Part 1

MARGAREETA

Historiallisia kertomuksia I

Kirj.

SANTERI INGMAN [IVALO]

Werner Söderström, Porvoo, 1898.

SISÄLLYS:

Margareeta. Erämaan asutus. Kristillinen järjestys penkkisijoista. Käräjillä.

MARGAREETA.

I.

Peloittavan rajuksi oli kevättulva paisunut Tornionjoessa. Talvi oli ollut tavattoman luminen, ja myöhäksi oli ehtinyt kevätaika, ennenkuin ilmat lämpenivät. Mutta silloin suvesikin yht'äkkiä, helteisesti paahteli päivä lumista luontoa ja sulatti parissa päivässä ohkaisiksi syvät nietokset. Rymisten ja kohisten oli joesta lähtenyt jää, kapeat kosket eivät olleet ehtineet yhdellä kulauksella nielaista telien tungeskelevaa joukkoa, vaan ne olivat rannoille patoutuneet ja yhä kaventaneet ärjyvät uomat, ja joen suussa oli meren jää vielä hievahtamatta paikoillaan vankkana vastamuurina. Mutta vasta jäitten lähdettyä se oli jokivarren tuntureilta ja metsistä ja suomailta tulvahtanut vihaisena virtana jokea kohden, tuo sulaneiden nietoksien vahva vuo. Jokainen puro oli joeksi paisunut, jokainen oja puroksi, jossa tulvavesi kohisten kulki ja myötään reunoja laajenteli. Alavat suomaat muuttuivat järviksi, joissa metsät saarina törröttivät, nouseva vesi puhkaisi kankaiden poikki uusia uomia jokilaaksoon päin, ja itse jokilaakso, sen reunalla olevat lehtimetsät ja rantaniityt ja multaäyräät muuttuivat yhdeksi ärjyväksi, valkoisena vaahtoavaksi seläksi, joka tunki alaspäin niin valtavin voimin, että vuorten puristamilla, ahtailla koskipaikoilla rannat edestä repeilivät ja kalliot käännähtelivät ja halkeilivat, ja yli peninkulmain alojen kuului veden pauhaava ryske.

Niin kulki tulva jokea pitkin, yhä kiihtyen kulussaan jokaisen puronsuun kohdalla. Se tempasi uurtamiltaan hiekkarannoilta mukaansa juurineen suuria puita, kaateli honkia ja katkoi näreitä, vyörytti paksuja aloja maata ja kivikkoa matkaansa ja huuhteli likaisen kellertävänä korkealta kallioisia rinteitä ja soljuja suopetäjiä, puski poikki kuivien kangasmaiden ja herätteli ahoilla nukkuvat kontiot pesistään. Niin nopeasti nousi tuo tulva, että tuskin ehtivät metsän elävätkään sen alta pakoon. Se saapui lappalaiskylän kohdalle, kohosi joen äyräälle ja syöksähti kylään, ja juosten saivat lappalaiset ylisillään, lapsineen, poroineen ja koirineen, karata harjanteille ja tunturien rinteille, ja hitaimmat juoksijat ennätti sittenkin ärjyvä vuo. Lappalaiset näkivät asuntojensa ja kala-aittainsa kallistuvan ja heilahtelevan ja vähitellen nousevan jonkin vihaisen aallon hartioille, huimaa vauhtia vieriäkseen virrassa alaspäin. Muutamat koettivat veneisiin pelastaa tavaroitaan ja ruokavarojaan, viedäkseen niitä mukanaan turvallisemmille ylänkömaille, mutta ennenkuin he ehtivät lepikon läpi saapua kankaalle, virta oli jo repäissyt heidän ruuhensa pyörteeseen, vienyt alaspäin ja viskannut sen murskaksi ensimmäiseen kosken kallioon. Huutoa ja valitusta kaikui siitä syystä lappalaisten kyläin kohdalla keskellä tulvan tohisevaa kohinaa.

-- Veden valtiaat ovat vimmoissaan, ne hukuttavat alleen koko maan! huusivat hätääntyneet pakolaiset.

Tulvaisilla rannoilla heidän noitansa tekivät taikojaan ja pyörähtelivät haltioissaan vihaisten kuohujen äyräällä, uhraten niille noitakalunsa ja kalleutensa, niiden vimmaa siten vaimentaakseen. Mutta heidänkin oli siitä väleen syrjäydyttävä, juostava yhä ylemmäs, pakoon luonnon leppymätöntä kiihkoa.

