Part 1

Produced by Tapio Riikonen

MARGERY BEADE JA BEDEN ARMELIAISUUS

Kirj.

Hesba Stretton

Suomennos.

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1883.

SISÄLLYS:

I. Beden kartano II. Viimmeinen ilta III. Yksinäisiä päiviä IV. Vanha kartano Beade V. Lähtö VI. Muukalainen vieraassa paikkakunnassa VII. Kelloseppä ja filosofi VIII. Pyhän Paavalin tuomiokirkko IX. Beden testamenttivarasto X. Kor ja Fede XI. Pääsiäis-täysikuu XII. Hän on kuollut ja elää jälleen XIII. Iloinen Pitkäperjantai XIV. Hyljätty XV. Kuoleman ota XVI. Teepidot holhouskartanossa XVII. Kornelius Bell XVIII. Aika menee vanhaa rataansa XIX. Uusia vastahakoisuuksia XX. Margeryn odottamaton vieras XXI. Pimeä Marraskuu XXII. Helppohintainen matka joulun aikaan XXIII. Kotona jälleen XXIV. Margery hukassa XXV. "Hänellä ei ollut kuhun päänsä olisi kallistanut." XXVI. Hoitohuoneessa XXVII. Kummallinen muutos XXVIII. Kaksi naimista XXIX. XXX.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Beden kartano.

Näyttänee kenties oudolta että kerron elämäni vaiheita, minä, joka en ole mikään mahtava henkilö, vaan köyhä arentimiehen tytär ja oppimaton vaimo, joka olen tullut tietämään ainoastaan sen: että kaikki on meille hyödyksi, jotka Jumalaa rakastavat, niin köyhiä ja oppimattomia kuin he ovatkin.

Vanha kartano kotona oli noin kahdeksankolmatta peninkulmaa Lontoosta, lähellä Walesin rajaa, jossa raittiisen, suloiseen ilmaan ei sekautunut vähintäkään kaupungin savua. Mennessä lähimmäiseen kaupunkiin, joka oli puolen peninkulman päässä, sai kulkea viheriäisten metsien ja männikköjen läpi, ennenkuin näki tai kuuli jotakin kaupungin elämästä. Isäni, samoinkuin isoisäni ja hänen isänsä olivat kaikki asuneet samassa pienessä kartanossa, johon kuului kaksisataa tynnyrin-alaa vähäväkistä maata, jota paitsi heillä oli oikeus pitää lampaita yhteismaalla. Tämä ulottui kauas yksinäisen kukkulan juurelle, joka kohosi suoraan ylös tasangolta. Kansa nimitti sitä vuoreksi, ja niin jylhänä ja yksinäisenä seisoikin se siellä, että se kenties näytti korkeammalta kuin todenperää olikaan. Toisinaan, kuin aamusumu oli laskeutunut kukkulalle ja peitti sen silmiltäni, kuvailin mielessäni enkelein liitelevän valkean sumuhunnun takana, tai ajattelin Abrahamia, kun hän meni vuorelle uhraamaan poikaansa Jumalalle. Ja kun pilvet rippuivat siellä tunti tunnilta paksuina ja mustina, ikäänkuin itseensä kooten kaikki taivaan pimeyden, ajattelin pimeyttä joka ympäröitsi Golgathan vuorta, ett'ei kansa Jerusalemissa voinut nähdä taivasta kohti kohoavaa ristiä. Näin tuli yksinäinen kukkula, joka toisinaan näytti niin surulliselta sumussa ja iloiselta auringon valossa, parhaimpien ystävieni lukuun.

Kuinka hyvästi muistan kartanon. Vanhalta ja harmaalta se näytti aivankuin olisi ollut puettu talonpojan kotikudottuun pukuun, samoin kuin isänikin. Ikkunat olivat puhtaat ja niiden vähäpätöiset ruudut olivat asetetut kulmat ylös- ja alaspäin; muutamissa ikkunoissa, niinkuin esim. navetan, oli ainoastaan lastat. Katto oli korkea ja tiheät sedum-pensaat antoivat sille omituisen värin auringon valossa. Tuuheat muurivihreät kiertelivät suurien salvohirsien lomitse katon harjalle, jossa pääskyset visertelivät ja pojat pesissään piipattivat kesäpäivän pitkään. Useimmiten kuljimme keittiön ovesta, joka vei suoraan navetan edessä olevaan kujaan, jossa aamuin illoin lypsin kolme lehmää sill'aikaa kun karjakko lypsi neljä. Ne olivat kauniita, kärsivällisiä eläimiä, joiden raitis hengitys tuntui huoneissamme, kun ikkunoiden ohitse kulkivat navettaan. Oli meillä toinenkin ovi, joka kartanon edessä olevasta puutarhasta vei suoraan perähuoneesen, vaan siitä tuskin muulloin kuljettiin kuin juhlina ja Stefanin kotona ollessa.

