Part 4

-- Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala, sanoivat he. Ja toiset toistivat:

-- Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi häntä kuuntelemme! -- --

Niin aloitti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa, ja hiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden toisensa perästä. Kesät ja talvet hän lappalaisten luona viipyi, ensiksi eteläisimmissä Ruotsin Lapin kylissä ja sitten kaukaisemmissakin, edeten yhä pohjoisemmas ja idemmäs. Mutta Tornionjoen suupuolta hän retkillään vältti, hän ei tahtonut ensinkään esiintyä vanhoilla kotipaikoillaan, niitä hän ikäänkuin pelkäsi. Hän seurasi mieluummin kotalappalaisten mukana näiden muutellessa majojaan porolaidunten mukaan, ja kalalappalaisten kanssa hän kesillä siirtyi järvien rannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka kalastelemaan ja taas talveksi takaisin tuntureille porolaumojen luo. Hän perehtyi täydellisesti lappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka hänelle jo lapsuudesta asti olivat tutut, hän souti heidän kalaveneitään ja lypsi heidän porojaan, siten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillä välin hän heille puhui ja opetti, puhui poroaitauksissa nuotion äärellä levättäessä, puhui kalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti ja tajuttavasti hän heille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauneimpia totuuksia, ja monet lappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi opetuslapsikseen. Ja ilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai puolen poissa oltuaan toisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi. Margareetan omassa mielessä vallitsi rauha ja vahva luottamus, ja iloisesti hän teki väsymätöntä työtään. Hänen ajatuskehänsä ja mielensä oli keskittynyt yksinomaan hänen suureen kutsumukseensa. Ulkomaailmaa tai entisyyttään hän harvoin muistikaan. Joskus sieltä vain vilahti jokin kelmeä kuva, jokin muisto luostarin ajoilta taikka vielä vanhempi, lapsuuden aikainen unelma. Mutta se värähti väritönnä ja kylmänä, ikäänkuin hiipyvä muisto jostakin vaarasta, joka häntä oli uhannut, mutta jonka hän onnellisesti ja ikipäiviksi oli väistänyt. Hän tunsi joka päivä toimivansa jumalanäidin erityisessä suojeluksessa; hänen heikot kylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä onnistuivat, häntä Jumala johti. Sen vuoksi hän ei koskaan arastellut eikä pelännyt lähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut vaarallisiksi kuvailivat, eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin, joissa sanottiin vihaisten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia taikojaan. Usein hän tiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä suuntiakaan, minne päin hänen oli kuljettava asutuille seuduille päästäkseen, mutta epätoivoon hän ei joutunut silloinkaan. Ajoi vain edelleen pitkin aavoja, äärettömiä, lumipeittoisia tunturirinteitä, joilla ei enää naavakoivukaan pensikoinut, joilta katsoen silmä ei saanut lumiaavikolta kiinni mistään, kun hallava taivaskin suli yhteen valkoisen tunturin kanssa. Kun poro väsyi, hän pysähtyi, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti sen jäkälikölle, söi itse kipenen evästään ja kaivautui ahkion alle nietokseen nukkumaan. Ja herättyään hän jatkoi valkenemattomassa hämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain, joilla temmelsi jäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain soiden. Ja päiviä meni, mutta lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja tuprahti savu lumipeittoisen kodan suiposta huipusta. Jumalanäiti oli hänet johdattanut perille.

Usein hänet lumimyrskykin yhdytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja uhkasi hänet allensa haudata, mutta senkin nielusta hän aina pelastui johonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku alleen hautasi, ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä poro lyyhähti hänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan, sen viluiset silmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni kaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päällä. Lähes vuorokauden Margareeta makasi silloin kinoksessa kuin elävältä haudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä kokonaan voittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani kätensä ristiin ja rukoili hiljaa:

-- Pyhä jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle tunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että olet minut kelvottomana hylännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen tätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta, jonka minulle olet osoittanut. Mutta jos vielä tahdot, että minun edelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin anna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä sinä sen voit...