-- Sitä ei lepytä enää mikään, se nielee meidät väkisin, he kiljuivat avuttomina, herjeten tempuistaan.

Alaspäin ehätti vain hillitön, raivoava tulva levittäen tuhoa askeliinsa, alaspäin joen suuta kohden. Täällä se näytti hätää ja kiirettä jokiahteen vakinaiselle, suomalaiselle asutukselle, jonka korkeille rantatörmille rakennettuja taloja se jo uhkaili. Venehuoneet ja nuottakodat virta pyyhkäisi kuin lastut mukaansa ja tapaili yhä ahnaampana tupia ja töllejä. Alavimmista taloista olivat asukkaat jo paenneet pois ja ylemmissäkin oltiin varuillaan joka hetki lähtemään. Mutta katsastettiin sentään vielä: jos meren jää jokisuulta lähtisi liikkeelle, aukeaisi ehkä tulvalle väljemmälti tilaa ja joki pääsisi laskeutumaan. Mutta paljon toivoa siitä ei enää ollut.

Suensaaren törmältä, jokisuulta, oli tulva aamuhämärissä Kauppilan vauraasta talosta ihmisten apuun ehtimättä kiskaissut matkaansa vanhan saunan ja, mikä oli pahempi, suuren tavara-aitan, johon pirkkalaisten talviset veronahat olivat yhteen koottuina ja jossa ne odottivat meren aukenemista ja tukholmalaista laivaa päästäkseen kauppatavarana siirtymään maailman markkinoille. Synkkäkatseisena seisoi nyt veden äyräällä Kauppilan tarkka isäntä luoden vihaisia silmäyksiä ärjyvään veteen. Hän oli juur'ikään poikineen saanut kiireen vilkkaa vetäistyksi suuren silakkaveneensä, jota aallot jo olivat hyväilleet, ylemmäs törmälle, mutta huolestuneena hän katseli, kauanko se kestää siinäkään, vesi kohoaa myötäänsä, siirrähtelee silminnähtävästi rantaa ylöspäin, eihän siitä enää ole kuin puolenkymmentä askelta itse pirtin seinämälle -- ja väleen se sen hyppää!

Kauppilan isäntä puristeli nyrkkiään seisoessaan siinä veneensä kupeella ja muistellessaan, kuinka koko pitkän talven saalis oli yhdessä ryskeessä mennyt kuohujen kuiluun. Ja hän kohotti nyrkkinsä yli uhkaavan aallokon temmellyksen lahden takana olevaa kunnasta kohti, jossa oli paikkakunnan ensimmäinen puukirkko ja pappila, joita niitäkin jo tulva mielitellen kierteli, ja hänen kasvoissaan vilahti vihan keskestä vahingoniloakin, kun hän puolittain itsekseen, puolittain pojalleen virkahti:

-- Helisemässä olet sinäkin suippoharja siinä, mutta syytä itseäsi, mitäpä tänne laittausitkaan meidän rannoillemme. Sinun vikaasi se onkin tämä vedenvaltojen viha, sinun vuoksesi meitä nyt ahtolaiset ahdistelevat.

Poika, alulla toistakymmentä oleva, mutta rotevakasvuinen ja miehevä, pyörähti kummissaan isänsä puoleen ja kysyi:

-- Tuonko papin vuoksi, isä? Mutta onhan se hiljainen ja nöyrä mies.

-- Miehestä vähät, mutta koko hänen kujeensa, koko kirkkonsa, ovat meille turmioksi. Siihen ovat jo ennen suuttuneet metsänhaltiat ja maahiset, -- minkä verran tässä on viime vuosina saatu metsänriistaa entiseen nähden? -- ja nyt äytyvät kaikki vedenkin valtiaat. Ja vielähän tuo kirkkokin tuossa menisi, onhan se ollut siinä jo isänikin aikana ja onhan tuohon jo totuttu, mutta kun nyt sen vaikutuksesta kaikki elämäntavat ja toimetkin muuttuvat, ja miehiltä menee miehuus, niin -- hyi hitto! -- kummako on, jos siihen luontokin suuttuu. Mutta vieköön vesi pellot ja myllyt, puhdistakoon kaikki, talot ja kirkot ja pappilat, kunhan edes siitä pirkkalaiset pääsisivät ymmärtämään, että tässä on jouduttu hullulle tolalle, ja oppisivat taas panemaan arvoa entisiin toimiinsa ja isäinsä kunniakkaaseen valtaan näillä pohjoisilla mailla.