Entä puutarhat. Vaikka kolmekymmentä vuotta on kulunut nähtyäni niitä, tarvitsen ainoastaan ummistaa silmäni nähdäkseni ne yhtä selkeästi kuin ne Jumalan ilotarhaankin tultuani muistossani tulevat olemaan. Siellä oli pimeä polveileva käytävä, korkeine pensas-aitoineen molemmin puolin, joka vei Kondoveriin, jossa kirkko oli. Vielä näen suoran, kapean, puksipuilla reunustetun polun, joka lehtimajasta viepi perähuoneen etehiseen. Tämä on lastoista, kaprifoliolla ympäröity ja rosmariini ja lavendeli pistävät sieltä täältä ihania kukkiaan viheriäin lastain lomitse.

Nurmikentän joka kulmassa kasvoi vanha, tumma ja synkkä punakataja, leikattu samaan muotoon kuin näkee lasten "Noan arkissa". Muista ne olivat rumat, minusta ei koskaan. Syksyllä, kun korallipunaiset marjat kasvoivat niihin, ikäänkuin pujotetut lasihelmet tummanvihreille oksille, olivat ne yhtä kauniin ja juhlallisen näköisiä kuin raudustammi ja muurivihreä, joilla vanha kirkko Kondoverissa jouluna oli koristettu.

Tämä oli kartanon edustalla oleva puutarha. Toisella puolella oli toinen koirakommakkoineen veräjää lähellä ja kanakammioineen vastapäätä, jonne kanani ja kananpoikani kettujen pelvosta yöksi suljettiin. Siellä oli leveä ruohoittunut käytävä monenlaisine hedelmäpuineen kummallakin puolen ja kapeine kukkapenkereineen, joissa monenmoisia vanhanaikuisia, nyt melkein unhotettuja, kukkia kasvoi. Siellä oli korkeavarsisia fraksinelloja, joiden kukkia minun oli tapa hiljaa puristaa sormieni välissä, saadakseni niitä antamaan hyvää lemuansa -- vieläpä suuria punaisia ruusuja, jotka hajoittivat lehtiänsä nurmelle, sinisiä lupiineja kuin myös keltaisia ja purpurapunaisia kurjenmiekkoja ja valkeita liljoja, jotka melkein piiloutuivat omenapuiden alaoksien alle. Eräässä kulmassa oli lehtimaja, jota ennen oli käytetty ainoastaan huviksi, vaan jossa nyt istuimilla oli mettiäispesiä riveissä -- yksi istuin oven luona oli jätetty tyhjäksi.

Tämä oli lempipaikkani, jossa, päätettyäni päivän työt, lepäsin illan viileydessä, kun aurinko laskihe kukkulan taakse ja honkien suipot latvat niin selvästi näkyivät sen kultaisessa valossa. Tuolla alhaalla vallitsi niin syvä äänettömyys, jotta voin kuulla tuon hiljaisen omituisen surinan, jonka mettiäispesän läheisyydessä kuulee, ja tuulen huminan, joka suhisi tiheissä ruispelloissa ja niinkuin huokaus kävi puutarhan läpi. Stefanista tuo humina oli kuin loittoa kuuluva meren kohina. Täällä tunsin itseni yhtä rauhoitetuksi ja vakaaksi kuin istuessani Kondoverin vanhassa kirkossa, kuunnellen urkuin syviä, kumisevia säveleitä, jotka saattoivat koko ruumiin värähtelemään. Ne olivat onnellisia päiviä ja niinkuin jo sanoin tuntui siltä kuin muistaisin rakasta puutarhaani vielä Jumalan ilotarhassakin ja ajattelen että siellä kävellessäni Herra sanonee minulle: "Margery, olin luonasi sielläkin, vaan autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."

