Part 9

Mutta hän ei mennyt maata. Epäilykset risteilivät hänen mielessään, ja kuin laineet vaihtelivat tunteet ja mietteet. Oliko hän sittenkin erehtynyt, oliko hänen varma vakaumuksensa sittenkin väärä, eikö ollutkaan se kaikki harhaluuloa, jota hän siksi oli väittänyt? Oli, se oli luulottelua, se oli itsensäpettämistä. Mutta miten voi ihminen tuohon määrään itsensä pettää, miten voi pelkkä mielikuvitus kasvaa noin varmaksi uskoksi, noin tositapausten kaltaiseksi? Ei, tuo henkimaailma, johon tämä oppimaton kansa sokeasti uskoo, se on kenties sittenkin olemassa ja vaikuttaa meille tuntemattomalla tavalla... Mitä? Onko siis noituutta, taikavoimaa olemassa? Ja olemmeko me siis kaikki noiden salaperäisten taikamahtien vallassa siihen määrään, että emme voi erottaa toisistaan luulottelua ja totuutta, yötä ja päivää? Ei, siitä täytyy saada selko...

Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn ja lähti rutosti kävelemään ovelle päin. Mutta hän pysähtyi, palasi takaisin. Mitä hän aikoikaan? Lähteäkö yksin yönselkään tuota höperöä naista vankilassa tutkimaan. Sehän olisi hulluutta ja sitä paitsi tuiki vaarallista. Ja mitä varten hän tuota arvoitusta noin aprikoi, eihän se ollut hänen velvollisuutensa. Hänen tuli vain tuomarina tutkia ja selville käyneen perustuksella tuomita, -- muuta ei... Mutta tuomitako syytön, ihminen, jonka hän tiesi olevan vääräin mielikuvain eksyttämänä...? Ja tällä uudella tuomiollako hänkin antautuisi yhä vain vahvistamaan tuon noitahulluuden rehoittamista maassaan...? Ei!

Varmistuneena päätöksessään nuori tuomari lähti astumaan ulos autiosta käräjätuvasta. Hän käveli hetkisen pimeää, äänetöntä kylänraittia edes takaisin ja suuntasi sitten askeleensa suoraan vanhaa tuparakennusta kohti, jossa vankeja säilytettiin. Vartija torkkui ovella. Hän otti tältä avaimet, sytytti soihdun ja astui tupaan, edeten suoraan huoneeseen, jossa tiesi Mariinan kahleissaan makaavan.

Ovelta hän valaisi soihdullaan vuodetta ja katsoi vankia. Tämä kierittelihe ja kääntelihe siinä rahilla kuin tuskissaan, katsoi arasti ovelle, näytti odottavan, mutta samalla pelkäävän; palavat silmät tuijottivat verestävinä ja intohimoisina lähenevää liekkiä. Mutta kun tulija astui lähemmäs ja Mariina tunsi nuoren tuomarin vakavat piirteet, hän vetäytyi kuin säikähtyneenä peremmäs makuurahilleen ja siveli kasvojaan, ikäänkuin selventääkseen ajatuksiaan ... tätä tulokasta hän ei näyttänyt ollenkaan odottaneen. Ja hän kohottausi pystyyn ja kalisti kahleitaan, ikäänkuin vakuuttuakseen, että hän valvoi eikä nukkunut.

Olli pisti soihdun seinänrakoon ja seisoi hetkisen neuvotonna, itsekin ihmetellen, mitä hän täällä oikeastaan teki keskellä yötä. Sitten hän astui päättävästi Mariinan eteen, katsoi tätä vakavasti silmiin ja virkkoi:

-- Mariina, minä olen tuomarisi ja sen vuoksi tahdon täyden selvyyden asiastasi, ennen kuin tuomiosi langetan. Minä tiedän, että sinä et ole mielenvikainen etkä toimi muitten houkutuksesta. Mutta sinä olet kiusaantunut, rääkkääntynyt, väsynyt elämään, tunnusta pois, sinä tahdot kuolla, kuolla roviolla!

Vanki vapisi:

-- Roviolla ... kuolla ... ei, minä pelkään kuolemaa, minä en tahdo palaa, en, en...

