Part 13

Koska Margery voipi muistaa mitä sitten tapahtui, en enää tarvitse jatkaa kertomustani, vaan jätän sen hänelle kerrottavaksi, hänen omilla sanoillaan.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Kummallinen muutos.

Muistan hetken, jolloin toinnuin ja tiesin ett'en nukkunut, enkä unta nähnyt. Tunsin itseni heikoksi kuin lapsi. Lepäsin valkealla, pehmeällä vuoteella, kauniissa huoneessa; tämä ei ollut ullakkohuoneeni Westminsterissä, ei pieni komeroni eno Simisterin luona, eikä se huone, jonka ennen nuorena ollessani olin omistanut. En koskaan ollut tämänlaista huonetta nähnyt, vaan kun olin ennättänyt näin pitkälle ajatella nukuin jälleen, sillä olin liian heikko ja voimaton voidakseni kauan pysyä valveilla. Kun uudestaan heräsin oli taas arveleminen, miten tähän vieraasen huoneesen olin tullut. Kuulin kuiskaavia ääniä ja onnistuin kohottaa uudinta, nähdäkseni kutka puhelivat. Siellä oli Fede ja Maggie, Stefanin lapsi; he istuivat hyvin lähetysten ja puhuivat kuiskaten. En voinut olla hymyilemättä heidän varovaisuudelleen; vaan tämä saattoi kummastukseni huoneesta vielä suuremmaksi. Tuossa paikassa katsahti Fede ympärilleen ja kun huomasi minun tirkistelevän heitä, tuli hän luokseni.

"Margery", sanoi hän kysyvällä äänellä.

"Mitä, Fede?" kuiskasin, sillä huomasin etten ääneen voinut puhua.

"Tunnetko minut?"

"Tunnen", vastasin.

"Entäs tämän pienen tytön?" kysyi hän.

"Maggie", vastasin ja koetin ojentaa kättäni lapselle. Silloin puhkesi Fede itkemään, juoksi huoneesta ja palasi Korin kanssa.

"Missä olen?" kysyin hänen kumartuessaan minuun, sanaakaan virkkamatta, vaikka silmänsä loistivat kyyneleistä.

"Olette hyvässä turmassa", vastasi hän; "Fede ja minä hoidamme teitä. Enempää ette nyt tarvitse tietää."

Seuraavana aamuna olin jo virkeämpi ja sain kuulla että olin Stefanin kodissa -- veljeni Stefanin kodissa! Tämä oli minusta niin kummallista, enkä ymmärtänyt miten tänne olin joutunut. Niin, kerran heräämme Isämme huoneessa, emmekä kenties tiedä, miten sinne olemme tulleet.

Olin vielä hyvin heikko enkä vaivannut itseäni ajattelemalla. Fede ja Maggie olivat siellä ja hoitivat minua, ikäänkuin prinsessaa; iltasella tuli Alice, tuo nuori, hoikka ja kaunis tyttö, jonka usein puistoissa olin nähnyt. Hän oli niin kalpea ja murheellisen näköinen, että oikein sydäntäni liikutti. Jaksoin ottaa häntä kädestä ja pitää sitä hellästi.

"Ettehän tunne minua?" sanoi hän vienosti hymyillen.

"Kyllä tunnen", vastasin, "olen usein, usein nähnyt teitä puistoissa; olette Alice Bede."

"Niin, veljenne tytär Alice, täti Margery!" sanoi hän hyvin herttaisella äänellä. Oi mikä ilo tämä oli! Kumminkin ihmettelin mistä tämä tuli.

Kun sopiva aika tuli, kertoi Kor minulle kaiken sen, jonka Fede on kirjoittanut ja jota en itse muistaa voinut; muistoni oli näet ollut hämmentynyt, ett'en mitään selvään muistanut, paitsi ett'en ollut onneton, enkä koskaan tuntenut itseäni hyljätyksi. Ja miksi pitäisimme itsemme hyljättyinä suuren ja kovan vastoinkäymisen aikanakaan? Taitaako äiti hyljätä lapsensa? Niin kenties hän taitaa -- mutta Herra ei koskaan hylkää meitä. Hän tarvitsee vaan katsoa lävistettyjä käsiään ja näkee nimemme siellä kirjoitettuina.

