Part 12

"Vielä on ollut huonommastikin", sanoin, "Margery menetti eläkerahansa Mikkelin aikaan ja on sitten ollut puutteesen ja nälkään nääntymäisillään."

"Taivasten taivas!" huudahti hän, "saattaako hän koskaan antaa minulle anteeksi? Ja hän on käynyt täällä kaksi kertaa ja nähnyt varallisuutemme ja ylellisyytemme! Onko hän lähettänyt teidät luokseni? Oletteko tulleet hänelle apua pyytämään?"

"Emme tiedä missä hän on", sanoin ja voin tuskin itkulta puhua; "se rouva, jonka luona hän asui, on käskenyt Margeryn muuttaa, emmekä tiedä minne hän on mennyt. Tulimme luoksenne kysymään, tietäisittekö te hänestä mitään."

Herra Bede ei vastannut, astui vaan edes takaisin huoneessa, ikäänkuin siten olisi voinut tunteitansa hillitä, ja hänen kasvoissansa kuvautui semmoinen tuska, jota en vielä koskaan ole nähnyt. Hän jupisi: "Margery raukkani! Maggie, Maggie parka!" kerta toisensa perään, siksikuin hän rauhoittui ja kävi takan luo seisomaan.

"Meidän tulee etsiä häntä kaikkialla", sanoi hän. "En vielä ole kertonut miten salaisuuteni tuli ilmi. Eilen näin Times nimisessä sanomalehdessä ilmoituksen Margery Beadelle Beaden arentikartanosta Kondoverin pitäjästä, Jaakko Simisterin perillinen ja Margery Simisterin ja Johan Beaden tytär. Eräs vanha riita-asia on päättynyt ja Margery oli kumpaisenkin velkojan ainoa perillinen. Näette, nyt en enää voinut salata sukulaisuuttani; sen paikan nimi -- isäni vanhan kartanon -- jonka olin ostanut, seisoi siinä, kuin myös Margeryn oma nimi. Eilen kerroin tämän vaimolleni."

En voinut kysyä häneltä, vaikka mieleni kyllä teki, miten hänen vaimonsa oli vastaanottanut ilmoituksen siitä, että miehensä niin monta vuotta oli salannut tämän häneltä. Herra Bede näytti hyvin onnettomalta, eikä koko kartanossa kuulunut ilon, ei riemun ääniä. Mitään en voinut kysyä eikä hänkään mitään virkkanut.

"Saapiko Margery paljon rahaa?" kysyin.

"Sitä en tiedä", vastasi hän; "meidän on nyt hankkiminen tietoja hänestä, ja tahdon tehdä kaikki mitä voin, sovittaakseni tylyyttäni häntä kohtaan. Oi, mikä houkka olen ollut!"

Luulen tämän miellyttäneen Koria, sillä kasvonsa kirkastuivat vähän ja hän puhutteli herra Bedeä ystävällisemmästi. Yksissä päätimme, miten oli meneteltävä; herra Beden tuli seuraavana päivänä matkata Thornburyyn tiedustelemaan, oliko Margery sinne tullut; Korin tuli kuulustella rautatien pysäyspaikalla ja kaupungissa, ja minä saatoin ainoastaan jäädä kotiin, toivoen Margeryn tulevan luoksemme, jos joku vaara häntä uhkaisi. Tiesin hänellä vielä olleen kultarahan ja tästä oli meillä lohdutusta. Otaksuimme ett'ei hän tahtonut minulle ilmoittaa olevansa asunnotta, ennenkuin oli toisen saanut; ellei hän ollut Kondoveriin matkannut.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

"Hänellä ei ollut kuhun päänsä olisi kallistanut."