-- Mutta omat kertomuksesi ja tunnustuksesi vievät sinut roviolle, ymmärräthän sen, -- sinä pyrit sinne tahallasi! Ja kumminkin sinä tiedät, että se, mitä kerrot, on perätöntä, kuvittelua, jolla tahdot peloitella ihmisiä. Sinä tiedät olevasi viaton, mutta luulottelet omistavasi pahain henkien mahtivallan ... älä kiellä, minä tiedän sen. Minun täytyy langettaa tuomiosi ja minä teen sen, älä epäilekään sitä. Mutta minä tahdon tietää totuuden, tietää kerrankin varman totuuden. Sen vuoksi: tunnusta minulle, minulle yksityisesti, että kaikki, mitä oikeuden edessä olet kertonut tuttavuudestasi paholaisen kanssa, on omaa keksintöäsi, kuvitteluasi...

Vanki huokaili, ei näyttänyt kysymystä täysin tajuavan.

-- Herra tuomari, mitä te vaaditte?

-- Totuutta. Tunnusta, että et ole koskaan paholaista nähnyt muuta kuin unissasi, etkä ole hänen asunnossaan käynyt.

-- En voi, en uskalla, hän minua taas siitä kurittaisi. Hän oli äskenkin luonani ... on ehkä nytkin ... enhän tiedä, kuka tekään olette...

Mariina vapisi kuin lehti, hiki pursui hänen takkuisen tukkansa alta, ja verestävin, palavin silmin hän tuijotti arasti tuomaria, vetäytyen yhä peremmäs makuurahillaan.

Mutta tuo ei nuorta tuomaria lamauttanut, se vain terästi häntä yhä innokkaammaksi yrityksessään paljastaa vangin perättömät luulottelut.

-- Sinä pelkäät minua, luulet minua paholaiseksi, puhui hän. -- Mutta katso minua tarkoin, minussa on lihaa ja verta, minä en ole mikään näköhäiriö, niinkuin musta tuttavasi. Koskettele kättäni, katso silmiäni... Onko paholainen sinulle ennen ilmestynyt tällaisena, elävänä, näkyvänä, ääneensä puhuvana...?

Mariina katsoi silmät selällään, näytti epäilevän omia epäilyksiään ja laski päänsä alas, ikäänkuin vapaammin ajatellakseen. Ja puoliääneen hän puhui:

-- Hän on tullut luokseni mustan koiran muodossa ja nuollut hipiääni... Hän on seisonut mustassa kauhtanassa vuoteeni vieressä ja minua puhutellut ... ja hän on käteeni tarttunut ja taluttanut minut ulos pimeään yöhön. Olen lentänyt hänen kanssaan pakkasen läpi ja tuntenut järvien kohdalla jäiset viimat ... ei, ei, se ei ole ollut luulottelua. Olen palvellut hänen talossaan, kantanut hänelle olutta ja maannut hänen vieressään... Ja siellä olen nähnyt voudin pyyhkivän hikeä otsaltaan ja lukkarin emännän olen nähnyt vääntävän raskasta käsikiveä... Mutta se on ollut toisenlaista kuin nyt, se on totta, kaikki hämärää, häilyvää...

-- Siksi, että silloin olet nähnyt unta. Huomaa se itse, sinä olet silloin maannut saunassasi. Nyt valvot, nyt on todellisuus.

Mariina huokasi:

-- Niin, minä olen maannut saunassani, mutta olen sittenkin ollut poissa. Se on varmaa, se on totta...

Nyt menetti nuori tuomari viimeisenkin toivonsa, hän väänsi käsiään ja repi tukkaansa ja huudahti:

-- Onneton nainen, sinä olet sairas! Toivotko vai pelkäätkö tuota tuttavaasi?

-- Pelkään, pelkään, hän koettaa minua pahuuteen vietellä, ja minä en sitä tahtoisi. Nytkin hän minua ahdistaa ja minä en jaksa enää, en jaksa... Menkää, jättäkää minut, armahtakaa minua!

-- Sinä hourit, luulet minua piruksi. Luepa nuo renkaat vitjastasi, montako niitä on ... lue ääneen!

-- Kolme, neljä ... kahdeksan, yhdeksän ... ei, minä en tahdo häntä surmata ... Ei, herra tuomari, minä en voi valehdella, minä olen hänen vallassaan, enkä pääse siitä koskaan irti ... en koskaan...

