Part 11

Ovelta hän valaisi soihdullaan vuodetta ja katsoi vankia. Tämä kierittelihe ja kääntelihe siinä rahilla kuin tuskissaan, katsoi arasti ovelle, näytti odottavan, mutta samalla pelkäävän; palavat silmät tuijottivat verestävinä ja intohimoisina lähenevää liekkiä. Mutta kun tulija astui lähemmäs ja Mariina tunsi nuoren tuomarin vakavat piirteet, hän vetäytyi kuin säikähtyneenä peremmäs makuurahilleen ja siveli kasvojaan, ikäänkuin selventääkseen ajatuksiaan ... tätä tulokasta hän ei näyttänyt ollenkaan odottaneen. Ja hän kohottausi pystyyn ja kalisti kahleitaan, ikäänkuin vakuuttuakseen, että hän valvoi eikä nukkunut.

Olli pisti soihdun seinänrakoon ja seisoi hetkisen neuvotonna, itsekin ihmetellen, mitä hän täällä oikeastaan teki keskellä yötä. Sitten hän astui päättävästi Mariinan eteen, katsoi tätä vakavasti silmiin ja virkkoi:

-- Mariina, minä olen tuomarisi ja sen vuoksi tahdon täyden selvyyden asiastasi, ennen kuin tuomiosi langetan. Minä tiedän, että sinä et ole mielenvikainen etkä toimi muitten houkutuksesta. Mutta sinä olet kiusaantunut, rääkkääntynyt, väsynyt elämään, tunnusta pois, sinä tahdot kuolla, kuolla roviolla!

Vanki vapisi:

-- Roviolla ... kuolla ... ei, minä pelkään kuolemaa, minä en tahdo palaa, en, en...

-- Mutta omat kertomuksesi ja tunnustuksesi vievät sinut roviolle, ymmärräthän sen, -- sinä pyrit sinne tahallasi! Ja kumminkin sinä tiedät, että se, mitä kerrot, on perätöntä, kuvittelua, jolla tahdot peloitella ihmisiä. Sinä tiedät olevasi viaton, mutta luulottelet omistavasi pahain henkien mahtivallan ... älä kiellä, minä tiedän sen. Minun täytyy langettaa tuomiosi ja minä teen sen, älä epäilekään sitä. Mutta minä tahdon tietää totuuden, tietää kerrankin varman totuuden. Sen vuoksi: tunnusta minulle, minulle yksityisesti, että kaikki, mitä oikeuden edessä olet kertonut tuttavuudestasi paholaisen kanssa, on omaa keksintöäsi, kuvitteluasi...

Vanki huokaili, ei näyttänyt kysymystä täysin tajuavan.

-- Herra tuomari, mitä te vaaditte?

-- Totuutta. Tunnusta, että et ole koskaan paholaista nähnyt muuta kuin unissasi, etkä ole hänen asunnossaan käynyt.

-- En voi, en uskalla, hän minua taas siitä kurittaisi. Hän oli äskenkin luonani ... on ehkä nytkin ... enhän tiedä, kuka tekään olette...

Mariina vapisi kuin lehti, hiki pursui hänen takkuisen tukkansa alta, ja verestävin, palavin silmin hän tuijotti arasti tuomaria, vetäytyen yhä peremmäs makuurahillaan.

Mutta tuo ei nuorta tuomaria lamauttanut, se vain terästi häntä yhä innokkaammaksi yrityksessään paljastaa vangin perättömät luulottelut.

-- Sinä pelkäät minua, luulet minua paholaiseksi, puhui hän. -- Mutta katso minua tarkoin, minussa on lihaa ja verta, minä en ole mikään näköhäiriö, niinkuin musta tuttavasi. Koskettele kättäni, katso silmiäni... Onko paholainen sinulle ennen ilmestynyt tällaisena, elävänä, näkyvänä, ääneensä puhuvana...?

