ja toiset olemme koonneet ja tässä on enemmän kuin kaksikymmentä killinkiä teitä sinne auttamaan. Jumala siunatkoon teitä, neiti Margery! Ottakaa ne hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä. Te olette olleet hyvin hyvä meille ja nyt me puolestamme tahtoisimme olla vähän hyviä."

Tunsin itseni hyvin liikutetuksi, miehet olivat näet ainoastaan köyhiä työmiehiä, jotka kenties eivät enää saisi työtä. Jeremias pisti hyvästi käärityn paperipalasen käteeni, vaan minä annoin sen hänelle takaisin. "Ei, ei, Jerry", sanoin, niin pahassa pulassa en vielä ole. Minulla on tarpeeksi päästäkseni Lontoosen, jos sinne lähden."

"Ottakaa ne hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä", kertoi Jerry. "Emme tahdo ottaa niitä takaisin, neiti Margery. Tarvitsette kai koko raha-aarteen matkataksenne Lontoosen asti."

Hän painoi rahat käteeni ja mennä lyllerteli kömpelöillä askelilla puutarhan läpi, päästäkseen minua pakoon. Ei hän tietänyt, miten hän oli huojentanut taakkaa, joka sydäntäni painoi.

Uudella rohkeudella ja uudella voimalla panin mustan hatun päähäni ja kaulavaatteen ylleni ja läksin Kondoveriin kirkkoherralta neuvoa kysymään, miten Lontoosen tulisin.

Hän oli hyvin ystävällinen, ystävällisempi kuin koskaan olisin luullutkaan. Aivan vähän olin häntä ennen puhutellut, sillä kartanomme oli kylän toisessa päässä, mutta mielellään näkyi hän sanovan kaikki, mitä tietää tarvitsin, ja kun hyvästi-jätöksi lyykistin sanoen: "jääkää hyvästi", kätteli hän minua sydämmellisesti ja sanoi: "jääkää hyvästi, Jumala siunatkoon teitä Margery Beade!"

Pari päivää pysähdyin vielä vanhalle paikalle auttamaan tulokkaita majan muutossa, sillä vaimo oli kivuloinen ja heillä oli koko lauma lapsia. Viimmeinen yö tuli vihdoinkin, viimeinen yö ja viimeinen aamu.

KUUDES LUKU.

Muukalainen vieraassa paikkakunnassa.

Eräänä koleana kevät-aamuna päivän valetessa, kun ruoho ja sammal katolla kuurasta valkeana kimalteli, jätin sen ainoan kodin, joka minulla koskaan oli ollut. Samoin kuin Stefanin lähtiessä, olivat miehet kokoontuneet kujan veräjälle minulle jäähyväisiä sanomaan; vaan eläköön-huutoja ei nyt kuulunutkaan. Eräs miehistä oli jo edellisenä päivänä vienyt matkalaukkuni ja nyt oli minulla ainoastaan vakkaseni kannettavana. Jerry tahtoi mielellään seurata minua metsän läpi maantielle, jossa vaunuihin pääsisin; siihen aikaan ei näet Englannissa niillä seuduin löytynyt rautateitä, ja minun tuli matkata viisi penikulmaa postivaunuissa ennenkuin tulin Lontoosen vievälle rautatielle.