Poika ei voinut oikein seurata isänsä ajatuksenjuoksua. Hetken kuluttua hän kysäisi:

-- Kuinka kirkko ja pappi ovat pirkkalaisten valtaa vähentäneet?

-- Kuinka! Katso noita peltoja ja niittyjä, jotka nyt puolittain veden vallassa kylpevät, mitä täällä pirkkalaiset nykyjään toimivat? Maata myyräilevät ja kuokkivat multaa, ja karjalainen viepi meiltä sillä välin lappalaiskylän toisensa perästä veronalaisekseen. Onko se miesten kuntoa? Ja onko täältä käyty ryöstöretkillä Ruijassakaan kymmeniin vuosiin? Se se on kaikki tuon papin vikaa. Rakastakaa rauhaa, hän huutelee joka pyhä ja viikonkin varrella, jättäkää retkeilyelämä ja sorto... Hyi häpeätä, kun menee miehiltä luonto! Ei, Osmo, älä sinä koskaan liiaksi rupea kuuntelemaan pappien puheita, älä tottele heidän houkutuksiaan, kuinka imeläsuisina he pakissevatkin. Anna papin olla siinä missä hän on, eihän häntä täältä kumminkaan mihinkään saa, vaan itse kulje sinä omia teitäsi, äläkä päästä luontoasi pehmenemään. Muuten et ole omakaan isäntäsi, vaan jäät riippumaan akoista ja luonnon valtojen oikuista.

Ukko vaikeni ja katseli taas hetkisen temmeltävää, kellertävää aallokkoa. Kääntyi sitten jo törmälle päin, mutta tarttui sentään vielä veneeseen kiinni.

-- Kiskaistaan vielä kappaleen ylemmäs, näet, vesi nousee yhä.

Osmokin kävi veneeseen kiinni. Mutta samassa hän pysähtyi ja osoitti hämmästyneenä kädellään ylemmäs joelle. Ja hän tarttui isänsä käsivarteen huudahtaen:

-- Katsokaa, isä, katsokaa, siellä riippuu ihminen hongan kyljessä!

Isäkin terästi katseensa Osmon viittaamaan suuntaan joelle, jossa virta kuljetti mukanaan suuria puita, kokonaisia lepikkorykelmiä, juurineen kiskottuja näreitä ja tasalatvoja petäjiä. Siinä joukossa lipui verkalleen suuri kelohonkakin, milloin sukelluttaen virran painosta päätään syvälle laineikkoon, milloin taas pulpahtaen veden ponnahduttamana korkealle ilmaan. Sen kyljessä, kahden oksan väliin puristautuneena, näkyi omituinen, nahkapeittoinen olento.

-- Ihminen tosiaankin, matki jäyhä pirkkalaispäällikkö katsellen puuta, joka oli tulossa alaspäin jotenkin läheltä rantaa. -- Se on lappalaiskakara, liekö henkeäkään enää.

-- Isä, työnnetään vene vesille, pelastetaan tuo raukka!

-- Venettäkö tuohon kuohukkoon ... kannattaisikohan...? tuumi isä, mutta oli samassa jo poikansa avuksi tarttunut kiinni veneen keulaan, ja yhdessä he sen työnsivät alas väkevään virtaan. Ketteränä Osmo hyppäsi airoihin ja isä ohjasi voimakkaasti huopaamalla raskasta alusta pyörteiden keskelle. Huimasti painoi virta alaspäin, Osmo ponnisti voimainsa takaa, mutta hitaasti päästiin eteenpäin.

-- Herjetään pois, isä tuumi, -- muuten ei päästä rantaan takaisin.

-- Ei, nyt lähenee honka tuossa virran polvessa, kas noin...