Asuessani vanhassa arentikartanossa, tapahtui elämässäni ainoastaan kaksi suurta muutosta -- kolme olisi minun tullut sanoa, ja kolmas olikin vaikein. Ensimmäinen oli kun isäni meni toisen kerran naimiseen serkkunsa kanssa, jolloin olin kymmenvuotias; omaa äitiäni en ole koskaan tuntenut. Toinen muutos oli kun emintimäni kuoli kaksitoista vuotta sen jälkeen, jättäen Stefanin huostaani ja pyytäen minun valvomaan hänen etuansa ennen omaani. Sen olen tehnyt, Jumala on todistajani. Kun olisin voinut mennä naimiseen ja saada oman kodin, näytti isäni murheelliselta ja Stefan hiipi luokseni ja rukoili minua jäämään kotiin hänen tähtensä. Siten hylkäsin tarjouksen toisensa perään -- minulla oli näet tarjouksia siksi kuin koko seutu tiesi päättäneeni elää naimatonna isäni ja Stefanin tähden.

Sanoin viimeisen muutoksen olleen vaikeimman. Kun muistelen puutarhaa kotona, kuvautuu se aina mieleeni semmoisena kuin se oli iltaa ennen Stefanin lähtöä. Hänen oli Australiaan matkaaminen. Mitenhän lienee käynytkään, vaan hän oli kasvanut oikeaksi herraksi ja omistanut tapoja, jotka eivät ollenkaan soveltuneet yksinkertaiseen kotielämäämme. Koska hän oli teräväjärkinen poika ja uuttera kirjan ääressä, houkuttelin isää lähettämään hänet puolen peninkulman päässä olevaan suureen kasvatuslaitokseen; ja nyt, täytettyään kuusitoista vuotta, ei hän enää voinut palata luoksemme raskaasen työhön ja yksinkertaisiin talonpoikais-oloihimme. Hän oli kuin levoton nuori lintu täysikasvuisin siivin, jota ei voinut pidättää ahtaassa häkissä -- nyt oli hän levittävä siivet ja lentävä kauas näkyvistämme.

Tätä ajatellen istuin murheellisena lempipaikallani, mettiäis-lehtimajan suulla, kädet joutilaana helmassa, kun näin Stefanin tulevan vihreäistä käytävää pitkin, laskeuva aurinko huikaisi hänen silmänsä ett'ei hän minua huomannut. Kuinka kaunis hän oli! Aivan herraspojan ryhti!

En voinut olla ylpeilemättä hänen kauniista uljaasta olennostaan, joka tykkänään erosi talonpoikaimme typerästä ja kömpelöstä käytöksestä. Hellästi ja murheellisesti huusin: "Stefan! Stefan!" Hän pysähtyi silmänräpäykseksi, kuunnellakseen mistä ääni tuli, vaan nähdäkseen minua täytyi hänen kädellä varjota silmiään. Sitten tuli hän heti luokseni, heittäytyi maahan jalkaini juureen ja laski päänsä polvilleni. Hyväileminen tavallisesti ei ollut hänelle mieleen, vaan nyt tuli hänen niin pian lähteä.

"Maggie", sanoi hän, "miksi olet niin surumielinen?"

"Stefan", vastasin ja ääneni kuului hyvin heikolta ja surulliselta omissa korvissani, "huomenna olet poissa, enkä tiedä kuinka sinutta toimeen tulen."

"Oh! hyvin kyllä", sanoi hän, "onhan sinulla isä ja kartano, saat kylliksi hoitamista. Sinun tulee myös kaikesta kirjoittaa minulle ja koska et ole tottunut kirjoittamaan, vie se paljon aikaa. Minun tulee saada tietoa kaikesta, ymmärräthän, miten asiat sujuu ja miten kartano kannattaa. Minä maksan Maggie ja minä tahdon maksaa. Tahdon tulla rikkaaksi. Mitä hyödyttää kaikki oppini ell'en rikastu? Sentähden matkaan Australiaan. Aion tulla rikkaaksi ja mitä aion, siinä myös onnistun."

"Stefan", sanoin ja olin sanomaisillani löytyvän rahaa parempia esineitä, kun hän keskeytti minut.

"Kas niin, Margery, tiedän hyvin kyllä mitä aioit sanoa, vaan se ei asiaa muuta. Minun täytyy tulla rikkaaksi. Ja nyt Maggie hyvä, kun matkaan pois, aion kirjoittaa nimeni toisella tavalla. Se on oikeastaan kirjoitettava Bede eikä Beade. Olisin muuttanut sen jo koulussa ollessani, vaan kumppanit olisivat minua pilkanneet. Sinun tulee siis osoittaa kirjeeni: Stefan Bede Esq.; teetkö sen hyvä, hyvä Maggie?"

