Part 3

-- Ja siksi te hänet torniin viette! Hän on taas yksi niitä maalaisraukkoja, jotka tänne kaupunkiin erehtyvät, tuntematta teidän lakejanne. -- Ja Margareetan puoleen kääntyen hän kysyi: -- Eikö sinulla ole ketään tuttavaa koko kaupungissa?

Margareeta pudisti päätään, hän ei osannut vielä niin paljon kieltä, että oikein olisi voinut asemansa selittää. Mutta tuo ystävällinen eukko tarttui hänen käteensä:

-- Tule sitten minun majaani, saat siellä yösijan, ja saat hoitaa lapsiani ruoastasi...

Margareeta vietti sitten syksyn ja sydäntalven vartiosotamiehen matalassa majassa, ansaiten työllään ruokansa ja uudet kengät ja uuden sarkaisen mekon, joka häntä talvikylmältä paremmin suojasi. Mutta alituinen levottomuus hänen mieltään vaivasi, ja sisällinen ääni hänessä myötään hoki, että hänen oli taas lähdettävä matkalle. Sillä hän tunsi, että tänne jumalanäiti ei ollut tahtonut häntä pysäyttää, tämä ei ollut vielä hänen kutsumuksensa paikka. Ja kun talvenselän katkettua päivä taas rupesi lämpöisemmin paistamaan ja illat kävivät pitemmiksi, kasvoi hänessä tuo matkainto voittamattomaksi haluksi, ja hän ilmoitti emännälleen, että hänen taas oli lähdettävä taivaltaan jatkamaan. Eukko pudisteli päätään, kun ei Margareeta tiennyt selittää, minne hän kulki ja miksi, mutta antoi hänen silti mennä, sillä eihän häntä voinut pidättää. Hän saattoi tytön kaupungin portille ja toivotti siunausta hänen retkelleen.

Taas oli Margareeta taipaleella, taas jatkui vaellusta aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, eikä hän mielestään sittenkään saanut kyllin pitkiä päivämatkoja tehdyksi. Mutta ilomielellä hän vaelsi. Kevät oli taas tullut, kiuru kuului jo laulavan korkealla selkeässä ilmassa, hilpeästi porisivat puroset polun varrella ja suloista oli lepäillä päivänpaisteessa pälvipaikoilla suvisilla rinteillä.

Niin hän eräänä iltana päivän punertavana laskiessa saapui suuren, umpinaisen kivirakennuksen luo, joka sijaitsi korkealla järven törmällä. Muuri kiersi rakennuksen, vankkatekoinen portti oli suljettu, elävän liikettä ei näkynyt missään. Margareeta aikoi kulkea ohi, kauempana järven rannalla oleviin talonpoikaistaloihin yöksi päästäkseen, mutta häntä raukaisi nyt niin omituisesti, hänen täytyi pakostakin istahtaa portinviereiselle kivelle levähtämään. Ja päivä meni mailleen, eikä hän jaksanut nousta kylään kävelläkseen.

Siinä istuessaan hän kuuli silloin muurien sisäpuolelta ihmeellisen kaunista laulua, jonka sävelet kuin ennen korpikuusten humina hänen sydäntään väräyttelivät, ja hänet valtasi vastustamaton halu päästä sisälle lähemmältä tuota laulua kuullakseen. Hän nousi, läheni porttia ja kosketteli arasti sen pielessä olevaa liipasinta. Ja kohta, kuin taikavoimalla, raudoitettu petäjä aukeni ja ystävällinen naisääni kuului kutsuvan häntä sisälle.

-- Ole tervetullut, sinä pitkämatkainen vaeltaja, astu rohkeasti luostarimme rauhaisiin suojiin, sinua on odotettu täällä. Tule seuraamme, pyhän neitsyen valikoitu!