Mariina katsoi silmät selällään, näytti epäilevän omia epäilyksiään ja laski päänsä alas, ikäänkuin vapaammin ajatellakseen. Ja puoliääneen hän puhui:

-- Hän on tullut luokseni mustan koiran muodossa ja nuollut hipiääni... Hän on seisonut mustassa kauhtanassa vuoteeni vieressä ja minua puhutellut ... ja hän on käteeni tarttunut ja taluttanut minut ulos pimeään yöhön. Olen lentänyt hänen kanssaan pakkasen läpi ja tuntenut järvien kohdalla jäiset viimat ... ei, ei, se ei ole ollut luulottelua. Olen palvellut hänen talossaan, kantanut hänelle olutta ja maannut hänen vieressään... Ja siellä olen nähnyt voudin pyyhkivän hikeä otsaltaan ja lukkarin emännän olen nähnyt vääntävän raskasta käsikiveä... Mutta se on ollut toisenlaista kuin nyt, se on totta, kaikki hämärää, häilyvää...

-- Siksi, että silloin olet nähnyt unta. Huomaa se itse, sinä olet silloin maannut saunassasi. Nyt valvot, nyt on todellisuus.

Mariina huokasi:

-- Niin, minä olen maannut saunassani, mutta olen sittenkin ollut poissa. Se on varmaa, se on totta...

Nyt menetti nuori tuomari viimeisenkin toivonsa, hän väänsi käsiään ja repi tukkaansa ja huudahti:

-- Onneton nainen, sinä olet sairas! Toivotko vai pelkäätkö tuota tuttavaasi?

-- Pelkään, pelkään, hän koettaa minua pahuuteen vietellä, ja minä en sitä tahtoisi. Nytkin hän minua ahdistaa ja minä en jaksa enää, en jaksa... Menkää, jättäkää minut, armahtakaa minua!

-- Sinä hourit, luulet minua piruksi. Luepa nuo renkaat vitjastasi, montako niitä on ... lue ääneen!

-- Kolme, neljä ... kahdeksan, yhdeksän ... ei, minä en tahdo häntä surmata ... Ei, herra tuomari, minä en voi valehdella, minä olen hänen vallassaan, enkä pääse siitä koskaan irti ... en koskaan...

-- Siis tuomion täytyy langeta, se on oma tahtosi, sinä toivot roviota...

-- Roviota, oi, minä tunnen sen polttavan luitani ... ei, minä olen viaton, en tahdo kuolla... Ja kumminkin ... hän kuolee ... sitä ei voi enää auttaa, sitä ei voi auttaa mikään...

Hetkisen Mariina huokaili syvään, rinta kohosi ja laskeusi valtavasti. Ja sitten hän kuin tuskaisena kuiskasi:

-- Se on tapahtunut, hän on kuollut, hän makaa liikahtamattomana, tönkkönä ... ja minun täytyy siitä kuolema kärsiä...

Hän lepäsi siinä kuin horroksissaan, silmät hehkuvina, eikä enää sanaakaan virkkanut. Sielu oli kuin poistunut, hän ei enää kuullut nuoren tuomarin kysymyksiä eikä niihin mitään vastannut.

Mutta Ollilta olivatkin jo viimeiset toiveet saada luonnollinen selvitys tähän arvoitukseen huvenneet. Hän oivalsi yrittäneensä liian myöhään, hän käsitti taistelevansa mahtia vastaan, jota hän ei tuntenut ja josta tuo onneton ei enää "jaksanut" vapautua. Hän huomasi, että hänen oli tyhjin toimin peräydyttävä, ja raskaasti huoaten hän sen teki. Hän otti soihdun seinänraosta ja valaisi sillä vielä viimeisen kerran rahilla makaavaa, kuihtunutta naista. Tämän silmät olivat auki, rinta läähätti valtavasti ja vaahto pursui suusta, eikä hän näyttänyt huomaavan, kun nuori tuomari hänen luotaan loittoni ja oven kautta poistui.