Olin siis Stefanin kodissa, hänen vaimonsa ja lapsensa tiesivät että olin hänen sisarensa. Stefania en ollut vielä nähnyt ja sydämmeni ikävöi häntä. Mintähden hän ei tullut luokseni? Mikä oli syynä että Alice ja Maggie usein tulivat, mutta hän ei koskaan? Häpesikö hän vielä minua? Oliko hänen vaikea pitää minua huoneessaan?

Vihdoin puhuin tästä Korille ja kysyin syytä siihen, hän vastasi vaan: "tarvitsette ensin voimistua." Minulla siis ei ollut muuta tekemistä kuin levätä rauhassa, kaiketta huolen-pidotta, niinkuin lapsi äitinsä sylissä. Fede ja veljeni tyttäret olivat luonani; milloin lukivat he, milloin lauloivat suloisilla äänillään, aina vaan miettivät mikä minulle paras olisi, aivan kuin olisin ollut ainoa, josta oli huoli pidettävä. Muutamien päivien kuluttua olin tarpeeksi voimistunut voidakseni istua nojatuolissa ja Kor sanoi että saisin tavata Stefania; hänen äänensä olin jo ennen kuullut toisesta huoneesta, kun hän oli kysynyt miten sisarensa Margery jaksoi ja joka sana oli värähdellyt lävitseni, samoin kuin urkujen sävelet Abbey kirkossa. Stefanin vaimo seurasi häntä, sillä luulivat hänen vaimonsa läsnä ollessa paremmin voivan hillitä tunteitaan. Hän oli lyhyenläntä, hieno ja hento nainen, ja hän suuteli minua hellästi, ennenkuin istautui viereeni. Stefan seisoi vastapäätä ja katsoi meihin murheellisen, mutta entistä suloisemman näköisenä.

"Voitko koskaan antaa minulle anteeksi, Margery?" kysyi hän.

"Antaa sinulle anteeksi!" sanoin, "sen olen jo tehnyt; kenties vast'edes muistan mitä välillämme on ollut, vaan en nyt, kun olemme toisemme löytäneet."

"Oikein hurjasti ja mielettömästi olen käyttänyt itseni!" huudahti hän, "enkä koskaan voi sovittaa sitä. Kiitetty olkoon Jumala että henkesi säästettiin; mutta julmuuttani sinua kohtaan en voi sovittaa."

"Mitään sovitusta ei tarvita", sanoin; "Herra Kristus on sovittanut kaikki. Hän antoi mitä minulta sinun suhteesi puuttui ja Hän on myös lohduttava niitä, jotka vielä kärsivät."

"Tämä oli teille kova kohtaus", sanoin hänen vaimoonsa katsoen; "tuottaako se teille murhetta?"

"Tuottaa", vastasi hän surumielin; "tämä oli minusta hyvin ikävää. Rakastin häntä ja luotin täydellisesti häneen -- ja hän voi salata sen minulta! Mutta Stefan tietää minun antaneen hänelle anteeksi, vaikka se kyllä oli vaikea juuri nyt, kun Alice..."

"Mintähden juuri nyt?" kysyin, kun hän vaikeni, kalpean ja murheellisen näköisenä.

"Margery", sanoi Stefan, "olen kertonut kaikki sir Francis Pembridgelle, ja hän onkin syystä vihastunut. En koskaan ajatellut toisten tulevan kärsimään niinkuin nyt sinä, vaimoni ja Alice raukka saatte tehdä."

"Alice!" virkoin.

"Niin", sanoi Stefan, "hän oli kihloissa Pembridgen vanhimman pojan kanssa, mutta nyt se on purettu, ainakin ajaksi. Kun tapasin sinut syyskuussa, silloin kuin Maggien kotiin saatoit, olisin tunnustanut sinun sisarekseni, Margery -- luulen että olisin sen tehnyt ja kertonut kaikki vaimolleni -- vaan juuri silloin odotin joka päivä Frank Pembridgen pyytävän Alicea vaimokseen, enkä tyttäreni onnea voinut turmella. Parempi olisi ollut vaikkapa vielä silloinkin olisin ilmoittanut kaikki; vaan olen ollut aika houkkio!"

Tämä tuntui todellakin himmentävän iloani, mutta Stefan ei enää tahtonut puhua tästä. Hän istautui rinnalleni toiselle puolelle ja alkoi kertoa entisestä kodistamme.