Paljon oli Margareeta matkoillaan saanut tuntea ja kokea korkeimman suurta suojelusta ja armoa, mutta nyt hän tunsi sen armon aivan ylenpalttisesti itseään ympäröivän. Häntä, köyhää, oppimatonta lappalaistyttöä, joka mielestään oli aivan arvoton ja ansioton jumalallista luottamusta nauttimaan, häntä oli suuressa luostarissa jo ennen hänen tuloaan odotettu, ja häntä tervehdittiin siellä kuin ylhäistä lähettilästä, -- sitä ei Margareeta voinut ymmärtää, ja nöyränä ja lapsellisena hän lankesi polvilleen ja kiitti hartaasti jumalanäitiä kaikesta hänen ohjauksestaan. Sillä nyt hän oivalsi, että tänne luostariin oli jumalanäiti juuri tahtonut hänet kuljettaa, tänne hartaudentöitä harjoittamaan ja valmistautumaan siihen korkeaan tehtävään, jota hän vielä ei tuntenut. Ei hän tiennyt, mikä se paikka oli, johon hän oli saapunut, eikä mitä hänen siellä tuli tehdä, mutta hän ei udellut, ei tiedustellut, nöyränä vain astui taluttajansa rinnalla suureen huoneeseen, jossa valo häikäisi hänen silmänsä. Hän näki edessään tuon kauniin, hurskaannäköisen naisen, joka häntä oli tervehtinyt, väljään, valkoiseen vaippaan puettuna ja päässä laaja huntu, joka hänen kasvonsa puoliksi peitti. Tämä häntä yhä kädestä talutti yli siloisen kivisillan ja asetti istumaan jakkaralle suuren pöydän kupeelle, jossa paloi vahakynttilöitä ja jonka yläpuolella seinällä oli kaunis ristiinnaulitun kuva. Ja hänen ympärilleen kokoontui vielä suuri joukko samanlaisia vaippoihin puettuja naisia, nuorempia ja vanhempia, jotka kaikki tervehtivät häntä tuttavallisesti ja hänen otsaansa suutelivat. Mutta tuo ensimmäinen heistä virkkoi vielä:

-- Ole tervetullut piiriimme, tässä näet sisaresi ympärilläsi, tässä on kotosi oleva, pyhän Birgitan suojeluksessa. Mikä on nimesi, lapseni?

-- Margareeta.

-- Jumalanäiti on sinut perille ohjannut, Margareeta. Sisaret, antakaa hoitoa nuorimmallemme, ja johdattakaa hänet sitten messuun jumalanäitiä kiittämään ja saapukaa sinne itsekin rukoilemaan uuden kasvattinne puolesta.

Margareetalta riisuttiin pois rääsyiset, likaiset matkamekkonsa ja hänen päälleen puettiin puhtaat, valkoiset vaatteet ja väljä vaippa heitettiin hänen hartioilleen. Kirkossa, johon hänet sitten vietiin, heijasti valo korkeista kynttilöistä kullattuihin pyhäinkuviin ja kirjailtuihin alttarikankaisiin, ja vienona soi siellä tuo sama harras, sointuva sävel, joka hänet tänne luostariin oli opastanut. Ja Margareetasta tuntui, että hän jo oli joutunut niihin ihaniin taivaisiin maihin, joista hänelle pappi oli kertonut, eikä hän voinut muuta -- siinä polvillaan alttarin edessä maatessaan -- kuin yksinkertaisesti kiittää jumalanäitiä, että tämä oli hänen retkensä ohjannut niin kauniiseen päähän ja hänelle niin suuren armon antanut.

Vielä soivat iltamessun sävelet Vadstenan kirkosta, kun uusi tulokas sieltä vietiin retkistään väsyneenä lepäämään pieneen puhtoiseen huoneeseen ja lämpöiselle, valkoiselle vuoteelle. Siinä makasi köyhä orpotyttö, tuntien sopusointua ja rauhaa sydämessään ja kuunnellen noita messun sulavia säveliä, joista hänelle tuntui soivan samoja ystävällisiä kuiskeita kuin ennen korpikuusen latvoista.

V.

Pyhän Birgitan perustaman Vadstenan luostarin kolmas abbedissa Ingegaard oli paaston aikana rukoillessaan ja pyhiä kirjoja tutkiessaan saanut varman tiedon, että hänellä oli luostariin odotettavissa köyhä, pitkämatkainen kerjäläistyttö, jonka jumalanäiti sinne lähetti omaan erityiseen palvelukseensa valmistautumaan ja jota sisarten oli luostarissa kasvatettava ja opetettava. Siksi Margareeta sinne vastaanotettiin kuin kaivattu sisar kotiinsa ja siksi häntä kohta ruvettiin luostarin elämään kasvattamaan ja harjoittamaan sen pyhään palvelukseen. Ja nöyrimpänä, hurskaimpana hurskasten joukossa hän antautui luostarin hiljaiseen hartauselämään koko sielullaan, koko palavalla innollaan. Sehän oli hänelle kuin uneksittua onnen aikaa. Saihan hän käyttää kaiken aikansa, päivänsä ja yönsä, seurusteluun jumalanäidin ja kaikkien pyhien miesten ja naisten kanssa ja yksinomaan vaipua sisälliseen mietiskelyyn. Hän oppi lukemaan ja luki kaikki pyhäin tarut ja marttyyrien historiat, hän oppi ulkoa pyhät kirjat ja legendat, ja rukoilemalla hän niitä ymmärtämään opetteli ja sieluunsa sulatteli.

