Part 6
"Kaikesta huolimatta, ja sehän onkin ihmeellisintä, valkoisia miehiä yhä saapuu; he ovat kuin kuoleman henkäys, kaikki heidän tapansa johtavat kuolemaan, heidän sieramensa puhaltavat sitä; kuitenkaan he eivät kuole. Heiltä on paloviina peräisin, heiltä tupakka ja lyhytkarvaiset koirat; heiltä monet taudit, iso- ja tuhkarokko, yskä ja verensyöksy; heidän on valkoinen iho ja pehmeys, joka ei siedä kylmyyttä eikä rajusäätä; heidän ovat pistoolit, jotka ampuvat nopeasti kuusi kertaa perätysten ja ovat arvottomia. Huolimatta pahuudestaan he ovat hyvinvoipia ja menestyvät ja hallitsevat ankaralla kädellä koko maailmaa ja sortavat sen kansoja. Heidän naisensa myöskin ovat pehmeitä kuin lapset, murtuvia, eivätkä kuitenkaan murru, vaan ovat miesten äitejä. Tästä pehmeydestä, sairaudesta ja heikkoudesta tulee voima, valta ja arvoasema. He ovat joko jumalia tahi paholaisia, miten lienee. En tiedä. Mitä tietäisin minä, Imber Whitefish-heimosta? Tiedän vain, että he käyvät yli ymmärryksen, nämä valkoiset miehet, jotka vaeltavat ja taistelevat kautta koko maailman.
"Kuten sanoin, riista yhä väheni metsistä. On totta, että valkoisen miehen pyssy on mitä mainioin ja surmaa pitkän matkan päästä; mutta mitä hyötyä siitä oli, kun ei ollut riistaa surmattavana. Kun olin poika Whitefish-heimossa, oli joka mäellä hirvi, ja joka vuosi saapui määrätön karibulauma. Mutta nyt täytyy metsämiehen kuljeskella kymmenen päivää, ja eikä sittenkään yksikään hirvi ilahduta hänen silmäänsä, entiset karibulaumat eivät saavu ollenkaan. Vähän arvoa on kaukosurma pyssyllä, sanon minä, kun ei ole mitään surmattavana.
"Minä, Imber, harkitsin näitä seikkoja ja tarkastelin, miten sillävälin Whitefish-heimo, Pelly-heimo ja kaikki maan heimot katosivat niinkuin metsän riista. Harkitsin kauan. Keskustelin shamaanien ja muiden vanhojen, viisaiden miesten kanssa. Menin yksinäisyyteen, etteivät kylän äänet olisi häirinneet minua, enkä syönyt lainkaan, ettei vatsani olisi vaikuttanut ajatuksiini ja tehnyt niitä hitaiksi, istuin kauan metsässä enkä nukkunut ollenkaan, vaan silmäni olivat valppaat, korvani kärsivälliset ja tarkat odottaessani sanaa, jonka saisin. Ja kuljeskelin yksinäni yön pimeydessä joen äyräälle, jossa tuuli suhisi ja vesi valitti ja josta etsin viisautta vanhojen shamaanien ja kuolleiden hengiltä, jotka asuivat puissa.
"Ja lopuksi tulivat luokseni, ikäänkuin näyssä nuo lyhytkarvaiset, vastenmieliset koirat, ja ratkaisu näytti selvältä. Isäni, Otsbaokin, vahvan miehen, viisaus oli saanut susikoiramme pysymään puhtaina, joten ne olivat jääneet lämminkarvaisiksi ja vahvoiksi valjaissa. Niin palasin kylään ja pidin puheen miehille. 'Nämä valkoiset miehet muodostavat heimon', sanoin. 'Sangen suuren heimon; epäilemättä on ravinto loppunut heidän maastaan, ja he ovat tulleet meidän luoksemme hankkiakseen itselleen uuden maan. Mutta he heikontavat meitä, ja me kuolemme. He ovat sangen nälkäistä väkeä. Ja olemme menettäneet lihamme, ja olisi hyvä menetellä heidän suhteensa samoin, kuin teimme heidän koirillensa, jos haluamme elää!'
"Ja minä puhuin edelleen kehottaen taisteluun. Whitefish-miehet kuuntelivat; yksi sanoi sitä, toinen tätä; toiset puhuivat toisista vähäpätöisistä asioista, eikä kukaan puhunut urheasti sankariteoista ja sodasta. Mutta kun nuoret miehet olivat heikkoja kuin vesi ja arkoja, tarkastelin vanhoja miehiä ja näin, miten tuli syttyi heidän silmiinsä. Myöhemmin kun kylä nukkui, eikä kukaan tietänyt, keräsin vanhat miehet metsään ja puhuin edelleen. Olimme yksimielisiä ja muistelimme entisiä nuoruuden päiviä ja vapaata maata ja runsasta aikaa ja iloa ja päivänpaistetta; sanoimme toisiamme veljiksi ja vannoimme kalliin, salaisen valan. Me vannoimme puhdistavamme maan siitä pahasta heimosta, joka oli sen vallannut. On selvää, että olimme hulluja, mutta kuinka me, Whitefish-heimon vanhat miehet, olisimme saattaneet sitä ymmärtää?