"Olin palannut sieltä", kertoi hän, "kun pääsiäisen aikana tapasin sinua. Oli muutamia päiviä vaimoni ja lapseni tulemaan ja silloin matkasin Kondoveriin. Et voi uskoa, Margery, miten olin pettynyt isäni arentikartanon suhteen. Arvelin sitä tuonlaisen vanhanaikuisen perintökartanon näköiseksi, pitkine ulkohuoneus-riveineen, mutta kun näin sen, ei se minusta näyttänyt hyyskää paremmalta. Se oli vähäinen ja rappiolla, ja asukkaat likaisia, ryysyisiä. Tuskin voin uskoa tätä syntymäpaikakseni! Ei mitenkään käynyt laatuun viedä lapsiani katsomaan tuota viheliäistä pesää, niin näet häpesin sitä. Olin iloinen kun omistaja suostui myymään paikan minulle, ja niin pian kuin asukkaat saivat poismuuttaneeksi, annoin hävittää rakennukset juurta jaksain; sillä sellaisena en sitä kototalonani olisi voinut kenellekään näyttää."

Koettelin ymmärtää Stefanin tunteita, vaan en voinut. Minulle olisi tuo vanha paikka aina ollut rakas, vaikka kuinka köyhänä ja rappeutuneena hyvänsä. Mutta Stefan ajatteli tätä osaksi samoilla tunteilla kuin Kor sitä kurjaa hökkeliä, jossa hänen äitinsä eli ja kuoli. Arvelin, katselemmeko, tultuamme enkeleiksi Jumalan istuimen edessä, maailmaa köyhänä viheliäisenä syntymäpaikkana, jonka ilolla muistosta karkoitamme.

"Sitten", sanoi Stefan, "kun palasin Lontoosen, aioin etsiä Pyhissävaeltajain-kadun ja eno Simisterin asunnon. Erään oven päällä näin kirjoitettuna nimen: 'Moes, ennen Simister', ja menin sisään tiedustelemaan oliko hän kuollut vai luopunut kauppaliikkeestään. Sinä olit siellä, niinkuin muistat, ja olin iloinen kun sain sinua tavata. Aikomukseni oli tulla luoksesi pitkäperjantaina, mutta sain sähkösanoman Southamptonista, että laiva, jossa vaimoni ja lapseni olivat, oli tullut, ja matkasin heti heitä vastaanottamaan. En tahtonut aivan hyljätä sinua, vaan minulla oli toimituksia ja sitä paitsi oli minun vaan salaisesti käytävä luonasi. En vähintäkään aavistanut että olit köyhä. Näytit tyytyväiseltä ja sanoit enon jättäneen kaiken omaisuutensa sinulle."

"Niin oli", vastasin, "vaan se ei ollut suuri."

"Ei silloin", sanoi Stefan, "vaan muistat meidän aina pitäneen häntä rikkaana ja että isä mieluisemmin olisi suonut minun tulevan hänen luokseen, kuin matkaavan Australiaan. Eräs vanha riita-asia on nyt päättynyt enosi eduksi ja nyt perit sekä hänen että äitisi osan. Et enää ole köyhä, Margery, enkä siis nyt millään tavalla voi osoittaa, että olisin etsinyt sinua, itse tähtesi, ja jakanut sinulle rikkaudestani, jos köyhyytesi olisin tietänyt. Jumala on poistanut minulta kaikki neuvot palkita hyvyyttäsi minua kohtaan."

"Ei, ei, Stefan!" huudahdin, "voithan olla veljeni. Mistä arvosta rahat meidän välillämme ovat. Sinua ainoastaan halajan, sinua ja lapsiasi. Elä häpeä minua, vaikk'en ole oppinut, enkä mikään lady. Rakastan teitä kaikkia ja pyydän ainoastaan että rakastatte minua vähän, semmoisena kuin olen."

"Maggie, Maggie", sanoi Stefan syleillen minua, "nyt vasta tunnen sinun oikein! Voinko koskaan antaa itselleni anteeksi?"