Isä piteli venettä kohdallaan, sill'aikaa kun Osmo asettui keulaan käydäkseen käsiksi oksain notkossa tirppavaan olentoon. Se oli lapsi, lappalaispeskiin puettu, eikä siinä enää elonmerkkejä näkynyt. Siihen Osmo iski kiinni, mutta niin lujalle se oli puristautunut hongan runkoon, että poika sitä pari kertaa turhaan koetti kiskaista irti. Mutta hän ponnisti uudelleen, riuhtaisi vielä kerran, ja jo hän sai viskatuksi veneeseensä poronnahkaisen käärön, -- noin kymmenvuotiaan tytön, joka oli aivan tönkkä ja hengetön. Mutta kiire oli taas tarttua airoihin, hän heitti saaliinsa veneen pohjalle ja rupesi rivakasti soutamaan takaisin rannalle päin, josta vene kelon mukana oli kauas loitonnut. Mutta sepä ei ollutkaan helppoa työtä, nuoret jäntereet saivat yli voimainsa riuhtoilla, ja kaiken väkensä täytyi isänkin panna huoparimeen, ennenkuin maihin päästiin, eikä sittenkään päästy kuin paljon alapuolelle varsinaisen valkaman.

-- Minkä elukan te sieltä saitte? kysyivät ihmeissään akat, jotka olivat rientäneet törmälle katsomaan isännän äkillistä veneretkeä ja vaikeaa paluuta.

-- Tuossa on saalis, viekää tupaan, siellä koettakaa, vieläkö tuohon koteutuu henki, puhui Kauppilan isäntä hengästyneenä ja hiukan häpeissään, ruveten sauvomaan venettään ylös sen varsinaiseen valkamapaikkaan.

Vaahdoten kohisi vesi tulvaavassa joessa kuljetellen alas latoja ja turpeita ja kelohonkia. Joki nousi vielä puolille päivin, nousi uhkaavana ja ärjyvänä, mutta silloin murtuikin vihdoin merijään sitkeä salpa joen suulta ja nuo vihaiset, viljavat, keväiset kuohut pääsivät vähitellen soljumaan ja leventeleimään meren avaraan, tyynnyttävään helmaan. Ja vähin erin taas rannatkin saivat entiset muotonsa, järvet valuivat pois niittymailta, ja leppyneinä laskeusivat veden vihaiset vallat lepoon.

II.

Hieroen ja lämmitellen koetettiin tulvaveden kourista korjattua tyttöä kauan virvoitella, ja vihdoin palasikin henki ja vertyivät jähmettyneet jäsenet. Hän avasi verkalleen suuret silmänsä ja katseli kuin kummissaan ympärilleen, ja se oli Osmosta niin hauskaa, että hän ilosta hypähteli vuoteen vieressä. Mutta kauan makasi siinä tulvalta temmattu saalis liikahtamatta ja äänetönnä, ikäänkuin itsekin vielä epävarmana, elikö hän vai oliko kuollut. Eikä hän sittenkään, kun siitä pian aivan terveeksi toipui, osannut tehdä oikein selkoa, kuka hän oli ja mistä hän oli ja miten hän oli joutunut tulvavirrassa vierivän hongan rungolle. Hän muisti vain, että hän kotimökissään, jossa hän oli maannut vanhempainsa ja siskojensa seurassa, oli yöllä äkkiä herännyt meluun ja hätähuutoihin, ja kylmä vesi oli silloin jo tunkeunut ovesta sisään lattialle. Huutoja ja kirkunaa oli kuulunut koko kylästä, ylisillään ihmiset olivat kahlanneet vedessä, ja hän itse oli äitinsä jäljessä juossut ulos ja seisonut siellä jääkylmässä vedessä, kunnes he pääsivät erääseen veneeseen, jolla kyläläiset olivat koettaneet pelastautua ylemmäs rannalle. Hän oli pelännyt ja vapissut, sillä miehet olivat huutaneet ja naiset itkeneet. Eivätkä he maihin päässeet, virta oli imaissut heidät nieluunsa, ja kauan oli vene kulkenut sen mukana alaspäin notkuen ja vavahdellen kuohuissa. He olivat kulkeneet erään vaahtoavan koskenkin alle ja hengissä olivat siitä päässeet, vaikka vene olikin puolillaan vettä. Mutta sitten se oli jysähtänyt virrassa poikkiteloin lipuvaan honkaan, oli kallistunut, kaatunut...

Eikä hän muuta muistanut.