Hurskas abbedissa häntä itse johti ja neuvoi ja pitkät puhteet hänen kanssaan valvoi hänen pienessä kopissaan ja puheli sielun ja autuuden asioista, vahvistaen hänen uskoaan ja luottamustaan kutsumukseensa. Ja pitkään Margareeta paastosi ja harjoitti laupeudentöitä, aina odotellen, mihin jumalanäiti häntä tahtoi käyttää.

Sitä kesti monta vuotta. Margareeta oli jo luostarissa käynyt läpi kaikki koetukset ja arvoasteet palvelevasta sisaresta nunnaan saakka. Hänet vihittiin juhlallisesti birgittiläisnunnaksi ja häntä pidettiin jo arvokkaimpana sisarten joukossa. Itse hän rupesi arvelemaan, että ehkä jumalanäiti olikin tahtonut häntä tätä luostarin rauhaisaa palvelusta varten valmistaa, ja muut sisaret jo kuiskailivat, että kenties joskus tapahtuisi se ihme, että halvasta lappalaistytöstä tulisi Vadstenan abbedissa, jossa toimessa muuten oli ollut vain ruhtinaallisia tai muuten valtakunnan ylhäisimpiä aatelisia rouvia ja neitosia.

Mutta hänessä itsessään vallitsi samalla levottomuus ja epävarmuuden tuska, ja kuta enemmän aika kului, sitä pitempään Margareeta rupesi paastoamaan ja sitä kauemmin hän yksinäisissä rukouksissaan viipyi. Hän anoi jumalanäidiltä selvyyttä, varmuutta kutsumuksestaan.

Näin rukoillen hän makasi eräänäkin kesäisenä yönä pyhän Birgitan kuvan edessä, luostarin perustajan, jonka paavi äsken oli pyhimykseksi julistanut. Sammuneen päivän himmeässä valossa hän katseli kauan, hartaasti ja rukoillen, tämän jalon naisen kauniita piirteitä, ja hän oli vähitellen noista kasvoista tuntevinaan samat lempeät juovat ja rauhaisat silmäykset, jotka hän niin selvästi muisti tuosta kesäisestä yöstä, jolloin hän Tornion poltetun kirkon portailla oli rukoillut. Ja hänestä ne elpyivät nuo kasvot, silmiin tuli elämän kiilto, ja taulun kalpea maali näytti muuttuvan lihaksi ja vereksi. Silloin hän rukoili yhä hartaammin, rukoili sydämensä koko hehkuvalla lämmöllä pyhää Birgittaa suomaan hänen mieleensä selvyyttä ja rauhaa.

Ja katso: kuvan huulet liikahtivat, ja kuin kaukaa kuului hiljainen ääni:

-- Vaikeampaan työhön olet kutsuttu, Margareeta, kuin luostarissa Jumalaa palvelemaan. Muista sukuasi ja heimoasi. Minun maassani on vielä pakanoita, joille ei ole koskaan kirkon oppia saarnattu, ja sinä olet tämän kansan lapsi. Sinut, heikon naisen, pyhä neitsyt on valinnut aseekseen, sinun kauttasi käännyttääkseen lappalaiset pakanat suureen, yhteiseen kirkkoonsa, ja siihen toimeen hän on sinua lapsuudestasi valmistanut. Nouse, lähde laajentamaan hänen kunniaansa kansasi joukossa, palvelemaan häntä siellä. Mutta muista, häntä yksin, sydäntäsi et saa jakaa! Nouse, Margareeta ja lähde!

Vielä samana yönä Margareeta kolkutti hiljaa abbedissan ovelle, jonka tämä auliisti hänelle avasi.

-- Äiti, minun täytyy lähteä, Jumala kutsuu minua.

-- Lapseni, neitsyt Maaria on sinulle puhunut?

-- Pyhän Birgitan kautta. Minun täytyy teidät jättää vielä tänä yönä.

-- Ja minne hän sinut lähettää?

-- Takaisin kansani keskuuteen.