Lähes kolmannes penikulmaa kulki matkamme petäjä-, tammi- ja pyökki-metsien läpi, joiden lehdet jo olivat puhkeamaisillaan. Kapea polku, joka kiertelihe puiden välillä ja jota siellä, missä puut olivat tiheämmät, ei näkynytkään, oli peitetty viheriäisellä nurmella ja sammalella, ja alhaalla puiden juurilla alkoivat keväänlemmet levittää hienoja lehtiänsä ja valkeita kukkiansa. Lehtikuusien ylimmäisillä oksilla, joita auringon ensimmäiset ja viimeiset säteet valaisivat, oli siellä täällä karmosiinipunaisia kukkia, ikäänkuin punatimantteja nuorien havujen hienoilla oksilla. Keltaisia silkkitupsuja rippui tuhansittain, raitain ja pähkinäpensasten oksilla, odottaen aurinkoa kuivaamaan pieniä halla-untuvia, jotka niitä peittivät. Joka ääni ja joka näky oli minulle yhtä rakas kuin Edeni Evalle, ja samoin kuin hänen tuli minunkin jättää ne, enkä kenties enää koskaan tänne palajaisi, vaikk'ei Kerubimiä, eikä palavaa miekkaa asetettaisi minua estämään. Maailma oli minulla niinkuin Adamilla ja Evalla edessä; vaan heidät karkoitettiin ainoastaan ilotarhasta ja saivat vielä asua Edenin maalla, vaan minä matkustin tielle tietämättömälle.

Vihdoin tulimme suurelle valtatielle ja kuulimme postitorven äänen vaunuista, joissa olin matkaava. Ennätin ainoastaan puristaa Jerryn kättä ja painaa huuleni hänen kuihtuneille kasvoilleen, joita lapsena niin usein olin suudellut. Tässä elämässä emme toivoneet enää toisiamme näkevän; kaikki oli kuin unennäköä. Olin koko ajan kuin unelmassa, ei mikään ihmetyttänyt, eikä mikään hämmästyttänyt minua. Olin kuin lapsi, jota sokkona kuljetetaan epätasaisella tiellä, vaan minua talutti väkevä käsi, joka ei koskaan pelkäisi. Sanottuamme jäähyväiset toisillemme, näin Jerryn seisovan paljain päin ja katsovan jälkeeni niin kauan kuin vaunut olivat näkyvissä.

Myöhään illalla saavuin Lontoosen, matkattuani koko päivän kummallisen sukkelaan; en näet koskaan ennen ollut matkannut postivaunuissa, enkä rautatiellä. Minulle sanottiin, että olin Lontoossa, ja astuin sileälle laattialle, jossa mielestäni tuhansittain ihmisiä juoksi edes takaisin. Menin aukon luo, jonne olin nähnyt matkalaukkuni vietävän, ja huomasin, miten toinen laukku toisensa perään huolettomasti heitettiin sinne ja tänne, ennenkuin omani tuli näkyviin. Sitten seisoin sen vieressä tietämättä mitä tehdä. Kirkas kevät-aamu oli muuttunut sateiseksi päiväksi ja nyt, seisoessani väristen kylmässä itätuulen viimassa, näin kaasuliekkien valossa sumun lankeavan maahan pitkissä vinoissa juovissa. Kaikki muut olivat menneet pois ja siinä seisoin nyt, melkein yhtä yksin kuin kotona puutarhassa, kun eräs vieras tuli minua puhuttelemaan.

"Odotatteko jotakin, rouvaseni?" kysyi hän jotenkin kohteliaasti.

"Hyvä herra", vastasin, "haluaisin saada tietoa jostakin hiljaisesta ravintolasta, jossa yösijan saisin. Olen outo täällä, ja hyvin kiitollinen olisin, jos sanoisitte minulle, missä sen löytäisin."

"Löytyy monta semmoista paikkaa", vastasi hän, "tarvitsette ainoastaan valita. Minä kutsun teille ajurin. Ajuri tänne! Täällä voit ansaita."

Nyt ajoivat ajokalut esiin, semmoiset, joissa nuori kirkkoherra rouvineen lienee ajanut, ja ennenkuin olin ennättänyt sanaakaan virkkaa, avasi mies oven sisään astuakseni. Nämä ajokalut olivat niin erilaiset kotona olevia kärryjä, että pysähdyin astuttuani jo toisella jalalla astimelle.

"En ole mikään lady", sanoin katsoen vakaasti mieheen, "olen ainoastaan vähävarainen arentimiehen tytär."