Olli sulki ovet, sammutti soihdun, viskasi avaimet torkkuvan vartijan kouraan ja kiirehti nopein askelin kievaritaloon. Hän hiipi hiljaa huoneeseensa, ikäänkuin häveten tätä yöllistä vaellustaan, ja kylmän väreet puistattivat hänen ruumistaan, kun hän pimeän päässä riisui vaatteensa ja kaivautui vällyjen alle lepoon. Mutta kauan hänen ajatuksensa vielä teki työtä, epäilykset nousivat ja laskivat, eikä hän arvoitukselleen voinut löytää selvitystä.

-- Syvällä ovat taikauskon juuret, huoahti hän. -- Mutta ehkä aamu vielä selvittää öiset aaveet, toivotaan aamua vielä...

* * * * *

Aamulla Olli Jaakonpoika vielä makasi, kun rahvasta jo alkoi keräytyä käräjäpirttiin. Hän heräsi vilkkaisiin väittelyihin ja huudahduksiin, joita hänen makuuhuoneeseensa kuului; humina kiihtyi ja talttui kuin etäisen myrskyn laineet, ja sen keskestä hän kuuli irtonaisia sanoja ja lauseenkappaleita, jotka hänen huomiotaan kiinnittivät. Hän kohosi istualleen vuoteessaan paremmin kuullakseen.

-- Kuollut ... yht'äkkiä ... puolenyön aikaan. Noiduttu, taikavoimalla tapettu... Kuollessaan hän on syyttänyt Mariinaa surmaajakseen...

Tällaisia huudahduksia kuului pirtistä nyyhkytysten keskitse, ja nuori tuomari aavisti kohta, että ne olivat yhteydessä Mariinan jutun kanssa, että jotakin kamalaa oli tapahtunut, mikä ratkaisevasti vaikuttaisi sen käsittelyyn.

-- Kirkkoherra kuollut... Näittekö, minkälaisen myrkkykatseen häneen Mariina eilen heitti... Hän se pappimme taioillaan tappoi...

Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja tapaili päätään: puolenyön aikaan ... juuri silloin, jolloin Mariina tajuttomuuteensa vaipui ja puhui sekavia sanoja... Sinä oikkuisa sattuma, oletko todellakin taas tässä vetänyt ristin yli järjen kaikkien laskujen...? Vai mitä? Mitä lopuksikin on tämä näkymättömäin vaikutinten leikki, mitä täytyy siitä uskoa, mitä saa enää harhauskoksi leimata...? Ajatukseni tylsyy ... onko hän sittenkin noita, paholaisen palvelija? Ei, sehän on mielettömyyttä! Mutta kumminkin, te salaiset vallat, joita oppimaton kansa uskoo taivaan ja maan välillä liikkuvan ja joita me valistuksen harrastajat kiellämme ... te näkymättömät henget, vaikutatteko sittenkin joukossamme ja teette pilkkaa vastarinnastamme...? Ei, ei, minähän hourin tässä minäkin taikauskon vallassa, ja miksi? Jonkin sattuman takia, jota en vielä tarkemmin tunnekaan, joka ehkä on alusta loppuun herkkäuskoisten ämmäin juorua.

Nopeasti Olli Jaakonpoika pukeutui, mutta hälinä ja meteli oven takana kävi joka hetki yhä äänekkäämmäksi. Hän ei voinut olla taaskin pysähtymättä ja kuuntelematta erinäisiä katkonaisia huudahduksia.

-- Puolenyön aikaan kuuluu hänen luonaan vankilassa taas käyneen musta mies, vieläpä tuomarin haamuun puettuna... Varjele meitä taivas, piruthan elämöivät keskuudessamme...! Hänet on poltettava, poltettava pian, hän tuhoaa muuten koko maakunnan... Avaimet se oli ottanut vartijalta, mutta silti se oli mennyt sisään lukkoja avaamatta... Ja sisästä vankilasta oli yöllä tuli loistanut, ja hornan henkiä oli siellä nähty liikkuvan... Ja juuri sillä hetkellä pappi kuoli!