Ja Margareeta kertoi, mitä luostarin suojeluspyhä oli hänelle käskenyt. Eikä abbedissa häntä ollenkaan vastustanut, sillä hän ymmärsi hänkin, että se oli Korkeimman tahto. Hän vain virkkoi:

-- Oppiaikasi on kulunut, sinä olet tehtävääsi kypsä. Siunattu ole sinä, jolle jumalanäiti niin suuren toimen on uskonut; hän on sinulle voimankin antava. Mutta raskaan ehdon hän on sinun kestettäväksesi pannut! Tiedä, maailma on viettelystä täysi ja vihollinen vainoaa joka askelella, jopa itsessäsikin, -- vaikea on ihmislapsen aina säilyttää sydämensä jakamattomana ja kiinnittää harrastuksensa yhäti yhtäälle. Oletko punninnut sitä?

-- Äiti, minulla ei ole maailmassa mitään, joka sydämeni jakaisi, ei sukua, ei ystäviä, ei ketään, joka minua kiinnittäisi.

-- Eikö ketään? Ehkä vain luulet niin. Punnitse tarkoin.

Hetkeksi Margareetan katse vaipui alas, mutta hän nosti sen taas puhtaana ja kirkkaana ja vastasi värähtämättömin äänin:

-- Ei ketään, äiti.

-- Uskosi on luja, siinä on väkevyytesi. Mene, lapseni, älä viivy, kun kutsumuksesi on selvä. Sinä olet oleva luostarimme kaunistus ja kunnia. Käy kirkkoon, vahvista sieluasi ja ole sitten matkalle valmis.

Kun Margareeta tuli kirkosta, abbedissa antoi hänelle muutamia suosituskirjeitä maalliselle esivallalle näytettäviksi ja erityisen suosituskirjeen Upsalan arkkipiispalle Henrikille, jota hän pyysi avustamaan tätä lappalaisten ensimmäistä lähetyssaarnaajaa hänen vaikeassa tehtävässään. Hän kertoi kirjeessään, kuinka pyhä neitsyt itse oli valinnut ja valmistanut Margareetan, heikon naisen, tähän lähetystoimeen ja hänelle usein ilmestyksissä puhunut, ja hän anoi piispalta tälle birgittalaissisarelle erityisen lupakirjan saarnata lappalaisille. Kaikki Vadstenan luostarin hurskaat sisaret saattoivat Margareetan luostarin portille, ja sen kirkosta kaikuivat kauniilta kesäiseen yöhön messun hartaat sävelet, kun hän loittoni yksinäiselle vaellukselleen.

VI.

Kesälinnut laulelivat tiepuolen lehtipuissa ja iloisesti lorisivat purot polun partaalla, jota Margareeta rohkein ja luottavin mielin yksin käveli. Hänen vaelluksensa ei ollut nyt enää, niinkuin luostariin tullessaan, vaistomaista eikä päämäärää tuntematonta, eikä hänen elämisensäkään ollut sattuman varassa. Kaikki aateliset ja papit kilpailivat toimittaessaan majaa ja ravintoa hurskaalle birgittiläisnunnalle, talonpojat soutivat hänet järvien yli ja satuloitsivat hevosensa hänelle ratsuksi. Niin hän saapui Upsalan vanhaan kuningaskaupunkiin ja kävi puhuttelemaan piispaa ja kirkon muita korkeita hengenmiehiä, kaniikkeja, dekaaneja ja prioreja. Heille hän kertoi aikeistaan ja kutsumuksestaan, kertoi jumalanäidin merkillisestä ohjauksesta ja antoi heille luettaviksi abbedissa Ingegaardin suosituskirjeet, pyytäen lupaa saada saarnata Lapin pakanoille ja opettaa näitä heimolaisiaan.

Hengenmiehet kuuntelivat hänen kertomuksiaan, mutta he pudistelivat päätään ja virkkoivat toisilleen:

-- Nainenko käännyttäjäksi, saarnamieheksi, lappalaisten apostoliksi!

Ja he tutkivat hänen oppiaan ja tietojaan ja kyselivät hänen sukuaan ja elämätään. Margareeta teki heille kaikesta selkoa, teki ujosti ja usein hämilleen joutuen, sillä hän oli vielä kaino ja arka. Mutta pyynnössään hän pysyi hartaasti ja koetti taivuttaa noita ylhäisiä hengellisiä herroja uskomaan näkyihinsä ja kutsumukseensa.

Mutta nämä puistelivat päätään ja keskustelivat epäillen keskenään:

-- Hän on nähnyt harhanäkyjä ja sairaita unikuvia, ei Jumala valitse hentoa naista apostolikseen. Eikä heikko nainen voi semmoista ehtoa pitää, jonka hän sanoo jumalanäidin määränneen. Me emme hänelle uskalla lupakirjaa antaa.