"Sinä lasket vaan leikkiä, Stefan", sanoin puoleksi nauraen ja puoleksi vakavasti.

"En suinkaan", vastasi hän minua hyväillen, "se on täyttä totta. Eihän tuo ole suuri asia luvata ja olen vakuutettu että se kirjoitetaan Bede. Olethan rakas, hellä sisareni; Maggie hyvä, lupaa se nyt."

"Tahdon miettiä sitä", sanoin enkä enää hymyillyt.

"Vielä on pari asiaa, joita sinulta pyytäisin", pitkitti Stefan. "Sinulla on niin suloinen ääni, suloisempi kuin koskaan olen kuullut, mutta sinä turmelet sanat. Ei, Maggie. Soisin niin mielelläni että oppisit oikein puhumaan, etkä tekisi monenmoisia vähäpätöisiä virheitä, joita hienot naiset eivät koskaan tee. Et ole tavallisten talonpojan tyttöin kaltainen, Maggieni, vaan et niidenkään naisten, joiden kanssa olen tutustunut. Ja kun rikkaana miehenä palajan, soisin että taitaisit puhua, astua, istua ja nousta kuin oikea lady."

Hetken istuin ääneti. Stefan häpesi jo minua. Tiesin hyvin kyllä ett'en ollut mikään sivistynyt nainen, ainoastaan jokapäiväisiin oloihin tottunut vaimo, ja tiesin ett'en muuksi voinut muuttua. Kerran entisen kirkkoherran eläessä tuli hänen rouvansa tervehtimään meitä, kartanoa katsoakseen, ja nyt muistin, kuinka hän karjapihan poikki kulkiessaan käärieli hameet ympärilleen, tipsutteli varpaillaan ja puhui vienolla äänellä, ja tunsin ett'en koskaan voinut tulla hänen kaltaisekseen. Kaikki näytti kerrassaan turmeltuneelta: valo, joka himmeni kukkulan takana, valkeain liljain hohde hämärässä ja uneliaisten lintuin piipatus pesissänsä. Olin murheellinen ja levoton; vaan minulla oli Stefanille sanottavaa, eikä siihen kenties enää olisi tilaisuutta.

"Stefan", sanoin vihdoin ja sivelin hänen kiharoitansa, "älä siitä huoli ett'en ole sivistynyt nainen, vaan kuuntele nyt minua. Tänä aamuna varhain herätessäni olin raskaalla mielellä. Olin nähnyt unta sinusta, että vielä olit pieni poika, vaan herättyäni muistin että niin pian olet minut jättävä ja mieleni kävi niin murheelliseksi, kuin jo olisit manalan majoihin muuttanut. Nousin vuoteeltani ja avasin ikkunan. Aurinko oli nousemaisillaan männikön takana ja kaikki pienet linnut lauloivat, ikäänkuin olisi sydän ollut niillä yhtä kevyt kuin minun oli raskas. Ikkunan alla, muurivihreän välissä, oli tyhjä pesä, ainoastaan pieni höyhen oli siihen jäänyt viimmeiseksi poislentäneeltä linnulta. Silloin ajattelin: noin tulee täälläkin olemaan Stefanin matkattua; toinen ja toinen kapine jääpi tänne muistuttamaan hänestä, enkä kumminkaan sen enempää tiedä missä hän on kuin minne hamppulinnut ovat lentäneet. Kun sitten surumielin käännyin, huomasin raamattuni ikkunalla, avasin sen umpimähkään ja seuraava lause kohtasi silmääni: 'Jos ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren ääressä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais ja Sinun oikea kätes pitäis minun'. Se oli sinulle Stefan, sillä sinä matkaat meren äärimmäisiin osiin; vaan Hänen kätensä on johdattava sinua ja Hänen oikea kätensä on pitävä sinua. Tästä sain paljon lohdutusta ja tahdothan sinäkin muistaa sen; lupaa minulle pitää se mielessäsi."

Tunsin kuinka Stefan veti käteni kasvoilleen ja suuteli sitä, sanaakaan emme virkkaneet, istuimme vaan syvässä hiljaisuudessa siksi kuin kuulimme isän huutavan "Margery! Stefan! tulkaatte illalliselle."

TOINEN LUKU.