Ja katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä maannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria sarviaan, ponnistautui pystyyn ja puski lunta kuin raivostuneena, kaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä hän sitä ei voinut. Mutta kotvanen kului, ja jo pilkotti valonsädekin hänen hautaansa; poro oli puhkaissut lumihaudan syvät kattokerrokset, ja tie vapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa väylää ja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan astui hangelle, silloin juuri pilkisti kevättalven ensimmäinen arka auringonsäde ujona ja kelmeänä kaukaisen tunturin takaa ja valaisi ikäänkuin varoskellen Lapin kolmikuukautisen, yhtenäisen yön. Ja luminen luonto siitä ikäänkuin heräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden aamuisen toivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään kinokseen, kurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa: -- Sinulle kiitos, sinulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin selvästi minulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että tarkoitustasi hetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi arvoton. Mutta johda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleni, tahtosi täyttää koetan.

Raskaasti veti väsynyt poro ahkiota poikki pehmeän lumen, pysähtyi lepäämään usein, mutta ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun kuu taas kelmeänä valaisi rauhoittuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, se toi emäntänsä yksinäiseen lapinkylään, jonka tutut asukkaat häntä ystävänä tervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja lämmintä.

VIII.

Niin kului vuosia.

Margareeta oli jo moneen kertaan matkustanut läpi kaikki lapinkylät, jotka olivat maanselän etelä- ja itäpuolella, ja kaikkialla hän oli taivuttanut mieliä levittämänsä opin puolelle. Siten oli kristinusko, rauhallisesti ja vakuutuksen tietä, voittanut ensimmäiset voittonsa Lapin kansan keskuudessa. Mutta Margareeta huomasi surukseen, ettei hänen kylvönsä, kun hän yksin liikkui ja hänen alueensa oli niin laaja, jaksanut kantaa pysyväisiä hedelmiä. Kun hän jossakin kylässä oli saanut useita kotakuntia kumartamaan ristiä ja luottamaan niihin armon lupauksiin, joita hän kertoi uuden Jumalan heille tarjoavan, ja hänen sitten oli siirtyminen muihin kyliin, tapahtui melkein aina, että hän vuoden tai parin päästä palattuaan huomasi oppilaittensa jo unohtaneen, mitä hän heille oli opettanut, ja päästäneen rukousnauhat ruostumaan. He olivat pulan sattuessa taas turvautuneet noitarumpuihin ja kalmistoseitoihin ja hävittäneet ristin, jonka hän heidän kotansa ovelle oli pystyttänyt. Hän oivalsi silloin, ettei työ jää pysyväksi, ellei hän saa apumiehiä hoitamaan ja viljelemään kerran oraalle noussutta kylvöään. Ja silloin hän päätti palata takaisin kristittyyn maailmaan anomaan mahtavampain apua työlleen. Sanoessaan jäähyväiset lappalaisilleen hän lupasi pian palata takaisin, ja matkusti etelään päin. Mutta Tornion jokilaaksoa hän nytkin vältti, hän ei sanonut kenellekään miksi, eikä tunnustanut sitä itselleenkään, vaan ajoi viimeisellä kevätkelillä suoraan erämaiden halki Kemiin, jonka suulta hän kesän tultua kauppalaivalla pääsi kulkemaan Turkuun.

Siellä hän meni, vielä lappalaispukimissaan, mahtavan piispa Maunu Tavastin puheille ja esitti hänelle asiansa. Tämän Suomen uuden, voimakkaan piispan korviin oli jo ehtinyt useita viestejä Margareetan suurista ansioista ja siunausrikkaasta työstä lappalaisten keskuudessa, ja hän otti siis erittäin kunnioittavasti vastaan tämän pakanain käännyttämiseen uhrautuneen naisen. Ja hän lähetti hänet mitä lämpimimmin suosionosoituksin varustettuna Ruotsiin, pyytäen Upsalan piispaa ja Ruotsin hallitusta toimittamaan hänelle riittävästi apulaisia lappalaisten käännyttämiseen.

