Part 2

Ensi vuodet, jotka tulvaveden tuoma lappalaistyttö vietti Tornion pirkkalaisten päällikön talossa, olivat siten olleet rauhan vuosia, eikä hän toisenlaisista ajoista mitään tiennytkään. Hän kuuli kyllä puhuttavan ryöstöretkistä ja kostoretkistä, mutta niiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Hiljaisia olivat pirkkalaiskylässä varsinkin pitkät, talviset päivät, jolloin kaikki miehiset miehet olivat syksystä kevääseen poissa talvihiihdoillaan ja jolloin vaimot vain pankoilla vääntelivät värttinöitään ja puhteita pitkään nukuttiin. Margareeta tottui silloin olemaan paljon yksin, istumaan omiin, hiljaisiin mietteisiinsä vaipuneena jossakin syrjäisessä sopessa, josta hän kuin hämärän läpi vain näki toimivain riennot ja puuhat. Siellä hän vietti ikäänkuin omaa, erikoista elämäänsä seurustellen niiden uusien ystäviensä kanssa, joihin pappi hänet oli tutustuttanut, joista hän unelmissaan ja mietteissään loi kuvat ja muodot ja joita hän puhutteli kuin omaisiaan. Sitenpä hän usein uneksi painavansa päänsä jumalanäidin pehmeään helmaan ja oli tuntevinaan, kuinka tämä hänen hiuksiaan hiveli. Mutta toisinaan hänet valtasi omituinen pakko kuulla muiltakin enemmän näistä ystävistään, ja silloin hän hiihti lahden yli pappilaan, jossa pappi hänen kysymyksiinsä vastasi ja häntä neuvoi ja opasti.

Tätä omaa erikoiselämäänsä hän jatkoi kesäisinkin paimenessa kulkiessaan ja lempiahoilla levätessään. Ja vielä sittenkin, kun hänet paimenen toimesta siirrettiin muihin kotoisiin töihin -- koska hän toisinaan liiaksi unohti sarvipäänsä -- oli kuin joku olisi houkutellut häntä sinne yksinäiselle aholle, ja sinne hän aina piiloon juoksi, kohta kun töiltään jouti, ja usein hän siellä viipyi iltaan myöhäiseen. Ihmiset hymähtelivät näille hänen yksinäisille retkilleen, mutta antoivat hänen vapaasti lymyillä: tuolla orpotytöllä oli nyt kerran oma luontonsa ja omat haaveensa; liian ujo hän näytti olevan muitten ikäistensä kanssa pelehtimään, siksi olkoon yksin.

Harvoin häntä toisten lasten leikeissä nähtiinkään. Toisinaan hän kyllä kuin kadehtien pysähtyi nurkan taa katsomaan, kun nämä äänekkäinä ilkamoivat ja iloisina juoksivat tanhualla tai jokiahteella, ja hänen teki mielensä silloin mukaan, teki niin, että silmä sameni ja hentoinen jalka vapisi. Mutta hän ei mennyt, tuntui kuin jokin olisi häntä pidättänyt, ja hän hiipi huoaten yksinäisyyteensä. Väliin vain kun Osmo, hänen tutuin kasvinkumppalinsa, juoksunsa lomasta tuli rajuna tempaisemaan hänet leikkiin, hän antautui täydellä innolla siihen, oli hilpeä ja vallaton ja ketterin koko joukosta, -- törmä helähti hänen iloista nauruaan, kun hän valtoimenaan kentällä kisaili. Ja hänen silmässään oli säteilevä kiilto, -- hänen poskillaan paloi puna ja hänen mielessään pulppusi riemu. Ja ihmetellen, melkein kateellisina, toiset tytöt virkkoivat:

-- Kas lappalaiskakaraa, kun elpyy ja vertyy!

-- Mihin unohtui nyt risti ja rukousnauha?