Viimmeinen ilta.

Tämän kuultuamme kulimme verkalleen nurmikäytävää eteenpäin, koska emme mieluisasti jättäneet puutarhaa sisään mennäksemme. Taivaan väri auringon laskettua oli kirkas, puhdas ja sininen, niinkuin taivaan kaari Jumalan istuimen ympärillä, ja valkeat liljat loistivat ikäänkuin antaen valoa hämärälle. Muuan mettiäinen, joka oli myöhästynyt, lensi suristen ohitsemme, männikössä kuherteli metsäkyyhky illan hiljaisuudessa, joka hetki hetkeltä eneni. Tuokion seisoin hiljaa, painaen kättäni kivistävää päätäni vasten, vaan Stefan pitkitti kulkuaan havaitsematta minun jäljelle jääneen. Ajatuksensa olivat näet liiaksi kiinnitetyt päivään, joka oli koittava aamuauringon kanssa.

Minä pysähdyin Vahtia hyväilemään ja katsomaan oliko se saanut illallista, ja menin sitten kujan kautta, Stefan oli mennyt etupuolella olevasta ovesta. Eläimet laskettiin ulos yöksi ja ne tulivat kaikki ammoen vastaani, aivan kuin olisivat odottaneet minun niitä nimeltä kutsuvan. Isäni seisoi ladon ovella. Hän oli vanha, harmaahiuksinen, vereväposkinen mies, talonpojan karkeassa kotikudotussa pu'ussa, harmaissa sukissa, jotka itse olin neulonut, ja paksuissa neulotuissa kengissä. "Hyvä talonpoika ja kunnon vanhus, vaan ei mikään herra", ajattelin itsekseni.

Hän avasi kujan veräjät, jonka tehtyä menimme sisään illalliselle. Hyvin yksinkertaista elämää vietimme isän eläessä, hän tahtoi näet noudattaa samoja tapoja kuin isänsäkin. Perähuonetta käytimme ainoastaan pyhinä; viikon muina päivinä istuimme palvelusväen kanssa. Isäni istui tavallisella paikallaan takan luona ja minä häntä vastapäätä äitini nojatuolissa, pienen pöydän ääressä, pöydällä paloi yksi ainoa kynttilä, jonka pidimme kaikille riittävänä. Lähinnä minua istui karjakko ja isää lähinnä ajorenki ja sen jälkeen kaikki muut; pojat ja tytöt istuivat yksissä ja usein sain vakavuudella pitää heitä järjestyksessä. Kun Stefan oli kotona istui hän isän toisella puolella, eri kynttilä edessänsä, voidakseen lukea läksyjään. Yhdeksän aikana lu'in virren ja rukouksen, jonka jälkeen muut menivät levolle, jättäen Stefanin ja minun takan ääreen istumaan ja puhelemaan myöhään saakka.

Tänä iltana vallitsi seassamme jonkunmoinen levottomuus, tavallisen uneliaisuuden sijassa. Seuraavana aamuna tuli Stefanin matkata ja huimapäiseltä näytti noin nuoren pojan matkaaminen yksinään niin kaukaiseen maahan kuin Australia, jossa ei ollut tuttavia, ei ystäviä. Kukaan meistä ei ollut käynyt Kondoverin pitäjää loitommalla, ei edes markkinoillakaan lähimmäisessä kaupungissa, ja kukin tunsi itsensä häirityksi ja levottomaksi. Stefan yksin näytti levolliselta, vaikka poskensa hehkuivat ja silmänsä säihkyivät; tavallisuuden mukaan otti hän kirjan ja näkyi unhottavan meidät kaikki.

"Pane pois tuo", sanoi isä laskien kätensä avonaiselle kirjalle, "on viimmeinen ilta, poika, kun olet vanhassa kodissasi, ja tahdon tänä iltana kuulla ääntäsi. Olet kiltti, oikein kiltti poika, vaan kovin hieno jyvä meidän myllyssämme jauhettavaksi. Kuka olisi uskonut noin siron pojan kasvavan vanhasta juuresta?" Isä puhui kuin hän olisi ollut sekä ylpeä että surumielinen. Tiesin hänet yhtä ylpeäksi kuin Stefan ja yhtä levottomaksi hänestä, kuin pieni valkea kanani oli ankan pojasta, sen veteen mennessä.

