Part 8

Syvälle olivat nuo sanat painuneet nuorukaisen mieleen, ja hän oli niitä aina muistanut, kun näissä noitajutuissa usein oli selville saatu, että syytetty oli syyttömästi poltettu. Olihan se sama kokemus tehty juuri tässä Sauna-Kaisan jutussakin. Hänen oli väitetty taikoneen sammakkoja ihmisten vatsoihin ja hävittäneen naapuriensa karjoja ja kalaonnea ja turmelleen terveyden kotikylänsä isänniltä ja emänniltä. Ja hänen omat tyttärensä, kaksi alaikäistä, todistivat äitinsä olleen paholaisen kanssa liitossa ja tehneen öisiä retkiä helvettiin. Akka kielsi aluksi kivenkovaan, tunnusti kyllä loihtineensa, mutta ainoastaan tauteja parantaakseen, ei koskaan pahaa tehdäkseen. Mutta kun käsiraudat kierrettiin yhä lujemmalle hänen ranteihinsa, hän tunnusti vihdoin velhon vehkeitä harjoittaneensa. Raudoista päästyään hän sen tosin peruutti, mutta hänet tuomittiin kumminkin, pääasiallisesti omain tytärtensä todistusten nojalla, kuolemaan...

Hui, -- Olli Jaakonpoika näki vielä kuin edessään, kuinka rovio korkealle loimusi Korsholman vallien partaalla, kun Sauna-Kaisa sen keskessä nuorissaan vääntelihe ja kirosi koko maailman ja syytteli, hän vuorostaan, noituudesta naapureitaan, jotka sitten tuon syytöksen nojalla vedettiin oikeuden eteen... Hän näki, kuinka tuo kuihtunut ruumis vielä kiroustaan huudellen hiiltyi roviolla, ja tunsi lihan käryn sieraimissaan, ja taas häntä puistatti... Sekin oli viatonna kuollut. Hänen tyttärensä tunnustivat myöhemmin todistaneensa äitiään vastaan aivan perättömiä juttuja, kummitusjuttuja, joita eräs talven heidän mökissään majaillut merimies oli heille tarinoinut, ja myöhemmistä oikeudenkäynneistä oli käynyt ilmi, että lesken omatkin tunnustukset olivat olleet perättömät. Olli Jaakonpoika herätti taas nukkuneen kyytimiehen.

-- Vieläkö se Sauna-Kaisan mökki on paikoillaan kylänpäässä Mustasaaressa? hän kysäisi tältä.

-- Vielä, vaikka lahona ja ränstyneenä, vastaili kyytimies verkkaan heräillen. -- Eihän siihen kukaan ole uskaltanut koskea, noidan pesään.

-- Mutta hänhän oli viaton.

-- Mikä lie ollut, noitana tuo poltettiin.