En ole kysynyt onko hän antanut itselleen anteeksi, mutta jo kauan on hän ollut onnellisen ja nöyrän näköinen. Luulen hänen nyt kokeneen anteeksiannon tulevan meille rakkauden hellyydestä, yhtä vapaasti kuin ilma, jota hengitämme, ja valo, josta iloitsemme. Miten minä olisin voinut olla anteeksi antamatta, kun Herra Kristus on luvannut antaa meille anteeksi ei ainoastaan seitsemän, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Kaksi naimista.

Kauan kesti vielä ennenkuin voimistuin, vaan tämä oli ihana aika, niin suloinen ja rauhallinen, että mielessäni vertasin sitä ensimmäisiin päiviin taivaassa, jolloin jälleen voimistumme kuoleman jälkeen. Fede, Alice ja Maggie olivat luonani ja heidän lapsellinen iloisuutensa, kuin myös lapselliset murheensa saattoivat minut tuntemaan itseni jälleen nuoreksi. Stefan ja hänen vaimonsa oppivat yhä enemmän tuntemaan ja rakastamaan minua sisarena, jonka sydän oli heille uskollinen, vaikk'en ollut saanut yhtä hienoa kasvatusta kuin he. Stefanin nuorimmat lapset pujahtivat, niin usein kuin vaan taisivat, varkain huoneeseni; kuulin heidän hiipivän huoneestansa, karkaavan portaita ylös ja iloisesti nauraen kiiruhtavan luokseni, samoin kuin kyyhkyset ennen kotona ollessani, minut nähtyään. Kor oli pyytänyt erään nuoren lääkärin toimittamaan hänen virkaansa yhdellä laivamatkalla, ja jäi itse kotiin hoitamaan minua, eikä jättänyt minua ennenkuin olin entiselläni.

Mitä riita-asiaan tulee, siitä en ollut paljon tietänyt, enkä huolta pitänyt. Toisinaan oli eno Simister filosoofillisella tuulella ollessaan, jolloin hän murisi maailmasta ylimalkaan, vaan lakimiehistä erittäin, puhunut siitä. Hän ei toivonut siitä mitään hyvää, ja minä olin luonnollisesti unhottanut koko asian. Mutta sen päätettyä kuulusteli Stefan -- joka oli taitava ja viisas kaikissa asioissa -- sitä puolestani ja toimitti minulle osani, häiritsemättä minua enemmän kuin tarpeellinen oli. Usein olin sittemmin arvellut, miten olisin menetellyt jos olisin saanut rahat, silloin kun olin köyhä ja yksinäinen, jolloin minulla ei ollut ainoatakaan ystävää, jonka kanssa olisin voinut neuvotella, paitsi Kor, joka semmoisista asioista ei mitään ymmärtänyt. Nyt olin saanut ne oikealla ajalla, sillä minulla oli veljeni Stefan, joka välitti minun ja lakimiesten välillä.

"Margery", sanoi Stefan eräänä päivänä, "miten aiot käyttää rahasi?"

"Paljonko niitä on?" kysyin.

"Olet saanut kaksi osaa", vastasi hän, "äitisi ja enosi; yhteensä lähes kahdeksan sataa puntaa."

"Kahdeksansataa puntaa!" Näin suurta summaa en voinut ajatellakaan ja vielä vähemmin käsittää sen tulevan minulle, ijälliselle, lähes kuusikymmen-vuotiselle vaimolle, joka aivan vähän enää tarvitsin maallista tavaraa.

"Stefan", sanoin hiljaa ett'eivät toiset kuulisi, "olisiko sir Francis Pembridgelle yhden tekevää, jos Alice saisi puolet?"

"Olisi, aivan yhden tekevä. Alicen omaisuus on kylliksi suuri. Ei, Maggie, ei yhdenkään lapsistani pidä saaman penniäkään rahoistasi."

"Mutta Korin tulee saada", sanoin. "Hänen tulee saada käytäntöä, oma koti, ja viettää häitä Feden kanssa. Beden varastoon tahdon maksaa rahat, jotka sieltä olen saanut, ja löytyyhän paljon köyhiä, joita voin auttaa. Oi, on hanska omistaa rahoja!"

Kumminkin peljästyin muistaessani Judaksen pettäneen Herrani kolmestakymmenestä hopearahasta. Pietari kielsi ja kaikki opetuslapset hylkäsivät Hänen, mutta Judas petti Hänen rahasta. Minusta oli outoa lukea raamattuani rikkaana, kun kaiken ikäni köyhänä olin sitä lukenut. Voisinko koskaan hyljätä Häntä, joka, vaikka Hän oli rikas, tuli köyhäksi. Jumala varjelkoon minua sitä koskaan tekemästä!