"Hän on kaunis poika ja suuresti oppinut", sanoi Jerry, ajorenki, joka istui lähellä isää, ja äänensä kuului epäselvältä ikäänkuin parran lävitse, "hän on voittava kaikki tuolla Australyssä, eikö niin isäntä?"

"Niin", vastasi isä, "en pelkääkään ett'ei hän menestyisi kaikella sillä opilla, jonka on päähänsä saanut; hänellä, Jerry, on vanhan miehen mieli. Mieluisemmin olisin suonut hänen pysähtyvän lähemmäksi kotia. Onhan meillä Lontoo! Jos vaan olisi tahtonut, olisi hän voinut tulla eno Simisterin luo, jolla on kellokauppa siellä. Kertovat Lontoon olevan kauniimman paikan maailmassa, ja eno Simisterillä on ollut kauppa siellä neljäkymmentä ajastaikaa. Hän olisi, totta maar, ollut iloinen saada noin kauniin pojan myymään kellojansa korkeasukuisille. Kerran kirjoitti hän ja tarjoutui ottamaan jonkun lapsistani, luullen minulla heitä olevan koko lauman; tuo olisi ollut hyvä alku Stefanille."

Näin Stefanin hymyilevän itsekseen ikäänkuin arvellen ett'ei kellojen myyminen koskaan olisi tyydyttänyt häntä.

"Luulen paremmin edistyväni Australiassa", sanoi hän. "Saatte nähdä minun rikkaana miehenä palajavan vertoja vetämään eno Simisterille. Jos hänen asiansa olisivat edistyneet niinkuin luulette, olisi hän jo niin rikas, että olisi jättänyt liikkeensä. Ihminen kerättyään rikkautta ei vaivaa itseänsä vuosi vuodelta raskaalla työllä."

"Kenties olet oikeassa, poikani", sanoi isä, "kenties olet oikeassa, itse olet nyt valinnut, vaan se maksaa paljon rahaa. Ell'ei Margery olisi luvannut hoitaa maitotaloutta -- ja se on vaimolle raskasta työtä, raskaampaa kuin koskaan olet tehnyt, kääntää juustoa joka päivä, hieroa, silittää ja valmistaa sitä -- sen sanon, jos ei Margery olisi ollut, et koskaan olisi voinut houkutella minua myöntämään, ja maksamaan lähes sata puntaa auttaakseni sinua. Sen on Margery matkaansaanut, olkoonpa sitten onneksi tai onnettomuudeksi."

"Miksikä onnettomuudeksi, isä?" kysyin, ja tunsin itseni hyvin heikoksi.

"En sano sen onnettomuudeksi olevan, tyttöseni", vastasi hän, "olet tehnyt sen hyvässä tarkoituksessa, sen kyllä tiedän. Sinä lähetit hänet kouluun ja teit hänet herraksi, itse kävit aina halvassa puvussa, eikä sinulla koskaan ollut koreita nauhoja, ei kukkia eikä muita koristeita niinkuin muilla tytöillä. Kaikki on sinun tekosi; hän on melkein yhtä paljon sinun poikasi kuin minun. Jos hän rikkaana palajaa, tulee hänen palkita kaikki vaivasi; toinen sitä ei voi tehdä."

"Näytänkö siltä, kuin antaisin palkita itseäni?" sanoin, sillä en tahtonut kuulla puhuttavan rakkauden palkitsemisesta, muulla kuin rakkaudella, joka mukanansa tuopi kaiken muun. Ja rakastaneehan Stefan aina minua!

Sinä iltana olin hyvin raskaalla mielellä, vaikka hän istui tuossa minua vastapäätä, takan kolkassa; nyt ei enää ollut monta hetkeä siksi kuin aamu koitti, ja hänen tuli lähteä.

"Tahdon maksaa hänelle!" huusi Stefan innokkaasti, "hän on saapa silkkihameita ja parhaimman kellon eno Simisterin varastosta, palvelijoita, jotka häntä palvelevat, ja vaunut, joissa hän ajaa. Aion antaa Margeryn asua Lontoossa, jos hän suostuu kahteen tai kolmeen seikkaan, jotka hän tietää. Jospa vaikka nainkin, on hän oleva luonamme taloutta hoitamassa ja lapsia katsomassa. Siinäpä syy, miksi Australiaan matkaan, minun täytyy näette tulla rikkaaksi, voidakseni palkita Margeryä."