Ja toiset äänet voivottelivat vielä haikeammin:

-- Ei ollut kirkkoherra ehtinyt saada sakramentteja esille ... niin oli typerrytty ... jos se ne olisi ehtinyt saada, niin kilpistyneet olisivat hänestä saatanan nuolet...

Epätoivon hiki helmeili nuoren tuomarin otsalla. Hän oivalsi nyt, että hän tuolla öisellä retkellään oli yhä turmellut asiaa, jonka hyväksi hän oli tahtonut toimia, ja oivalsi samalla, ettei hän sitä myöskään voinut ryhtyä selittämään, ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt eikä uskonut. Eikä hän enää tahtonutkaan mitään selittää, hän ei voinut mitään selittää, hän epäili jo itse, epäili itseään, epäili kaikkea. "Olenko minä harhatiellä ja kaikki nämä noituuden uskojat oikeassa?", kysyi hän itseltään, eikä uskaltanut siihen vastata.

Kiireesti hän järjesti pukunsa, kiireesti ahmaisi hän aamiaisensa, hän kiirehti, ikäänkuin jotakin pahaa pakoon joutuakseen. "Pois tästä noitien pesästä, muuten olen itsekin noiduttu", hän hoki itsekseen. Aamu oli vielä aikainen, kun hän, eilistään kalpeampana, astui käräjätupaan ja määräsi käräjiä jatkettaviksi, ilmoittaen, että hänen täytyi samana päivänä vielä ehtiä Ilmajoelle. Hevosen hän käski ajoissa valjastaa, aikoen lähteä heti toimituksen päätyttyä ajamaan.

Lautamiehet hänelle riensivät kertomaan yön kamalasta tapahtumasta. Kirkkoherra oli illalla, kuumasta käräjätuvasta tultuaan, ajanut pakkasessa kotiinsa ja sinne tultuaan tuntenut voivansa pahoin. Yöllä tauti äkkiä kiihtyi, hän sai halvauksentapaisen puuskan, joka lyhyessä ajassa teki miehestä lopun. Luultiin Mariinan taioillaan hänet tuhonneen, kirkkoherra oli itse häntä kuolinvuoteellaan siitä syyttänyt...

-- Kirkkoherra lienee kylmettynyt ja siitä saanut taudin, lausui Olli hiukan kärsimättömästi ja välinpitämättömästi, käskien tuoda vangin sisään. Mutta samalla hän lisäsi lautamiehille: -- Kuunnelkaamme syytetyn omaa tunnustusta, hän ei näytä tahtovan tekojaan salata. Ja hän tulee kyllä saamaan tuomionsa, älkää peljätkö, te saatte taas nähdä rovion...

Tämän hän lausui puoleksi pilkalla, ikäänkuin rauhoittaakseen lautakuntaa ja rahvasta, joka häntä melkein epäillen ja huolestuneesti tarkkasi. Mutta hänen äänensä värähti niin omituisesti tuota "rovio"-sanaa lausuessaan, ja hän oli kasvoiltaan niin kalpea, että kansa sitäkin miltei arkaillen katseli.

Vanki tuotiin sisään. Säikähtyneenä vetäysi rahvas kauas seinämille, luoden arkoja, kauhua kertovia katseita syytettyyn, -- eihän sitä tiennyt, keneen se katala nyt kohdistaisi silmistään kalmansa vihat. Supatus vaikeni, henkeään pidätellen seisoi rahvas, joku lapsi vain uunin kupeella teki itkua, säikähtäen tätä outoa äänettömyyttä. Lautakunta istui juhlallisena ja virallisena pöydän ympärillä, varmana kantaen vastuun tuomiosta, jonka se jo tiesi langetetuksi. Mutta nuori tuomari viiväytti epävarmana pitkään tuota kiusallista äänettömyyttä, tietämättä, olisiko hänen vielä tehtävä turha yritys paljastaa petos ja valhe, vai olisiko hänen itsensä rentonaan antauduttava sen apuriksi.