Kevät oli hyvin hauska ja viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Huomasin Korilta vielä jotakin puuttuvan ennenkuin hän olisi oikea tohtori, ja hartaan halunsa olevan suorittaa kaikki tohtorilta vaadittavat tutkinnot. Stefan ja hänen vaimonsa kysyivät Fedeltä, tahtoiko hän jäädä heidän luokseen opettamaan Maggiea ja nuorempia lapsia, ja seurustelemaan kanssani siksi kuin hän menisi naimiseen Korin kanssa. Ei kukaan tahtonut kuulla puhuttavankaan muuntamisestani omaan kotiin, ennen Korin ja Feden naimista, koska sen jälkeen tulisin asumaan heidän luonaan ja viettämään Stefanin kodissa ainoastaan kolme neljä kuukautta vuodessa. Täten päätettiin kaikki jokaiselle mieliksi, ainoastaan rouva Moes oli tyytymätön. Hankittuamme tytön, joka häntä palveli, kävi hän tyytyväisemmäksi ja kuunteli halukkaasti meidän kertomuksiamme pulskasta elämästä Stefanin komeassa kartanossa.

Kohta haihtuivat pilvet myös Alicen elämän taivaalta. Pääsiäisen aikana, vuosi sen jälkeen kun he Englantiin olivat muuttaneet, tuli hän varhain eräänä aamuna makuuhuoneeseni kirje kädessä. Silmänsä olivat punaiset ikäänkuin hän olisi itkenyt, mutta kumminkin hän oli iloisemman näköinen kuin ennen, vaikka hän kyllä urhoollisesti oli kestänyt koettelemuksensa ja kätkenyt murheensa, ett'ei se himmentäisi iloamme.

"Hyviä uutisia, Alice!" sanoin heti nähtyäni hänen kasvonsa.

"Tässä on kirje lady Pembridgeltä", virkkoi hän punastuen ja hymyillen. "Sir Francis on ollut kipeä, vaan on nyt parempana ja on käskenyt ladyn kirjoittaa minulle ja kutsua äitiä ja minua Pembridge Halliin."

"Oi, Alice, lemmittyni!" huudahdin. "Kaikki on jälleen tuleva hyväksi. Ainoastaan tämä puuttui; nyt olen ylen onnellinen."

"Frank on siellä; hän tulee meitä vastaanottamaan", kuiskasi hän ja peitti iloisen muotonsa päänalukseen. Luulen Alicen pitäneen minusta melkein yhtä paljon kuin Feden, mutta Fedellä ei ollut äitiä ja hän oli kuin oma lapseni. Parin päivän kuluttua kuulimme että Alice tulisi naimiseen Frank Pembridgen kanssa.

Tähän loppuisi kertomukseni, mutta Fede, joka niin kärsivällisesti on kirjoittanut, minun istuessani vaan kädet ristissä, ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Hän sanoo että minun tulee kertoa jotakin hääpäivästä, ainoastaan yhdestä hääpäivästä, vaikka oli kaksi morsianta ja kaksi sulhoa.

Seuraavana jouluna -- sen jälkeen kun yksin matkasin Kondoveriin, enkä entisestä kodistani löytänyt muuta kuin rauniot. Näytti kuin Stefan minulle mitään virkkamatta olisi kiirehtinyt uuden kartanonsa rakentamista siellä. Se oli iso ja komea, tosin ei niinkuin Pembridge Hall, vaan verrattuna entiseen arentikartanoon oli se muhkea kyllä. Rakennus alotettiin keväällä ja oli joulukuussa niin valmis että voimme muuttaa sinne, vaikka komeat sisävarustukset eivät vielä olleet lopetetut. Sinne matkasi Stefan perheineen, minä, Fede ja Kor, joka nyt oli tohtori Kornelius Bell.