Tämä juttu se oli ensimmäisenä Ollin mieleen jo poikasena kylvänyt kytevän epäilyksen kaikkia noita noitajuttuja kohtaan, joiden perättömyyden hän aavisti, ja myöhemmin hän oli aivan täydestä vakaumuksesta ruvennut selittämään noita juttuja ihmisten herkkyyden ja pelon ja eksytetyn mielikuvituksen ilmiöiksi. Hänen opintoajallaan oli Turun yliopistossa, jossa kyllä yleensä oltiin täydellisesti noitatutkimusten kannalla, viime aikoina, 16-sataluvun loppuessa, kumminkin käyty vähän kriitillisemmiksi erottamaan toisistaan taikauskoa ja rikosta, olipa siellä tuntunut jo selviä ennakkoluulottomia virtauksiakin. Näitä oli tullut lännestä päin. Olli oli Ruotsissa oleskellessaan tutustunut tukholmalaiseen lääkäriin Urban Hjerneen, joka oli ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen todistaa, kuinka nuo noituussyytökset säännöllisesti olivat kiihoitetun mielikuvituksen tuotteita, peräisin turhasta pelosta, vaikka taikausko ne oli kasvattanut kamaloiksi rikoksiksi, joita itse syytetytkin toisinaan uskoivat tehneensä. Tämä kylvö oli toki muutamissa ottanut itääkseen, ja se oli vaikuttanut, että yksin lainsäädäntöönkin, joka sääsi ehdottoman kuolemanrangaistuksen noituuden harjoittamisesta, oli jo ruvettu valmistamaan lieventäviä aukkoja, joiden kautta syytetty puhdistusvalalla saattoi päästä kanteesta vapaaksi, mutta vielä tällä hetkellä rehoitti lainsäädännössä vanha ankaruus täydessä kovuudessaan. Tuomarista riippui paljon, riippui koko tutkimuksen johtaminen. Ja Ollissa, joka oli vakuuttunut siitä, että koko tuo peljätty ja vainottu noituus oli pelkkä aikakauden tauti, sairaan mielikuvituksen harhausko, oli kypsynyt päätös, että hän puolestaan käytännössä koettaa paljastaa tuon harhauskon ja tuomarina johtaa kansaa oikeammalle tolalle. Hän oli päättänyt tutkia noitajuttuja sellaisella tavalla, että sekä syyttäjäin ja todistajain että syytettyjenkin täytyisi huomata, kuinka he taistelevat perättömiä pelkoja vastaan ja kulkevat valheen palveluksessa. Hän tahtoi puolestaan vaikuttaa tuon taudin tappamiseksi, joka jo Suomessakin oli tuottanut niin paljon kauhua, kärsimystä, katkeruutta ja vuodattanut niin paljon viatonta verta.

Näitä nuori lainlukija mietti siinä ajellessaan Pohjanmaan aavoja pitkin, eikä hän voinut välttää, että hän päättäväisyytensä sekaan tunsi epäilystäkin ja arkuutta. Hänen täytyisi taistella koko kansan harhauskoa, vuosisataista ennakkoluuloa, vastaan, ja hän tiesi, että se varsinkin siinä jutussa, jota hän nyt oli lähdössä käsittelemään olisi vaikeaa. Hän koetti karkoittaa nuo mietteet mielestään ja virkkoi kyytimiehelle:

-- Tunnetko sinä tuon Sillanpään Mariinan, jota meidän tänään tulee tutkia ja tuomita Mustasaaren käräjillä?

Kyytimies kääntyi vähän epäluuloisena reessä ja vastasi verkalleen:

-- En tunne, en ole eläissäni koskenut koko elukkaan, jumalankiitos. Mutta kuullut olen hänestä paljon, nähnytkin joskus. Papitkin sanovat, että hän on pahimpia noitia, mitä täällä on liikkunut, monessa pitäjässä häntä pelätään. On onni, että hän nyt edes saadaan roviolle.

Nuori lainlukija huoahti. -- Roviolle, -- hänhän juuri tahtoi tehdä kaiken voitavansa, ettei edes tämä taikauskon uhri sinne joutuisi. Mutta helppoa se ei tule olemaan. Tämän naisen, Sillanpään Mariinan, oli jokin vuosi sitten syytteenalaisena ollut vaimo ilmoittanut myötäsyyllisekseen, ja kun hän näin kerran oli julkisesti noidaksi mainittu, oli kaikilta tahoilta satanut syytöksiä häntä vastaan, -- oli kuin jokin tenho ja pelko, joka näihin asti oli pidättänyt kansaa tätä naista ilmiantamasta, yht'äkkiä olisi lauennut ja koko tuo salattu viha ja kammo päässyt syöksähtämään esiin. Kaikesta päättäen hän näytti olevan surman oma. Sillä pahinta kaikesta oli se, että hän, kuten Olli oli kuullut, itse lienee vankina ollessaan tunnustanut yhtä ja toista, mikä oli hänelle raskauttavaa.