"Toisia innostaakseni minä tein ensimäisen teon. Vartioin Yukonia, kunnes näin ensimmäisen kanootin laskevan myötävirtaa. Siinä istui kaksi valkoista miestä, ja kun seisoin rannalla suorana ja viittasin heille kädelläni, he muuttivat suuntansa minua kohden. Ja kun kokassa istuva mies kohottautui saadakseen tietää, minkävuoksi olin kutsunut häntä, nuoleni suhahti ilmassa ja kohtasi hänen kurkkunsa -- hän sai tietää. Toinen mies, joka oli melonut perässä, tarttui jo pyssyynsä, kun ensimmäinen kolmesta keihäästä surmasi hänet. 'Nämä ovat ensimmäiset', sanoin, kun vanhat miehet olivat kerääntyneet luokseni. 'Myöhemmin kokoamme vahvoiksi jääneet nuoret miehet, ja työ käy helposti.'
"Sitten heitimme nuo kaksi kuollutta valkoista miestä jokeen. Kanootista, joka oli sangen hyvä kanootti, me teimme tulen; tuleen myös heitimme kanootissa olleet tavarat. Mutta ensin katsoimme tavaroita, ja ne olivat nahkapusseja, jotka avasimme veitsillämme. Näissä pusseissa oli paljon papereita, sellaisia, joista sinä luit, oi Howkan; niissä oli merkkejä, joita ihmettelimme emmekä ymmärtäneet. Nyt olen tullut viisaaksi ja tiedän, että se on valkoisten miesten puhetta, niinkuin olet minulle kertonut.
"Oikeussalissa kuului kuisketta ja suhinaa. Kun Howkan oli lopettanut kanoottijutun tulkinnan eräs miehistä lausui: 'Se oli kadonnut 91:n posti; miehet olivat Peter James ja Delaney. Viimeksi puhutteli heitä Matthews Le Barge-järvellä.' Kirjuri merkitsi kaiken paperille ja Pohjolan historiaan lisättiin taasen yksi pykälä.
"Ei ole enää paljon sanomista", jatkoi Imber hitaasti. "Tuolla paperilla ovat tekomme. Olimme vanhoja miehiä emmekä ymmärtäneet. Minä, Imber, en vieläkään ymmärrä. Surmasimme salaa ja jatkoimme surmaamista, sillä vuosien mukaan meistä oli tullut taitavia ja olimme oppineet toimimaan nopeasti, vaikka emme hätäilleet. Kun valkoiset miehet tulivat luoksemme katse synkkänä ja kovin sanoin vieden mukanaan kuusi nuorta miestä, jotka he kahleisiin sitomalla olivat tehneet avuttomiksi, me ymmärsimme, että oli surmattava yhä laajemmalla alueella. Ja yksitellen me vanhat miehet läksimme kulkemaan myötä- ja vastavirtaa tuntemattomiin maihin. Se oli urhoollisuutta. Olimme vanhoja ja pelottomia, mutta kaukaisten seutujen aiheuttama kauhu on kamalaa vanhoille miehille.
"Siten surmasimme, hätäilemättä ja taitavasti. Chilcootin ja Yukonin suistomaalla me surmasimme, solissa ja merenrannalla, missä vain oli valkoisia miehiä leiriytyneenä tahi taivalluksella. He kuolivat kylläkin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Aina tuli heitä yli vuorten, yhä he lisääntyivät, kin me vanhat aina kävimme harvalukuisammiksi. Muistan Cariban Crossingin luona olleen valkoisen miehen leirin. Hän oli sangen pieni mies, ja kolme meikäläistä hyökkäsi hänen kimppuunsa, kun hän oli uneen vaipuneena. Seuraavana päivänä näin heidät, kaikki neljä. Valkoinen mies vielä hengitti sen verran, että hän saattoi kirota minut ennen kuolemaansa.
"Ja niin jatkui: milloin kuoli yksi vanha mies, milloin toinen. Toisinaan saimme heidän kuolemastaan sanan kauan jälkeenpäin, toisinaan emme ollenkaan. Toisten heimojen vanhat miehet olivat heikkoja ja arkoja eivätkä liittyneet meihin. Kuten sanoin, yksi kerrallaan, kunnes ainoastaan minä olen jäänyt jälelle. Olen Imber Whitefish-kansasta. Isäni oli Otsbaok, vahva mies. Whitefish-kansaa ei enää ole olemassa. Olen viimeinen vanha mies. Nuoret miehet ja nuoret naiset ovat menneet menojaan; muutamat ovat liittyneet Pelly-heimoon, toiset Salmon-heimoon, mutta useimmat valkoisiin miehiin. Olen sangen vanha ja sangen väsynyt. Koska on turhaa taistella Lakia vastaan, kuten olet sanonut, Howkan, olen tullut etsimään Lakia."
"Oi Imber, sinä olet tosiaankin hullu", sanoi Howkan.
Mutta Imber oli vaipunut syviin aatoksiin. Jalo-otsainen tuomarikin oli vaipunut aatoksiin: koko hänen rotunsa ilmestyi hänen eteensä valtavana taikanäytelmänä -- hänen teräksinen, panssaroitu rotunsa, kaikkien ihmisheimojen lainlaatija ja määrääjä. Hän näki sen nousevan punahohteisena synkkien metsien ja kolkkojen merien takaa; hän näki sen loistavan veripunaisena puolipäivänsä täydessä riemuitsevassa kukkeudessa; ja hän näki, miten pitkin varjoisaa rinnettä veripunainen hiekka vaihtui yöksi. Ja kaikkea vallitsevana hän näki Lain, säälimättömänä ja mahtavana, aina järkkymättömänä ja aina määräävänä, suurempana kuin ihmistomu, joka joko täytti sen tahi joutui sen murskattavaksi, suurempana häntä itseäänkin, jonka sydän puhui anteeksiantamusta.