Vanki seisoi siinä niin äänettömänä, niin rauhallisena, niin lakeana maahanluotuine katseineen, että rahvas melkein näytti ihmettelevän, että tuoko nyt juuri oli se vaarallinen, myrkyllinen otus, -- seisoihan hän siinä aivan kuin koko tämä juttu ei olisi koskenutkaan häneen. Silmät olivat puoliummessa, piirteet veltot ja väsyneet, ja hän ei näyttänyt tietävänkään, missä hän oli ja mitä tapahtui.

Tuomari näytti nyt äkkiä tekevän nopean päätöksen, kohotti äänensä ja virkkoi syytetylle:

-- Pitäjän arvoisa kirkkoherra on viime yönä kuollut, syyttäen kuolinhetkenään sinun taikojasi taudistaan ja kuolemastaan. Onko syytetyllä ollut siihen mitää osaa...? Mariina, oletko tiennyt jotakin tästä kuolemantapauksesta?

Mariina nosti katseensa ylös, katsoi tuomaria, hytkähti, melkein hypähti, muistaen kai yöllisen kohtauksen, mutta lankesi siitä heti taas entiseen velttouteensa:

-- Olen, vastasi hän. -- Minä näin sen yöllä, -- ja hän lisäsi hiljaa: -- olin siellä läsnä.

Olli Jaakonpoika katsoi häneen ankarasti:

-- Sinä olit vankilassasi yöllä, sen tiedämme kaikki. Kuka on sinulle tästä kuolemantapauksesta kertonut?

Mariina ei vastannut. Kansanjoukko kävi levottomaksi ja rupesi surisemaan. Tuomari korotti äänensä hälinän yli:

-- Syytetty väittää nähneensä kirkkoherran kuolevan. Oletko siihen syypää, oletko noitunut häneen kuolemantaudin?

Mariina horjui, hätäysi, vastasi hyvin nopeasti:

-- Minä, en, vaan se toinen ... se musta mies.

Pitkään venytettyä, ihmetteleviä huudahduksia kuului kansan joukosta. Tuomari itsekin näytti olevan mitä suurimmassa jännityksessä.

-- Mutta sinä olit siinä läsnä, olit apuna, Mariina, kerro totuus, niinkö?

-- Niin.

-- Ja kumminkin makasit vankilassasi, etkö maannut?

-- Makasin, mutta kirkkoherran näin kuolevan...

Väkijoukon äänekkäitä huutoja ei voinut enää mikään hillitä, siitä kuului nyt aivan ulvovia huudahduksia ja kirouksia. Eikä tuomari enää koettanutkaan sitä asettaa, hän istui paikoillaan ja tuijotti melkein tylsästi vastapäätään seisovaan naiseen. Hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei uskaltanut enää epäilläkään...

Mutta nimismies, joka lautakunnan vieressä istui, nousi nyt seisaalleen ja huusi, kuin kaikkien tunteita tulkiten:

-- Hän on tunnustanut, vieläkö muuta todistusta tarvitaan häntä langettamaan!

-- Ei, ei tarvita enää, tämä riittää, vastasi Olli Jaakonpoika verkkaan ja tarttui vaistomaisesti lakikirjaan, ruveten sitä selailemaan. -- Tuomiosta ei ole epäilystä, se luetaan tästä...

Ja hän luki puoliääneen kirjasta pitkälauseisen lakipykälän ja lisäsi sitten lyhyesti, selittävästi:

-- Tuomio on langettava, rangaistus on rovio.