Kumminkin he jättivät Margareetan harmaittenveljesten priorin tarkemmin tutkittavaksi. Ja tämä häntä tutki ja pani koetukselle ja tuli samaan päätökseen.

-- Mene kotiisi, tyttöseni, palvele jumalanäitiä hiljaisuudessa, hän sinulle antaa rauhan.

Ja lupakirjaa saamatta, saamatta kirkolta oikeutta saarnata kansalleen, Margareetan oli poistuttava Upsalasta. Mutta hänellä oli luja usko. Lehdossa Fyris-joen varrella kaupungin ulkopuolella hän lankesi polvilleen, anoen lähettäjältään neuvoa, mitä hänen tuli tehdä. Ja siitä noustessaan lähti hän varmasti tietä pitkin astumaan. Hänellä oli selvä käsky lähteä opettamaan lappalaisia, ja hänen täytyi saada esivallalta oikeus suorittaa tuo korkea käsky. Siksi hän lähti matkalle esittämään asiataan valtakunnan hallitsijalle, mahtavalle kuningattarelle Margareetalle, jota hän oli kuullut mainittavan hurskaaksi ja jumalaapelkääväksi rouvaksi. Tämä asusti nyt Nyköpingissä; pitkä sinne oli matka ja outo, mutta sitä hän ei ajatellut, sillä korkeimman tahto johti hänen vaellustaan.

Kuningatar Margareeta, tuo toimekas ja tarmokas rouva, joka miehen jäntevyydellä piteli lujasti käsissään niitä ohjaksia, joilla hän oli Kalmarin liiton kautta ruvennut johtamaan kolmea pohjoista valtakuntaa yksissä valjaissa, neuvotteli parast'aikaa vanhan drotsetin Haakon Joninpojan kanssa suurten aikeittensa käytännöllisestä toteuttamisesta. Hänelle silloin ilmoitettiin, että eräs lappalaisnainen pyrki hänen puheilleen. Kuningattaren huomio kiintyi kohta tähän pyrkijään, ja hän kääntyi vanhan Haakonin puoleen virkahtaen:

-- Todella, olemmepa melkein unohtaneet, että meidän valtakunnassamme on lappalaisiakin. Mielelläni tahdon kerran tavata yhden senkin kansan edustajan.

Mutta vanha drotseti nauroi:

-- Siitä metsäläiskansasta emme taida paljon kostua, emmekä sen edustajastakaan.

Mutta kun Margareeta pääsi kuningattaren puheille ja esitti hänelle nöyrästi mutta selvästi aikeensa, kiintyi kuningattaren huomio yhä innokkaammin siihen, ja hän puhui vilkkaalla äänellä:

-- Niin, meidän valtakunnassa on vielä pakanoitakin, vieläpä sellaisia, joita tiedämme naapurimme novgorodilaisen kernaasti mielittelevän käsiinsä ja omaan uskoonsa. Mutta niitä tulee muistaa meidänkin.

Margareeta sai nyt vielä lähemmin kertoa asiansa. Mutta kun hän mainitsi, ettei Upsalan piispa ollut antanut hänelle lupakirjaa saarnata lappalaisille, kuningatar tiuskasi närkästyneenä:

-- Millä syyllä hän sen epäsi?

-- Kirkon ylhäiset herrat arvelivat, ettei Jumala valitse heikkoa naista aseekseen näin korkeita toimia suorittamaan.

Nunna punastui kainosti, mutta kuningatar oikaisi vartalonsa suoraksi ja virkkoi kiivaanlaisesti:

-- Jumala valitsee aseekseen kenet sopivaksi näkee, sukuun ja säätyyn katsomatta, kun hän kansoissa halunsa ilmaista tahtoo. Eikö hän ole katsonut naista arvokkaaksi kokoamaan yhteen Skandinavian rikkirevityt maat? -- Uskotko, nuori nunna, täydellisesti vaikeaan kutsumukseesi?

-- En ole hetkeäkään epäillyt, sittenkun jumalanäiti minut kutsui.

-- Siis olet hänen aseekseen arvokas. Meidän on oikeus ja velvollisuus pitää huolta alamaistemme saattamisesta kristinuskoon, vaikka vielä vastoin piispojenkin tahtoa. Mene, tee lappalaiskansan keskuudessa mitä voit, me sinulle lupakirjan annamme ja suositukset kaikille virkamiehillemme. Palvele uskollisesti Jumalaasi ja kuningatartasi, ja me olemme varmat, että työsi on siunausta kantava.