Kuinka erilainen siellä oli, ja kumminkin oli se sama paikka, jossa Stefan ja minä lapsina olimme leikkineet! Punakatajat seisoivat siellä samanmuotoisina kuin ennenkin, mutta takakartano oli poissa, eikä uusi rakennus ollut ensinkään entisen lainen. Puutarha oli laitettu melkein entisellensä, vaikka se nyt oli lumivaipan peittämänä; tuolla oli leveä nurmikäytävä ja tuolla vanhanaikuiset kukkakasvit, jotka vaan odottivat kevättä puhjetakseen, ja lehtimaja mettiäispesineen. Ja tuolla seisoi vanha kukkula ja esiytyi yksinäisenä ja kolkkona talvista taivasta vasten; lunta oli sen huipulla, mutta näkyi nurmettuneita kohtia harmaiden kalliolohkareiden välillä. Usein, hyvin usein olivat Fede ja Kor kuulleet minun kertovan siitä, vaan eivät koskaan olleet sitä niin kauniiksi luulleet.

Pembridge Hall oli lähimmäisessä kreivikunnassa, noin peninkulman matkan päässä, ja rautatie kulki Thornburystä oitis Pembridgeen. Tämä ei ollut pitkä matka Frank Pembridgelle. Usein kävelivät nyt Frank ja Alice, Kor ja Fede niiden metsien läpi, jotka niin hyvästi tunsin.

Hääpäivä läheni lähenemistään ja kukapa valmistuksista siihen enemmän huolisi kuin Frank ja Kor, joll'ei tosin Alice ja Fede. Vihkiminen oli tapahtuva Kondoverin vanhassa kirkossa, jonka vieressä olevaan hautausmaahan isä esi-isinensä oli haudattu, ja jonne Stefan hänen muistokseen oli pystyttänyt marmorikiven, johon nimi Bede oli kirjoitettu. Nyt oli näet selville saatu että sukumme oli haara vanhasta suvusta, jonka nimi näin kirjoitettiin, ja kaikki ihmiset Kondoverissa ja Thornburyssa näkyivät unhottaneen isämme olleen ainoastaan köyhän, rehellisen arentimiehen.

Oli toinen joulupäivä. Kaikki talossa olivat liikkeellä jo aikaa ennen päivän-koittoa, paitsi minä, joka lepäsin vuoteellani odottaen päivän valkenemista ja kuunnellen miten punapulmuset alkoivat visertää omenapuissa ja miten kukko lauloi naapurimme takakartanolla, lampaat määkyivät ja härät ammoivat mennessään juomaan riitteessä olevasta likeisestä padosta. Vihdoin tuli Fede, vasta puoleksi puettuna, auttamaan minua, vaan oli niin hajamielinen että minun täytyi lähettää hänet pois ja pyytää kamarineitsyen apua. Minua, Margery Beadea palveli kamarineitsyt! Töin tuskin ennätin oikeaan aikaan tulla puetuksi lavendelikarvaiseen silkkihameesen, jonka Stefan oli lahjoittanut ja joka oli saattanut minua kyyneleitä vuodattamaan, muistaessani iltaa ennen Stefanin lähtöä Australiaan, jolloin hän lupasi palkita minua silkkihameilla ja palvelioilla. Osaksi oli tämä nyt toteutunut; niin osaksi, mutta miten eri tavalla kuin hän silloin ajatteli.

En voi kertoa minlaiselta kirkko näytti, kun sinne tulin Korin kanssa, joka minua talutti. Se oli jouluksi koristettu vanhanaikuisella tavalla suurilla raudustammi- ja muurivihreä-oksilla, joita oli sidottu joka pylvääsen, ja joita rippui joka holvista, että se näytti vihreäiseltä metsältä. Korkeat nelikulmaiset penkki osastot olivat aivan täynnä ihmisiä lähiseudusta, niin yksin urkulehterilläkin oli kansaa. Kor vei minut lähelle alttaria erääsen penkkiin, josta voin nähdä kaikki, jotka tulivat käytävää pitkin; sitten seisoi hän vieressäni onnellisen ja vakaan näköisenä odottaen Fedeä.

Olin pahoillani kun silmäni kyyneltyivät juuri silloin kun morsiusseura tuli käytävää pitkin, ett'en ensimmäisiä heistä voinut nähdä. Mutta näin Stefanin taluttavan Alicea, joka oli niin suloisen ja komean näköinen, että hänestä kyllä oli tuleva lady, joka ei tuottaisi häpeää Pembridgen suvulle. Heidän jälkeensä tuli Fede hymyillen ja punastuen, mutta kumminkin kimaltelivat kyyneleet hänen tummissa silmissään; häntä talutti itse korkea-arvoinen sir Francis Pembridge! Aivan vähän kuulin juhlallisesta vihkimisestä, ajatukseni hämmensivät minun niin että äänet tosin kuulin, vaan sanat olivat minulle epäselvät, sen muistan vaan että kun amen oli lausuttu, tuli Fede minua syleilemään ja suuteli minua valkean morsiushuntunsa läpi. Stefan saattoi minut kirkosta vaunuihin, vaimonsa ja lady Pembridgen luo, itse kulki hän jalkasin rautaista tietä sir Francis Pembridgen seurassa; nyt olivat he jälleen hyvät ystävät.

Kaikki häävieraat lähtivät ennen hämärän tuloa. Oli vielä niin valoisa että voin mennä puutarhaan, samoin kuin ennen nuoruuteni päivinä väsyneenä kovasta työstä olin mennyt, ikäänkuin toivottamaan hyvää yötä laskeuvalle auringolle ja katselemaan lakeutta, joka kohosi kukkulan luona. Näin onnellista päivää en ollut koskaan viettänyt; lyhyt ja nopeasti kuluva se oli ollut, vaan kirkas aamusta iltaan. Viettikö Herrani ainoatakaan tämmöistä päivää maan päällä? Päivää täynnä täydellistä iloa toisten onnesta. En tiedä, vaan usein on opetuslapsilla kaikki paremmasti kuin Mestarillansa. Sillä totisesti Hän kantoi meidän sairautemme ja meidän kipumme Hän sälytti päällensä, ja antoi meille sen sijaan oman rauhansa ja ilonsa.

Nyt asumme Fede, Kor ja minä Lontoossa, jossa toivomme voimamme enemmän työskennellä Herramme kunniaksi. Erittäinkin Korilla on paljon työtä ja usein valitamme että päivä päivältä tuskin saamme nähdä häntä; mutta hän tekee hyvää missä vaan kulkee. Kaikkialla tässä suuressa kaupungissa on viljaa tosin paljon, mutta työntekijöitä vähän, ja kalliit jyvät turmeltuvat. Kor ei voisi olla poissa vainiolta, hän ymmärtää niin hyvästi etsiä kypsyneimmät tähkät ja kerätä ne. Nyt kiittää hän Jumalaa siitä että lapsuutensa koti oli tuolla alhaalla pimeydessä ja saastaisuudessa; sillä nyt hän ei tarvitse oppia miten menetellä kurjimpien ihmisten kanssa kun tietää itse kuuluvansa heihin. Vaarallisimpiin paikkoihin ja kauheimpiin pesiin taitaa hän mennä, hän tietää näet miten he elävät ja ajattelevat, tuntee heidän vaivansa ja syntinsä. Samoin Herramme astuu luoksemme pimeyteemme ja syntisyyteemme, koska Hän oli yksi meistä, työmiehen poika Natsaretista.

Aina kun ilta on kolkko, tuuli vinkuu ja lunta tuiskuaa, tai sade ikkunanlasia lyö, näen, juuri ennenkuin levolle menen, Korin kiiruhtavan ulos päällystakkiin puettuna, ikäänkuin hän ei aikoisi kohta palata. Toisinaan seuraa Fede häntä, ja hänen punaposkinen hymyilevä muotonsa näyttää hyvin suloiselta silmiverhon alta. Tiedän mitä he ajattelevat ja mitä tehdä aikovat. Näen itseni koditonna, nälkään nääntyvänä, väristen vilusta kulkevan katuja pitkin. Ajatellen tätä lepään hyvällä vuoteellani, säälin niitä raukkoja, jotka nyt ovat samassa tilassa ja rukoilen heidän puolestaan. Usein kuulen Korin ja Feden palaavan vasta sydän-yön jälkeen; kuulen miten he tulevat portaita ylös ja miten oveni aivan hiljaa avataan, jos olisin sattunut nukkumaan, vaan kylliksi kovasti jos valvella olen kuullakseni: Muutamia pieniä lapsia, Margery, tai toisinaan muutamia ukkoja ja eukkoja makaa nyt suojassa sen yön korvaukseksi, jonka sinä vietit ulkona.

Jumala siunatkoon teitä, Kor ja Fede!