Mutta tavattoman vaikeat näyttivät nämä sanat olevan hänelle lausua, ne tulivat tankkaamalla, hän melkein hengähti joka sanan välissä. Hän oli langettanut tuomion vastoin entistä, varmaa vakaumustaan, ja hänestä tuntui, että hän samalla oli langettanut tuomion niistä pyrkimyksistään vapauteen ja valoon päin, joita hän tälläkin oikeudenkäynnillä juuri oli aikonut edistää ja palvella. Ja siksi nuo sanat olivat hänelle niin raskaat. Mutta hän lisäsi vähän helpommin:

-- Mutta niinkuin kuolemantuomiot ainakin alistetaan tämäkin hovioikeuden hyväksyttäväksi. Syytetty vietäköön vankilaan. Käräjät ovat lopussa.

Rahvaanjoukko nyökytti päätään hyväksyen ja näytti ikäänkuin helpotuksen tuntein taas käyvän tarinoimaan. Mutta roviolle tuomittu nainen ei kohottanut katsettaankaan tuomionsa kuullessaan; reuhtoilematta, valittamatta hän seurasi vartijaa ulos. Näytti melkein siltä, kuin hän jo etukäteen olisi kärsinyt kaikki tämän hetken tuskat ja kuin ne muiston tavalla vain nyt enää olisivat häneen koskeneet.

Tuomari oli jo sitä ennen noussut paikoiltaan ja kiirehtinyt huoneeseensa, ja tuokion kuluttua hän jo sieltä astui turkeissa ja kallokkaissa ja käveli ketään hyvästelemättä käräjätuvan läpi ulos. Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi päästä ulos, vapauteen, raikkaaseen ilmaan, pois tästä noituuden ja taikauskon täyttämästä huoneesta, pois yksinäisyyteen, käymään nyt yksinäisiä, äänettömiä käräjiä ristiriitaisten tunteidensa ja horjuvan vakaumuksensa kanssa. Aamuhämärä ei ollut vielä kokonaan hälvennyt, kun hän jo istui reessä ja ajoi eilisiä jälkiään takaisin Pohjanmaan aavoja pitkin. Mutta vielä useammin kuin eilen käännähteli hän nyt rauhatonna reessään ja kiirehti kärsimätönnä ajajaansa, joka ei nyt ollenkaan joutanut nukkumaan. Eikä kyytimies voinut ymmärtää, mikä nyt noin äkkiä oli tuomarin ärsyttänyt ja suututtanut, hän ei voinut käsittää, että siihen oli syynä kadotetun uskon ja hukatun vakaumuksen tuottama sielun tyhjyys ja tyytymättömyys.

AUTTAJA AVUTTOMANA.

Kuuma taistelu oli käynnissä, yksi Kaarle XII:n ja koko maailmanhistorian kaikkein kuumimpia. Se oli Kuurinmaalla, Gemauerthofissa, missä ruotsalaisen ja suomalaisen sotajoukon oli torjuttava eteenpäin työntyväin venäläisten raivoisa hyökkäys. Tuntikausia oli jo oteltu onnen vaihdellessa, eikä ollut tietoa, kummalle puolelle voitto kallistuisi.

Porin rykmentti taisteli Ruotsin armeijan vasemmalla sivustalla. Se oli äsken saanut käskyn ylipäälliköltä, kenraali Lewenhauptilta, rynnätä eteenpäin, ja olikin edennyt kappaleen, mutta tämä ryntäys oli sille tullut sangen kalliiksi. Pistinseinänä seisoi venäläinen ylivoima vastassa; se peräytyi tosin vähän ja verkalleen, mutta niitti väistyessään hyökkääjiltä paljon miehiä. Ryntäys oli pysähtynyt.

Äskeisellä taistelupaikalla, avoimella kentällä, kulki rykmentin sotapappi, joka samalla toimi haavurina, haki haavoittuneita, joille hän heti antoi ensi avun ja joita hän sieltä sitten kannatti kenttäsairaalaan, sekä jakoi sakramenttia kuolemaisillaan oleville. Hän kulki siellä papinkauhtanaan ja litteään barettilakkiin puettuna miehestä mieheen, kentän poikki vinkuvia luoteja pelkäämättä, kokonaan laupeustoimeensa vaipuneena, -- tuon hengenmiehen liikkuminen taistelukentällä, tulevain ja meneväin sotilaiden keskellä, teki oudon, tavallaan rauhoittavan vaikutuksen.