Lapin kielellä hän näitä kertoi, ja Kauppilan väki arvasi hänen olevan jostakin niistä jokivarren kalalappalaisten kylistä, jotka tulva oli hävittänyt. Ja siksi koetettiin niistä tiedustella, mistä sellainen tyttö oli kateissa, mutta selvää ei saatu. Toisista kylistä oli tulva lakaissut kaikki eläjät, toisista oli kokonaisia rantalappalaisten perheitä hukkunut, eikä kukaan tullut tätä orpolasta omakseen perimään. Ja silloin päätti Kauppilan isäntä, että olkoon talossa kotiorjan arvossa, johan tuo tuosta pian kasvaa, jotta ruokansa ansaitsee.

Mutta Osmo, joka tytön pelastamisen luki omaksi ansiokseen ja siitä syystä häneen tarkemmin huomionsa kiinnitti, katseli häntä usein ja kauan, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, ettei tyttö ollut niiden tavallisten lappalaislasten näköinen, joiden hän oli nähnyt typykkinä ja pyöreinä kierivän törmillä ja tanhuilla lappalaiskylissä käydessään; tämä oli paljon valkoisempi ja solakampi ja hipiä oli hieno ja silmässä oli outo, kirkas kiilto, joka häneen kuin tenhoten vaikutti. Ja hän kysyi usein tytöltä, kun tämä oli vähän heidän kieltään oppinut:

-- Oletko sinä oikea lappalainen?

-- Mitä lie sekulia, ilveilivät toiset, Osmon huomioita todistellen, kun tyttö itse oli ääneti. -- Mikä on nimesi?

-- Leila.

-- No ka, nyt olet siis Kauppilan Leila!

Niin jäi löytölapsi elämään pirkkalaispäällikön vauraaseen taloon Tornion jokisuussa. Ja hiljaisena hän siellä eli, oloonsa tyytyen. Sillä hän ei osannut ketään ikävöidä eikä kaivata, hän oli yht'äkkiä kuin siirtynyt toiseen maailmaan ja mielestään parempaan maailmaan. Sillä niin suurta ja muhkeata oli siellä kaikki, siellä oli hänestä enemmän valoa ja lämpöä. Olihan täälläkin poroja ja koiria ja jousia ja verkkoja, ja niinkuin entisessä kodissaan hän saattoi täälläkin istua kuuntelemassa käen hilpeää kukuntaa ja kaakkurin kaukaista valitusta. Mutta tavat olivat toiset, ihmiset erilaiset. Hän ei täällä enää kuullut puhuttavan seidoista eikä noitarummuista eikä pyhistä karsikoista, mutta sen sijaan muista hänelle oudoista asioista. Ihmeellisintä hänestä kumminkin oli, kun hän toisinaan naisten pakinoista kuuli sanoja semmoisia kuin neitsyt Maaria ja Vapahtaja ja kun hän tavan takaa näki ihmisten juhlapukuisina soutavan lahden taa, jossa he menivät korkeaan huoneeseen ja kumarsivat. Näistä ihmeistä hän väliin kummissaan kyseli Osmolta, joka hänelle oli tuttavallisimmaksi käynyt, mutta tämäkään ei osannut niitä selittää...

-- En tiedä, enkä välitä, vastasi Osmo lyhyeen. -- Eikä niistä pidä kenenkään paljon välittää, se on vain turmioksi, siitä maalliset ja veden vallat suuttuvat, niin on isä sanonut.

-- Mutta neitsyt Maaria, kuka on hän?

-- Kuka hänet lie nähnyt, ei kukaan, tuon papin kujeita...

Kyseli Leila vanhemmiltakin ihmisiltä, mutta nekin vain vastasivat, että "tuo pappihan tuon tarkimmin tiennee, siltä kysy". Mutta kävellessään yksin aholla ja paimennellessaan Kauppilan karjaa Leila mietti itsekseen noita kummia kuulemiaan, ja hän tunsi oudon aavistuksen sydämessään. Ja niitä miettiessään hän unohtui usein niin kauaksi istumaan kivennykyrälle ahon laitaan, että lehmät pääsivät häneltä vesisuohon sorkkimaan ja toiset katosivat kuulumattomiin salolle. Mutta itsekseen hän päätteli, että hänen pitää kerran tuolta mustakauhtanaiselta mieheltä, jota ne papiksi sanovat, käydä kyselemässä tarkempia tietoja, muuten hänen mielensä ei saa rauhaa.