Siitä Margareeta kävi kohta araksi ja rupesi hiipimään pois. Mutta sattui silloin väliin, kun he venevalkamassa karkeloivat, että Osmo viskasi hänet veneeseen ja työnsi veneen virtaan, itse perään istahtaen, ja viiletti koskea alas. Silloin vasta huimaava ilo oikein täytti tytön mielen; hän katseli veden kuohuja ja laskijan varmaa kättä, eikä hän ensinkään pelännyt, vaan turvalliselta tuntui ja autuaalta.

Mutta tytöt rannalla hokivat:

-- Kas lappalaiskakaraa, kun liehakoi!

-- Jo unohtui pyhä neitsyt mielestä, kun Osmo vähän pääsi kierittelemään.

-- Mihinkäpä se pääsee luonnostaan hänkään!

Mutta kun he taas maihin pääsivät, juoksi tuo pistopuheiden haavoittama tyttö törmälle kuin vainoajaa pakoon, juoksi piennarta myöten metsän rintaan, juoksi metsäpolkua kauas salolle, ja sydäntä ahdisti ja itkua teki kurkku. Siellä hän heittäysi sammaleiselle mättäälle ja itki kuin suurta ilkityötä katuen. Mutta vasta kun hän oli vielä kauemmas juossut korpimaalle ja kankaalla kyynelensä kuiviin itkenyt, rauha palasi hänen mieleensä ja hänestä rupesi tuntumaan kodikkaalta entisten ystäväinsä, mielensä hiljaisten mietteiden, seurassa.

Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän yksinäisyyttä haki ja sitä paremmin hän suljetuissa tuumissaan viihtyi. Yhä harvemmin hän seurusteli muitten kanssa, Osmokin oli jo ruvennut miesten mukana talviretkillä kulkemaan. Ja hänestä tuntui, että hän pääsi yhä lähemmäs niitä henkiä, joista pappi oli hänelle niin kauniisti puhunut ja joista hän itselleen oli kuvat muodostanut. Hänelle oli tullut tavaksi istua iltakausia kivellä korven tiheimmän kuusikon liepeessä ja katsella latvain välistä siintävää taivasta ja kuunnella kuiskivaa huminaa, tuulen oksia heiluttaessa.

Tämä korpi oli hänelle jo tuttu koti, ja noita latvain kuiskeita hän kuunteli kuin kotoisia tarinoita. Niistä soi ikäänkuin sanoja ja säveliä, väliin kuin juhlallisia saarnoja ja messuja, väliin taas tuttavallista supatusta. Ja vaikka hän ei noita kuiskeita osannutkaan selittää eikä tulkita, nautti hän niitä kuunnellessaan, sillä niissä oli hänestä ystävällisyyttä ja lempeyttä, kehoitusta ja rohkaisua. Niillä tuntui noilla äänillä olevan jokin erityinen tarkoitus, ja siksi hän koetti niitä yhä hartaammin ymmärtää; joka päivä hän niitä olikin yhä selvemmin ymmärtävinään, ne kävivät yhä vakuuttavammiksi, yhä tuttavallisemmiksi, yhä viettelevämmiksi. Pyhä neitsyt hänelle noin kehtolaulun tapaan kuiskii, siitä hän oli varma...

-- Mutta mitä, oi mitä tahdot, pyhä äiti, minulle sanoa -- niin hän aina huolestuneena huokaili, -- milloin opetat minut selvästi puheesi ja tahtosi oivaltamaan? Ja suru mielessään hän yön lähetessä käveli yksinäisestä pyhätöstään, tuota kysymystään hän kotiin kulkiessaan aprikoi ja sitä hänen mielensä hautoi, kun hän aittaansa hiivittyään nukahti vuoteelleen.