Taas siis Margareeta oli Upsalassa, mutta toisin häntä nyt kirkon korkeat herrat kohtelivat kuin hänen edellisellä käynnillään. Tuomioherrat ja kaniikit ja dekaanit puhuivat ylistäen hänen ihmeellisestä työstään ja halvemmat papit hänen helmojaan suutelivat. Ja kun kansa kirkollisina juhlapäivinä seisoi katujen kahden puolen katsomassa upeita juhlasaattueita, joissa papit ja munkit ja nunnat ja teinit ja kuorolaulajat soittaen ja liehuvin lipuin kulkivat kirkkojen ja luostarien väliä, viittoivat useimmat sormillaan Vadstenan sisarkunnan vaippaan puettua yksinäistä naista, joka piispan rinnalla nöyränä ja kainona kulki, ja he kuiskailivat toisilleen:

-- Siinä menee jumalanäidin valittu suosikki, joka yksin on käynyt käännyttämään Lapin noitia ja pakanoita.

-- Kunnia, kunnia Jumalan valitulle aseelle!

Ja he kumarsivat ja tekivät ristinmerkin.

Arkkipiispa ja tuomiokapitulit antoivat hänestä nyt mitä kauneimmat lausunnot, ja harmaittenveljesten priori, joka edellisellä kerralla epäili hänen näkyjään ja hänen kykyään uhrautua kokonaan kutsumukselleen, hänkin antoi nyt Margareetalle mitä juhlallisimmat siunaukset. Mutta Margareeta ei omistanut itselleen ylistyksiä, joita hänelle papit ja maallikot lausuivat, hän sanoi tahtovansa olla ainoastaan jumalanäidin halpa käskyläinen ja ikävöivänsä takaisin aukeille, lumisille tuntureilleen, hiljaiselle työalalleen. Mutta vaikka hän vaatimattomana pysyikin, ei hän voinut välttää, että hänen sydämensä hiljakseen paisui ja hänen itseluottamuksensa kasvoi ja vahvistui. Ja hän rupesi täällä vähitellen tuntemaan itsensä todellakin kypsäksi ja kykeneväksi työhön, jonka suuruutta ja tärkeyttä kaikki kehuivat.

Riittävästi apulaisia hänelle luvattiin käännytystyöhönsä; teinejä ja nuoria pappeja lähetettiin lapinkieltä oppimaan ja käännytystoimeen valmistautumaan, ja muutamien vuosien perästä niiden oli määrä Margareetan johdolla ryhtyä työhönsä Lapissa. Riittävästi määrättiin myöskin varoja Margareetan käytettäväksi, ja kuningas, joka hänet puheilleen kutsui -- vanha kuningatar oli äsken kuollut ja hänen sisarentyttärenpoikansa hallitsi nyt kolmea pohjoista maata -- luovutti kaikki pirkkalaisilta tulevat lapinverot tähän käännytystoimeen. Margareetalle itselleen hän määräsi annettavaksi muutamia viljavia tiloja jyväisessä Uplannissa, jonne tämä, kun kerran tuntisi väsyvänsä raskaaseen toimeensa, voisi vetäytyä elämäntyötään rauhassa muistelemaan ja kunniakasta vanhuutta viettämään.

Siten Lapinmaan käännytystyön johtajaksi määrättynä Margareeta erosi piispankaupungin upeista pidoista lähteäkseen taas kaukaisille, rakkaille tuntureilleen. Ja luostarien kronikkoihin kirjoitettiin kauniit kertomukset siitä suuresta ihmeestä, minkä Jumala taas oli antanut tapahtua, kun orvosta lappalaistytöstä oli tehnyt kansojen käännyttäjän ja valinnut hänet uskotukseen maan päällä. Ja Margareetan omassa rinnassa vallitsi varmuus ja rohkea mieli, hän oli mielestään jo töissään ja harrastuksissaan niin varmistunut ja kypsynyt, ettei luullutkaan enää voivansa uraltaan suistua. Eihän ollut enää mitään, mikä kykenisi kiinnittämään hänen ajatuksiaan taikka hajoittamaan hänen huomiotaan kutsumuksestaan, hän tunsi jo niin läheisesti pyhän neitsyen ohjauksen ja vaikutuksen askeleillaan.