Mutta sittenkin, hänkin on viaton, mielikuvituksensa uhri, -- Olli oli siitä tässä tapauksessa erityisesti vakuuttunut. Sillä hän tunsi itse tämän syytteenalaisen naisen, muisti hänet lapsuutensa ajoilta kodistaan Vaasasta, jossa hän usein oli kasvavana poikana ihaillen katsellut sitä mustasilmäistä, säkenöivää, harvinaisen vilkasta naista, jota Sillanpään Mariinaksi sanottiin. Tuo nainen saattoi olla kevytmielinen, saattoi olla tunteiltaan vaihtelevampi ja mielikuvitukseltaan herkempi kuin muut tytöt, mutta mikään noidanalku hän ei ollut, -- eikähän siitä vielä ollut kulunut kahtakymmentäkään vuotta. Tuon iloisen immen siis nyt väitetään retkeilleen helvetissä ja noituneen sinne muitten lapsia ja itsensä synnyttäneen lapsia pirulle, -- ei, tämä on jo liian surullista ilvettä.

Hän tunnustaa itse... Mutta hänelle täytyy juuri todistaa, että hän muistelee tositapauksiksi näkemiään unia, haavekuvia, kuulemiaan kaskuja, joilla hän ensiksi on tahtonut pelättää lapsia ja herkkäuskoisia ja hankkia itselleen kunnioitusta naapuriensa joukossa, ja joita hän sitten on ruvennut itsekin uskomaan. Hänelle täytyy juuri todistaa, että mahti ja voima, jonka hän luulee omistavansa, on luuloteltua, valhetta...

Niin, -- täytyy, mutta miten? Se pian nähdään. Vielä kerran Olli kiirehti ajajaa, ja nyt tämäkin toden teolla rupesi heräilemään ja parantamaan vauhtia, matkan pää kun jo oli lähellä. Tuokion kuluttua ajettiin jo hyvää kyytiä kylän läpi ja kirkon ohi kievaritaloon, jossa samalla oli käräjäpaikka ja jonka pihalla ja edustaisella maantiellä mustanaan seisoi rahvasta odottamassa käräjäin alkamista. Nuori tuomari tervehti lyhyeen lähinnä seisovia, nousi reestä ja astui arvokkaana ja vakavannäköisenä käräjätupaan. Siellä olivat kirkkoherra ja nimismies häntä vastassa, mutta melkoisen matkan päissä toisistaan ja toisiaan syrjinkarein katsellen. Heillä oli näet keskenäinen riitajuttu kalavesistä, ja siksi he toisiinsa vihaisia silmäyksiä heittivät. Heidän väliinsä istahti Olli Jaakonpoika, istui kotvasen ääneti ja miettiväisenä, kutsutti sitten lautakunnan paikoilleen ja julisti käräjät aloitetuiksi.

* * * * *

Vasta toisena käräjäpäivänä oli Sillanpään Mariinan juttu esillä. Tätä juttua varten olikin suurin osa rahvaasta käräjäpaikalle saapunut, ja yleinen liike ja vilkkaus näkyi nyt väkijoukossa, kun hänen nimensä mainittiin. Lautakuntakin heräsi unteluudestaan, ja nimismies ja kirkkoherra, jotka yhä vain olivat syrjinkarein toisiaan katselleet, iskivät nyt silmää toisilleen, asettuen kumpainenkin lähemmäs tuomarinpöytää. Kaikkien katseet kiintyivät nuoreen tuomariin, joka tavallista vakavampana, melkein kalpeana, istui paikoillaan ja ääneti tuijotti eteensä. Hän laski päänsä kätensä varaan, leväten siten tuokion etukumarassa. Sitten hän oikaisihe suoraksi ja käski kovalla äänellä:

-- Tuokaa syytetty sisään.

Kuja aukeni käräjärahvaan keskelle oveen saakka, jossa käsiraudat kilahtivat, ennenkuin itse vankia saattoi ovensuun pimennosta nähdäkään. Verkalleen hän astui lähemmäs, satojen katseiden seuraamana.