Mutta hänen mielensä ei masentunut. Hän oli varma, että hän kerran oli vielä tuon huminapuheen ymmärtävä, ja se hänen uskoaan vahvisti. Noista kuulemistaan hän ei voinut kenellekään kertoa, ei kukaan olisi häntä käsittänyt, kotiväki olisi vielä entistä enemmän pilkannut lappalaistyttöä, jolla oli omat, kummalliset kuulonsakin. Kirkkoherralle hän joskus oli ruvennut kertomaan noista retkistään, mutta tämä oli käskenyt hänen vain rukoilla ja tehdä työtä ja säännöllisesti paastota. Ja siksi hänen täytyi yksin haaveitaan hautoa, siksi hänen oli salattava toiveensa ja aavistuksensa ja kätkettävä poveensa mielensä laineiset huolet, itsekseen hiljaa sydämessään koetettava niitä selventää ja odotettava ratkaisun hetkeä.

Ja vuosia kului. Tyttö kasvoi immeksi, kauniiksi, korkeakasvuiseksi immeksi, jota pirkkalaisnuorukaiset mielihyvin katselivat, mutta joka ei heidän helliin silmäyksiinsä vastannut, paeten arkana imarteluja ja hyväilyjä. Ja pirkkalaispojat virkkoivat toisilleen:

-- Hän on korea tyttö, mutta vähän löylynlyömä!

-- Ja se on vahinko, siitä saisi muuten hyvän emännän.

Mutta Osmo nyökäytti veitikkamaisesti päätään, virkkaen:

-- Malttakaahan pojat, vielä se siitä kesyttyy, kunhan hänen aikansa on tullut!

Mutta tyttö ei kesyttynyt, yhä aremmaksi kävi. Eräänä suvisena sunnuntaina hän oli ollut kirkossa ja toisten sieltä jo lähdettyä yksin vielä jäänyt polvilleen makaamaan jumalanäidin kuvan eteen. Kun hän sieltä vihdoin yksin palasi, oli kylän väki tapansa mukaan kerääntynyt jokiahteelle kisailemaan ja pojat koettivat viittoa häntäkin sinne mukaansa; tuokioksi hän jo pysähtyikin katselemaan, kuinka hilpeältä näytti juhlapukuinen joukko ja kuinka ylpeästi uusi vaskivyö kimalteli erään rotevan nuorukaisen uumilla. Mutta samassa hän hytkähti, jatkoi kiireesti matkaansa ometan taitse ja kesannon poikki metsänrintaan, josta hän omaa polkuaan kiirehti tutulle aholleen. Hänen mielensä oli tavallistakin raskaampi tänään, ja hervotonna hän viskausi mättäälle, ja nukahti heti siihen päivänpaisteiselle sammalelle. Unissaan oli hän odottavinaan neitsyt Maarian soutavan hänen luokseen lahden takaa; sieltä soutikin vene, mutta pyhää neitsyttä siinä ei ollut, siinä oli nuorukainen, uumillaan Osmon uusi vaskivyö ja tuohipää puukko...

Hän heräsi, säikähti omia syntisiä mielikuviaan, jotka estivät häntä kyllin hartaasti kiinnittämästä mieltään sen suuren arvoituksen selvittämiseen, johon hän tunsi elämänsä kaihotun salaisuuden kätkeytyvän. Mutta samassa hän tunsi lohdutustakin ja iloa. Hän kuuli näet taas korpikuusten tuttavallisesti humisevan ja nuo kuiskeet tuntuivat tänään niin omituisen selvä-äänisiltä, että hän melkein saattoi niistä erottaa äänteitä ja sanoja ja rohkaisevia kehoituksia. Hän tunsi varmasti hyvien henkien liitelevän ympärillään, mutta niiden tarkoitusta, niiden käskyjä hän ei vieläkään voinut oivaltaa. Ja taas tuska valtasi hänen mielensä, hän koetti pinnistää kaikki aistinsa, jännittää koko henkensä herkkyyden ymmärtääkseen noita outoja sanoja; hän väänteli ristityitä käsiään, hän lankesi polvilleen ja kätki päänsä sammaliin ja rukoili, hän kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohden ja rukoili, rukoili hartaasti:

-- Pyhä neitsyt, kallis jumalanäiti, mitä, oi mitä tahdot minulle sanoa? Minä tunnen sinut luonani, oi, minä ymmärrän kyllä, että sinulla on minulle annettavana käsky, viesti tai nuhde, mutta minä en tahtoasi tajua. Pyhä neitsyt, auta minua, minä olen niin tyhmä, niin oppimaton, niin syntinen; mutta jos minulle luottamuksesi aiot antaa, avaa kuurot korvani... Kuiskaa selvemmin, kuiskaa kuultavasti...

