Part 5

Vainolaiset olivat lähteneet saaliineen, mutta heidän lähdettyään oli kuiva pakkanen sulanut kosteammaksi, ja seesteiselle, vaaleanharmaalle taivaalle oli kohonnut paksuja pilviä, joita tuuli lennätteli. Yötä vasten tuuli oli yhä kiihtynyt, se oli ruvennut tohisemaan tuntureilla, ja ennen pitkää kiersi vihainen lumimyrsky ryöstetyn lappalaiskylän pyörteihinsä. Kiihtyvän rajuilman keskestä lappalaisakat kantoivat kinoksiin uupuneet miehensä kotiinsa ja sulkivat havuilla ja vuotaintähteillä ovensa niin tarkoin kuin voivat. Ja raskain, epätoivoisin mielin he hankkiutuivat levolle. Margareeta piti suurimmassa kodassa, johon hän oli asettunut asumaan, iltarukousta, kehoittaen lappalaisia turvaamaan Jumalaan, mutta kukaan ei hänen sanojaan kuunnellut.

Silloin kuului ulkoa, vonkuvan myrskyn keskestä, taas meteliä, outoja ääniä ja kiroilevia huutoja, ja lappalaiset heristivät levottomina korviaan. Porot pysähtelivät kotain kupeille, koirat haukkuivat ja raskaat askelet tömisivät. Ennen pitkää riuhtaistiin kotain ovipeitteet auki ja sisään työntyi lumisia, turkkipäällisiä miehiä, jotka potkien nukkuvia syrjälle tunkeutuivat kodan keskessä palavan tulen ympärille ja siinä karistelivat lumisia turkkejaan. Lappalaiset vierittäytyivät peloissaan ääneti nurkkiin ja seinänvierustoille ja kääriytyivät hätääntyneinä nahkoihinsa pieniksi sykkyröiksi, tuijotellen niistä tylsästi uusia vieraitaan.

Nämä olivat Tornion pirkkalaisia, jotka olivat saapuneet vuotuisia veronahkojaan perimään. He tulivat varmoina ja isännöivinä kuin omille tulilleen ja ryhmittyivät niiden ympärille riisumaan kallokkaitaan ja kuivaamaan suuteitaan, välittämättä lappalaisista sen enempää kuin jos näitä ei olisi ollutkaan. Tutut olivat heille kodat ja liedet. Mutta vähän jäljemmässä kuin muut astui tuohon suurimpaan kotaan pitkä, roteva, ruskeapartainen mies, joka keihäällään leväytti kodan oven sepo selälleen ja jolle toiset tekivät tulen ympärillä tilaa. Mies kohotti leikkisästi kotaan tullessaan pienen lappalaisnaisen lattialta lakeen asti ja pyöritteli häntä sitten kuin kerää pari kertaa kämmentensä välissä ja laski hänet kierimään lattialle, istahtaen itse tulen ääreen pölkyn päähän suorimaan lunta ja jäätä tuuheasta parrastaan. Noita jääpuikkoja hän viskeli ympäri kodan, seinämillä kekottavain lappalaisten kasvoille, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä säteilivät sill'aikaa niin veitikkamaista, rattoisaa iloa, että lappalaisraukkainkin mieli kesken kaiken heidän surkeutensa suli leveään hymyyn.

-- Niin, tuhat tulimmaista, -- hän puhui sitten tovereilleen, -- se oli aika rytyilma, ei nähnyt mitään eikä kuullut, ja saivatpa taas kerran miehet vuorostaan vetää porojaan, kun kylään yöksi ehätettiin. Mutta sitä makeamminpa nyt tuli varpaita lämmittääkin.

-- Pitkälleen se nyt pian vetää, -- jatkoivat toiset, -- mutta sitä ennen olisi iltanen syötävä.

-- Niin, akat hoi, miksi ette ole jo juoksemassa, miksi ette pane poronmaitoa pataan kiehumaan, kuuma kulaus on nyt kuin rasva jähmettyneille jäsenille ... so, vikkelämmin, akat!

Mutta surkein äänin lappalaiset uikuttivat vastaan:

-- Ei ole nyt, väkevä mies, lappalaisten akoilla enää patoja, missä maitoa lämmittää, eikä maitoa, mitä padoissa lämmittää.

-- Hä, eikö ole, pitääkö meidän opettaa löytämään. Leikki pois ja padat tulelle!