Viimmeinen, minkä Margery muistaa, on että hän istautui vanhalle puunrungolle Beaden kartanon lumen peittämässä puutarhassa. Miten hän sieltä metsän läpi osasi takaisin pieneen ravintolaan, emme tiedä. Myöhään illalla, joulupäivänä, palasi hän sinne hyvin kalpeana ja väsyneenä, kummallisen ja sekautuneen näköisenä; puheensakin oli sekavaa, vaikk'ei hän paljon voinut puhua, ja tämä herätti levottomuutta talonväessä. Sattuipa eräs pitäjän köyhänhoito-johtokunnan jäsen silloin olemaan ravintolassa ja nyt kutsuttiin hän keittiöön Margeryä katsomaan ja kyselemään häneltä, kuka ja mistä hän oli. Margery ei voinut sanoa hänelle mitään, vaikka hän kyllä koetteli muistella, ja mies, joka pelkäsi hänen jäävän rasitukseksi pitäjäälle, etsi hänen matkalaukustaan ja löysi sieltä palauslipun. Hän lupasi puhutella rautatien-virkamiehiä, että he antaisivat Margeryn palata seuraavana päivänä, maanantai-junan sijasta, ja käski talon-väen antaa hänelle lämmintä ruokaa ja tehdä vuode, jossa hän saisi levätä virkistyäkseen matkalle lähtemään. "Kun hän vaan Lontoosen pääsee", sanoi hän, "niin epäilemättä hän kotinsa löytää."

Kaikki tehtiin niin kuin hän oli käskenyt, ja perjantaina hämärän tultua palasi Margery sille pysäyspaikalle, josta keskiviikkona oli lähtenyt. Luulen hänen kadottaneen matkalaukkunsa rahoineen ja kaikkine kapineineen; hän näet ei muista sitä itsellään olleen junalta lähdettyänsä. Pysäyspaikalla oli suuri väen tungos, sillä useampia junia saapui huviretkiltään, eikä kukaan ovenvartijoista huomannut Margeryä hänen sieltä pois mennessä. Hänen muistonsa oli poissa, sillä hän ei ollenkaan näy muistaneen minua, ei Koria eikä entistä asuntoansa Westminsterissä. Hän ei sano tunteneensa nälkää, ei ilman kolkkoutta eikä pimeyttä, vaan että jonkunmoinen ihanuus ja riemu ympäröitsi häntä, kun hän pysäyspaikalta meni kaupungin suurille, toisiaan risteileville kaduille, joilla hänen koko yön tuli kuljeksia sinne tänne, saamatta keneltäkään ystävällistä katsetta.

Kymmenen seutuun illalla nähtiin hän Pyhissävaeltajain-kadulla koputtavan enonsa Simisterin entisen kartanon ovelle, ikäänkuin hänessä olisi herännyt hämärä muisto siitä ajasta, jolloin hän siellä asui. Serkkuni ei ollut kotona. Hän oli myymälänsä suljettua tullut luoksemme Westminsteriin, kuulustelemaan tiesimmekö mitään Margerystä. Jos Margery olisi tullut ainoastaan puoli tuntia myöhemmin, olisi hän tavannut serkkuni kotona. Eräs polisipalvelija, joka siitä ohitse kulki ja tunsi hänet, sanoi ett'ei kukaan ollut kotona ja kysyi minne Margery aikoi mennä.

"Menen kotiin", vastasi hän suloisella hiljasella äänellä.

"Hyvää yötä!" sanoi mies.

"Hyvää yötä!" vastasi hän. "Jumalan haltuun!"

Polisipalvelija seisoi ja katsoi hänen jälkeensä siksi kuin hän näkyvistä poistui. Hän huomasi Margeryn käyvän kumarassa ja ulkomuotonsa näyttävän vanhentuneelta; kumminkaan ei hän astunut empien niinkuin se, joka ei ole varma tiestänsä. Polisipalvelija kertoi ett'ei mikään Margeryn käytöksessä herättänyt epäluuloa siitä, ettei hän voisi hoitaa itseänsä. Hänen kasvonsa eivät ilmoittaneet levottomuutta ja äänensä, kun hän vastasi "hyvää yötä", oli iloinen. Hän ei tietänyt miksi hän pysähtyi Margeryä katsomaan, vaan tämä yhtymys oli kumminkin saattanut hänet iloisemmaksi.