Hän rukoili kauan, kyynelet valuivat verestävistä silmistä ja poskilla paloi tuskan ja kiihkon puna. Hän rukoili niin hartaasti, että hänen voimansa herpautuivat, polvensa väsyivät ja käsivartensa vaipuivat alas. Ja taas hän silmilleen laskeutui sammaleiselle kalliolle, maaten siinä kuin horroksissaan. Mutta korpikuuset tyynesti humisivat.

Niin kului hetki.

Mutta latvat heilahtivat, humina kiihtyi ja selvemmin soi korpikuusten ääni. Silmillään makaava tyttö luki siitä jo yhtäjaksoiset, tajuttavat, lempeät sanat:

-- Kotiisi, Margareeta, kotiisi! Siellä kuulet käskyni, tajuat tahtoni. Kotiisi, Margareeta, kotiisi!

Yöksi oli vaihtumassa kesäinen ilta, korkeimpia latvoja vain kultasi päivä ja painui pian niidenkin taa. Varjot kankaalla kävivät tummiksi, metsä musteni ja sekeinen taivas oli kelmeä. Silloin nousi neitonen sammaleiselta kalliolta, nousi kirkastetuin, kiitollisin kasvoin, mieli vahvistuneena ja varmana ja sydämessä tyyneys ja onni. Ja kiireisin askelin hän lähti kävelemään salolta kylää kohden. Tuttu oli polku, pimeässäkään hänen jalkansa ei horjahtanut, ja juosten hän paransi vauhtiaan, kuta lähemmäs kylää hän joutui. Sillä olihan hän menossa aukaisemaan elämänsä arvoitusta.

Jo kumottivat vainiot aukenevassa metsässä ja etäämmältä siinsi joen kuultava pinta. Mutta tyttö pysähtyi, kääntyi, katsoi ympärilleen, katsoi, oliko hän kulkenut harhaan...

Sillä mikä oli tuo paikka? Hän ei nähnyt taloa jokiahteella, ei riihtä pellon kupeella, ei omettaa, ei saunaa törmän rinteellä. Mutta paksu savu tuprahti häntä vastaan, ja kun sen tuuli viskasi syrjään, näkyi sillä paikalla, missä talo oli ollut, laaja, hehkuva hiillos, josta tuuli aina toisinaan leimahutti liekin korkealle ilmaan hiiltyneiden hirsien lomitse. Arastellen tyttö astui lähemmäs. Mustana törrötti kiuas, talo oli palanut poroksi, porona olivat kaikki ulkohuoneetkin. Ja siltä näytti kuin olisivat kaikki asukkaatkin samaan nuotioon palaneet, sillä elävän ääntä ei kuulunut mistään, kaikki oli autiota ja kuollutta.

Pelästyneenä, horjuvin askelin Margareeta lähti kiertämään talon raunioita. Jokipuolella, hiiltyneiden kekäleiden välissä, hän näki talon ruotiukon kuolleena makaavan, kyljessä ammottava haava; ja hiiltyneestä lihasta lähti katkera käry... Kauhistuneena Margareeta pakeni rantaan. Veneet olivat poissa teloilta, vesirajassa makasi hieho, jolla oli keihään haava lapaluiden välissä, ja se latki raukeana vettä, katsellen rukoilevin silmin yksinäistä kulkijaa...