-- Ei ole patoja, kaikki viety, padat viety, nahat viety, kaikki karjalainen korjasi.

Humina kuului silloin tulen ympäriltä.

-- Mitä, karjalainenko? huudahti ruskeapartainen mies karahtaen pystyyn. Ja toisetkin pirkkalaiset kohottausivat istuimiltaan ja kysyivät hämmästyneinä:

-- Hä, karjalainenko korjasi? Onko karjalainen käynyt täällä?

-- Vasta juuri kävi, ryösti kodat tyhjiksi, ryösti aitat, peskit ryösti, porot tappoi...

Julmistuneena ja silmät säkenöivinä seisoi siinä ruskeapartainen mies, jonka pää lakea tapaili, ja puristeli keihäänsä vartta, kuunnellen lappalaisten haikeaa kuvausta vieraiden verottajain käynnistä heidän kylässään. Lappalaiset vetäytyivät yhä pienemmiksi, yhä syrjemmäs noita vihasta liekehtiviä silmiä katsellessaan, ja vastasivat sieltä arasti ja uikutellen hänen kysymyksiinsä. Heidän tiheään tungeskelevassa joukossaan lymyili myöskin Margareeta, paettuaan sinne raakoja tulokkaita, ja ääneti hän katseli ja kuunteli, mitä kodassa tapahtui. Mutta hänen silmässään paloi outo hehku ja hänen rintansa aaltoili kuin meri ja hänen sydämensä sykki niin, että hän pelkäsi muittenkin sen kuulevan. Ja hänen suonissaan virtasi veri kuumana, ja hän peitti punehtuvat kasvonsa poronnahkoihin. Mutta sittenkin hän näki edessään tuon rotevakasvuisen, ruskeapartaisen miehen, jonka silmässä oli sellainen uhka ja voima, ja hänen korvissaan soi aikoja sitten unohtunut ääni, kuiskaillen hänelle muistoja ja mietteitä, joita hän oli koettanut väkisin haudata. Risteilevät mielikuvat vatkasivat valtavasti hänen mieltään, ja tunteet, jotka olivat kuolleet eivätkä saaneet elää, kiskoivat hänet kuin lastusen pyörteisiinsä. Hän ei uskaltanut sormeakaan liikahduttaa, ettei joku olisi häntä huomannut, mutta samalla hänen teki raivokkaasti mieli hypähtää esiin ja ojentaa kätensä tuolle vihaiselle miehelle. Hän koetti tyrehdyttää tunteittensa virran, kääntyi seinään päin rukoilemaan ja peitti päänsä nahkoihin, mutta hän kuuli silti tuon miehevän äänen, joka niin soinnukkaasti suuttuman kiivaudella puhui ja riehui:

-- Karjalaiset, nuo kurjat rihkaman kaupustelijat tunkeutuvat tänne meidän veroalueillemme, ryöstävät lappalaisemme, vievät meidän omat veronahkamme, -- mutta sitä ne eivät ole iltikseen tehneet, eivät kautta keihääni kärjen! Olisimmepa tänne vähän päivemmällä joutuneet, niin olisipa näytetty, mistä ne verot lähtevät ... mutta taisitte polttaa sormenne sittenkin, te salakulkijat... Te ette ole vielä saaliinenne kauas ehtineet, meidän sukset ovat keveämmät ja liukkaammat...

Mutta toiset pirkkalaiset pureskelivat partojaan.

-- Ethän aikone tuohon lumipyryyn lähteä tuntureilta karjalaisia hakemaan? -- he virkkoivat epäillen. Mutta ruskeapartainen mies heilautti halveksuen keihästään.

-- Minkä se myrsky miehiselle miehelle voi, tuuli ja lumi, näitäkö säikyttäisiin! Sepä juuri karjalaiset onkin pysäyttänyt, väleen heidät tapaamme. Hei, miehet, pystyyn nyt ja noutamaan veronahat talteen! Mutta jos jonkun tekee mieli tyhjin ahkioin kotiin palata, se raukka jääköön tänne nukkumaan, me muut käymme saaliinjaolle!

-- Taitavat sinne jäädä saaliit jos saaliin noutajatkin tällaisella säällä. Mutta kun lähdettäneen...

-- Älä lähde, jos peloittaa. Uskaltajat vain mukaan!

Vaikkakin haluttomina ja hitaina olivat pirkkalaiset kumminkin kaikki nousseet pystyyn ja ruvenneet väsyneisiin jalkoihinsa vetämään märkiä kallokkaitaan. Heistä oli yritys hurja; oli toivotonta tällaisessa lumimyrskyssä ruveta autiolta tunturilta hakemaan näkymättömiin häipyneitä jälkiä. Ja jos vihollinen löytyisikin, oli päätöntä käydä tällaisella säällä tappeluun lumiaavikolla. Mutta vastarinta ei siinä tullut kysymykseenkään, kun päällikkö käski, ja pirkkalaiset vetivät siis vyönsä kireälle ja pistivät kirveet vyön alle. Mutta päällikkö seisoi ovella ja hioi keihäänsä kärkeä, ja hänen silmänsä seurasivat maltittomasti vitkastelevain toverien liikkeitä.

Silloin ryömi pimennosta lappalaisten takaa heidän pakonurkastaan nainen, joka pystyyn ojentautuen oli solakka ja pitkä ja jonka silmä omituisesti pälyi, kun hän ovensuuhun hiipi keihästä hiovan miehen luo. Ja hänen äänensä värähti, kun hän suomeksi hiljaa kuiskasi:

-- Osmo, olethan sinä Osmo?

-- Olen minä Osmo ja mikä sitten...? Mutta ... mutta kuka olet sinä suomalainen nainen täällä Lapin pimeillä perillä? Äänesi olen ennenkin kuullut ja silmäsi nähnyt minä olen.

-- Älä hio keihästä, Osmo, älä lähde öiselle hiihdolle lumimyrskyyn, älä kiusaa Jumalaa!

-- Mitä pakiset Jumalasta? Mutta näytähän, hä, tuon hipiän minä muistan, sinä olet Leila, Leila, jonka tulvasta pelastin, Leila, jonka vainolaiset ryöstivät. Mitä täällä kuljet sinä?

-- Älä kysy, en ole enää Leila, äläkä minusta välitä. Mutta muista: neitsyt Maaria ei retkeäsi suojele, jos näin uhalla taisteluun käyt. Palaa kotiisi rauhassa!

-- Enkä palaa, karjalaisilta veroni perin enkä neitsyttäsi säiky. Mutta sinäkö, Leila, se oletkin se lappalaisten naispappi ... heitä hiiteen sinäkin Maariat ja maan kiertämiset ja tule kotiin Kauppilaan... Älä säiky, maltahan kun aamulla karjalaisten kimpusta palataan, niin otankin sinut mukaani kotiini, sillä sinä olet meidän talon väkeä, olet totta viekin.

Nyt Osmo, pirkkalaispäällikkö, kääntyi miestensä puoleen, jotka jo olivat vaatteissaan:

-- No, noustaanpa suksille, miehet. Tuo vaimo tuossa on Kauppilan entisiä orjia, jonka samat karjalaiset senkin ryöstivät sinä suurena vainokesänä, sen otamme huomenna mukaamme Tornioon. Mutta nyt karjalaisten jäljille!

Miesjoukko työntyi ulos ja häipyi sinne pimeään yöhön ulvovan myrskyn sekaan. Mutta nurkistaan esiin ryömiväin lappalaisten keskelle jäi Margareeta kodan lattialle seisomaan ja ääneti oveen päin tuijottamaan. Hän ei tuntenut itseään, ei tiennyt tekojaan eikä sanojaan, eikä hän pitkään aikaan päässyt siitä liikahtamaan mihinkään. Miksi hän oli noussut kätköstään tuota miestä puhuttelemaan, miksi hän oli ilmaissut itsensä...? Olihan hän antanut vallan sydämensä rikollisille tunteille ja ne muillekin paljastanut, olihan hän säpäleiksi rikkonut pyhän lupauksensa, pettänyt jumalanäidin suuren luottamuksen... Hänkö, kypsä, kokenut nainen, joka niin paljosta muusta oli voinut kieltäytyä, joka oli nöyrästi alistunut tunturimatkain vaivoihin, valmiina kuolemaan minä hetkenä tahansa -- hänkö, hurskas birgittalaissisar, joka korkean kutsumuksensa vuoksi oli kuolettanut kaikki muut toiveet ja harrastukset, voidakseen pyhän neitsyen käskyt arvokkaasti täyttää ... hänkö oli niin syvälle langennut, että oli miehelle tunteensa ilmaissut ja siten tehnyt tyhjäksi liittonsa korkean suojelijansa kanssa...? Ei, se on mahdotonta, tämä on unta, pahaa unta, hetkellistä hairahdusta, josta hänen täytyy entiselleen tasaantua ja saada pyhältä neitsyeltä anteeksi. Hänen jalkoihinsa hän tahtoi hervotonna heittäytyä kaikkine synteineen ja huolineen, katuvaisena ja armoa anovana.

Ja Margareeta kätkeytyi taas makuulleen kodan pimeimpään nurkkaan, koettaen sydäntään myöten vaipua rukoilemaan saadaksensa rikoksensa anteeksi ja saadakseen vahvistusta ja tukea. Hän rukoili kiihkeästi, ajoi ajamalla ajatuksensa kokoon, koetti koota koko sielunsa rukoukseensa ja pyysi jumalanäidin apua siihen. Mutta hän ei enää voinut rukoukseensa hervotonna vaipua. Keskelle hänen palavinta pyyntöään saada mielensä taas vilpittömästi ja ehyeltään kiintymään yksinomaan suureen kutsumukseensa välähti tuon ruskeapartaisen, rohkeasilmäisen miehen kuva, ja hänen korviinsa soi alinomaa kuin kaukainen soitto tuo voimakas ääni, josta kajahti niin paljon hänelle outoa rattoisuutta ja rajuutta ja elämäniloa. Pyhä neitsyt ei ilmeisesti enää tahtonut tukea häntä hänen taistelussaan, ei auttaa häntä tasapainoon, hän oli kai jo hylännyt uskottoman aseensa...

Sanomaton tuska silloin valtasi Margareetan mielen, hän vääntelihe kuin mato poronnahkaisella vuoteellaan nukkuvien lappalaisten keskessä, ja kuumeisena kohisi hänen verensä ja ruumis oli kuin poltteissa. Hän tahtoi voittaa itsensä, väkipakolla hän tahtoi kuolettaa nuo uppiniskaiset mielikuvat ... muutenhan oli kaikki lopussa. Hän tahtoi puhdistua tahrastaan ja vilpitönnä ja ehyenä taas astua uudistamaan liittonsa jumalanäidin kanssa, silloin ei tämä häneltä kiellä sitä välitöntä suojelustaan, jonka hän jo tunsi poistuneen. Hän ponnisti, hän kuritti itseään, niin että epätoivon hiki hänen otsaltaan pursusi, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo tunsi ajattelevansa sitä, joka lumimyrskyyn oli lähtenyt öiselle hiihdolle. Ja hän tunsi yhä selvemmin, kuinka kaitseva käsi hänen luotaan loittoni.

-- Miksi, korkea jumalanäiti ja te kaikki hurskaat pyhät, miksi tuon miehen näkeminen noin saattoi taittaa tahtoni ja murtaa valani ja tehdä minusta henkisen itsemurhaajan? Onko sitten tuo muisto lapsuuden hämäriltä ajoilta salaa sydämessäni kytenyt ja elinvoimaisena pysynyt, vaikka sen monesti olen perin pohjin sammuttanut? Sama tunneko se on, joka minut pienenä valtasi, kun kerran oudossa paikassa silmäni avasin ja edessäni näin reippaat, iloiset kasvot, jotka ikäänkuin luottamusta säteilivät ... samako, joka nyt Tornion suussa oli rauhani mullistaa ja minut ajoi Lapin viimeisille perille...? Oi niin, tämä on sitä yhtä taistelua, joka riehui jo silloin, kuin vaelsin yksinäiselle sammalikolleni korpeen kuulemaan eräkuusten huminaa, ja josta silloin voitolla suoriusin, mutta johon nyt kypsänä naisena suistun ... ehkä jo olenkin suistunut... Pyhät suojelijani, eikö armoa teiltä enää riitä, eikö hiukkaakaan lohdutusta...?

Hän odotti vielä apua, mutta hän tiesi odottavansa turhaan, sillä hänen korvissaan soivat yhtä mittaa sanat: "aamulla otankin sinut mukaani". Eikä hän voinut olla tunnustamatta, että ne hänet täyttivät toivolla. Ja hän tunsi, että kun aamulla tuo mies saapuu ja sanoo: "istu ahkioon nyt ja aja", hän ei jaksa sitä käskyä vastustaa, hän on voimaton, toisen vallassa, -- kaikki on lopussa. Mutta vielä ei ole aamu, -- ei, hänen täytyy paeta tuota viettelystä, paeta omaa syntiään, paeta tuota miestä näkemättä kauas, kauas ... voidakseen siellä taistelemalla tasapainon ja sielun rauhan saavuttaa... Paeta, -- mutta minne? Myrsky ulvoo ulkona, rajuina soivat tunturituulten vihurit ja yhtenä lumipilvenä savuaa taivas ja maa... Sinnekö? Niin, sinne, parempi paeta sinne kuin kukistua oman sydämensä ansoihin. Sinne, myrskyyn! Jos jumalanäiti tahtoo, jos hänet vielä aseenaan pitää, voi hän pelastaa hänet tuon myrskynkin lävitse jonnekin, missä uusi elämä vielä voi alkaa ... jos taas hänet hukuttaa haluaa, hukuttakoon sinne tunturille, eikä omaan heikkouteen... Ulos, myrskyyn!

Horjuvana ja läähättäen Margareeta hiipi vuoteeltaan, pukeutui sääryksiin ja kallokkaisiin nukkuvassa kodassa, pujotti päälleen peskin ja punalakisen, neliskulmaisen lappalaislakkinsa ja kiiruhti ulos, paeten oman sydämensä pahuutta. Myrsky vonkui vihaisempana kuin koskaan, vaivoin hän pystyssä kesti, kun kodan suojasta siirtyi, ja hänen jalkansa vaipuivat syvälle pehmeään kinokseen. Höyryävältä lumelta hän ei voinut nähdä läheisiä kotia eikä vieressä olevaa metsänrintaa, jonne hän kahlasi poroaan hakemaan. Silloin hän kääntyi, otti suksensa kodan kupeelta ja lähti hiihtämään yksin lumipyryn keskelle tuntureita kohden. Mutta tahkeasti ja raskaasti liukuivat nyt hänen suksensa, tuuli häntä heitteli ja retuutti, ja jo hänen ensimmäisen tunturin rinnettä noustessaan hänet voitti outo väsymys; voimattomina herpausivat jäsenet.

Silloin hän ymmärsi, ettei pyhä neitsyt nyt, niinkuin ennen, tahtonut häntä tukea, ei hänen pakoaankaan auttaa. Ja tuskan valtaamana hän lankesi polvilleen suksilleen, risti kätensä ja huusi ääneensä ärjyvään myrskyyn:

-- Älä hylkää minua, Jumala, älä heitä toivottomuuteen rikkonutta lastasi. Anna vaikkua jäseniini, pyhä neitsyt, jos tahtosi on, että vielä sinua palvelen, anna mielelleni lohdutusta ja rauhaa, johdata tieni, tue taisteluni, yksin en mitään voi. Taikka, jos olet minut hylännyt, anna minulle entinen uskallukseni nöyränä ja rauhallisena nietokseen kuolla.

Ja hän kohottautui taas pystyyn, lähti hiihtämään yhä huokaillen:

-- Näytä minulle ihmeesi vielä kerran niinkuin niin monesti ennen, ja minä koetan sinua totella.

Mutta hän ei uskonutkaan nyt saavansa jumalanäidiltä viittausta, hän ei uskonut omaan rukoukseensa. Sillä hän muisti senkin aikana, että tässä samassa myrskyssä hiihti myöskin se rohkeasilmäinen mies, joka hänen rauhansa oli riistänyt, autioita tuntureita, mutta pelkäämättä mitään, huutelematta tuskissaan, luottaen yksinomaan kätensä jäntevyyteen ja mielensä reippaaseen voimaan. Ja koettaen turhaan karkoitella tuota muistoa mielestään hän hiihti eteenpäin, kunnes taas uupui ja hädissään vaipui tehottomaan rukoukseensa. Leväten ja taas ponnistaen hän jatkoi siten yhä voimattomampana matkaansa läpi yön. Mutta kun aamuinen hämärä kelmeänä sarasti läpi sakean lumipyryn, istui Margareeta jo erään aution tunturin rinteellä uuvahtaneena ja puoleksi kinokseen vaipuneena ja katseli tylsästi, kuinka myrsky hänen ympärilleen ja päälleen keräsi yhä paksummat lumikerrokset. Ja hän näki, kuinka siitä aamun tullen lumimyrsky vähitellen asettui ja taivas seestyi ja luonto asettui, mutta häntä se ei enää auttanut. Hänen voimansa olivat lopussa, hän oli taistelussaan joutunut tappiolle, hänen oli määrä siihen kuolla. Eikä hän kumminkaan voinut nöyränä ja kiitollisena odottaa kuolemaa niinkuin usein ennen, hänen mielensä kapinoi ja soimasi kohtalon kovuutta...

Hänen silmiään rupesi yhä enemmän hämärtämään, jäsenet olivat kankeat ja ajatuskin tuntui jähmettyvän, mutta hänen korvissaan soi vielä kuin kaukaa tuo läpi yön niissä kaikunut miehevä ääni, vaikka yhä heiketen ja loittoutuen. Ja sen mukana haihtui viimeinen usko ja viimeinen pelastuksen toivo.

Mutta vielä kerran hän avasi sammuvat silmänsä, ja silloin rupesi hänen raukeaan katseeseensa ilmestymään outoja kuvioita, ikäänkuin näkyjä etäältä aavikolta, mustia, lumipeittoisia haamuja, jotka liikkuivat ja ikäänkuin lähenivät. Hän ei jaksanut enää erottaa, mitä ne olivat, ajatus oli jo seisahtunut, hän oli vaipunut yhä syvemmäs lumeen ja peittynyt siihen. Mutta hänestä tuntui, että tuossa mustain kuvioiden joukossa läheni häntä se rotevakasvuinen mies, jota pakoon hän oli lähtenyt, ja että sen vilkkaat silmät omituisesti kiintyivät häneen, ja riemun virtaus tuntui silloin lehahtavan läpi hänen jäätyneen mielensä. Taas oli kaikki tyhjää. Mutta sitten hänestä tuntui, kuin hän voimakkaiden käsivarsien nostamana olisi kohonnut lumesta ja kuin ääniä ja huutoja olisi hänen ympärillään kaikunut. Mutta hän ei voinut vastata mitään, ei liikuttaa jäsentään, ei avata silmäänsäkään enää.

-- Leila, se olet sinä, puhui tuttu ääni, ikäänkuin hyvin kaukaa. -- Miksi tänne tunturille myrskyyn olet paennut? Vastaa, elätkö sinä vielä?

Mutta hän ei voinut vastata, ja toinen ääni kuului virkkavan:

-- Näkyy paleltuneen, jätetään siihen.

-- Ei, kaatakaa viinaa hänen suuhunsa... Niele, Leila, virkoa... Otan sinut ahkiooni ja vien lämpimään ja mukanani Tornioon sinut vien, omaksi eukokseni vien, sillä sinua olen aina kaivaten muistanut... Leila, eläthän vielä...

Himmeä oli kinokseen jähmettyneen tajunta, eikä silmänluomi enää noussut eikä liikahtanut huuli, mutta sydämessä riehui taistelu vielä. Hän ei olisi tahtonut vastata tuolle kysyjälle, hän olisi tahtonut vaipua yhä syvemmäs horroksiinsa ja kuolla pois ... ehkä jumalanäiti hänelle silloin vielä olisi suonut armon. Mutta hänen mielensä kapinoi, hän oli vaistomaisesti tuntevinaan, että jumalanäiti, entisen suosionsa vuoksi, kumminkin vielä tahtoi jättää uskottoman suosikkinsa henkiin, vaikkakin vaille korkeaa luottamustaan. Ja koko se hänen taistelunsa tuntui sulavan siihen hiljaiseen huokaukseen, joka hänen rinnastaan lähti:

-- Äiti Jumalan, näinkö olet tahtonut!

Mutta mies, joka häntä käsissään piteli, hieroi hänen niskaansa ja ohimokaan ja kyseli sitä tehdessään hellästi:

-- Leila, eläthän vielä!

Ja Margareeta tunsi lämmön leviävän ruumiiseensa ja kielensä jähmetyksistään sulavan, ja silmänsä raolleen saaden hän kuiskasi:

-- Elän, Osmo...

Taas tuntui elämä palaavan jäseniin ja sydän rupesi lämpenemään. Hänet peitettiin ahkioon pehmoisiin vuotiin, ja siinä häntä lähdettiin viemään yli lumisen aavikon. Ja Margareeta makasi hiljaa eikä taistellut enää, sillä sovinto ja rauha, jota hän jumalanäidiltä oli rukoillut, tuntui hellästi kietaisevan hänet vaippaansa. Ja hiljaa hän vain huokasi:

-- Äiti Jumalan, näin olet tahtonut...

* * * * *

Upsalan ja Vadstenan luostarin kronikkoihin kirjoitettiin, että se hurskas birgittiläisnunna Margareeta, joka niin menestyksellisesti oli lappalaisten käännyttämisen aloittanut, kaatui keskelle siunausrikasta vaikutustaan, paleltui eksyneenä autiolle tunturille. Ja niiltä papeilta ja teineiltä, jotka olivat määrätyt hänen apulaisikseen Lappiin, jäivät matkat sinne tekemättä, ja koko käännytystoimi raukesi ja unohtui pois, kun ei ketään johtajaa ollut sitä vireillä pitämässä. Lappalaiskylistä ne touot, jotka Margareeta oli kylvänyt, pian kuivuivat ja kuolivat, ja hänen opetuksensa unohtuivat, kun ei kukaan niitä enää hoidellut. Muutamat Margareetan lähimmät lappalaisystävät häntä ensiksi kaipasivat, ihmetellen, ettei häntä enää ruvennut kuulumaan, mutta he tottuivat siihen hekin ja kääntyivät taas muiden mukana vanhojen noitiensa puoleen ja turvautuivat hädissään seitoihinsa ja pyhiin kalmistoihinsa. Ja näiden arvo säilyi vähentymättömänä Lapissa vielä useita vuosisatoja.

Mutta Kauppilassa Tornion jokisuulla eli pirkkalaisten reipas päällikkö kauan onnellisena toimekkaan ja ymmärtäväisen puolisonsa rinnalla, jonka hän eräältä talvihiihdolta oli tuonut mukanaan kaukaa tunturien takaa, ei kukaan tiennyt varmasti mistä. Täällä pirkkalaiskylässä hellämielistä Leila-emäntää kunnioitettiin ja rakastettiin, mutta arasteltiinkin samalla, sillä kuiske kävi kylällä, että hänellä oli tuttavuuksia muitakin kuin mitä näkyvissä oli. Aina toisinaan hän näet vetäytyi yksin erikoiseen kammioonsa ja viipyi siellä kauan, ja hänen kuultiin ääneensä puhuvan ja huokailevan. Ja kun hän sieltä tuli toisten pariin, hänen silmänsä olivat punaiset ja poskensa kalpeat, mutta ryhti oli suora ja varma ja käytös arvokas ja tyyni. Eikä sen vuoksi kukaan rohjennut kysyä, miksi hän oli itkenyt...

ERÄMAAN ASUTUS.

Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä Paavo Heikinpoika, Paason Heikin kolmas poika, ajoi heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin. Hän makasi ryntäisillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä, hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi ja mies katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään talviseen luontoon. Hänestä häämötti kauempana edessäpäin lumisella tantereella jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut erottaa, oliko se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta vai rantaa myöten jokivarrelle päin painuva hiihtäjä... Ei, hiihtäjä se on, se kääntyy yhä lähemmäs rantaan päin ... jo lähteekin nousemaan törmälle... Se ei ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani, joka hiihtelee Kelalaan, -- se kuuluu poika siellä tuon tuostakin hiihtelevän Sannaa naurattelemassa, vaikkei kotona puhu mitään.

Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen heiniin... Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina sanottiin, kun noinikään poikettiin kuin ohi mennen rihmat vyöllä puhuttelemassa tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu juttu! Tapanihan alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.

Mutta Paavon jatkaessa sitä ajatusta hänen kasvonsa kävivät vakavammiksi ja synkemmiksi... Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa asettaisi, ei Kelalaan toista kotivävyä sovi, ja meille taas ... ei tule mitään. Siellä on jo kolme akkaa toraamassa... Ja kuka sen tietää toisekseen, kauanko meillä kolme poikaa säilyy kotosalla, -- juuri tähän aikaan viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen...

Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena Paavo ajeli Iijoen jäätä pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten kilinä herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki hevosen, jolla oli saanireki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää alas ja kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi miestä istui reen perässä; turkinkaulukset olivat pystyssä, mutta Paavo arvasi kyliä, ketä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä talvena vähä väliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään: milloin minkin veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän tai lampaan, milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita ja juustoa sotaväenosastolle eväiksi, milloin miehen talosta sotaväkeen. Mitähän lienevät taaskin olleet vailla...