-- Siis tuomion täytyy langeta, se on oma tahtosi, sinä toivot roviota...

-- Roviota, oi, minä tunnen sen polttavan luitani ... ei, minä olen viaton, en tahdo kuolla... Ja kumminkin ... hän kuolee ... sitä ei voi enää auttaa, sitä ei voi auttaa mikään...

Hetkisen Mariina huokaili syvään, rinta kohosi ja laskeusi valtavasti. Ja sitten hän kuin tuskaisena kuiskasi:

-- Se on tapahtunut, hän on kuollut, hän makaa liikahtamattomana, tönkkönä ... ja minun täytyy siitä kuolema kärsiä...

Hän lepäsi siinä kuin horroksissaan, silmät hehkuvina, eikä enää sanaakaan virkkanut. Sielu oli kuin poistunut, hän ei enää kuullut nuoren tuomarin kysymyksiä eikä niihin mitään vastannut.

Mutta Ollilta olivatkin jo viimeiset toiveet saada luonnollinen selvitys tähän arvoitukseen huvenneet. Hän oivalsi yrittäneensä liian myöhään, hän käsitti taistelevansa mahtia vastaan, jota hän ei tuntenut ja josta tuo onneton ei enää "jaksanut" vapautua. Hän huomasi, että hänen oli tyhjin toimin peräydyttävä, ja raskaasti huoaten hän sen teki. Hän otti soihdun seinänraosta ja valaisi sillä vielä viimeisen kerran rahilla makaavaa, kuihtunutta naista. Tämän silmät olivat auki, rinta läähätti valtavasti ja vaahto pursui suusta, eikä hän näyttänyt huomaavan, kun nuori tuomari hänen luotaan loittoni ja oven kautta poistui.

Olli sulki ovet, sammutti soihdun, viskasi avaimet torkkuvan vartijan kouraan ja kiirehti nopein askelin kievaritaloon. Hän hiipi hiljaa huoneeseensa, ikäänkuin häveten tätä yöllistä vaellustaan, ja kylmän väreet puistattivat hänen ruumistaan, kun hän pimeän päässä riisui vaatteensa ja kaivautui vällyjen alle lepoon. Mutta kauan hänen ajatuksensa vielä teki työtä, epäilykset nousivat ja laskivat, eikä hän arvoitukselleen voinut löytää selvitystä.

-- Syvällä ovat taikauskon juuret, huoahti hän. -- Mutta ehkä aamu vielä selvittää öiset aaveet, toivotaan aamua vielä...

* * * * *

Aamulla Olli Jaakonpoika vielä makasi, kun rahvasta jo alkoi keräytyä käräjäpirttiin. Hän heräsi vilkkaisiin väittelyihin ja huudahduksiin, joita hänen makuuhuoneeseensa kuului; humina kiihtyi ja talttui kuin etäisen myrskyn laineet, ja sen keskestä hän kuuli irtonaisia sanoja ja lauseenkappaleita, jotka hänen huomiotaan kiinnittivät. Hän kohosi istualleen vuoteessaan paremmin kuullakseen.

-- Kuollut ... yht'äkkiä ... puolenyön aikaan. Noiduttu, taikavoimalla tapettu... Kuollessaan hän on syyttänyt Mariinaa surmaajakseen...

Tällaisia huudahduksia kuului pirtistä nyyhkytysten keskitse, ja nuori tuomari aavisti kohta, että ne olivat yhteydessä Mariinan jutun kanssa, että jotakin kamalaa oli tapahtunut, mikä ratkaisevasti vaikuttaisi sen käsittelyyn.

-- Kirkkoherra kuollut... Näittekö, minkälaisen myrkkykatseen häneen Mariina eilen heitti... Hän se pappimme taioillaan tappoi...

Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja tapaili päätään: puolenyön aikaan ... juuri silloin, jolloin Mariina tajuttomuuteensa vaipui ja puhui sekavia sanoja... Sinä oikkuisa sattuma, oletko todellakin taas tässä vetänyt ristin yli järjen kaikkien laskujen...? Vai mitä? Mitä lopuksikin on tämä näkymättömäin vaikutinten leikki, mitä täytyy siitä uskoa, mitä saa enää harhauskoksi leimata...? Ajatukseni tylsyy ... onko hän sittenkin noita, paholaisen palvelija? Ei, sehän on mielettömyyttä! Mutta kumminkin, te salaiset vallat, joita oppimaton kansa uskoo taivaan ja maan välillä liikkuvan ja joita me valistuksen harrastajat kiellämme ... te näkymättömät henget, vaikutatteko sittenkin joukossamme ja teette pilkkaa vastarinnastamme...? Ei, ei, minähän hourin tässä minäkin taikauskon vallassa, ja miksi? Jonkin sattuman takia, jota en vielä tarkemmin tunnekaan, joka ehkä on alusta loppuun herkkäuskoisten ämmäin juorua.

Nopeasti Olli Jaakonpoika pukeutui, mutta hälinä ja meteli oven takana kävi joka hetki yhä äänekkäämmäksi. Hän ei voinut olla taaskin pysähtymättä ja kuuntelematta erinäisiä katkonaisia huudahduksia.

-- Puolenyön aikaan kuuluu hänen luonaan vankilassa taas käyneen musta mies, vieläpä tuomarin haamuun puettuna... Varjele meitä taivas, piruthan elämöivät keskuudessamme...! Hänet on poltettava, poltettava pian, hän tuhoaa muuten koko maakunnan... Avaimet se oli ottanut vartijalta, mutta silti se oli mennyt sisään lukkoja avaamatta... Ja sisästä vankilasta oli yöllä tuli loistanut, ja hornan henkiä oli siellä nähty liikkuvan... Ja juuri sillä hetkellä pappi kuoli!

Ja toiset äänet voivottelivat vielä haikeammin:

-- Ei ollut kirkkoherra ehtinyt saada sakramentteja esille ... niin oli typerrytty ... jos se ne olisi ehtinyt saada, niin kilpistyneet olisivat hänestä saatanan nuolet...

Epätoivon hiki helmeili nuoren tuomarin otsalla. Hän oivalsi nyt, että hän tuolla öisellä retkellään oli yhä turmellut asiaa, jonka hyväksi hän oli tahtonut toimia, ja oivalsi samalla, ettei hän sitä myöskään voinut ryhtyä selittämään, ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt eikä uskonut. Eikä hän enää tahtonutkaan mitään selittää, hän ei voinut mitään selittää, hän epäili jo itse, epäili itseään, epäili kaikkea. "Olenko minä harhatiellä ja kaikki nämä noituuden uskojat oikeassa?", kysyi hän itseltään, eikä uskaltanut siihen vastata.

Kiireesti hän järjesti pukunsa, kiireesti ahmaisi hän aamiaisensa, hän kiirehti, ikäänkuin jotakin pahaa pakoon joutuakseen. "Pois tästä noitien pesästä, muuten olen itsekin noiduttu", hän hoki itsekseen. Aamu oli vielä aikainen, kun hän, eilistään kalpeampana, astui käräjätupaan ja määräsi käräjiä jatkettaviksi, ilmoittaen, että hänen täytyi samana päivänä vielä ehtiä Ilmajoelle. Hevosen hän käski ajoissa valjastaa, aikoen lähteä heti toimituksen päätyttyä ajamaan.

Lautamiehet hänelle riensivät kertomaan yön kamalasta tapahtumasta. Kirkkoherra oli illalla, kuumasta käräjätuvasta tultuaan, ajanut pakkasessa kotiinsa ja sinne tultuaan tuntenut voivansa pahoin. Yöllä tauti äkkiä kiihtyi, hän sai halvauksentapaisen puuskan, joka lyhyessä ajassa teki miehestä lopun. Luultiin Mariinan taioillaan hänet tuhonneen, kirkkoherra oli itse häntä kuolinvuoteellaan siitä syyttänyt...

-- Kirkkoherra lienee kylmettynyt ja siitä saanut taudin, lausui Olli hiukan kärsimättömästi ja välinpitämättömästi, käskien tuoda vangin sisään. Mutta samalla hän lisäsi lautamiehille: -- Kuunnelkaamme syytetyn omaa tunnustusta, hän ei näytä tahtovan tekojaan salata. Ja hän tulee kyllä saamaan tuomionsa, älkää peljätkö, te saatte taas nähdä rovion...