Missä muu karja, missä koirat, missä ihmiset kaikki? Tapetutko, poltetutko nekin, vai ovatko paenneet naapuritaloihin? Hän katseli pitkin ahdetta ylöspäin: talojen paikoilta näkyi yöpimeässä leimahtavan sammuvia rovioita ja punaisilta hehkuvia hiilloksia, ja säkeniä tupsahti aina toisinaan sakea rypäle syyskesän tummennutta yötaivasta kohden. Mutta luonnossa oli kaikki äänetöntä ja kuollutta; ainoastaan kaukaa kylänpäästä kuului väliin jokin koira pitkään, surumielisesti ja haikeasti ulvahtelevan.

Hätä valtasi orpotytön mielen, sanomaton tuska ja hätä.

-- Sitäkö varten, -- niin kuiskasi hän autiolla törmällä, -- sitäkö varten käskit, jumalanäiti, minun kiirehtiä kotiini, että näkisin kaiken tämän hävityksen kauheuden, kuolon kamalan kuvan, että yksin jäisin yöksi seisomaan tähän raunioiden ja raatojen keskelle, yksin poltettuun ja autioon kylään! Sitäkö varten, että jo toisen kerran tuntisin itseni aivan orvoksi ja yksinäiseksi autiossa maailmassa.

Ja hän mietti, että kenties jumalanäiti ei ollutkaan hänelle korpikuusesta kuiskannut, ehkä ne olivat samat pahat manalan vallat, jotka tämän hävityksen olivat toimeenpanneet ja ilkkuneet hänen herkkyydelleen. Margareeta vapisi, sillä hän epäili, hän pelkäsi ja hän kaipasi lohdutusta. Hän olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei voinut koota ajatuksiaan siinä savuavain raunioiden keskessä. Ja hän lähti juoksemaan, juoksemaan pakoon; juostessaan hänelle tuli mieleen, että hänen oli paettava kirkkoon, ja siksi hän lähti yöpimeässä kiertämään lahden pohjan kautta vastaiselle rannalle. Pyhässä huoneessa tahtoi hän kysyä jumalanäidin neuvoa, tiedustella hänen tahtoaan, hurskaalle opetusisälleen hän tahtoi kertoa kaikki kuulonsa ja huolensa ja saada lohdutusta ja suojaa.

Läähättäen hän läheni vihdoin kirkonmäkeä, jonka rinteellä pappila sijaitsi. Mutta hän ei löytänyt pappilaa -- se oli poissa, poltettu sekin. Ja kun hän nousi mäelle, ei kumottanut enää kirkkokaan kelmeää taivasta vastaan, vaan savuavia, kylmeneviä raunioita hän senkin paikalta löysi. Kaikki tuhoava hävitys oli poroksi polttanut pyhät huoneetkin, ja äänetöntä oli niidenkin ympärystä. Eikä elävää näkynyt missään, ei asukkaita eikä hävittäjiä. Kuka hävittäjä oli ollut ja minne hän oli mennyt, sitä ei Margareeta tiennyt: oliko se ollut vanha verivihollinen karjalainen vai kiskomisista kiusaantunut lappalainen, -- jälkensä se oli jättänyt, itse poistunut autiosta kylästä.

Uupumus ja mielenahdistus raukaisivat yksinäisen, hentoisen immen, ja hän vaipui hervotonna istumaan raunioiksi ja kekäleiksi suistuneen kirkon kiviselle portaalle, kätkien kasvonsa kämmeniinsä. Ei hän tiennyt, minne hänen oli mentävä ja mitä tehtävä; jumalanäidin tarkoitusta hän ei vieläkään tajunnut, ja turhaan hän rukoillakin koetti.

Mutta siinä maatessaan -- valvovanako vai nukkuvana, sitä hän ei tiennyt -- hänestä näytti äkkiä lepikon rinne rannasta valkenevan ja aukenevan, ja sieltä astui valkopukuinen, lempeäkasvoinen nainen verkalleen ja kuulumattomin askelin hänen luokseen, pysähtyi hiillostuvalle rauniolle ja sieltä hänelle siunaten kättään ojensi. Ja hän kuuli äänen, tuon saman, metsän huminasta tutun, lempeän äänen, joka hänelle puhui:

-- Nouse, Margareeta, lähde kävelemään, taival on edessäsi pitkä. Nouse, Margareeta, ja lähde!