"Enpä kummastuisi jos saisit tuhat puntaa", sanoi Jerry, puhuen harvaan, vaan ääneen; tämä oli näet mahdottoman suuri summa hänestä, jolla ei koskaan ollut enempää kuin kymmenen killinkiä viikossa, kun vaimoneen ja lapsineen eli päiväpalkalla.

"Tuhat puntaa." matki Stefan ylenkatseella; "täyttääkseni kaikki mitä aion, tarvitsen satatuhatta puntaa. Sinä et tiedä mitä puhut, Jerry, Australiassa on arentimiehiä, jotka lähtivät sinne yhtä köyhinä kuin minä, mutta nyt omistavat he noin viisisataa tuhatta lammasta. Ajattelepa, viisisataa tuhatta lammasta."

Jeremias painoi päänsä rintaa vasten ja ummisti silmänsä. Minäkään en voinut ajatella viittäsataa tuhatta lammasta. Isä ei koskaan omistanut enempää kuin sata viisikymmentä, paitse kerran erinomaisen onnellisena vuonimisen aikana, jota Jerry ei koskaan voinut unhottaa, osaksi ylimääräisen työn, osaksi arvon vuoksi, kun lammasluku nousi lähes kahteensataan. Kaikki muut palvelijat kuuntelivat avoimin suin, eivät näet voineet käsittää niin suurta lammaslaumaa. Stefan olisi yhtä hyvin voinut sanoa viisi sataa miljonaa.

"Kuinka ne sitten saadaan pestyiksi ja kerityiksi?" kysyi joku heistä. Lammasten peseminen oli juuri lopetettu ja kysyjän ääni oli vielä sorroksissa vilustuksesta, jonka oli saavuttanut seisoessaan myötäisiä myöten lammaspadassa. Keritseminen oli alkava kahden päivän jälkeen, eipä kumma siis jos mieleen johtui kuinka ehtisivät pestä ja keritä viisisataa tuhatta lammasta. Stefan ei näkynyt kuulevan kysymystä, koskei hän mitään vastannut.

"Hyvä, hyvä", sanoi isä ottaen piipun suustaan, "peseminen siellä tai peseminen täällä, on kaikki Margeryn työtä. Vaan muista nyt, poikani, että aivan vähän voin jälkeeni jättää sekä hänelle että sinulle, ajat ovat kalliit, maa vähäväkistä, ja sinä olet paljon maksanut minulle. Et päivääkään ole työtä tehnyt leipäsi edestä, vaan sitä en paheksi. Jos tuolla kaukana voit ko'ota niin paljon kuin sanot, niin ovat rahani edestäsi hyvästi käytetyt. Kas niin, Margery, pitäkäämme rukous, jo on myöhä ja huomenna meillä on kiireinen päivä."

Tuskin voin kärsiä sanaa: huomenna; kuitenkin lankesin polvilleni ja kun kaikki olivat asettuneet, lu'in virren ja rukouksen. Stefanin oli tapa seista, hän näet ei pitänyt kivilattiaa tarpeeksi puhtaana langetakseen sille polvilleen, ja vaatteensa olivatkin paljon paremmat kuin meidän. Tänä viimmeisenä iltana lankesi hän kumminkin polvilleen toisten keralla. Minulla oli vaikea pidättää kyyneleitäni ja lukea vakavalla äänellä, ja muutamina silmänräpäyksinä, kun olin ääneti, kuului vanhan kellon napsuttaminen aivan selvään. Huomenna rukousta pitäessämme oli Stefan jo kaukana, ja milloin rukoilisi hän jälleen kanssamme!

KOLMAS LUKU.

Yksinäisiä päiviä.

En tiedä miten aika kului seuraavana aamuna. Minulla oli paljon toimittamista viimmeiseen silmänräpäykseen saakka, ja silloin tunsin kuinka Stefanin käsivarret sulkivat minut ja miten hän likisti minut rintaansa vasten. Näin hänen nousevan isän viereen kärryihin, joita ainoastaan markkinaretkillä käytettiin. Kaikki palveliat kokoontuivat heidän ympärilleen ja seurasivat heitä sitten kujaa pitkin, ikäänkuin ruumiin saattoväki. Minusta oli outoa kuulla eläinten ammuvan, haukkuvan, määkyvän ja kaakattavan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kyynel-silmin näin ainoastaan vilahduksen Stefanista, kun hän heilutti hattuansa jäähyväiseksi, ja kuulin miesten eläköönhuudot. Sitten menin takaisin pimeään kartanoon.