Tämän hän lausui puoleksi pilkalla, ikäänkuin rauhoittaakseen lautakuntaa ja rahvasta, joka häntä melkein epäillen ja huolestuneesti tarkkasi. Mutta hänen äänensä värähti niin omituisesti tuota "rovio"-sanaa lausuessaan, ja hän oli kasvoiltaan niin kalpea, että kansa sitäkin miltei arkaillen katseli.

Vanki tuotiin sisään. Säikähtyneenä vetäysi rahvas kauas seinämille, luoden arkoja, kauhua kertovia katseita syytettyyn, -- eihän sitä tiennyt, keneen se katala nyt kohdistaisi silmistään kalmansa vihat. Supatus vaikeni, henkeään pidätellen seisoi rahvas, joku lapsi vain uunin kupeella teki itkua, säikähtäen tätä outoa äänettömyyttä. Lautakunta istui juhlallisena ja virallisena pöydän ympärillä, varmana kantaen vastuun tuomiosta, jonka se jo tiesi langetetuksi. Mutta nuori tuomari viiväytti epävarmana pitkään tuota kiusallista äänettömyyttä, tietämättä, olisiko hänen vielä tehtävä turha yritys paljastaa petos ja valhe, vai olisiko hänen itsensä rentonaan antauduttava sen apuriksi.

Vanki seisoi siinä niin äänettömänä, niin rauhallisena, niin lakeana maahanluotuine katseineen, että rahvas melkein näytti ihmettelevän, että tuoko nyt juuri oli se vaarallinen, myrkyllinen otus, -- seisoihan hän siinä aivan kuin koko tämä juttu ei olisi koskenutkaan häneen. Silmät olivat puoliummessa, piirteet veltot ja väsyneet, ja hän ei näyttänyt tietävänkään, missä hän oli ja mitä tapahtui.

Tuomari näytti nyt äkkiä tekevän nopean päätöksen, kohotti äänensä ja virkkoi syytetylle:

-- Pitäjän arvoisa kirkkoherra on viime yönä kuollut, syyttäen kuolinhetkenään sinun taikojasi taudistaan ja kuolemastaan. Onko syytetyllä ollut siihen mitää osaa...? Mariina, oletko tiennyt jotakin tästä kuolemantapauksesta?

Mariina nosti katseensa ylös, katsoi tuomaria, hytkähti, melkein hypähti, muistaen kai yöllisen kohtauksen, mutta lankesi siitä heti taas entiseen velttouteensa:

-- Olen, vastasi hän. -- Minä näin sen yöllä, -- ja hän lisäsi hiljaa: -- olin siellä läsnä.

Olli Jaakonpoika katsoi häneen ankarasti:

-- Sinä olit vankilassasi yöllä, sen tiedämme kaikki. Kuka on sinulle tästä kuolemantapauksesta kertonut?

Mariina ei vastannut. Kansanjoukko kävi levottomaksi ja rupesi surisemaan. Tuomari korotti äänensä hälinän yli:

-- Syytetty väittää nähneensä kirkkoherran kuolevan. Oletko siihen syypää, oletko noitunut häneen kuolemantaudin?

Mariina horjui, hätäysi, vastasi hyvin nopeasti:

-- Minä, en, vaan se toinen ... se musta mies.

Pitkään venytettyä, ihmetteleviä huudahduksia kuului kansan joukosta. Tuomari itsekin näytti olevan mitä suurimmassa jännityksessä.

-- Mutta sinä olit siinä läsnä, olit apuna, Mariina, kerro totuus, niinkö?

-- Niin.

-- Ja kumminkin makasit vankilassasi, etkö maannut?

-- Makasin, mutta kirkkoherran näin kuolevan...

Väkijoukon äänekkäitä huutoja ei voinut enää mikään hillitä, siitä kuului nyt aivan ulvovia huudahduksia ja kirouksia. Eikä tuomari enää koettanutkaan sitä asettaa, hän istui paikoillaan ja tuijotti melkein tylsästi vastapäätään seisovaan naiseen. Hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei uskaltanut enää epäilläkään...

Mutta nimismies, joka lautakunnan vieressä istui, nousi nyt seisaalleen ja huusi, kuin kaikkien tunteita tulkiten:

-- Hän on tunnustanut, vieläkö muuta todistusta tarvitaan häntä langettamaan!