"Vai niin, se ei haittaa", sanoi ajuri, "minä ajan yhtä huokeasta kuin toinenkin; ehkäpä killingistä. Minne ajan?"

"En tiedä", vastasin, "haluaisin tulla hiljaiseen ravintolaan, jossa ei ole kovin kallis."

"Niin, niin, kyllä tiedän", sanoi hän ja sulki oven niin kovasti että säpsähdin. Sitten nousi hän ajaja-istuimelle ja ajoi pois, vieden minut mukanaan.

Kello kävi kahtatoista. Isäni rengit ja piiat olivat jo maanneet pari tuntia ja kaikki kotona kartanossa oli hiljaa ja ääneti. Mitä uneksin? Isä oli kuollut, Stefan kaukana ja vanha kartano kotona ei enää ollut meidän. Yksin ja outo olin Lontoon kaduilla! Monta myymälää oli vielä auki ja katujen kulmissa näkyi suuria ikkunoita loistavine kynttilöineen. Paljon kansaa oli liikkeellä vaikka rankasti satoi, ja pieniä lapsia näin tallustelevan avojaloin märillä katuvierusteilla. Ei muutamia, vaan monta pientä lasta paljain jaloin tämmöisenä yönä! Päätäni pakoitti ainoastaan nähdä heitä. Lontoossa en luullut paljasjalkaisia lapsia näkeväni.

Hetken kuluttua pysähtyivät vaunut erään ravintolan ovelle, josta kaksi laihaa, kelmeää miestä paljain päin tuli ulos sateesen auttamaan minua ja ottamaan vakkani ja päällystakkini, jonka mieluisemmin itse olisin kantanut. Kuinka kaukana olin omasta kylästäni, jossa kaikki tiesivät, että olin ainoastaan Margery Beade!

Sanaakaan virkkamatta seurasin toista miehistä pitkiä kapeita portaita ylös ja tulin suureen kynttilöiden valaisemaan huoneesen, jossa oli koko joukko pieniä katetuita pöytiä. Vaikka nyt oli myöhään illalla, melkein sydän-yön aikana, istui siellä joukottain ihmisiä, jotka söivät, joivat, puhelivat ja nauroivat aivan kuin vielä olisi ollut aikainen illalla. Päätäni pakotti jo ennalta, vaan nähdessäni kaikkea tätä, alkoi minua pyörryttää. Ei kukaan näkynyt huomaavan minua, eikä kukaan keskeyttänyt innokasta puhettaan silmätäkseen minua. Lienen ollut näkymätön muille, paitse eräälle nuorelle sievästi puetulle naiselle, joka näytti uupuneelta ja kysyi kerran toisensa perään mitä haluaisin. "Täällä en voisi palaakaan syödä", sanoin. "Tehkää hyvin ja osoittakaa minulle yksinäinen siisti huone, vaan se ei saa maksaa paljon."

Jäseneni olivat jäykät ja niitä kolotti, sillä koko päivän olin istunut yhdessä kohdin rautatien vaunuissa. Tunsin kuinka jäykät ne olivat astuessani portaita ylös. Nuori tyttö osoitti minulle pienen, pimeän, huonekaluilla hyvin kohtalaisesti varustetun huoneen, jossa ei ollut muuta ikkunaa kuin alimmainen ruuturivi siitä ikkunasta, joka valaisi yläpuolella olevaa huonetta. Ilma oli siellä hyvin ummehtunut ja tukehdutti melkein minua. Vaivuin alas istuimelle, joka oli vaatetuspöydän vieressä ja jonka päällä olevassa kuvastimessa näin muotoni, vaan mimmoisen muodon! Kalpean, likaisen ja raukean näköisen, valkea myssyni nuhraantunut; kuinka erilaisen näköinen, kuin kotona ollessani! Stefan ei olisi minua tuntenut! Tyttö, joka teki vuodetta ja puisteli pään-alusta, katsoi tuon tuostakin sääliväisesti minuun.