Hän oli keski-ikäinen nainen, puettuna tavalliseen, karkeaan talonpoikaisvaimon mekkoon, mutta sankan, mustan tukkansa hän oli punaisella nauhalla palmikoinut kerälle, ja uumilla oli hänellä punainen villavyö. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja otsan poimuttivat syvät, mustat viivat, mutta noista lakastuneista piirteistä näkyy vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Silmistä kuvastuu ääretöntä surumielisyyttä, väsymystä ja epätoivoa, mutta joskus tuo raukea katse ikäänkuin kirkastuu, ja siitä singahtelee silloin intohimoisia, sapekkaita salamoita. Hän seisoo siinä hiljaisena, nöyränä, miltei ujona kuunnellen, kun nuori tuomari papereistaan lukee edellisessä oikeudenkäynnissä häntä vastaan tehdyistä syytöksistä, hän näyttää melkein suistuvan maahan noiden syytöskuormain ja häntä kohden tähdättyjen katseiden alle, eikä hän silmiään uskalla maasta nostaa. Mutta kun hänelle ensimmäiset kysymykset tehdään, niin hän vilkastuu, hän tuokioksi kuin hurjistuukin ja riehuu käsiään huitoen melkein kuin haltioissaan. Ja yleisö vetäytyy hänestä silloin etemmäs kuin saastaisesta olennosta, ja vahingoniloa ja kostoa ja kammoa kertovat sen katseet.

Olli Jaakonpoika pysäyttää hetkeksi jo aloitetun tutkimuksensa ja jää ääneti miettimään, katsellen tuota edessään seisovaa, raunioitunutta ihmisolentoa, joka ennen oli iloisin ja reippain kaikista, mutta johon nyt kaikkien viha ja vaino kohdistuu. Hänen elämässään mahtaa olla jokin erityinen katkeruuden syy, ajattelee hän, jokin katkennut kieli lienee hänestä soinnun riistänyt; on varmaankin ollut jokin tapaus, joka on viskannut kumoon hänen elämänsä ruuhen ja ajanut hänet yksin kaikkien viholliseksi, -- mutta mikä on se tapaus ollut? Onko hänen sydämensä särkynyt jossakin haaksirikossa, joka on jättänyt pelkkää katkeruutta jäljelle?

Olli käänsi kysymyksensä syytetyn aikaisempiin vaiheisiin.

-- Mariina Tuomaantytär, sinä olet naimisissa, olet jo ollut toistakymmentä vuotta. Miksi erosit miehestäsi ja rupesit yksin elämään?

Mariina kävi nyt yht'äkkiä ikäänkuin hätääntyneeksi eikä osannut vastata mitään, vaikka tuomari uudisti kysymyksensä. Silloin väkijoukosta astui esiin laiha, kuihtunut mies, joka oli ollut hänen aviomiehensä ja joka vinkuvalla äänellä rupesi selittelemään:

-- Meiltä kun tässä takavuosina kuoli lapsi hänen viereensä vuoteelle, -- liekö maannut sen tukehduksiin, vai muutenko lie hengiltä päästänyt --, niin tämä Mariina heittäytyi vähän höpsäkäksi, eikä ole minua sen koommin viereensä laskenut. Enkä tuonne ole pyrkinytkään, paholaisen langoksi ... jos puheissa on perää. Siitä pitäen se muutti yksin elämään saunaan kylän laitaan, ja siellä tuo on sitten rähjännyt. Siitä on ero alkuisin.