Yhdentoista seutuun pysähtyi Margery, nyt vielä loitompana kodistaan, erään tulisijan luo, jossa perunainmyöjät paistoivat perunoita porossa. Myöjän varasto ei ollut vielä loppunut ja hän viipyi toivoen, että joku ostaja vielä tulisi. Mitään virkkamatta lämmitteli Margery siinä vilusta väriseviä käsiään ja katsoi mieheen lempeällä ja suloisella katseella. Ei mieskään mitään sanonut, ei hyvää eikä pahaa. Tämä oli erään kadun kulmassa, jossa itätuulen viima kävi kovasti, myötänsä tuoden raesadetta, joka räsähteli tulessa. Hetken kuluttua käärieli Margery huivia paremmin ympärilleen ja istautui lähellä oleville portaille, jossa hän oli enemmän suojassa, katseli tulisia hiiliä ja sopotti itsekseen, vaan niin hiljaa ett'ei kuulunut mitä hän sanoi.

Hetken oli hän siinä istunut, ja myöjä oli juuri lähtemäisillään tavaroineen, kun eräs vaimo pieni lapsi sylissä tuli sinne ja osti pari perunaa. Vaimo seisoi kylmästä väristen tulen ääressä ja söi perunoitaan, eikä myöjä voinut häntä siitä karkoittaa. Hän maksoi ne muutamilla pennillä, jotka hänellä oli kätkettynä huivin nurkkaan.

"Nämä ovat viimmeiset pennini", sanoi hän ja nauroi ääneen pannessaan ne pöydälle. Naurunsa oli kamala ja herätti Margeryn huomion.

"Menettekö tekin kotiin?" kysyi hän ystävällisesti.

"Kotiin!" virkkoi vaimo; "minulla ei ole kotia."

"Missä aiotte yötä viettää?" kysyi hän taas ja nousi seisoalle, ikäänkuin aikoen seurata häntä.

"Missä hyvänsä", vastasi vaimo; "minun tulee lapsineni ryömiä jonnekin, muuten palellumme kuoliaaksi tänlaisena yönä. Eikö virran pohjalla liene yhtä lämmin, kuin missä muualla tahansa, ja arvelenpa vähän koettaa miltä siellä tuntuu."

"Vaiti, elkää niin sanoko!" virkkoi Margery; "jossakin löytyy koti ja aion koetella etsiä sitä. Jumala on aikonut meille jotakin parempaa."

"Jumala!" huudahti vaimo, "juuri kuin Hän meidän kaltaisista huolisi. Me emme Häntä koskaan muista, eikä Hän meitä."

"Vaiti!" sanoi Margery taas. "Hän muistaa meitä ja Hän auttaa minua muistamaan. Tiedän Hänen valmistaneen sijan meille jossakin; vaan en voi muistaa missä se on."

"Kaikki suojukset ovat täynnä", vastasi vaimo, "ei maksa vaivaa koetella päästä niihin. Kello käy jo kahtatoista."

"Muistelkaa toki", sanoi Margery; "kyllä on varma, että jossakin löytyy sija meille. Antakaa minulle tuo pieni lapsi, niin voitte itse kantaa toista. Kyllä jossakin sijan löydämme ja pidämme lapset keskessämme, niin pysyvät lämpiminä. Emme saa uskoa ett'ei Jumala täällä olisi."

He astuivat verkalleen katua eteenpäin, Margery kantaen kapalolasta vasemmalla käsivarrella ja verhoten sitä huivillaan, ja vaimo hänen rinnallaan vetäen raskaita jalkojaan lenkallansa olevine kenkineen, jotka kylmältä eivät niitä suojelleet. Ainoastaan muutamia ihmisiä oli liikkeellä; sillä pakkanen oli tuima ja sydän-yö lähestyi. Margery puheli tyyneesti, osaksi itsekseen, osaksi ääneen, ikäänkuin viihdyttääkseen itkevää lasta, ja äiti kuuli muutamia sanoja; outoja, kummallisia sanoja nämä hänestä olivat, eikä hän muistanut kuin muutamia niistä: "Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, että sinä Herra olet kanssani, sinun vitsas ja sauvas tukevat minun."

"Ette ole tottunet tallustelemaan kaduilla", sanoi vaimo ja katsoi uteliaasti Margeryn levollista muotoa.

"En", sanoi hän; "vaan en valita, sillä ei Hänelläkään ollut kuhun päänsä olisi kallistanut, eikä tämä silloin ole liiaksi minulle."

"Kuka Hän on?" kysyi vaimo.

"Mestarini", vastasi Margery, "ja palvelijan ei sovi vaatia parempaa kuin mestarinsa, vai sopiiko?"

"Ei, kyllähän se on oikein", sanoi vaimo, vaan sanat saattoivat hänen hämille. Nyt olivat he kadulla, jossa ei ketään näkynyt ja josta alkoi lyhyt syrjäkatu, jonka päässä oli muutamia portaita ja leveä portti. Vaimo katsoi levottomasti syrjäkadulle päin. Siellä oli pimeää ja hiljaista eikä hiiskaustakaan kuulunut.

"Tuolla on paikka, jossa menneenä yönä makasimme", sanoi vaimo. "Ehkäpä tämmöisenä yönä eivät meitä karkoittaisi, mutta meidän täytyy kulkea hiljaa, ett'eivät kuule."

"Oliko siellä lämmin." kysyi Margery.

"Lämmin!" kertoi hän vilusta väristen. "No, niin, on siellä lämpimämpi kuin jonkun sillan tai portaiden alla, tai kuljeksia katuja pitkin koko yön. Siellä pidetään markkinoita päivillä, ja siellä on katto ja pöytiä, joiden alle voipi ryömiä tuulen suojaan, ja sattuupa toisinaan löytämään heinätukun tai jotakin muuta, jonka päällä voipi levätä. Niin, on siellä vähän lämpimämpi kuin kadulla."

He astuivat hiljaa katua eteenpäin ja menivät katoksen alle. Siellä oli pimeää ja hiljaista, vaan ei autiota. Melkein joka pöytä suojeli jotakin koditonta olentoa; nämä katselivat kieroon vastatulijoihin, kuin koirat koppeloistaan. Vihdoin löysivät he tyhjän sopen, jossa voivat olla tuulen suojassa. Vaimo ryömi sinne, mutta ei paneunut likaiselle laattialle, vaan istautui lapsi sylissä nurkkaan.

"Kuta lähemmäksi toisiamme pääsemme, sitä lämpimämpi meillä on", sanoi hän Margerylle ja pyysi häntä lähemmäksi tulemaan. Margery langesi ensin polvilleen ja rukoili: "Isä meidän", niinkuin lapsi, joka kaikki muut rukouksensa on unhottanut. Sitten istautui hän vaimon viereen ja näkyi nukkuvan vähän, vaan kun ilma kävi yhä kolkommaksi, vavahteli ja värähteli hän vähä väliin pitkin yötä; kumminkaan hän ei valittanut. Seuraavana päivänä he eivät kovin kiirehtineet jatkamaan kolkkoa matkustustaan. Eräs juutalainen omisti suojuksen ja koska nyt oli lauantai, hänen lepopäivänsä, saivat he olla siellä häiritsemättä vielä kauan sen jälkeen, kuu toiset, jotka siellä olivat suojaa etsineet, jo olivat menneet. Vähä väliin nukahti Margery, mutta herätessään huomasi hän olevansa yksin. Vaimo oli lapsineen hänen jättänyt.

Margery nousi ja etsiskeli heitä suojuksessa. Puolipäivän aika lähestyi ja suojus täyttyi ryysyisillä miehillä ja vaimoilla ja vielä ryysyisemmillä lapsilla, jotka ostivat, myivät ja tinkivät vanhoja ryysyjä ja rikkonaisia talouskaluja.