"Rouva on maalta", sanoi hän.

"Niin", vastasin.

"Luullakseni on rouva ensi kertaa Lontoossa", lisäsi hän.

"Niin olen", vastasin jotenkin surullisella äänellä.

"Ennen asuin minäkin maalla", sanoi tyttö huoaten, "vaan kyllä siihen totutte rouvani. Huomenna tunnette itsenne jo virkeämmäksi, ja jos ette nyt mitään tarvitse, niin sanon teille hyvää yötä."

"Pysähtykää vähän!" sanoin ja melkein häpesin, "toivoisin, että suuteleisitte minua ja sanoisitte hyvää yötä."

Tunsin sillä hetkellä sydämmellisen halun saada ulkonaista rakkauden osoitusta. Vaikka sydämmessäni tunsin näkymättömän täydellisen rakkauden, ikävöin jotakin, joka saattaisi minut tuntemaan, ett'en ollut aivan ystävättä tässä suuressa kaupungissa. Tyttö näytti hämmästyneeltä ja epäili katsoessaan minuun. Sitten hymyili hän, vaikka kyyneleet nousivat silmiinsä, laski käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua. Tämä oli heikkoutta, vaan se lohdutti minua. Luulen, että harvat ihmiset minun ijälläni, yhtä äkisti kuin minä, tulevat muutetuksi Lontoon tungokseen ja hälinään, niin hiljaisesta ja levollisesta paikasta kuin vanha arentikartanomme oli. Otin yöpukuni, joka oli valaistu nurmikolla puutarhassamme ja hajahti rosmariinille ja lavendelille; tuo sulo lemu asetti sen salaman nopeudella selvästi ja elävästi eteeni. Täällä olin ahtaassa ja tukehduttavassa huoneessa, jonka laattia oli likainen ja jossa vuodekin näytti tahraantuneelta, ja muistelin virkeää suloista ilmaa, kukkasia ja niittyjä, jotka tuntuivat olevan kaukana menneisyydessä, vaikka vasta samana päivänä aamulla olin ne jättänyt.

Levolle pantuani kuulin kartanossa vielä kauan hälinää, joka piti minua valveilla. Jostakin läheisyydestä kuulin astiain pesemisen kalsketta, josta ei näyttänyt loppua tulevan ja kolinaa veitsistä ja ottimista, joita yksittäin heitettiin laatikkoon, siksi kuin niitä tuntui olevan tuhansittain. Aamupuolella vallitsi kuoleman hiljaisuus ja silloin nukuin vähän; vaan niin pian kuin auringon ensimmäinen säde pilkisti sisään, nousin ja katsoin ikkunasta ulos. Ikkuna oli katolle päin ja niin kauas kuin silmä kantoi näin ainoastaan savusta ja liasta mustuneita kattoja ja takantorvia. Tämä oli ääretön ala taloja, suuri kaupunki, jonka läpi minun yksin tuli matkustaa, kotopaikkaa löytämättä.

SEITSEMÄS LUKU.

Kelloseppä ja filosofi.

Seuraavana aamuna en ollut hyvillä mielin. Jo aikaiseen menin alas suureen huoneesen, jonka eilen olin nähnyt ja huomasin olevani taas näkymätön muille paitsi miehille, jotka vieraita palvelivat. Toivoin näkeväni iloisen emännän, joka ystävällisesti puheli kanssani, samoin kuin "Aurinko" ravintolan emäntä. Olin ajatellut, kuinka hänelle kertoisin aikeistani ja kysyisin, tietäisikö hän, kuka tarvitsisi emännöitsiää maalta. Semmoista emäntääpä ei näkynytkään. Istahdin pöydän ääreen lähelle ovea, sillä minulta puuttui rohkeutta astua peremmäksi, ja eräs nuori mies toi minulle anotun eineen.