Mutta miehen vielä puhuessa kirkkoherra kohotti yht'äkkiä äänensä ja rupesi tuomarin pyytämättä mahtipontisesti valaisemaan asiaa:

-- Yleisenä tarinana pitäjällä kerrotaan, että Mariina on myönyt paholaiselle kristillisestä avioliitosta syntyneen lapsensa, saavuttaakseen sen noitamahdin ja ne mustat taiat, joita hän sitten on käyttänyt naapuriensa ja lähimmäistensä vahingoksi ja häviöksi. Hän on myynyt lapsensa pirulle ja antanut sielunsa pantiksi, ja sen jälkeen on hän yhtämittaista yhteiselämää pitänyt pahain henkien kanssa. Siellä yksinäisessä saunassaan hän on synnyttänyt sielunviholliselle sikiönkin, joka jo syntyessään oli musta ja mätä ja jonka hän itse tunnustaa polttaneensa...

Kärsimätönnä tuomari oli kuunnellut tätä kirkkoherran vapaaehtoista sanatulvaa ja katkaisi nyt äkkiliikkeellä hänen puheensa, kääntyen syytetyn puoleen ja kysyen:

-- Mariina, sinua syytetään siitä, että olet kohdannut paholaisen näkyvässä muodossa ja hänen kanssaan seuraa pitänyt. Onko se totta? Vastaa suoraan: oletko hänet nähnyt?

Syytetty vavahti hieman, mutta vastasi varsin varmalla äänellä:

-- Olen.

-- Syytetty Mariina Tuomaantytär -- tuomari jatkoi nyt melkein kiivastuen --, muista, että omista puheistasi ja tunnustuksistasi riippuu tuomiosi, ja ajattele tarkoin, mitä olet unissasi kuvitellut, mitä olet muilta kuullut ja mikä on todella tapahtunut. Oletko nähnyt pirun?

-- Minä olen hänet nähnyt.

-- Missä ja milloin? Kerro kaikki, mutta kerro ainoastaan, mikä on totta.

Taas Mariinan katse vilkastui, ja melkein kuin reipastuneena hän rupesi kertomaan vaiheitaan, säikkymättä enää ympäröivien katseitakaan. Hän terästi silmänsä tuomarin vakaviin katseisiin, ja tämä antoi hänen puhua, joskus vain pienellä kysymyksellä johtaen hänet asiaan.

Samana yönä kuin hänen lapsensa kuoli, -- niin kertoi Mariina --, hän oli nähnyt mustan koiran ryömivän suljetun oven läpi heidän tupaansa. Se oli hiipinyt seinää pitkin, nuolaissut hänen lastaan ja nuolaissut hänen käsivarttaan, ja sen kieli oli ollut kylmä kuin sisilisko. Samana yönä heidän lammaskarsinastaan hävisi karitsa, joka oli ollut aivan yhtä vanha kuin lapsi... Sitten yöllä helatorstaita vastaan, kun lapsi oli edellisenä sunnuntaina haudattu, sama koira tuli taas seinän läpi heidän pirttiinsä, ja hänen täytyi seurata sitä ulos. Yht'äkkiä hän tunsi silloin lentävänsä kuin rajuilman keskessä, korkealla ilmassa, pilvien tasalla, metsäin yläpuolella. Hän lensi kolmen kirkontornin ohi ja suuren meren poikki ja tunsi selvästi meren jäisen viiman, joka häntä kuljetti. Kun hän vihdoin pysähtyi, oli hän korkean vuoren kupeella, ja siihen johtivat sisälle jyrkät kivirappuset. Ovet, joiden läpi hän meni, olivat paksua petäjää ja tupa oli laaja, mutta matala ja hämärä. Silloin hän ymmärsi olevansa helvetissä. Siellä hän tunsi muutamia oman puolenkin naisia, jotka muitten joukossa leipoivat ja hääräsivät. Paljon siellä oli väkeä. Sotaväenkirjuri Vaasasta istui pöydän päässä, papin vaimo kärventi lieden luona silavaa. Ja eräs naapurin vaimo hänelle kuiskasi: "Älä ole milläsikään, Mariina, täällähän olemme mekin." Pöydän päässä istuva musta mies antoi hänelle lihapalan syödä, ja hän söi ja istui sen miehen vieressä. Ihmisiä tuli ja meni katon ja seinäin kautta, ja tuokion kuluttua tuli taas sama musta koira, joka oli tuon mustan miehen näköinen, ja vei hänet katon kautta ulos ja lennätti hänet heidän naapuritalon navettaan. Talon koira rupesi silloin haukkumaan, ja, kun hän tuli navetasta ulos, oli pihalla liikkeessä ihmisiä, jotka hänet näkivät. Ja silloin hän meni saunaan ja on sen jälkeen asunut siellä...