Sotapappi -- hän oli Turun poikia, Gabriel Lauraeus nimeltään -- saapui taas uuden kaatuneen luo, kumartui häntä katsomaan ja tunsi miehen lapsuudentoverikseen, jonka kanssa hän Turun laitureilla oli leikkinyt ja täällä rykmentissäkin, pitkän sotaretken varrella, usein seurustellut. Olkapää oli miesraukalta murskaksi ammuttu; hän ei päässyt nousemaan paikaltaan, mihin oli kepertynyt, mutta hän eli kuitenkin vielä ja pälyi väsynein, apua rukoilevin katsein eteensä. Kun Gabriel kumartui hänen ylitseen, kirkastuivat hänen kalpeat, kärsivät kasvonsa, ja hän koetti vaivalloisesti liikuttaa toista, tervettä kättään kohottautuakseen.

-- Maltahan, makaa vain hiljaa, puheli pappi ystävällisellä, lohduttavalla äänellä. -- Tulenhan avuksesi, näytä haavasi; pahaksipa ovat olkaluusi pirstoneet, mutta kyllä me tästä vielä selvitään ... maltahan, kun tukitaan reikä ... sitten sotilaat tulevat kantamaan sinut täältä pois...

-- En jaksa malttaa, valitti haavoittunut. -- Auta minut pystyyn, ehkä jaksaisin sinuun nojaten kävellä.

-- No koetetaan. Halusi pelastua ja elää on siis hyvin suuri?

Haavoittunut huohotti raskaasti, mutta vastasi toivon elpyessä:

-- Makasin äsken tainnuksissa, virkosin sitten, ja luulin, että minun täytyy jäädä tähän kuolemaan... Vain se, joka on ollut niin lähellä kuolemaa, tietää minkä arvoinen elämä on. Ei, minä en tahdo nyt erota elämästä, auta minut pois tästä ruumiiden joukosta...!

-- Sen teen, rauhoitu! Tässä täytyy vain panna ensi side olkapäähäsi, että et juokse kuiville ... kas näin!

Leikatessaan siinä auki kaatuneen verisiä vaatteita ja asettaessaan käärettä ammottavaan haavaan pappi puheli yhä tuttavalleen rauhoittavasti:

-- Sinulla on tyttö odottamassa Turussa, tunnenhan hänetkin ... niin, kyllä sinä tästä haavasta huolimatta vielä pääset hänen luokseen. Sinnekö ikävöit?

-- Niin. Ja kotiini, kotiini! Tiedän, että äitini minua muistelee joka hetki, hän on nytkin tuskissaan, sen tiedän, hän tuntee, että olen henkihieverissä. Tahdon niin kernaasti päästä hänen luokseen, astua vielä hänen eteensä ja sanoa: Äiti, minä elän sittenkin...! Oi, minä näen hänen riemunsa...

-- Ja sitten kai haavasta toivuttuasi lähdet uudelleen sotimaan?

-- En, ystävä, en koskaan enää. Minä olen oikeastaan aina tätä sotimista kammonut ja nyt, kuoleman kieliin jouduttuani, sitä kauhistun. Eikö totta, oikea olkapääni on niin pahasti ruhjoutunut, ettei minusta enää ole pyssyn kantajaksi. Pääsenhän sitten invalidina palaamaan Suomeen, Turkuun; siellä rupean jotakin pientä työtä näpertelemään ja elän vielä monet vuodet...?