Mutta Leilan ei tarvinnut käydä lahden takana pappia puhuttelemassa, pappi tuli itse hänen luokseen Kauppilaan, tuli ja puhui hänelle kummallisia sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, mutta jotka hänen sydäntään väräyttelivät. Tämän innokkaan kirkonmiehen oli näet tapa vuosittain keväisin kerätä ympärilleen lähiseudun kastamattomia suomalaisia ja lappalaisia lapsia, joille hän opetti kristinopin alkeita ja jotka hän sitten, kun nämä olivat tätä ruvenneet ymmärtämään, kastamalla kirkkoonsa vihki. Tähän joukkoon pääsi Leilakin mukaan, pari vuotta Kauppilassa oltuaan. Hän kulki kesäkauden joka ilta lahden takana pappilassa kuulemassa tuota uutta oppia, joka hänen herkässä sydämessään löysi niin hedelmällisen maan, ja syvälle papin sanat hänen mieleensä painuivat. Ja vähitellen tuli neitsyt Maariasta ja Vapahtajasta ja kaikista kirkon korkeista pyhistä hänen yksityiset ystävänsä ja hänen hiljaisten mietteidensä tuttavalliset, ainaiset kohteet.

Mutta kun hän lahden takaa palasi, mielessään muistellen niitä kauniita asioita, joita hän oli kuullut, sattui usein, että Osmo kutsui hänet avukseen rantaan hankavitsoja vääntämään taikka toverikseen kiikkumaan tanhualle pystyttämäänsä keinuun. Ja mielellään hän sinne juoksi, hänen sydämensä riemuitsi reippaan pojan kanssa riskatessaan ja kuunnellessaan hänen iloisia juttujaan, ja silloin unohtuivat hetkeksi pyhät neitsyet ja rukousnauhat. Ja hilpeä oli hänen naurunsa ja mielensä kevyt. Mutta jos Osmo silloin sattui virkahtamaan, että mitä sinä tuolla lahden takana viitsit joka päivä juosta papin loruja kuulemassa, silloin häneltä nauru tyrehtyi ja sydän sykähti ja mieltä tuntui kouristavan. Ja hän pakeni ääneti pois ja piiloutui yksinäisyyteen ja itki, vaikka hän ei tiennytkään miksi.

Mutta eräänä syyskesän sunnuntaina toimitettiin sitten lahden takana, lepikkoisessa kirkkorannassa, pakanalasten juhlallinen kastaminen, ja Leilakin oli siinä mukana. Kuoripojat veisasivat, kirkkaana kajahti papin harras messu, ja tarkkaavaisena seisoi kansa siinä ympärillä. Löytötyttökin, joka ei tiennyt suvustaan eikä vanhemmistaan, sai nyt holhoojakseen lempeän pyhän neitsyen, joka jo hänen ystävättärekseen oli muuttunut, sai ristin ja rukousnauhan, ja vihityllä vedellä valeltiin hänen vaalakka päänsä. Ja hänen entinen nimensäkin muutettiin, hänet ristittiin nyt kasteessa Margareetaksi, valtakunnan hallitsevan kuningattaren kaimaksi.

Mutta Osmo, joka isänsä rinnalla oli kasteen aikana seisonut ylempänä törmällä ja tyytymättömänä katsellut koko toimitusta, hän kutsui tyttöä edelleenkin Leilaksi, se nimi oli hänestä kauniimpi ja tuttavallisempi.

III.