Väkijoukko oli tämän kertomuksen aikana sitä jännityksellä kuunnellut, jopa lopulta ottanut siihen äänekkäästi osaa, huudellen ja todistellen, kuinka Mariinan todella oli nähty tulevan ulos naapuritalon navetasta keskellä yötä. Mutta tuomari tähysti tarkkaan Mariinaa silmiin hänen näitä kertoessaan, ja hän luuli ainakin osaksi ymmärtävänsä, miten tuo onneton nainen saattoi moisia juttuja täytenä totena kertoa. Hän oli lukevinaan Mariinan hätääntyneistä, melkein kuin itsetiedottomista kasvoista, että hän kertoi asioista, joita omantunnon vaivojen kiihoittama mielikuvitus ja pelko ja kauhu olivat hänessä herättäneet, ja hän oivalsi, että tuo nainen saattoi uskoa kertomansa todeksi. Ne olivat kaikki vanhoja juttuja nämä, joita Mariina kertoi, sadat olivat ennen häntä niitä kertoneet, pienin vivahduksentapaisin toisinnoin vain. Koko tuo pahojen valtojen henkimaailma oli kansan mielikuvituksessa saanut jotenkin varmat muodot ja kaavat, jotka liikkuivat sangen rajoitetulla alalla. Kansa tunsi jo nuo helvetinretket ja paholaisenpidot, ja juuri siksi kaikkien läsnäolevain kasvot loistivat niin kirkasta tyytyväisyyttä, kun he taas kerran saivat uusilta huulilta ja uutena toisintona kuulla nuo tutut tarinat, jotka heitä puistattivat ja aavemaisuudellaan kiihoittivat. Kirkkoherra risti kätensä vatsansa ympärille ja nyökytti päätään joka taholle, ikäänkuin hokien: "mitäs minä sanoin!", ja nimismies vastasi kohteliaasti ja ymmärtävästi kumarrellen. Lautakunnan jäsenet supattivat vilkkaina ja virkkuina, akat ovensuussa löivät käsiään yhteen ja siunasivat ja lapset seisoivat siinä kalpeina, suu auki ja silmät selällään, heristellen korviaan ja pidättäen hengitystään.

Mutta nuori tuomari ei ollut vielä menettänyt toivoaan, että hän juuri tämän jutun, tämän ihmeellisen tunnustuksen, kautta saisi todistetuksi näille ihmisille, minkälaisessa erehdyksessä he vaelsivat. Hän tahtoi kietoa syytetyn naisen omiin sanoihinsa ja osoittaa, että hän puhui perättömiä itseään vastaan.

-- Etkö herännyt kertaakaan vuoteellasi, sill'aikaa kun olit tällä retkellä olevinasi? kysäisi hän äkkiä tuokion kuluttua. -- Sillä vuoteellasihan sinä makasit, muistathan sinä sen?

Mariina ponnisti muistiaan, ikäänkuin taistellen, ja vastasi verkkaisesti:

-- Niin, vuoteellani minä olin aamuyöhön saakka jolloin menin naapurin navettaan ja sitten vanhaan saunaan maata.

Olli Jaakonpoika silmäili voitonvarmana ympärilleen, tahtoen melkein huudahtaa, että "siinäpä nyt näette!" Mutta hän jatkoi:

-- Mutta kuinka sinä saatoit lentää kolmen kirkon ohi ja aukinaisen meren yli, jos vuoteellasi makasit...? Niin, sitä et voi selittää, se oli unta. Mutta mitä sinä teit naapurin navetassa, teitkö pahaa karjalle?