Ja kiviportaalla makaava neitonen tajusi, että hänen oli lähdettävä taipaleelle. Mutta nöyrästi hän kysyi:

-- Pyhä neitsyt, mihin tahdot minua käyttää?

-- Sinut olen syntymästäsi valmistanut suureen tehtävään, jonka aikoinaan sinulle ilmoitan, vastasi henki ja kohotti käsivartensa pystyyn. -- Mutta nyt sinun on lähdettävä tuohon kutsumukseesi valmistautumaan. Nouse, Margareeta, sinulla ei ole täällä sukua, ei vanhempia, ei ketään, joka sinua maailmaan sitoo, kaikista sinut olen erottanut, sillä sinun elämäsi on yksinomaan minun palvelukseeni pyhitettävä. Mutta muista: _yksinomaan minun_, ei saa olla mitään maallisia siteitä, ajatuksiasi ja tunteitasi ei saa kiinnittää mikään muu kuin tehtäväsi, jos tahdot olla arvokas ase siihen korkeaan kutsumukseen, johon sinut olen valinnut. Sen kun muistat, minä suojanasi pysyn. Siis nouse, Margareeta, ja lähde!

Margareeta notkisti nöyrästi päänsä. Mutta kun hän sen siitä nosti ja silmänsä avasi, hän ei nähnyt rannasta päin muuta kuin sarastavan päivän ensimmäisten, kelmeäin säteiden leikkivän lepikon latvoissa öisten usvain keskellä. Hän karahti pystyyn, hän hieroi silmiään, mutta ei nähnyt muuta. Koillinen ruskotti helakkana, ja jo ehtivät nousevan auringon ensi säteet hänen luokseen kiviportaalle ja tuntuivat ikäänkuin viittovan häntä rannalle päin. Ja verkalleen hän lähti sinne kävelemään lepikon halki, josta hän äsken oli nähnyt valkoisen naisen nousevan.

Joella oli vielä sumua, sen peitossa olivat vastapäiset rannat, ja yökylmä puistatti neitosta. Mutta hän astui edelleen, polku vei rantaan, ja polun päässä oli lehväin lomassa vene, airot valmiina soudettaviksi. Ja hän rupesi rivakasti soutamaan keskelle sumua, tietämättä minne kääntyisi; mutta vene kulki varmasti määrättyyn suuntaan, poikki läntisen jokihaaran. Hänen kotvan soudettuaan oli ranta vastassa, ja siitä johti taas polku ylös törmälle, ja sitä myöten hän lähti astumaan. Mutta törmälle päästyään hän loi vielä katseen sumuiselle joelle. Aamutuulen hengähdys puhdisti juuri silloin usvan pois Suensaaren rannalta, ja hän näki vielä kerran päivänpaisteisina nuo tutut lehdot ja valkamapaikat, ja tuokion tuntui siltä kuin jokin kaipauksen välähdys olisi lennähtänyt läpi hänen rauhaa täynnä olevan sydämensä...

Mutta se tunne karkasi samassa, ja hän lähti jatkamaan matkaansa, aloittamaan pitkää taivaltaan. Yksin hän käveli, yksin ilman evästä, ilman matkalaukkua, käveli outoa päämäärää kohti, ainoana viittanaan jumalanäidin selvä käsky, jota hän tahtoi totella.

IV.

Palaneessa pirkkalaiskylässä ei kadonnutta lappalaistyttöä kukaan muistanut kaivata. Kun vainolaisten käsistä pakoon päässeet asukkaat hävityksen jälkeen varoskellen palasivat piilopaikoistaan metsistä ja meren saarista poltettuun kylään, oli joka talossa niin monta vainajaa tai vangiksi vietyä surtavaa, ettei orpotytön katoamiseen keneltäkään riittänyt ajatustakaan, ja kun hänestä myöhemmin tuli puhe, päätettiin karjalaisten vieneen hänet saaliinaan. Pirkkalaisten oli ruvettava puuhaamaan uusia pirttejä vanhojen raunioille, uutta karjaa ja uusia kalastusneuvoja ja ennen kaikkea uutta kostoretkeä vainolaisten kyliin, Vienan rannoille.