En ollut vielä päättänyt ensiksi mennä eno Simisterin luo, vaan koska ei ollut emäntää, jonka kanssa asiasta olisin voinut keskustella, ei minulla ollut muuta neuvoa. Tiedusteltuani tytöltä, jota eilen olin puhutellut, läksin etsimään enoni asuntoa pitkin noita kierteleviä katuja, jotka oikealla ja vasemmalla risteilivät toisiaan. Hälinä ja melu pyörrytti minua; tuhansittain rattaita jyrisi suurilla kivikaduilla, joka oli sangen häiritsevää. En koko maailmassa luullut löytyvän niin paljon kansaa. Tunsin itseni voimattomaksi seuraamaan tuota innokasta, meluavaa joukkoa, joka liikkui niin paljon sukkelammin kuin minä, joka kiirehtimään en ollut tottunut. Maito- ja voipyttyjen kuin myös muona-vasujen kantaminen päälaella oli ehkä saattanut käyntini hitaaksi ja jäykäksi, toisenlaiseksi kuin Lontoon kansan. Tuskin tiedän, missä suhteessa muista erosin, vaan erilaiseksi tunsin itseni ja moni vastaan tulijoista katsoi tuimasti minuun, ikäänkuin olisi nähnyt, että olin outo senkaltaiselle liikkeelle. Lienen kulkenut kierto teitä ennenkuin Ludgatemäelle tulin. Verkalleen astuin sitä eteenpäin ja huomasin edessäni Pyhän Paavalin kirkon. Sen torni kohosi korkealle toisten tornien yli ja sen kupeva katto esiytyi selvästi taivasta kohti. Tätä en paljon katsellut, sillä sydämeni sykki kovasta ahdistuksesta ja silmäni etsivät kaikkialla Pyhissävaeltajain-katua. En missään voinut sitä löytää ja vaikka monta kulki edes ja takaisin, näytti jokaisella olevan niin kiire, ett'en uskaltanut heiltä kysyä. Vihdoin näin kolme pientä lasta leikittelevän kovilla sileillä katukivillä; he olivat laihoja ja ryysyisiä, mutta tirkistelivät suuriin myymälöiden ikkunoihin sitä arkuudetta, jota minä tunsin. Vanhin heistä oli noin yhdeksänvuotias poika, jolla ei ollut muuta yllänsä kuin kulunut paita ja housut, jotka olivat niin suuret, että hänen oli täytynyt kääriä ne alhaalta ja sitoa ne seililangan säikeellä. Minua kummastutti nähdä tuommoisten lasten seisovan ja katselevan suuria jalokiviä ja kallisarvoisia silkkivaatteita myymälöiden ikkunoissa. Poika huomasi minun vakaasti katselevan heitä ja sysäsi toista käsivarteen. "Katso", sanoi hän, "tuolla seisoo eräs nainen ja hymyilee meille."

"Poikani", sanoin ottaen rahaa kukkarostani, "tiedätkö missä Pyhissävaeltajain-katu on?"

"Jos minä tiedän", sanoi hän, "sen kyllä luulen tietäväni; jokainen, jolla on silmät päässä, tietää missä se on."

"Neuvo se minulle", sanoin, "niin saat tämän rahan."

Tuossa paikassa syöksi hän kadun poikki, kiertelihe ajajain välitse ja seisoi jo toisella puolella, käskien minun seurata. Vaan välillämme oli ikäänkuin tulvaileva virta ja kumpikin seisoi puolellaan. Näen hänet vielä vilkkaan ja terävän näköisenä, mustana ja likaisena, vaan hyvin suloisesti hymyillen. Hän olisi ollut kaunis lapsi, jos hän olisi ollut herrasmiehen poika. Mielistyin heti häneen, sillä hän oli ensimmäinen, joka minulle hymyili astuttuani Lontoon kaduille. Hän tuli heti takaisin ja seisoi vieressäni, siksi kuin tie tuli vapaammaksi, jolloin juoksimme kadun poikki pitäen toisiamme kädestä.