-- En, en mitään. Kaivoin vain sen kynnyksen luota maata, sillä se musta koira oli minulle ilmoittanut, että lapseni makasi siellä...

Taas kävi käräjärahvas äänekkääksi, muuan piika työnnettiin esiin todistamaan, että hän oli nähnyt Mariinan tulevan navetasta, ja sen jälkeenkin hänet oli usein nähty öisillä retkillä.

-- Sinä surit ehkä lastasi ja näit siitä pahoja unia. Vai oletko useamminkin ollut käyvinäsi helvetissä?

Oli, Mariina kertoi käyneensä siellä usein, -- ja hän vilkastui taas näistä retkistään kertoessaan. Musta koira oli öisin tullut hänen saunaansa, ja hänen oli täytynyt sitä seurata vuoreen, jossa hän aluksi oli ollut palvelijan asemassa. Hänellä oli teetetty siellä kovaa työtä, niin että hän usein aamuisin herätessään oli perin väsynyt.

Mutta sittemmin hän oli päässyt emännän arvoon ja synnyttänyt paholaiselle tuon lapsen, josta kirkkoherra jo oli puhunut. Paikka, jossa hän kertoi käyneensä, oli kuin Kuivilan vuori Isossakyrössä, sen alla oli suuri onkalo, ja sinne keräytyy naisia ja miehiä monesta pitäjästä öisin, varsinkin pitkääperjantaita, pääsiäistä ja juhannusta vasten yöllä. Silloin siellä tanssitaan pitkällä sillalla ja syödään pitkiltä pöydiltä.

-- Mutta etkö ole koskaan tuonut sieltä mitään mukanasi, mikä todistaisi sinun siellä olleen?

Taas Mariina typertyi.

-- Tuonut ... en ... miten olisin tuonut, olen herännyt vuoteellani...

-- Jossa olet viettänyt yösi ja nähnyt pahaa unta. Mariina, ajattele tarkoin, sinä valehtelet korkealle oikeudelle.

Mutta kirkkoherra ja käräjärahvas rupesivat jo napisemaan tuomarin tutkimistapaa vastaan. Hän on lovehen langennut, -- niin huudettiin väkijoukosta --, elänyt velhona paholaisen parissa, senhän hän itse tunnustaa. Sielunsa hän on myynyt paholaiselle, sille lapsen tehnyt, ja uhkaa eleillään meitä kaikkia.

Jo kävi tuomarikin hieman toivottomaksi, ja vaatien rahvasta vaikenemaan hän vielä kerran kysyi juhlallisesti:

-- Mariina Tuomaantytär, vastaa minulle totuus: Oletko seurustellut pirun kanssa, oletko vahingoittanut lähimmäistäsi?

Mariinan henki läähätti, vaikeasti hän vastasi:

-- Musta mies on luonani käynyt ja minua opettanut ... mutta kenellekään en ole pahaa tehnyt.

Tuomari hengähti hetkisen. Tuo onneton nainen on aivan sekaisin. Kun hänelle saisi selvitetyksi, mikä on ollut unta, mikä totta, niin hänen tajuntansa, muistinsa ehkä vielä kirkastuisi. Mutta tässä se on mahdotonta. Olli päätti sen vuoksi nyt ruveta kuulustelemaan vieraitamiehiä, jättääkseen seuraavaan päivään itse syytetyn lopullisen tutkimisen. Ja noita todistajia, jotka tiesivät kertoa Mariinan harjoittaneen velhoutta ja noituutta, olikin paljon.