Mutta Margareeta, totellen jumalanäidin käskyä, joka hänen mieltänsä rohkaisi, käveli yksin tuntematonta taivalta, tietämättä minne hänen polkunsa johti ja missä hän matkansa päämäärän löytäisi. Eikä hän aamulla taipaleelle lähtiessään koskaan tiennyt, mihin hän illalla yöpyisi, eikä mistä hän päivällisensä saisi, mutta se ei häntä huolettanut, rohkeasti ja väsymättä hän käveli eteenpäin. Olihan pyhä neitsyt luvannut häntä suojella, ja siihen hän turvallisesti luotti.

Outoja olivat maat. Synkkien metsien läpi oli hänen käveltävä, laajojen kankaiden, aavojen suomaiden; usein oli edessä leveitä jokiakin tai puroja tai virtoja. Mutta jylhimmässäkin metsässä varma polku johti häntä eteenpäin; kun pohjaton suo tuli vastaan, oli sen reunassa aina häntä varten varattuna sukset, ja pilkat viittasivat matkan suunnan. Ja jokien rannoilta löytyi vene pajukon lomasta ja purojen yli oli portaaksi kaatunut honka. Kun sadekuuro nousi, oli polun partaalla aina jokin leveäoksainen kuusi, jonka alla kuivana säilyi, ja kun helteessä janotti, löytyi laakson notkosta varmasti kirkassilmäinen lähde, ja, lipin hän itse kiskoi koivun kyljestä.

Yöksi hän tavallisesti ehti asutuille seuduille, sai yösijaa, sai ruokaa, ja evääksikin hän sai aamulla lähtiessään usein kyrsän tai kapahauen. Outoa oli tuo kansa, sen kieli muuttui vähitellen aivan vieraaksi, eikä hän osannut ihmisille tarpeitaan ilmoittaa. Mutta silti hänet ihmiset hyvästi ymmärsivät, olivat avuliaita ja anteliaita, hoitivat häntä kuin odotettua vierasta. Väliin hän kyläpaikoilla lepäsi päivän tai pari, mutta enempää hän ei malttanut, sillä hän ikävöi tuntemattomaan matkanpäähän. Usein hän kumminkin yöpyi taipaleellekin, mutta kuiva oli siinä kangas hänen maatakseen ja sammaleinen vuode oli pehmyt. Ja jos eväs loppui kesken autiolla aholla, oli hän varma, että löytäisi ahon alta notkosta mehevän marjikon, josta hän levätessään sai kyllältään syödä. Ja hän oivalsi, että Jumala hänen matkaansa opasti ja auttoi.

Mutta toisinaan, kun viikkoja kului ja matkaa yhä jatkui, valtasi sittenkin epäilys hänen mielensä, ja toivottomana hän istui silloin tiepuoleen ja taipaleensa autiutta aprikoi. Ja synkältä näytti silloin maailma ja peloittavalta syksyinen luonto. Niin istui hän kerrankin vesiperäisen ojan partaalla lepuutellen ajettuneita jalkojaan, joita suojaamasta hänen torniolaiset lapikkaansa jo aikoja sitten olivat kuluneet puhki, vaikka niitä nyt juuri olisi tarvittu, kun syksy kävi kolakaksi ja maa oli routainen ja kylmä. Hän katseli jalkojaan, jotka olivat haavoissa, ja hänen ruumiinsa värisi vilusta, eikä hän tiennyt, miten hän siitä matkaansa jatkaisi. Mutta siinä istuessaan hän näki jäljessään astuvan harmaapartaisen vanhuksen, joka aivan kutsumatta asettui hänen viereensä lepäämään ja häntä ystävällisesti puhutteli sillä uudella kielellä, jota hän jo muutamia sanoja oli oppinut. Ukko häntä neuvoi pesemään jalkansa ojan raikkaassa vedessä ja antoi hänelle koivunmahlasta valmistamaansa voidetta, millä voidella sierottumia ja haavoja. Ja siinä levätessä hän paikkasi Margareetan lapikkaatkin, vaikka tytöllä ei ollut hänelle mitään palkkioksi antaa, ystävällisesti vain hymyili, kun tyttö häntä nöyrästi kiitteli. -- Sinulla on taival pitkä ja tehtävää on paljon, virkkoi hän, -- minun matkani on pian lopussa, siksi sinua kernaasti autan.