Kesä oli vielä parhaillaan, kun hän nyt pohjoiseen päin kulki, ja tiettömät matkat Lappiin olivat vaikeat. Helpointa olisi ollut kulkea jokea myöten Torniosta ylöspäin, mutta hän sitä tietä vieläkin epäili; hän pelkäsi palata noille lapsuutensa kotiseuduille ... pelkäsi vieläkin, vaikka hänen mielessään jo vallitsi sellainen varmuus ja rauha. Mutta hän päätti voittaa tuon lapsellisen, tarpeettoman pelkonsa, hän tunsi itsensä jo niin varmaksi, että hän huoletta saattoi uskaltaa tässäkin kohden panna entisen heikkoutensa koetteelle. Olihan hän jo itsetietoinen, kypsä nainen, suuren, korkean tehtävän tarmokas johtaja, hän oli koskematonna suoriutunut kaikista maallisten rientojen viettelyksistä ja tunteista, -- mikäpä saattaisi häntä enää järkyttää! Ja hän ohjasi kulkunsa kohti Tornion pirkkalaiskylää.

Oudolta tuntui rannikko ja maisema, kun hän taas läntiseltä törmältä silmäili kirkon nientä ja Suensaaren rantaa; hän saattoi aivan kylmänä ja mielenliikutuksetta sitä katsella, ja ilman vähintäkään epäilystä lähti hän soutamaan poikki joen. Kirkko ja pappila olivat uudet ja hänelle oudot, pappikin oli uusi, uudet ja toisenlaiset kuin ennen olivat myöskin pirkkalaisten rakennukset rannikolla. Kauppilan tupa törmällä oli entistään uhkeampi, mutta ehkäpä se juuri siksi oli hänestä sitä vieraampi; sauna oli rakennettu ylemmäs rinteelle, ja entiset rantapellot näkyivät jääneen kesantoon. Ja hän kuuli saattajiltaan, että Kauppilassa ei ollut väkeä paljon ketään kotosalla, kaikki olivat lähteneet sisämaan järviin hauenpyyntiin ja metsästämään, -- nämä alkuperäisimmät elinkeinot näkyivät taas entistään ehommin rehottavan pirkkalaiskylässä, jossa ei enää paljon luotettu maan muokkaamiseen. Varsin varmana siitä, ettei häntä kukaan tuntisi, hän nousi Kauppilan rannalle. Hänet tunnettiin kyllä maineeltaan laajalti näilläkin mailla kuuluisaksi lappalaisten käännyttäjänunnaksi, mutta ei kukaan tiennyt aavistaa, että hän oli Kauppilan entinen orjatyttö, tulvaveden tuoma lappalaistyttö, Leila. Sillä välin kun hänelle hankittiin saattomiehiä sauvomaan häntä jokea ylöspäin, Margareeta käveli yksin vanhoja tuttuja ahteita pitkin ja istahti tutuilla pientarilla ja veräjänsuilla. Hän käveli salollekin asti hetkeksi polvistumaan vanhalla rukousmättäällään ja palasi sieltä taas pihamaille. Ja vasta vähitellen muistot virkosivat ja haihtuneet kuvat palasivat tajuntaan ja hautaantuneet tunteet ja unelmat selkenivät ja kirkastuivat. Hän muisteli niitä kaikkia kaukaisen nuoruutensa menneinä, kuolleina kuvina, joita hän muka kylmästi katseli ja taas asetti syrjään. Mutta ennenkuin hän arvasikaan, hän istui kumminkin täydellisesti näihin muistoihinsa vaipuneena ja niiden vallassa ja eli ne uudelleen miltei vilkkaammin ja värikkäämmin kuin ennen todellisuudessa, tunsi niistä iloa ja surua yhtä syvästi kuin silloin. Ja nuo tunnelmat keskittyivät varsinkin eräisiin pisteisiin ja paikkoihin ja tuokioihin, joilla ei -- niin hän oli itselleen monesti vakuuttanut -- ollut hänelle ennen ollut mitään arvoa.

Kuinka selvästi hän muistikaan tuon tanhuan, missä se kiikku oli ollut, jossa Osmo häntä oli kiikuttanut -- ja josta hän säikähtyneenä oli pois paennut papin opetuksia mietiskelemään. Hän oli lapsi silloin... Ja tuossa valkaman törmällä olivat toiset karkeloineet, kun hän nurkan takaa oli kadehtien katsellut -- olihan hänkin nuori! --, ja tuosta rannalta se oli Osmo työntänyt veneen vesille ja ohjannut sen kosken kuohuja kohden... Ja tässä rinteellä hän seisoi silloin, kun hän hänet viimeksi näki, pitkänä ja rotevana, ja vaskivyö kimalteli uumilla...

Hämärät ja utuiset ja arat olivat hänen mietteensä silloin olleet, mutta siinä törmällä istuessaan hän nyt muisti varmasti monestikin uneksineensa elämänsä suloisimpana toiveena, että hän saisi tässä törmällä tätä isoa taloa emännöidä uljaan, urhean pirkkalaispäällikön rinnalla... Hän oli taistellut noita unelmiaan vastaan, karkoittanut nuo toiveensa, voittanut ne yksinäisessä kätkössään korven sammalikolla, mutta ne olivat sittenkin olleet niin väkevät, niin kauniit, niin huikaisevat... Elämä oli niissä kajastanut niin täyteläältä, niin sopusointuiselta ... ja vaikea hänen oli ollut niistä luopua... kyynelet olivat aina virtavammin juosseet ja rukousten oli täytynyt olla yhä hartaampia... Ah, hänen nuoruutensa oli siihen taisteluun kulunut, ilman että yksikään sen unelmista oli toteutunut ... hän oli itse niitä paennut, hautautunut haaveiluihinsa ... ja hänen kukoistuksensa oli mennyt hänen saamatta kertaakaan sen loistosta nauttia... Hän oli taistellut sitäkin vastaan epätoivon tuskalla... Vieläkö hän tekisi niin, jos saisi nuo kuluneet vuotensa takaisin, jos tietoisesti saisi kohtalonsa valita...? Mutta ne olivat menneet, ne vuodet, ilman nuoruutta, ilman rakkautta...

Näin hän mietti törmällä istuen ja virran pyörteitä katsellen, ja hänen päänsä oli vähitellen vaipunut kämmenen varaan. Eikä hän huomannutkaan, että hänen silmästään pirahti kyynel ja toinen, eikä hän ajatellut, miksi hän itki...

Arastellen tuli silloin eräs talon naisista kysymään hartauteensa vaipuneelta, hurskaalta nunnalta, eikö hän tahtoisi nousta taloon.

-- Huomenna miehet kai jo palaavat metsäjärviltä, ja silloin saadaan saattajia kyllä, nyt niistä on kylällä puute.

Margareeta havahtui mietteistään ja karahti säikähtyneenä pystyyn ja peitti kasvonsa hunnullaan. Missä hän oli ollut, millä tiellä kulkenut, mihin olivat hänen aatteensa ja toiveensa eksyneet? Mitä hän oli unelmoinut ja mitä kaivannut ja itkenyt?

-- Huomenna ... palaavat ... ei, ei, tänään, minun täytyy päästä matkalle tänään, heti...

-- Mutta käykäähän toki taloon yöksi.

-- Ei, ei taloon, ei; matkalle, heti matkalle!

Kutsuja katsoi kummissaan Margareetan suurta levottomuutta ja mallittomuutta, kun hän melkein käsiään väännellen kiirehti rantaan ja tuskissaan vaati vaikka yhtä ainoata saattajaa sauvomaan itseään jokea ylöspäin ... hänen täytyi päästä heti matkalle. Ja ihmiset ajattelivat, että häntä pyhä intonsa noin ajaa työalalleen, ja hankkivat kiireesti hänelle saattajia. Mutta Margareeta seisoi koko ajan veneen vieressä, hänen katseensa pälyili arasti ylt'ympäri ja valtavasti aaltoili povi.

Sillä hän oivalsi nyt, että hän sittenkin oli ollut liian heikko näitä lapsuutensa muistoja unohtamaan, ja että se entisyys unelmineen olikin paljon väkevämpi kuin hän koskaan oli luullut ... sehän oli tempaissut hänet valtoimenaan mukaansa, riistänyt hänen ajatuksensa ja tunteensa kokonaan pois niiden varsinaiselta alalta luvattomille, rikollisille urille. Olihan hän langennut liitostaan jumalanäidin kanssa, kaihonnut ja itkenyt kadonneita maallisia unelmiaan, ja vieläkin, siinä seisoessaan, hänen oli niin vaikea niitä vastaan taistella, että hänen täytyi vääntää käsiään ja varoa silmiään sattumasta tuttuihin muistopaikkoihin. Pois, pois hänen täytyi päästä, pakoon noita voimakkaita muistoja, pakoon omaa heikkouttaan ja vietteleviä mietteitä, jotka uudelleen ja uudelleen salateitä hänen mieleensä kiertyivät!

Margareeta sauvoi itse miesten apuna, sitä välemmin ehtiäkseen etäälle Tornion suusta ja estääkseen muistojaan karkaamasta kielletyille aloille, mutta sitäkin tehdessään hän sai käydä alituisia käräjiä uppiniskaisten ajatustensa kanssa. Ja vasta kun venematka loppui ja hän taas yksin tunturin rinteitä myöten taivalsi vanhoja tuttuja lappalaiskyliään kohden, rauhoittui hänen mielensä ja asettuivat vähitellen kapinoitsevat tunteet. Mutta sittenkin hänen sielunsa tuntui ikäänkuin raukealta ja samealta, ei palannut siihen vanha, vahva luottamus eikä kirkas rauha, eikä hän tuntenut retkillään jumalanäidin läheistä apua eikä ohjausta niin selvästi kuin ennen. Hän koetti rukoilla usein ja pitkään, ja sillä hän mielelleen rauhan hankki, mutta harvoin hän niin hartaasti ja syvästi saattoi rukoukseensa vaipua, että hän olisi, niinkuin ennen, tuntenut välittömästi ja tuttavallisesti keskustelevansa korkean suojelijansa kanssa. Ja siksi hän nyt kaikkien voittojensa jälkeen raskain mielin ja masentunein toivein aloitti alusta vaikutuksensa lappalaisten joukossa.

IX.

Verestäessään ja vahvistaessaan ennen kylvämäänsä orasta lappalaisten keskuudessa Margareeta eteni tänä syksynä ja talvena aina Uudelle Joelle asti, -- oli kuin jokin ahdistus ja pelko olisi levottomasti ajanut hänet niin kauas pohjoiseen kuin suinkin. Siellä hän ei ollut ennemmin käynyt kuin kerran, ja hän tapasi siellä entisen kylvönsä kokonaan kuivuneena. Nämä köyhät kotalappalaiset olivat tuskallisessa taistelussaan elämisensä puolesta unohtaneet jokapäiväisiin ponnistuksiinsa hänen uudet oppinsa ja lupauksensa, he eivät enää luottaneet niininkään. Eihän uusi Jumala voinut heitä heidän hädässänsä auttaa paremmin kuin vanhatkaan, ja siksi Margareetan oli nyt niin vaikea saada uutta kylvöä idulle.

Hänen kylässä ollessaan sattui sen asukkaille nyt vielä aivan uusi, entistä ankarampi ja masentavampi kolaus, joka heidän hätänsä ja tuskansa nosti kukkuroilleen. Heidän kyläänsä saapui näet eräänä talvipäivänä aivan uusi, outo verottaja, joka heidät kiskoi aivan paljaiksi. Vienan rannoilta oli retkeilevä karjalaisjoukko ulontanut hiihtonsa aina tänne asti, missä sen yleensä ei ollut tapana liikkua. Vallattomina ja säälimättöminä nämä oudot miehet olivat kannattaneet lappalaisten kurjista majoista esiin kaikki, mitä näillä suinkin lie minkään arvoista ollut, ja kasanneet kuorma-ahkioihinsa eläintennahat ja puvut ja vyöt ja aseet, yksinpä keittokattilatkin ja kalanpyydykset. Mutta kaikkein pahinta ja huolettavinta oli kumminkin, että he mäelle patsaiden huippuun rakennetusta aitasta ryöstivät nekin veronahat, joita lappalaiset yhteisesti olivat säästelleet ja koonneet varsinaisia vuotuisia verottajiaan pirkkalaisia varten. Lappalaisraukat tiesivät, että Tornion pirkkalaisten veronkantajat olivat tuossa paikassa tulossa saataviaan perimään -- ja mitä heille silloin annetaan? Eivät ne taas ilman lähde, ne kiskovat vaikka säärykset ruumiilta ja nahat viimeisten ajoporojen selästä, sillä veronsa he vaativat, nuo ankarat miehet. Siitä oli lappalaisilla suurin tuska ja hätä, kun he nyt, karjalaisten vihdoin lähdettyä, avuttomina keskustelivat autioiksi ryöstetyissä kodissaan. He pudistelivat neuvottomina pyöreitä päitään ja heiluttivat edes takaisin lyhyviä, typykkäitä ruumiitaan istuessaan jalat ristissä lieden ympärillä. He puristelivat voimattomia nyrkkejään, mutta itkua teki kurkku.

Mutta toiset heistä hoilasivat ja hihkuilivat kotain ulkopuolella, kompastellen kinoksissa kyläraiteella. He olivat verottajaryöstäjiltä saaneet vähän viinaa, kipenen kukin, mutta siitä oli heidän heikko luontonsa kiihoittunut ja himo oli heissä saanut vallan. Ja he olivat ryöstäjille kantaneet kintaansa ja kallokkaansa ja puukkonsa ja suopunkinsa vaihtaen ne viinatilkkaan; lakkinsa ja peskinsäkin he olivat panneet likoon ja kärttäen seuranneet ryöstäjiään aina tunturille asti, tyydyttääkseen hillitöntä himoaan. Ja saatuaan päänsä täyteen he hoippuilivat nyt kinoksissa ja hoilasivat, tuntematta huolta tai surua, ja kaatuivat vihdoin nietoksiin nukkumaan.

Mutta toiset vielä valittelivat ja uikuttivat kodissaan tai näiden ulkopuolella ääneensä huudellen. He olivat koettaneet kätkeä kinoksiin tavaroitaan ryöstäjiltä, ja nämä olivat pieksemällä ja pihtipuristimilla pakottaneet heidät kaivamaan esiin kätkönsä, ja siksi heidän nyt kihelmöitsi sekä sielua että ruumista. Toiset olivat lappalaisille harvinaisella äkäpäisyydellä yritelleet ryöstäjiä suorastaan vastustellakin, ja nämä olivat siitä syystä heitä keihäillään ja kirveillään siksi komennelleet ja kutkutelleet, että verta vuoti aukinaisista haavoista hartioista ja käsivarsista, punaten karvaiset peskit ja pehmeäksi tallatun lumen. Näitä Margareeta hoiteli, pesi ja sitoi heidän haavojaan ja koetti lohdutella heidän toivottomiksi masentuneita mieliään, puhuen heille Jumalan armosta ja avusta. Mutta he eivät tahtoneet häntä kuulla, eivätkä hänen sanansa nyt pystyneet tämän kurjuuden lannistamiin lappalaisiin. Miksei ollut uusi Jumala heitä auttanut, kun vainolainen heitä noin julmasti ahdisteli, mitäpä hänen puoleensa kannatti enää kääntyäkään, yhtä hyvin heitä vanhat seidat suojelivat, ja ehkä paremmin.