Eräs emäntä kertoi Mariinan lähettäneen suden repimään hänen lampaitaan kostoksi siitä, ettei Mariina ollut häneltä edellisenä talvena saanut kehruita. Kolmena viikkona peräkkäin susi oli vienyt lampaan ja herjennyt vasta, kun hän Mariinalle oli lähettänyt mytyn villoja. Toinen, vanha talonisäntä, väitti Mariinan halvauttaneen hänen käsivartensa siitä kiukustuneena, kun isäntä kerran oli hänet pirtistään viskannut ulos. Sen hän oli tehnyt taikomalla, lukemalla isämeidän väärin päin. Vihdoin oli sentään Mariina taas hänen kätensä parantanut voiteilla ja lukemalla isämeidän oikein päin. Erään naapurin riihi oli palanut kohta sen jälkeen, kun Mariina oli nähty yöllä liikkeellä. Toisessa talossa oli muutamana päivänä syttynyt omain miesten kesken hurja tappelu, ja syynä siihen oli ollut se, että he olivat syöneet kaalia, jota Mariina, kaalin vielä kasvaessa, oli kastellut verivedellä... Tyynesti, melkein ihmetellen, Mariina kuunteli kaikkia näitä syytöksiä, jotka olivat hänelle kuin outoja uutisia, ja tuomarin kysyessä hän kielsi myös jyrkästi olevansa syypää niihin. Hän tunnusti kyllä valmistaneensa voiteita kasveista ja lukeneensa lukuja, niillä vammoja parantaakseen, mutta ei myöntänyt koskaan vahingoittaneensa ketään. Mutta kun sitten tuotiin todistajaksi pieni poika, joka väitti Mariinan kuljettaneen hänet helvettiin ja siellä häntä tanssittaneen, silloin herahti syytetty ensi kerran itkemään. Eikä hän tuomarin kysymykseen, oliko siinä perää, vastannut mitään, ei selittänyt, miksi hän itki, itki vain ikäänkuin voipuneena... Ja kansa murisi ja huusi, että hän ei uskalla kieltää, paha omatunto häntä lyöpi, näkyyhän se selvästi. Ja kirkkoherra julisti juhlallisesti:

-- Hän on syypää, hän on itse sen osoittanut.

Kirkkoherran näin huudahtaessa Mariina kohautti silmänräpäykseksi kyyneleiset katseensa ylös ja suuntasi ne häntä kohden. Ja kyynelten läpi näytti tuosta katseesta leimahtavan niin paljon katkeruutta, vihaa ja uhkaa, että lähinnä seisovat melkein hytkähtäen vetäytyivät taaksepäin. Mutta seuraavassa tuokiossa Mariina nojasi taas päänsä käsivartensa varaan ja itki.

Nuori tuomari katseli itkevää naista, ja hänen kävi häntä vielä entistä enemmän sääli. Siinä se itki, koska tiesi olevansa syytön ja koska kumminkin oli niin oman mielikuvituksensa valheiden vallassa, ettei voinut niistä päästä irti eikä syyttömyyttään osoittaa. Pitääkö siis tuossa taas kaatua uuden ihmisellisen harhaluulon uhrin, -- eikö voi hänelle millään tavalla todistaa, että hän valehtelee itseään vastaan?

Äänekäs oli melu käräjätuvassa. Nuori tuomari nousi silloin rutosti pöydän päästä ja ilmoitti, että kuulustelu oli siltä päivältä lopussa, -- aamulla sitä taas jatketaan.

-- Syytetty vietäköön vankihuoneeseen ja rahvas saa hajaantua kylälle, nyt on ilta ja myöhä.

Vähän tyytymättömänä rahvas lähti, yhä äänekkäästi keskustellen, käräjäpaikalta, tyytymättömänä, kun sen mielestä tämä kansanhuvitus oli liian aikaisin katkaistu. Mutta Olli Jaakonpoika käveli hetkisen edes takaisin tyhjenneen tuvan lattiaa pitkin ja istahti sitten taas pöydän päähän lakikirjansa ääreen miettimään.

* * * * *

Kauan hän oli jo niin istunut. Kievaritalossa ihmiset olivat jo laittautuneet levolle, ja hänellekin oli vuode valmistettu päätyhuoneeseen.