Ja kun tyttö selitti, ettei hän itsekään tiennyt, kuinka pitkä taival hänellä vielä oli, vastasi vanhus vain:

-- Matkasi on pitkä ja tie kivinen ja routainen, mutta kun huolen pidät, ettet tieltä eksy, kyllä päämääräsi löydät.

Yhdessä he siitä sitten matkaa jatkoivat, kunnes saapuivat tiheään asutuille paikoille, missä talo oli talon vieressä ja ihmisiä kuhisi kuin muurahaiskeossa.

Se oli kaupunki, niin Margareetalle kerrottiin, jossa ihmiset asuivat yhdessä ahtaalla alalla saartavain muurien sisässä. Mutta noilla ihmisillä näytti kaikilla täällä olevan niin kiire, ja niin kylminä ja katsettakaan matkamieheen luomatta he huristivat ohi, että hänestä tuntui täällä paljon turvattomammalta ja yksinäisemmältä kuin pitkillä taipaleillaan autioilla ahoilla. Nuo kaupunkilaiset olivat niin kalpeita kasvoiltaan ja hentoisia ja verettömiä, ja niin hienoissa vaatteissa he kulkivat, että Margareeta, häveten karkeaa, rikkinäistä mekkoaan, lyyhisiihe erääseen muurin onkaloon piiloon, suruissaan miettimään, että tännekö jumalanäiti hänet olikin lähettänyt. Ja ilta hämärsi ja yö läheni -- syksyinen, sateinen yö, eikä hän tiennyt, mistä lähteä majapaikkaa etsimään, vaikka talo oli talon vieressä. Ja hänen siinä lymyillessään hänen luokseen tuli miehiä, joilla oli leveät vyöt ja miekat vöissä ja käsissään keihäät, häneltä kysymään, mikä hän oli ja mistä ja minne hän oli matkalla. Ja kun hän ei tätä voinut selittää, he hänelle uhaten sanoivat, että kaupungissa ei saa oleskella, jos ei ole jotakin tointa, jos ei kuulu johonkin luvalliseen ammattiin tai johonkin kaupungin porvarilliseen talokuntaan. Hätä tuli tytölle, kun he hänelle näitä ankarasti puhuivat ja vaativat häntä tekemään tiliä retkistään. Toinen vartiosotamiehistä yritti jo hänen käsivarteensa tarttumaan, hänet torniin viedäkseen.

Mutta silloin tuli vartiomiesten luo toisen vaimo, tuoden miehille iltajuomaksi kipollisen kuumaa olutta ja sarkaisen mekon sateen varalta, ja tämä nainen pysähtyi siihen miesten juodessa hetkeksi katsomaan hätääntynyttä, yksinäistä tyttöä, jota näin ankarasti tutkittiin, ja hänen kävi tyttöparkaa sääli.

-- Mihin te tuota maalaistyllykkää olette viemässä? hän kysyi miehiltä.

-- Mihin! Emmehän voi häntä tähän muurinsoppeen jättää yöksi, se ei ole kaupungin laissa sallittu, ja tällä naisella ei ole täällä ammattia eikä majapaikkaa...

-- Eikä mitään varoja kaupungin kievariinkaan mennäkseen, lisäsi toinen.

Mutta nainen suutahti: