Part 10

"Kerron teille mintähden olin niin murheissani, kuu en saanut seurata isää ja äitiä", sanoi hän. "He matkasivat katsomaan sitä vanhaa, rakasta kartanoa, jossa isä on syntynyt ja poikana ollessaan asunut, ja minä olisin niin mielelläni tahtonut nähdä sen. Isä on kertonut siitä minulle niin monta, monta kertaa, että sen hyvästi jo tunnen; ja, oi, miten kaunis paikka se on!"

Tuossa paikassa olin näkevinäni kaikki niin selvästi, vanhan kartanon mataloine kattoineen, jonka sedum-pensaat peittivät; takakartanon ulkohuoneineen ja hedelmätarhan täysine omenapuineen. Vielä olin näkevinäni miehet, jotka sadetta pakoon olivat ryömineet ladon puimaluhalle; suuri ovi seisoi auki ja raskaat vesipisarat putoelivat katon räystäältä. Oli lypsyajan jälkeen, mutta lehmät seisoivat vielä märehtien kytkyessään, siksi kuin rajuilma lakkaisi. Arvelin miten lyhteet kolmikulmaisella pellolla kestäisivät sadetta ja miten pitkä aika kuluisi siksi kuin ne jälleen kuivaisivat. Vaan tuota-pikaa katosivat kaikki niinkuin näkyharhaus ja huomasin olevani pienessä ylishuoneessani, Stefanin pienen tytön seurassa, joka kanssani jutteli.

"Oliko isälläsi sisarta poikana ollessaan?" kysyin tykyttävin sydämmin.

"Ei", vastasi hän, "eikä hänellä koskaan ole ollutkaan. Iso-isä Bede ei ollut rikas niinkuin isä on, vaan eihän se mitään tee, kun hän vaan oli vanhasta arvokkaasta perheestä; luulen sillä tarkoitettavan, ett'ei hän kuulunut rahvaasen."

Isä parka! Näin hänen niin selvään puettuna sarkatakkiin, lyhyihin nankin-housuihin ja harmaihin sukkiin, jotka itse olin neulonut; kelpo, rehellinen mies, hellä Stefanille ja minulle, vaan ei mikään gentleman, maailman katsantotavan mukaan, enemmän kuin minäkään olin lady. Aloin yhä selvemmin käsittää mikä suuri ylipääsemätön juopa Stefanin ja minun välillä oli.

"Isä kävi paikkaa katsomassa, ennenkuin Englantiin tulimme", kertoi Maggie. "Hän tuli tänne lyhyempää tietä kuin me ja silloin kävi hän maalla katsomassa entistä kotoansa. Sitten osti isä sen ja nyt on se oikein hänen omansa. Kenties muutamme sinne asumaan, emmekä koskaan enää matkaa Australiaan, jos vaan Alice tulee naimiseen Frankin kanssa; mutta se on suuri salaisuus, eikä kukaan ihminen puhu siitä."

Iloitsin kuullessani Stefanin ostaneen vanhan kartanon. Miettiessäni Maggien puhetta, aloin ymmärtää sen olleen lastensa tähden kuin Stefan oli hyljännyt minut. Olihan selvää, että se heille olisi onnettomuudeksi jos minä ilmoittaisin itseni hänen sisarenansa; sentähden teinkin lujan päätöksen, ett'en koskaan ilmoittaisi heidän isällään olleen sukulaista. Sydämmestäni toivoin Alicen saavan sen, jota hän rakasti, enkä koskaan tahtonut hänen tiellensä joutua.

Puhellessamme oli päivä pimennyt, vaan sade tulvaili yhä alas. En ollut millänikään jos saatoin kauhua huolimattomalle hoitajalle, joka ei ollut Maggiea silmällä pitänyt -- ja tyttö oli mielissään kun sai jäädä luokseni. Annoin hänelle ottaa esiin yönutun laatikostani ja katsella kaikkea mitä siellä löytyi, enkä voinut olla sekä hymyilemättä että huokaamatta nähdessäni lapsen iloa ja uteliaisuutta. Laatikon pohjalla oli äitini merkkausvaate -- tyttö näet ei lakannut ennenkuin oli tyhjentänyt kaikki laatikosta -- ja isäni raamattu, jonka ensimmäiselle lehdelle nimemme olivat kirjoitetut. Tätä en antanut hänelle, vaikka hän kyllä pyysi ja rukoili saada lukea siitä ja vaikka vaikea oli kieltää. En kaikesta maailman hyvästä olisi sallinut, että hän siinä olisi lukenut isänsä nimen, vaikka minä katselin sitä sekä rakkauden että murheen tunteilla. Se oli viimmeinen nimi kirjassa, sillä isäni kuolinpäivää en ollut siihen kirjoittanut; ensin jätin sen Stefanille kirjoitettavaksi, eikä oikea käteni nyt voinut kynää pitää. Kenties Kor sen joskus kirjoittaisi.

Sitten nukkui Maggie pienellä vuoteellani; kullankarvaiset kiharansa hajallaan päänaluksella ja pitkät tummat silmäripsensä levollisesti laskettuna punottaville poskille. Asetin silmälasit nenälleni, otin kynttilän ja, varjoten kädelläni sen valoa, seisoin kauan katsellen lapsen suloisia kasvoja. Sinä yönä en voinut nukkua. Paljon oli tapahtunut kuluneena päivänä ja paljon oli ajattelemista: olin menettänyt eläkerahani, miten vast'edes tulisin toimeen, Stefanin lapsi oli luonani. Ilo näytti voittavan murheen, sillä kun ajattelin seuraavaa talvea ja köyhyyttäni, muistin lapsen, joka rauhallisesti nukkui, vaikka oli vieraassa, köyhässä majassa, oudon vaimon seurassa, ja tunsin Jumalan tahdon olevan, että minunkin tuli olla yhtä levollinen ja luottavainen vastoinkäymisissäni. Jumalan silmissä olin lapsi, samoinkuin Maggie minun, ja vielä kalliimpi Hänelle, kuin Maggie minulle. Olinpa siellä tai täällä, olin aina Hänen siipeinsä varjossa. Muistin lauseen, jonka olin lukenut Stefanin lähtöpäivänä: "Jos astuisin ylös taivaasen, niin Sinä olet siellä, jos vuoteeni helvetissä rakentaisin, katso Sinä olet myös siellä. Jos ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätesi sielläkin johdattais minua ja Sinun oikea kätesi pitäis minun".

YHDESKOLMATTA LUKU.

Pimeä Marraskuu.

Ani varhain seuraavana aamuna hiivin huoneestani ja menin viimeisellä rahallani ostamaan leipää ja maitoa Stefanin lapselle. Palatessani oli hän valveilla ja näytti aivan perehtyneeltä, eikä ollenkaan levottomalta olostaan vieraassa paikassa. Hänen oli nälkä ja hän einehti niin hyvällä ruokahalulla, kuin jos maito olisi tuotu Kondoverista ja leipä paistettu omassa uunissani. Kiireesti emme einehtineet, sillä tiesin ett'ei iloni kauan kestäisi, vaikka Maggie kyllä lupasi vast'edeskin tulla minua tervehtimään Alicen ja toisten lasten kanssa. Vielä mitä! Sen Stefan kyllä estäisi.

Ilolla samoinkuin murheellakin on loppunsa! Vihdoin sidoin lapselle hatun päähän ja seurasin häntä puiston läpi, jossa puiden lehdet olivat märät yöllisestä sateesta ja kiiltelivät auringon valossa. Uutimet olivat alaslasketut Maggien kodissa, sillä ikkunat olivat etelään päin; saatoin hänet siis etehiseen saakka ja kumarruin suutelemaan häntä jäähyväiseksi, kun ovi yht'äkkiä avattiin ja Stefan seisoi edessäni kalpean ja kamalan näköisenä, ikäänkuin hän olisi viettänyt kauhean yön. Kumpainenkaan meistä ei voinut sanaakaan lausua, katsoimme vaan toisiimme Maggien syleillessä isäänsä.

"Isä!" huudahti hän, "oi isä! olen ollut eksyksissä ja hän löysi minut."

"Herra", sanoin ja pakoilin itseäni voidakseni vieraana puhutella häntä, "löysin tyttösenne, joka oli eksynyt kadulle ja vein hänet luokseni. Hän on ollut hyvässä turvassa ja aivan tyytyväinen. En luullut teidän kotona olevan ja mielestäni tarvitsi hoitaja vähän rangaistusta. Jos olisin tietänyt teidän kotona olevan, niin tottapa jonkun keinon olisin keksinyt ilmoittaakseni teille, missä lapsi oli."

"He ilmoittivat meille sähkösanomalla eilen", vastasi Stefan ja katsoi minuun, vielä levottoman ja hämmästyneen näköisenä. "Vaimoni ja minä olimme kauheassa tuskassa. Me matkasimme kaiken yötä ja nyt on vaimoni hyvin kipeänä."

"Jääkää hyvästi", sanoin ja käännyin mennäkseni kotiin, sillä katsellessani häntä tunsin itseni heikoksi ja halu nimittää häntä veljeksi tuli minulle kovin voimalliseksi.

"Pysähtykää!" huudahti hän vakaasti. "Sallikaa minun palkita teitä; tiedän teidän olleen hyvä lapselleni."

"Teiltä en mitään tarvitse", sanoin ja tunsin katkeruutta sydämmessäni; "siitä en mitään tahdo, että holhosin lastanne."

Nyt kuulimme naisen äänen jostakin sisähuoneesta huutavan: "Stefan!" Hän seisoi epäillen ja katsoi murheellisesti, mutta miettiväisenä minuun, harmaapäiseen, huonosti puettuun ja säädyttömän näköiseen vaimoon, kun hän sitä vastaan oli gentlemanni, sekä ryhdin että käytöksen suhteen. Sama eroitus oli ollut välillämme nuorenakin ollessamme, vaikka silloin vähemmässä määrässä; mutta kumpikin oli kulkenut omaa tietänsä, ja nyt oli hän ylhäinen ja rikas, vaan minä ainoastaan köyhä vaimo-parka, josta ei hänelle eikä lapsilleen voinut olla mitään hyötyä. Kova taistelu oli hänen sydämmessään, sen näin hänen levottomasta katsannostaan ja vapisevista huulistaan. En pysähtynyt hänen tuskaansa enentämään. Ääni kuului taas ja minä käännyin ja menin hänen näkyvistänsä niin sukkelaan kuin taisin. Kuulin oven jälkeeni suljettavan.

Miten autiolta huoneeni näytti sinne tullessani! Vuode oli koottava ja eineen jäännökset pois pantavat, mutta siinä ei kauan viipynyt. Sitten ei minulla ollut muuta tehtävää kuin istua joutilaana, miettiä ja ajatella, sillä hermottomalla kädelläni voin aivan vähän ommella tai neuloa, ja liian kostea oli uloskin mennä. Päivällistä en valmistanut, Maggielta oli, näet, jäänyt tähteeksi sekä leipää että maitoa minulle riittäväksi ateriaksi, ja kukkarossani oli ainoastaan muutamia penniä.

Pitkää ehtoopäivää viettääkseni menin kävelylle Abbey kirkolle, jossa usein talven aikana käyskentelin. En tiedä mintähden, mutta Abbey muistutti minua aina enemmän metsistä kotona, kuin Pyhän Paavalin kirkko. Toisinaan olin niin selvästi näkevinäni nuo kauniit, solevat ja tummat kuuset, jotka olivat niin pitkät, että minun tuli notkistua taaksepäin voidakseni nähdä, missä viheriäiset oksat yhdistyivät. Samoin kohosivat myös vanhat, tummat ja korkeat pilarit Abbey kirkossa. Valo, joka ikkunoista lankesi sisään, oli yhtä suloinen ja himmeä kuin lehteväin puiden siimeksessä, jonne auringon säteet pistivät tuuhean lehtiverhon lävitse. Maalla asuessani ajattelin taivasta uutena, kauniina ilotarhana, jonka keskellä elämän-puu kasvoi, mutta nyt asuttuani Lontoossa vuosikausia, olin enemmän ajatellut sitä kaupunkina, jota Jumalan kirkkaus, jolla ei ole alkua eikä loppua, valaisi ja jossa oli monta asuntoa ja kultaiset kadut, joilla autuaat riemulauluja laulaen käyskentelivät. Tämä johtui useammin mieleeni istuessani Abbey kirkossa kuin kulkiessani noilla ahtailla, likaisilla kaduilla, joilla miehet ja vaimot näyttivät eläimiä kurjemmilta, ja lapset, jotka leikkivät, olivat nälkäisiä, kuihtuneita ja rumia -- oi, tämä täytti sydämeni sanomattomalla tuskalla!

Myöhään illalla palasin kotiin. Koska minun tuli säästää sekä hiiliä että kynttilöitä, istuin pimeässä, kun kuulin Feden askeleet portailta. Kenties toi hän kirjeen Korilta; kiiruusti sytytin siis kynttilän. Mutta hän oli liian vakaan näköinen, eikä hänellä siis voinut Korilta olla uutisia, ell'ei ne ikäviä olleet. Hän istuutui hyvin väsyneen näköisenä. Tiesin hänen oppilaidensa tuottavan hänelle paljon työtä, he olivatkin jo kasvaneet liian suuriksi, eivätkä häntä enää oikein totelleet.

"Mikä mieltäsi painaa, Fede?" kysyin, niin iloisella äänellä kuin suinkin voin.

"Kuinka pian sen huomaat, Margery!" sanoi hän; "mieltäni painaa paljonkin, olen menettänyt sijapaikkani."

"Mitäs olet tehnyt?" kysyin.

"En ole tehnyt mitään", vastasi hän. "Eilen maksoi herra Coe palkkaneljännekseni, eikä sanonut enää tarvitsevansa minua kuin kuukauden; saisin siis hankkia toisen sijapaikan. Kas tämä, Margery, on murheeni."

"Sepä oli huono uutinen", vastasin, "vaan tiedäthän minulla aina lohdutussanoja löytyvän: 'huoli huonoksi tekee, murhe muita mustemmaksi'. Odota vähän aikaa niin näet kaikki hyväksi kääntyvän."

"Onko sinulla kaikki hyvästi?" kysyi Fede. "Oletko täydellisesti onnellinen, Margery?"

"Olen", vastasin mietittyäni. "Sydämmessäni tunnen itseni onnelliseksi. Olen kuin vuorilampi, jonka pinta myrskyn pauhatessa aaltoilee, vaan jonka syvyydessä tyyneys vallitsee."

"Sano minulle, Margery, mistä se tulee", pyysi hän, painaen päänsä olalleni.

"Olen jo monta, monta kertaa sanonut sen", vastasin.

"Sano nyt se uudestaan", rukoili hän.

"Olen onnellinen", sanoin, "kun tiedän Herrani Kristuksen kautta olevani Jumalan lapsi; eikä koskaan ole löytynyt isää, ei kuningastakaan, joka niin olisi holhonnut lapsiansa, kuin taivaallinen Isäni holhoo minua. Kuinka voisin olla murheellinen ja levoton?"

"Mutta Stefanista sinulla on ollut paljon murhetta", nyhkytti hän. "Luulin kaikki kääntyvän sinulle hyväksi, kun hän vaan palajaisi."

"Minulla on ollut kaikki hyvästi koko ajan", sanoin ja sivelin hiljaa hänen päätään. "Luuletko Jumalan lähettävän meille enemmän huolta, kuin meille hyväksi on? Minä olen jäykkä oppilas raukka ja Hänellä on monta vaikeata läksyä opetettavana minulle; mutta tahdon mieluisemmin oppia ne kaikki, kuin oppimatonna tulla toiseen maailmaan. Paitsi sitä opin ne Hänen jalkainsa juuressa ja Hän laskee silloin tällöin kätensä päälleni, samoin kuin minä nyt lasken käteni sinun päällesi, oma ystäväiseni."

"Vaan ajattelepa", sanoi hän, "jos Stefan ei koskaan tulisi takaisin." Tästä ymmärsin, ett'ei Kor ollut hänelle mitään Stefanista puhunut ja iloitsin siitä.

"Hän on jossakin, Jumalan huostassa", sanoin, "tämä on kenties vaikein läksy, kuin minulla on opittavana, mutta nyt se ei voi tulla kovin pitkäksi."

"Luuletko Hänen vihastuvan minuun, jos olen alakuloinen siitä, että sijapaikkani olen kadottanut?" kysyi hän.

"Ei, ei suinkaan, herttaiseni", sanoin; "Herra Kristus tietää kaikki. Hän tuntee kaikki jokapäiväisen elämämme koettelemukset ja huolet yhtä hyvästi kuin henkemme tuskan ja levottomuuden. Luulen Hänellä olleen monta samanlaista koettelemusta, kuin meillä nyt on."

"Kuulen mielelläni sinun tätä sanovan", sanoi Fede ja kävi iloisemmaksi. "Niin, Hän tietää kaikki. En olisikaan tästä käynyt niin alakuloiseksi, ell'ei täti olisi ollut niin suutuksissa. Kävin jo eräässä opettaja-konttorissa ja siellä oli nimiluettelossa sataseitsemänkymmentä, jotka sijapaikkaa etsivät, eikä ainoatakaan paikkaa ole tarjona. Täti ei tahdo kuulla mainittavankaan, että jättäisin hänet, vaan se minun täytyy tehdä, jos en työtä saa."

"Aiotko Korille puhua tästä?" kysyin.

"En vielä", virkkoi hän, "en ainakaan ennen kuukauden loppua. Tiedän että Kor silloin tahtoisi antaa rahaa minulle, eikä se olisi hauskaa, vai kuinka? Koettelen jollakin tavalla tulla toimeen. Koettelen hankkia ompelusta, siksi kun saan toisia oppilaita. Siitä olen iloinen, että tädillä ja sinulla on elinkautinen eläkkeenne. Eihän tuo suuri ole, vaan on kumminkin varma. Toivon melkein, ett'en olisi tullut huolettamaan sinua, Margery, vaan en voinut olla tulematta."

Niin, hän oli vielä nuori ja hento olento, joka vastoinkäymisen kohdatessa tarvitsi toisen osanottavaisuutta. Vasta vanhemmaksi tultuamme opimme vastaan-ottamaan huolet ja murheet nöyrällä ja tyytyväisellä mielellä ja kätkemään ne syvään sydämmemme pohjaan. Usein ne esiytyvätkin meille siinä valossa, jossa ne täällä näemme vihollisina, jotka tahtovat hukuttaa meidät, vaan kun ijäisyyden aamu koittaa, huomaamme ne ystäviksi, jotka ovat auttaneet, eivätkä vahingoittaneet meitä.

Nyt en hennonut kertoa Fedelle omista vastoinkäymisistäni; sen kautta heikko ruoko olisi musertunut, eikä Herra koskaan niin tehnyt. Monta viikkoa en kumminkaan voinut salata sitä häneltä. Beden armeliaisuuden johtokunnasta ei kuulunut mitään, eikä Stefanistakaan, vaikka kummaltakin odotin jotakin sanomaa.

Syksy oli meille sangen huolettava. Rouva Moes tuskaili ja kiukkusi kunnes hän sairastui ja Feden täytyi hoitaa häntä. Mitä minuun tuli, meni pieni talouteni, jonka niin kauan olin omistanut, samaa tietä kuin kello "Margery" oli mennyt. Talvi läheni, päivät lyhenivät ja pimenivät ja yöt kävivät yhä kolkommiksi. Huoneeni, joka Maggien käydessä oli niin kodikas ja hauska, kävi nyt kolkoksi ja autioksi, kun toinen huonekalu toisensa perään hävisi sieltä. Rahat, jotka pantin-ottajalta sain, näkyivät katoavan kuin lumi kuumaan veteen, vaan tosi oli, että Fedeäkin toisinaan tuli auttaa, sillä rouva Moes ei suvainnut puhuttavankaan kapineiden rahaksi muuttamisesta, eikä kuusi killinkiä viikossa millään tavalla voinut riittää kahdelle hengelle, joista toinen oli sairas. Fede ei ensin tietänyt, mistä rahat, jotka hänelle lainasin, tulivat; vaan huomattuaan huonekaluni olevan poikessa, arvasi hän asian laidan ja syleili minua, niinkuin peljästynyt lapsi.

"Oi, Margery, rukoile Jumalaa, että kerran tulisin sinun kaltaiseksesi! Ah, jos voisin luottaa Häneen ja aina olla tyytyväinen ja iloinen samoin kuin sinä!"

Tyytyväinen voin todellakin olla, sillä nämä sanat olivat alati sydämmessäni: "Elä heitä minua pois minun vanhuudessani; elä hyljää minua, koska heikoksi tulen. Sinä annat minun nähdä paljon ja suuria ahdistuksia, ja virvoitat minua jälleen; Sinä haet minua ulos maan syvyydestä. Sinä teet minut sangen suureksi ja lohdutat minut jälleen."

"Sinun tykönäsi etsin turvaa. Opeta minua tekemään tahtosi jälkeen, sillä Sinä olet minun Jumalani; Sinun pyhä Henkes johdattakoon minua."

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Helppohintainen matka joulun aikaan.

Talvi lähestyi peto-eläimen tavalla ja tiesin sen kohta hyökkäävän päällemme -- ei ainoastaan meidän, vaan tuhansien toisten, jotka olivat meitä köyhempiä ja jotka jo ennakolta värisivät ja vapisivat sitä ajatellessaan. Jo joulukuun keskipaikoilla oli vaikea löytää huoneessani mitään, jota rahaksi olisin voinut muuttaa. Rouva Moes sairasti vielä, eikä Fedellä ollut työtä. Kor oli marraskuusta saakka ollut merillä, emmekä tietäneet, milloin hän Liverpooliin palajaisi. Kulungin vuoksi oli hän ollut kotona käymättä, vaan aikoi nyt Englantiin palattuansa käydä meitä tervehtimässä. Silloin pääsisi hän salaisuuteni perille ja minä joutuisin hänelle rasitukseksi! Vaan jos Herra panisi tämän ristin päällemme, tiesin Korin kantavan sen nurkumatta, enkä minäkään Jumalaa vastaan napisisi.

Muutamia päiviä ennen joulua ilmoitti minulle rouva Brown, jonka luona asuin, naimisessa olevan tyttärensä tulevan lapsineen hänen luokseen asumaan, jolloin hän tarvitsisi sekä minun että oman huoneensa. Fede arveli hänen keksineen tämän tempun päästäkseen minusta. Sillä muutamien viikkojen vuokran olin hänelle maksava, vaan sen korvaukseksi tarjosin pienen vuoteeni. Se oli tosin suuremmasta arvosta kuin velkani, vaan kenties en pantin-ottajaltakaan enempää olisi saanut. Hyvin raskaalta tuntui nyt, vuoden pimeimmällä ajalla ja vieläpä tyhjin käsin, jättää pieni kotini, jossa niin monta onnellista ja hupaista vuotta olin viettänyt.

Luulin rouva Brownin pelänneen minun jäävän hänelle rasitukseksi ja sentähden tahtoneen päästä erilleen minusta. Kuinka voin moittia häntä siitä, että omaa etuansa katsoi? Hän, näet, ei koskaan ollut oppinut, että Jumala hänestä huolta pitää.

Menin holhouskartanoon Fedelle kertomaan tätä odottamatonta kohtausta. Tämäkin pieni koti, joka ennen aina näytti niin valoisalta ja hauskalta, oli nyt pimeä ja kolkko. Rouva Moes oli kärsimätön ja äreä. Hän istui takan ääressä lämmitellen jalkojaan; huopa oli kääritty hänen ympärilleen, sillä ainoastaan vähän hiiliä oli takassa ja ilma oli savuinen ja kostea. Istuessani hänen luonansa vuodatti hän kyyneliä ja näytti hyvin heikolta.

"En tiedä mihin joudumme", sanoi hän huoaten ja sinne tänne vaappuen, "kun olen näin kipeä, eikä ole tohtoria, ei lääkkeitä, eikä muuta; kova talvi tulee, eikä Fede ansaitse mitään. Teillä on kyllä hyvä, kun ei ole huolenpitoa kenestäkään, 'ei piikaa ei poikaa^, vaan toisin on minun laitani, jolla on Fede, vaikka ei ole kuin kuusi killinkiä viikossa kummallekin yhteensä. Entä tuo holhouslaitos sitten! Kyllä kaikille muille antavat rahaa ja hiiliä jouluksi, mutta minulle sanovat, ett'ei Feden pitäisi olla kotona ja jopa eräs heistä sanoi, että hänen tulisi mennä palvelukseen, hänen, jonka setä oli kirjoittaja Lontoon pankissa ja minun isoisäni pappi, eikä kukaan sukulaisistani koskaan ole palvellut!"

"Ei, ei", sanoin; "se ei olisi Korille mieleen, että Fede menisi palvelukseen. Teillä on syytä kiitollisuuteen, kun teillä on suoja, viikkorahanne ja vielä päälliseksi Fede, joka hoitaa teitä. Useammat sanoisivat teidän oloanne paremmaksi kuin minun."

Mielestäni ei hänen olonsa kumminkaan ollut parempi kuin minun, enkä kaikesta maailman hyvästä olisi vaihtanut hänen kanssaan, paitsi siinä suhteessa, että hänellä oli Fede.

"Olemme saaneet niin erilaisen kasvatuksen", sanoi rouva Moes itkien. "En koskaan luullut leskeksi jääväni ja asuvani tämänlaisessa pienessä hökkelissä holhouskartanossa, niin vähällä eläkerahalla ja vielä päälliseksi Fede elätettävänä. Ette ymmärrä mitä se on, teillä kuin ei ole ketään paitsi veljeänne, joka hävisi pääsiäisenä, ja se oli hyvä kyllä teille, sillä veljistä ei naisilla ole suurta hyötyä."

"Ovatko rahanne kaikki?" kysyin.

"Ovat", vastasi hän, "viimmeiseen ropoon asti, ja paitsi sitä olemme velassa joka taholle, tietämättä, miten niistä pääsemme. Nyt emme enää tahdo saada velkaakaan, ja hiilet ovat loppumaisillaan ja leipää on tuskin viikkokaudeksi. Minlainen jouluni nyt tulee olemaan, minun, jolla ennen aina oli täytetty kalkkuna, lihapiirakoita ja paistettua rusinapuuroa! Jos Fede minua olisi totellut ja ottanut herra Russellin, eikä tuota köyhää laivatohtoria, joka on lähtenyt ainoastaan katujen hylkyläisistä, olisimme jouluna viettäneet häitä sen sijaan kuin nyt saamme nälkää nähdä, samoin kuin muutkin köyhät, joilla ei työtä ole."

Fede parka istui uutterasti ommellen pienen ikkunan luona, jonka läpi sumuisen päivän viimmeiset säteet lankesivat sisään. Näin hänen pyhkivän muutamia kyyneliä, tätinsä jupistessa. Oikein sydämmestäni surkuttelin häntä. Hän näytti niin alakuloiselta ja murheelliselta kuin nuoret ainakin, ennenkuin ovat tottuneet ristiänsä kantamaan. Vastoinkäymistäni en voinut hänelle kertoa, koettelin vaan ilahduttaa rouva Moes'ia puhelemalla muista asioista. Tämä ei paljon onnistunut, sillä hän kuului niihin, jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä, vaan aina tuskittelevat jostakin. Tämä oli Fedelle kova kohtalo.

Hetken kuluttua jätin hyvästi ja astuin alla päin, pahoilla mielin pimeitä katuja pitkin. Yht'äkkiä huomasin valossa, joka lankesi erään myymälän ikkunasta, jotakin kimaltelevan likaisella katukivellä. Kumarruin ottamaan sitä, ja kas! se oli kultaraha. Ensin en tahtonut silmiänikään uskoa; tämä, näet, tuli niin odottamatta, enkä koskaan ollut mitään kadulta löytänyt. Vaan tuossa se oli, tuo pieni kiiltävä kultaraha, minulle koko aarre.

Melkein häpeän tunnustaa, ett'en Fedeä ensiksi muistanut; vaan sananlasku sanoo: "vasta tosi kuin toisen kerran", ja toiseksi muistinkin Feden levottoman ja murheellisen katsannon, sammuvan takkavalkean ja rouva Moes^in valitusvirret. Palasin holhouskartanoon ja koputin hiljaa ovelle, vaan kukaan ei vastannut. Avasin oven ja kuulin ääniä toisesta kerroksesta, jossa rouva Moes oli levolle menemäisillään ja Fede auttoi häntä. Pöydällä seisoi kuppi ja kauralientä kiehui hiilillä. Panin rahan kuppiin, josta Fede ei voinut olla sitä huomaamatta, kun hän tuli lientä siihen kaatamaan; tiesin ett'ei hän ottaisi sitä minulta, vaan kun löytäisi sen, käyttäisi hän sen tarpeessaan. Mitä olivat huolet minulle, vanhalle vaimolle, joka olin saanut kokea, kuinka maailma on täynnä vastoinkäymistä, sen suhteen kuin ne hänelle, nuorelle tytölle olivat, joka vasta seisoi elämän kynnyksellä?

Ennenkuin kauas ennätin, kuulin nopeita askelia takanani ja jonkun huutavan minua. Jo ennenkuin taakseni katsoin tiesin että se oli Fede. Siinä seisoi hän katulyhdyn valossa, pään yli oli heitetty suuri huivi, jonka alta hänen kaunis muotonsa tirkisti ja katseensa oli iloisempi kuin kaukaan aikaan olin nähnyt.

"Ei, ei, Margery", huudahti hän; "ei hyvä, rakas vanha Margery! En voi, enkä tahdo ottaa rahaasi, en kaikesta maailman hyvästäkään. Kuulin liikettä alakerroksesta ja kun alas tulin, huomasin paikalla käyneesi siellä. Täti ei tiedä, miten paljon paremmin meillä on kuin sinulla."

"Ota puolet siitä, Fede", käskin.

"En penniäkään", sanoi hän; "ompeluksestani saan vähän rahaa, enkä ole niin ahne, että sinulta riistäisin vähät varasi. Jos olisit rikas, Margery, silloin ottaisin tarjoomasi niinkuin äidiltäni, mutta olet meitä köyhempi, niin todellakin olet."

Hän ei silloin tietänyt, kuinka köyhä olin. Ei maksanut vaivaa houkutella häntä; hän painoi kultarahan käteeni ja tahtoi välttämättömästi jättää sen siihen. Monta silmänräpäystä hän ei voinut pysähtyä, hän oli näet jättänyt oven lukitsematta ja tätinsä levolle; jätimme siis hyvästi ja menimme kumpikin tietämme.