-- Ei, ei tarvita enää, tämä riittää, vastasi Olli Jaakonpoika verkkaan ja tarttui vaistomaisesti lakikirjaan, ruveten sitä selailemaan. -- Tuomiosta ei ole epäilystä, se luetaan tästä...

Ja hän luki puoliääneen kirjasta pitkälauseisen lakipykälän ja lisäsi sitten lyhyesti, selittävästi:

-- Tuomio on langettava, rangaistus on rovio.

Mutta tavattoman vaikeat näyttivät nämä sanat olevan hänelle lausua, ne tulivat tankkaamalla, hän melkein hengähti joka sanan välissä. Hän oli langettanut tuomion vastoin entistä, varmaa vakaumustaan, ja hänestä tuntui, että hän samalla oli langettanut tuomion niistä pyrkimyksistään vapauteen ja valoon päin, joita hän tälläkin oikeudenkäynnillä juuri oli aikonut edistää ja palvella. Ja siksi nuo sanat olivat hänelle niin raskaat. Mutta hän lisäsi vähän helpommin:

-- Mutta niinkuin kuolemantuomiot ainakin alistetaan tämäkin hovioikeuden hyväksyttäväksi. Syytetty vietäköön vankilaan. Käräjät ovat lopussa.

Rahvaanjoukko nyökytti päätään hyväksyen ja näytti ikäänkuin helpotuksen tuntein taas käyvän tarinoimaan. Mutta roviolle tuomittu nainen ei kohottanut katsettaankaan tuomionsa kuullessaan; reuhtoilematta, valittamatta hän seurasi vartijaa ulos. Näytti melkein siltä, kuin hän jo etukäteen olisi kärsinyt kaikki tämän hetken tuskat ja kuin ne muiston tavalla vain nyt enää olisivat häneen koskeneet.

Tuomari oli jo sitä ennen noussut paikoiltaan ja kiirehtinyt huoneeseensa, ja tuokion kuluttua hän jo sieltä astui turkeissa ja kallokkaissa ja käveli ketään hyvästelemättä käräjätuvan läpi ulos. Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi päästä ulos, vapauteen, raikkaaseen ilmaan, pois tästä noituuden ja taikauskon täyttämästä huoneesta, pois yksinäisyyteen, käymään nyt yksinäisiä, äänettömiä käräjiä ristiriitaisten tunteidensa ja horjuvan vakaumuksensa kanssa. Aamuhämärä ei ollut vielä kokonaan hälvennyt, kun hän jo istui reessä ja ajoi eilisiä jälkiään takaisin Pohjanmaan aavoja pitkin. Mutta vielä useammin kuin eilen käännähteli hän nyt rauhatonna reessään ja kiirehti kärsimätönnä ajajaansa, joka ei nyt ollenkaan joutanut nukkumaan. Eikä kyytimies voinut ymmärtää, mikä nyt noin äkkiä oli tuomarin ärsyttänyt ja suututtanut, hän ei voinut käsittää, että siihen oli syynä kadotetun uskon ja hukatun vakaumuksen tuottama sielun tyhjyys ja tyytymättömyys.

**

KÄRÄJILLÄ.

Nuori lainlukija Olli Vilstadius ajoi talvisen aamun sarastaessa paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pitkin Pohjanmaan aavaa lakeutta. Kyytikoni hölkkäsi verkalleen lumettunutta tietä pitkin, kyytimiehen torkkuessa ajolaudalla. Reen perällä istuja katseli melkein surumielisenä tuota ympärillään leviävää, yksitoikkoista, matalametsäistä tasankoa, jota ei pieninkään harju eikä mäennyppylä katkaissut. Tämä oli kaikki niin avutonta ja toivotonta, ja siksi kai nekin mietteet, jotka hänen mielessään kiertelivät, olivat ilottomat ja alakuloiset.

Nuori lainlukija oli nyt ensi kerran tuomarina liikkeellä, ensi retkellään Pohjanmaalle käräjiä pitämään, ja siinä merkkiseikassa ne nyt mietteetkin vakavina viipyivät. Hän ajatteli juttuja, joita hänen tulisi ratkaista, ja varsinkin erästä, jonka hän tiesi tuomittavakseen joutuvan. Se oli noitajuttu, -- niitä samoja, joita nyt monen vuosikymmenen kuluessa varsinkin Pohjanmaalla melkein joka käräjillä oli käsitelty ja tuomittu. Melkein lukemattomia tällaisia juttuja oli Olli seurannut kotonaan Vaasassa, jossa hänen isänsä oli ollut pormestarina. Nehän olivat olleet aivan jokapäiväisiä, ja kumminkin...