Tämä kaikki tapahtui siihen aikaan, jolloin voimakas kuningatar Margareeta hallitsi kolmea pohjoista maata, Tanskaa, Norjaa ja Ruotsia, johon Suomikin ja Lappi kuului. Tämän kuningattaren yliherruuden tunnusti siis sekin Pohjanlahden perukka, jossa asusti liikkuvaa, osaksi kaupustelevaa, osaksi sotaisaa retkeilyelämää viettävä pirkkalaiskansa, mutta vielä näihin aikoihin nämä kaukaiset seudut olivat varsin höllin sitein liitetyt suureen unionivaltakuntaan; tämä tarmokas, vapaudestaan arka metsäläiskansa nautti jokisuissaan sangen laajaa itsenäisyyttä. Eipä ollut edes varmaa tietoa, mihin valtakuntaan nämä seudut kuuluivatkaan, rajoja ei ollut missään, ja tehdyt sopimukset olivat epävarmat. Niinpä kiistelivät Pohjanlahden perukan ja Lapin omistamisesta toiselta puolelta Ruotsi ja Norja ja toiselta Novgorodin valtakunta, joka näihin aikoihin ulonti alueensa Jäämerelle, ja sillä välin niitä ei hallinnut kumpainenkaan; pirkkalaiset pitivät omaa herruuttaan näillä mailla ja lukivat veronalaisikseen alamaisiksi kaikkien lappalaiskyläin asukkaat aina Jäämereen saakka. Sen verran he kumminkin Ruotsin ylivaltaa tunnustivat, että vuosittain maksoivat tämän maan hallitsijalle pienen veron oikeudestaan saada verottaa ja pitää lappalaisia alamaisinaan. Tämä vero sekä katolinen kirkko ja papisto, joka vähitellen ja verkalleen näihin aikoihin yhä juurrutteli valtaansa näillä mailla, olikin se side, mikä yhdisti pirkkalaiset unionimaihin, Ruotsin hallinnollinen vaikutus ei sinne sen suoranaisemmin tuntunut. Pirkkalaiset viettivät vapaata, omintakeista yhteiskuntaelämää niiden jokien suistoissa, joiden varsilla heidän alamaisensa elivät, ja isännöivät itsenäisinä alueitaan Iijoelta Uumajaan saakka. Heillä oli omat päällikkönsä, joiden johdolla he vuosittain tekivät laajat verotusretkensä lappalaiskyliin, usein kyllä ulontaen nuo hiihtomatkansa niinkin etäälle, että he joutuivat vienanpuoleisten karjalaisten veroalueille ja alituisiin riitaisuuksiin ja verisiin kahakkoihin näiden kanssa. Ja toisella taholla he taas, Jäämerellä liikkuessaan, törmäsivät yhteen norjanpuoleisten, Haalogalannin, pikkuruhtinasten kanssa ja istuttivat näihin taikamaisen pelon Kainuun kansaa kohtaan. Noista ristiinkäyvistä verotusmatkoista, noista tiheistä erämaankahakoista oli seurauksena, että tuhkatiheään tehtiin tuhoavia kosto- ja ryöstöretkiä maanselän ylitse; vuoroin hyökkäsivät pirkkalaiset hävittäen Vienan rannoille, vuoroin karjalaiset Pohjanlahden jokisuihin.

Näihin hävitysretkiin Tornionkin pirkkalaiset, joiden päällikkö Kauppila oli, olivat vanhastaan tottuneet, eivätkä he koskaan illalla maata pannessaan voineet olla varmoja, ettei vainolainen yön aikana hyökkää heidän kyliinsä kylvämään tulta ja verta. Heillä oli aina aseensa hiottuina vuoteen kupeella, vartijat heidän kylissään valvoivat kuin sotaisessa leirissä, eikä heidän sopinut milloinkaan häikäillä rientää nuotan vedosta suoraan tappeluun. Ja talvisille retkille lähtiessään he kulkivat aina niin suurin miesjoukoin, että he koska tahansa saattoivat vastustaa eteen sattuvaa vihollista ja pistäytyä noutamassa saalista Vienan kylistä, milloin niin miellytti. Siitä oli heidän elämänsä muuttunut hetken elämäksi, siitä oli heidän luonteensa repäisevää, huoletonta ja hilpeää, siksi heitä oli vaikea totuttaa vakinaiseen asutukseen ja säännölliseen viljelykseen.

Mutta nyt ajat olivat kumminkin moniaita vuosia olleet rauhallisemmat, torniolaiset olivat talvihiihdoillaan tyytyneet niihin saaliisiin, joita lappalaisilta perivät, eivätkä olleet venäläisetkään uskaltaneet tulla heidän vaurastuvia yhteiskuntiaan hätyyttämään. Se oli saattanut pirkkalaiset kiinnittämään huomionsa maanviljelykseen ja muihin rauhallisiin elinkeinoihin, joihin papisto heitä kehoitti, vaikka kyllä vanhemmissa pirkkalaisukoissa ja muissakin kiihkeämmissä miehissä levoton retkeilijän veri ja seikkailijanluonne vastahakoisesti taipui tällaiseen veltostuttavaan tupaelämään.