Väen tungos oli suuri ja töin tuskin pääsi Margery siellä kulkemaan. Seuratoveriansakaan ei hän löytänyt ja meni siis yksin ulos kadulle.

Miten hän sen päivän vietti, missä hän kuljeskeli, ja saiko hän sinä päivänä ollenkaan ruokaa, ei hän muista. Päivä, joulukuun 27 p., oli kolkko. Stefan Bede palasi Thornburystä, jossa hän sai tietää, että Margery oli ollut siellä, vaan lähetetty säälimättömästi edellisenä päivänä takaisin Lontoosen. Sen enempää ei hän Margerystä tietänyt. Missä oli hän nyt? Missä oli hän saanut majapaikkaa? Emme voineet ajatellakaan hänen majatta olevan, mutta kumminkin vietimme päivän kauheassa levottomuudessa ja odotuksessa.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Hoitohuoneessa.

Oli jo pimeä kun Margery hyvin heikoin ja hoipertelevin askelin astui kapeata ja ahdasta syrjäkatua, jonka molemmin puolin oli huonoja taloja. Kadulle oli pystytetty lautakojuja, joissa lauantai-iltamarkkinat olivat alkaneet, ja joukottain humalaisia miehiä ja kehnon näköisiä vaimoja tunkeutui joka kojun ympärille. Margery oli aivan menehtymäisillään väsymyksestä, vaan kasvonsa ilmoittivat tyvenyyttä ja rauhaa, ja leppeästi katsoi hän vastaan tulijoita. Niiden joukossa oli sekin vaimo, joka edellisenä yönä oli ollut Margeryn toverina, ja joka nyt, nähtyänsä Margeryn, tunkihe lapsineen esiin niin pian kuin taisi.

"Kas, tapaamme toisemme jälleen!" huudahti hän. "Kääntykää takaisin meidän kanssamme! Kenties tänä iltana hoitohuoneesen pääsemme. Sitä ei avata ennen kuutta ja nyt on kello vasta viisi. Olen päättänyt olla siellä hyvissä ajoin, ja nytpä parhaiksi teidän tapasin. Sepä hyvä oli! Olen iloinen, niin todellakin olen, ja se ei usein tapahdu. En ole kaukaan aikaan ollut iloinen. Tulkaa nyt kanssani, tulkaa!"

"Antakaa minulle pienokainen", sanoi Margery ja kurotti kasivartensa.

"Ei, ei, ette jaksa sitä kantaa", vastasi hän; "näytätte olevan kaatumaisillanne, vaimo raukka. Voimistukaa nyt; meidän täytyy päästä sisään tällä kertaa. Ne, jotka lauantaina sisään pääsevät, saavat sunnuntainakin olla siellä ja saavatpa vielä päälliseksi leipää ja juustoa. Tätä olen ajatellut koko päivän. Lapsineni olen istunut eräässä holvissa ja nyt olemme paleltumaisillamme. Tänä iltana täytyy meidän kumminkin jollakin tavalla päästä sisään."

Vaimon tätä sanoessa pitkittivät he kulkuansa ja kääntyivät sitten toiselle vielä ahtaammalle kadulle. Koko joukko kurjia, ryysyisiä ihmisiä seisoi jo siellä, kummallisen hiljaa ja ääneti, tunkeutuneina erään vanhan kartanon oven luo, niin liki sitä kuin vaan päästä voivat. Vaimo katsoi levottomasti väkijoukkoa, vaan pysähtyi maltillisesti sen taakse.

"Pysykää likellä minua", sanoi hän Margerylle. "Ahdinko on suuri ovien avattua; mutta minä aion seurata heitä. Pitäkää vaan kiinni minusta. Sanon että olette äitini, niin varmaan pääsette sisään."

Margery oli aivan ääneti ja näkyi tuskin kuulevan mitä hän sanoi, vaan vaimo otti häntä käsivarresta, asetti lapsen eteensä, ja kun he olivat odottaneet puoli tuntia, pääsivät he kaikki sisään. Vaimo oli juuri kirjoituttamaisillaan Margeryä äitinään, kun Margery yht'äkkiä tointui ja sanoi miehelle, joka kirjoitti nimet kirjaan: "ei, se on erehdys; se ei ole oikea nimeni."

"Mikäs nimenne on." kysyi hän.

"Margery Beade", vastasi hän selvästi.

"Mistä tulette?" kuului seuraava kysymys.

"En tiedä", sanoi hän, "en voi muistaa mitään."

"Missä viime yönä makasitte?"

"Hän oli kanssani, herra", sanoi vaimo. "Hän, minä ja lapset makasimme pöydän alla eräällä markkinapaikalla, kartanoiden ulkopuolella."

Kukin sai palasen leipää ja menivät sitten jyrkkiä portaita ylös suureen huoneesen, jossa ei ollut lautakattoa, vaan kattorakennusta kannattivat suuret, mustat hirret, jotka näyttivät vieläkin mustemmilta valkeaksi kalkittuja seiniä vasten. Huone oli valaistu ja takassa paloi hyvä roihu. Kuinka lämpimälle siellä tuntui noista kurjista olennoista, jotka kodittomina ja ystävittä olivat koko päivän vilusta värisseet! Kumpaakin seinää pitkin oli laattia jaettu pitkiin, kapeihin pilttuihin, joista kukin oli varustettu nahkaisella patjalla ja pääaluksella. Ne, jotka olivat kotiutuneet siellä, menivät sukkelaan, vaan levollisesti ja valitsivat parhaat sijat. Pian olivatkin kaikki paikat täynnä miehiä, vaimoja ja lapsia, joista muutamat paikalla paneutuivat maata, ikäänkuin olisivat olleet hyvin väsyksissä, vaan toiset istautuivat ja söivät ahnaasti leipäpalaansa. Margery hiipi hyvin kalpean, vaan tyytyväisen näköisenä pilttuiden välillä olevaa käytävää pitkin, ja vajosi vuoteelle huoneen pimeimmässä sopessa. Hän ei tuntenut nälkää, ei janoa, vaan paikalla kun hän laskihe pienelle, kovalle vuoteelle, vaipui hän sikeään uneen.

Hän heräsi kumminkin ennenkuin kaasutulia yöksi pienennettiin. Suuri huone oli täpö täynnä; toista sataa vaimoa, nuoria ja vanhoja, vaan kaikki kodittomia, niinkuin Margerykin, makasi noilla kurjilla tiloilla. Siellä oli toisiakin huoneita, sillä sinne sopi lähes seitsemänsataa henkeä, ja talvella oli se usein täynnä jo seitsemän seutuun illalla. Moni oli vuoteella pitkällään samoin kuin Margerykin, vaan toiset istuivat ja korjasivat vaaterepaleitaan, paikkasivat niitä ja ompelivat niihin nauhoja ja nappia, joita johtajattarelta olivat saaneet. Lähellä Margeryä oli häntä paljon vanhempi vaimo, joka vielä istui uutterasti työskennellen, hän valmisti kukkia vanhoista harsutilkuista, joita oli kerjännyt tai joltakin ryysykauppiaalta ostanut. Hän viittasi Margerylle niin pian kuin näki hänen olevan hereillä, ja alkoi kertoa elämänsä vaiheita, kun syvä sydäntä vihlaseva huokaus kuului toiselta puolen ja saattoi Margeryn, vaikka vaivaloisesti sinne kääntymään.

Aivan selvään muistaa Margery tämän, vaikka hän kauan luuli sitä ainoastaan unen-näöksi. Margeryä lähinnä oleva jaos oli seinän vieressä, huoneen toisessa päässä, ja kun se oli vähän suurempi, oli siihen sijoitettu vaimo, jolla oli lapsi. Tuo pieni raukka makasi aivan lähellä Margeryä, ainoastaan lauta eroitti heidät toisistaan. Lapsi oli niin pieni, laiha ja kalpea, ja lepäsi niin hiljaa ett'ei Margery ensin luullut tuossa luurankomaisessa ruumiissa henkeäkään olevan. Margery ojensi kätensä ja laski sen hiljaa ja hyvin hellästi lapsen laihalle muodolle; siiten huomasi hän äidin, joka aivan tuhkankarvaisen ja epätoivoisen näköisenä istui jalkopäässä olevalla laudalla, ja kumartui lapsen yli; hänen käsivartensa olivat paljaat ja ryppyiset, ja silmänsä ilmoittivat ääretöntä tuskaa. "Lapsi elää", sanoi Margery, koetellen lohduttaa häntä.

"Tämä on viimmeiseni", vastasi äiti, ja kyyneleet vierivät hänen poskillensa. "Kaksi on jo haudattu tänä talvena ja tämä on ainoani."

"Ja pelkäätte tämänkin menevän samaa tietä", sanoi Margery, hellästi pitäen kättänsä nukkuvan lapsen kuihtuneilla kasvoilla.

"Oi!" vastasi hän, "töin tuskin voin suojella sitä hengissä tänään, kun tuuli oli tuima ja lunta satoi. Ymmärrättehän, olittehan itse ulkona?"

"Olin", vastasi Margery.

"Ihmiset sanovat Jumalan tietävän", sanoi vaimo, laskeutuen vuoteelleen, lapsi käsivarrella; he olivat niin likekkäin, että vaimo voi kuulla Margeryn sanat, vaikka hänen äänensä tuskin oli kuiskausta korkeampi.

"Niin, Hän tietää", vastasi Margery. "Hän on ottanut pienet lapsenne luoksensa; siellä ei ole kylmää, ei nälkää, eikä vaivaa. Hän rakastaa meitä aina. En tiedä miksi teille näin on käynyt, vaan elkää koskaan uskoko Jumalan unhottaneen ketään meistä."

Vaimo pudisti murheellisena päätään, vaan ei virkkanut mitään. Margery vaipui taas uneen ja makasi siten, milloin nukkuen, milloin valvoen aamuun asti.

Kun aamu koitti ja kaikki vaimot nousivat vuoteiltaan, muutamat mennäkseen taas ulos kaduille talvi-pakkaseen ja toiset syömään leipäänsä, jonka eineeksi olivat saaneet -- nyt oli näet sunnuntai eikä kenenkään tarvinnut mennä sieltä pois, ell'ei tahtonut -- makasi Margery vielä yhdessä kohti, eikä noussut edes syömäänkään. Päivän valossa huomasi paremmin kuinka kalpea hän oli, mutta hänen muotonsa ilmoitti tyyneyttä ja rauhaa niinkuin lapsen, joka on tuuditettu nukkumaan. Johtajatar tuli häntä katsomaan.

"Oletteko kipeä?" kysyi hän.

"En, en ole kipeä, eikä minun ole nälkä; olen vaan hyvin väsyksissä^"

"Alakerroksessa pidetään saarna hetken perästä", sanoi rouva, "tahdotteko sinne mennä?"

"Olen niin väsyksissä", jupisi hän, "jaksan tuskin avata silmiäni. Tuntuu siltä kuin olisin hyvin väsyksissä, vaan mitään vaivaa minulla ei ole."

Johtajatar aikoi jättää hänet ja antaa hänen vielä maata, kun Margery avasi silmänsä ja himmeä katseensa kirkastui.

"Eihän kukaan mahtane sanoa Hänen hyljänneen minua", lausui hän selvällä äänellä; "ei kukaan sitä mahtane luulla."

"Ketä tarkoitatte?" kysyi rouva.

"Herraani ja Jumalaani", vastasi hän; "Jesusta Kristusta, joka edestäni kuoli ristillä. Se oli monta vertaa pahempaa. Hän ei koskaan ole jättänyt, eikä hyljännyt minua. Olen valmis Hänen tahdostaan menemään minne hyvänsä."

"Oletteko varma ett'ette ole kipeä?" kysyi rouva levottomana.

"Olen", vastasi hän selvällä ja iloisella äänellä; "ainoastaan hyvin väsyksissä ja voisin nukkua koko päivän."

Niin makasi hän koko päivän ja joka kerran kun rouva tuli hänen luokseen, vastasi hän aina samalla lailla ja hymyili; hänen muotonsa kävi yhä lempeämmäksi ja levollisemmaksi. Hänen olennossaan ei mikään herättänyt levottomuutta, ja kun hoitaja seuraavana aamuna vaihdettiin, ei ollut kummallista ett'ei hänen nukkumistaan niin paljon huomattu. Vihdoin tuli sinne ehtoopäivällä eräs lääkäri, joka säännöllisesti kävi siellä, ett'ei tarttuvaiset ja vaaralliset taudit pääsisi juurtumaan, ja johtajatar pyysi häntä Margeryä katsomaan. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummistetut, muotonsa kalpea ja juhlallisen näköinen ja hengityksensä hyvin heikko. Tohtori puhutteli häntä ja kumartui koettelemaan hänen valtasuontansa.

"Mitä! vaimon voimat ovat loppumaisillaan!" huudahti hän; "mitä ruokaa hän on saanut?"

Johtajatar ei siitä voinut tietoa antaa. Einettä ja päivällistä hän oli saanut niinkuin muutkin; mutta Margery oli jakanut osansa niille, jotka häntä lähinnä olivat. Tohtori ei menettänyt aikaa joutaviin kysymyksiin; hän lähetti heti hakemaan virkistäviä lääkkeitä ja kysyi nimiluetteloa, saadakseen tietää hänen nimensä.

"Margery Beade!" huudahti hän; "hyvä Jumala! tämä on Kor Bellin ystävä."

Hänen kauttaan saimme tietää missä Margeryn löytäisimme. Kaikki hankkeemme löytääksemme häntä, hänen Lontoosen palattuansa, olivat olleet turhat ja Stefan Bede keskusteli par'aikaa kanssamme, mihin toimiin nyt oli ryhtyminen, kun sanoma hoitohuoneesta tuotiin, että Margery oli löydetty. Sanantuoja kiirehti meitä tulemaan, jos hengissä tahdoimme tavata häntä. Millä kiireellä ja pelvolla sinne menimme, en voi kertoa.

Pitkä huone kaksinkertaisine tilariveineen oli melkein täynnä, meidän sinne tullessa, vaan vaimot olivat keräytyneet huoneen toiseen päähän ja jättäneet Margeryä lähinnä olevan paikan vapaaksi. Eräs viheliäisen näköinen vaimo, jolla oli pieni lapsi, piti Margeryn päätä polvillaan ja johtajatar istui laattialla hänen vieressään, koetellen saada Margeryä ottamaan jotakin virkistävää. Katsahdin Stefan Bedeen, vaan toista kertaa en uskaltanut sitä tehdä, niin sanomaton tuska ilmautui hänen kasvoissaan; kiiruhdin pari askelta sekä hänen että Korin edelle ja huudahdin: "voi, Margery! Margery!" Huomasimme liikahduksen hänen levollisessa muodossaan ja silmäluomensa värähtelevän. Huudahdin vielä kerran, ja nyt avasi hän silmänsä, katseli meitä vakaasti ja hellästi.

"Kas, se on Kor!" kuiskasi hän, "ja Fede. Ja tuossa on Stefan! oma poikani Stefan!"

Tämän suuren huoneen vieressä oli toinen pienempi, jossa oli ainoastaan muutamia tiloja ja jonka takassa tuli paloi. Kor ja tohtori kantoivat varovasti Margeryn vuoteella sinne. Stefan Bede ja minä valvoimme koko yön ja rukoilimme hiljaisuudessa Jumalaa, Korin koetellessa virkistää tuota häilyvää hengenkipinää, joka hetki hetkeltä uhkasi sammua ja jättää meille ainoastaan Margeryn hengettömän ruumiin.