Ollia hiukan puistatti, hän käännähti reessä ja herätti ajajan tyrkkäämällä häntä niskaan.

-- Nykäisehän suitsia, jo nukkuu konikin.

-- Kyllä se määränsä tietää, vastasi ajaja, on se ennenkin ollut tuomareita kyydissä, ja perille on tultu. Ja kumminkin olivat kinokset toisenlaiset tässä eräänäkin talvena, jolloin teidän isäänne kyyditsin ... se oli samana vuonna, jolloin Sauna-Kaisa poltettiin...

Niin, kansa luki ajanlaskunsakin jo siitä, minä vuonna suuria noitia oli poltettu. Ja kumminkin... Olli muisti niin selvästi, mitä hänen isänsä oli hänelle, hänen puolikasvuisena poikasena ollessaan, sanonut, raastuvasta palatessaan juuri tuota samaa Sauna-Kaisaa tuomitsemasta: "Ne valehtelevat kaikki, syyttäjät ja todistajat ja ennen kaikkea syytetyt, ja uskovat itse valheitaan. He valehtelevat silloinkin, kun itse tunnustavat olleensa noitia ja pirun palvelijoita ... mutta heidän tunnustuksensa mukaanhan heitä täytyy tuomita!"

Syvälle olivat nuo sanat painuneet nuorukaisen mieleen, ja hän oli niitä aina muistanut, kun näissä noitajutuissa usein oli selville saatu, että syytetty oli syyttömästi poltettu. Olihan se sama kokemus tehty juuri tässä Sauna-Kaisan jutussakin. Hänen oli väitetty taikoneen sammakkoja ihmisten vatsoihin ja hävittäneen naapuriensa karjoja ja kalaonnea ja turmelleen terveyden kotikylänsä isänniltä ja emänniltä. Ja hänen omat tyttärensä, kaksi alaikäistä, todistivat äitinsä olleen paholaisen kanssa liitossa ja tehneen öisiä retkiä helvettiin. Akka kielsi aluksi kivenkovaan, tunnusti kyllä loihtineensa, mutta ainoastaan tauteja parantaakseen, ei koskaan pahaa tehdäkseen. Mutta kun käsiraudat kierrettiin yhä lujemmalle hänen ranteihinsa, hän tunnusti vihdoin velhon vehkeitä harjoittaneensa. Raudoista päästyään hän sen tosin peruutti, mutta hänet tuomittiin kumminkin, pääasiallisesti omain tytärtensä todistusten nojalla, kuolemaan...

Hui, -- Olli Jaakonpoika näki vielä kuin edessään, kuinka rovio korkealle loimusi Korsholman vallien partaalla, kun Sauna-Kaisa sen keskessä nuorissaan vääntelihe ja kirosi koko maailman ja syytteli, hän vuorostaan, noituudesta naapureitaan, jotka sitten tuon syytöksen nojalla vedettiin oikeuden eteen... Hän näki, kuinka tuo kuihtunut ruumis vielä kiroustaan huudellen hiiltyi roviolla, ja tunsi lihan käryn sieraimissaan, ja taas häntä puistatti... Sekin oli viatonna kuollut. Hänen tyttärensä tunnustivat myöhemmin todistaneensa äitiään vastaan aivan perättömiä juttuja, kummitusjuttuja, joita eräs talven heidän mökissään majaillut merimies oli heille tarinoinut, ja myöhemmistä oikeudenkäynneistä oli käynyt ilmi, että lesken omatkin tunnustukset olivat olleet perättömät. Olli Jaakonpoika herätti taas nukkuneen kyytimiehen.

-- Vieläkö se Sauna-Kaisan mökki on paikoillaan kylänpäässä Mustasaaressa? hän kysäisi tältä.

-- Vielä, vaikka lahona ja ränstyneenä, vastaili kyytimies verkkaan heräillen. -- Eihän siihen kukaan ole uskaltanut koskea, noidan pesään.

-- Mutta hänhän oli viaton.

-- Mikä lie ollut, noitana tuo poltettiin.