-- Niin toivon. -- Pappi-haavuri oli pannut haavaan ensi siteen ja koetti nyt kaatuneen vyöllä sitoa ja tukea hervotonna repattavaa käsivartta. Se toimitus koski sairaaseen kovasti, hänen kasvonsa vääntyivät taas tuskaisiksi ja hänen silmänsä kävivät jälleen raukeiksi, -- hän oli liian heikko. Hetkinen vielä sitä verenvuotoa, ja hän olisi varmaankin ollut vainaja, tuumi pappi ystäväänsä autellen. Ja hän virkkoi hetken kuluttua:

-- Jos en nyt olisi sattunut avuksesi tulemaan, jos veri haavastasi olisi päässyt juoksemaan kuiville, jos siten olisit jäänyt kuolemaan tähän paikkaan, olisitko sitä ennen muistanut ajatella sielusi autuutta, olisitko rukoillen jättänyt itsesi Jumalan haltuun? Ajattelitko sitä ollenkaan?

Haavoittunut vitkasteli hetkisen vastatessaan ja virkkoi sitten:

-- En, Gabriel, en muistanut. Odottelin vain apua ... janosin elämää, en uskonut lopun olevan niin lähellä. Ajattelin vain kotiani ja äitiäni ja halusin elää, tavatakseni heidät.

-- Olisi sinun ollut ajateltava sieluasikin ... loppu olisi saattanut tulla minä hetkenä tahansa... Nyt saat vielä armon aikaa, pidäpäs se mielessäsi... No, koetetaanhan nyt taas nousta...

Roteva, voimakas pappi nosti haavoittuneen tuttavansa maasta. Tämä yritti varautua omiin jalkoihinsa, mutta ei siitä paljon mitään tullut ... jokainen liike vihlaisi särjettyä ruumista. Kantamalla lähti pappi sen vuoksi viemään voimatonta taistelukentältä syrjään, kunnes tapaisi paarit... Verkalleen se kulku kävi, ja luodit vinkuivat taas entistä vinhemmin kentän yli, oli kuin rintama jälleen olisi painunut taapäin.

Pappi ajatteli, että jos häneen nyt luoti sattuisi, jos hän kaatuisi, niin he kepertyisivät molemmat. Mutta niin ei saa käydä ... päätteli hän ja ponnisteli voimiaan kiirehtiäkseen suojaan. Niin voimakas on elämänhalu tällä nuorella miehellä, niin hartaasti hän toivoo pääsevänsä vielä kotiinsa ... hänet on nyt pelastettava, että hänelle jää aikaa vielä ajatella sielunsakin autuutta. Eteenpäin...!

Hetken kuluttua haavoittunut luuli taas jaksavansa varautua jalkoihinsa, ja pappi laski hänet varovasti maahan, taluttaen häntä puoleksi kantamalla edelleen...

-- Tuossa on jo lähellä metsän rinta, lohdutti pappi, -- siellä ollaan turvassa.

-- Siellä, noin lähellä, on siis pelastus...

Mutta juuri silloin tuli eksynyt vihollisluoti takaapäin ja iski haavoittuneen miesraukan selkään. Hän retkahti raskaasti taluttajansa käsivarrelta, luhistui kuin tyhjä säkki maahan. Ja kun Lauraeus kumartui kannettavaansa katsomaan, ei pihahdustakaan enää lähtenyt puhkiammutusta rinnasta. Hänen edessään oli vainaja.

Auttaja ei sitä ensiksi tahtonut uskoa. Mutta kun hän sen todeksi tajusi, silloin karmaisi suru ja suuttumus ja sanomaton katkeruus syvästi hänen monissa verileikeissä pitkän sotaretken varrella karaistua sydäntään. Tyrmistyneenä hän oli ensiksi itsekin luhistua siihen paikkaan. Olihan hän niin iloinnut voidessaan auttaa turvaan ja elämään tuon nuoren miehen, joka rakasti elämää niin kiihkoisasti eikä siitä mitenkään olisi tahtonut erota ... hän oli ollut onnistumisestaan jo aivan varma ja oli niin sydämestään nauttinut siitä...! Tuossa se nyt on -- eloton läjä! -- mies, joka juurikään hengitti ja toivoi.