Kohta kirjoitutti kuningatar lupa- ja suosituskirjeet "sille lappalaisnaiselle Margareetalle, joka on aikeissa lähteä saarnaamaan Kristuksen pyhän kirkon oppia lappalaisten maakunnissa ja jota kaikki voudit ja käskynhaltijat tässä hänen luvallisessa ja kiitettävässä yrityksessään avustakoot". Julistettiinpa samalla vielä erityinen, kuninkaallinen käsky, että "kaikkien lappalaisten kaikissa meidän valtakunnissamme, minkä nimellisiä ovatkaan, tulee kääntyä pois vanhasta jumalattomasta ja kristitylle maalle arvottomasta pakanuudestaan yhteen yhteiseen kristilliseen oppiin". Nämä latinaiset pergamentit, joita niiden saaja ymmärsi yhtä vähän kuin se kansa, jonka käännyttämistä ne tarkoittivat, toimitettiin linnassa odottavalle nunnalle, ja tämä pääsi siten vihdoinkin lähtemään kaihotulle retkelleen, kaukaiseen Lapinmaahan, suurta kutsumustaan täyttämään.

VII.

Epäillen ja oudoksuen lappalaiset katselivat kummallista kulkijaa, joka syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän kotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis tarvinnut häntä kiskojaksi pelätä, eikä tämä matkalainen myöskään, niinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä eikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki laajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden, saapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden joukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä poronlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään kiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo vaeltava nainen -- niin he sopissa kuiskailivat --, joka ties' mistä ja mitä varten heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän Stallon palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hierautuu hävittääkseen sitten heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien syömäsijoille, mikä lie.

Ja lehdoissa poroaidoillaan kerääntyivät lappalaiset yhteen ja neuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie... Noidan voimalla tuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty eikä hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille eikä häntä eksytä metsänhaltiakaan rajattomilla erämailla. Ja he päättivät pyytää omat velhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan hänet pois koko heidän asuinmailtaan.

Mutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään kalaonni eivätkä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän porolaumoissaan, ja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja kun kuljeskeleva nainen oli jonkin aikaa heidän kylissään viipynyt ja heidän kanssaan seurustellut, he eivät häntä enää pelänneetkään eivätkä epäilleet. Hän puhutteli heitä lempeästi ja sävyisästi heidän omalla kielellään, puhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille ihania taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja armosta, niin että heidän herkät mielensä sulivat, ja heidän lapsensa varsinkin juoksivat vieraan jäljissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa he tosin eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti, vaikka hän puhuikin aivan heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he ymmärsivät, heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei elämä, jossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa elämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuuntelisivat ja sen käskyä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat, lämpöisemmät, rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat, joihin pirkkalaiset ja ruijalaiset ja Vienan karjalaiset eivät koskaan voisi saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä ryöstelemään, jossa eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa eikä kevättulva veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän sydämensä lämpenivät kuullessaan, että heilläkin vielä olisi odotettavissa pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaisisi, ja rauha ja sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan suojassa, jota Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti uskoa.

Mutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen ympärillä vielä paljon muutakin, mikä heidän mieleensä painui. Hän kertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti eläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin että he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin luolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen leipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja nämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät öisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkittaisiin siitä, mitä he nyt kärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä pyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.

Näin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet, heidän ystävänsä, ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa, pehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia kallokkaiksi, ja kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, he antoivat hänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen salolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen palveluksessa ja että korkeampi voima suojeli häntä.

Ja hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja. Eihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä, vaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtänyttä vetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä nietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalla nukkunut. Eivätpä edes pahat ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioittavasti kerrottiin lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton pirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä hätyyttelemään. Muuan pirkkalainen oli jo tarttunut tyttöön kiinni ja ruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen oma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykäissyt niin rutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli siihen paikkaan. Eivätkä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet hätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.

Sanoma tästä kiertelevästä naisesta levisi vähitellen kaikkien lappalaisten keskuuteen, ja jokaisessa uudessa kylässä, mihin hän tuli, lappalaiset kuuntelivat häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan mieleensä. Hän ei käskenyt heitä lyömään rikki noitarumpujaan eikä särkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, mutta kun häntä muutamina talvina oli kuunneltu, unohtuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja he rupesivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta opetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja siksi he häneen luottivat.