Part 9

"Mitä!" huudahti herra Boyce harmistuneena, "tarkoitatko, ettet ole koskaan _aikonutkaan_ täyttää täällä velvollisuuksiasi -- niitä velvollisuuksia, joita asemasi vaatii?"

"Muita velvollisuuksia en ole ajatellut kuin mitä vaatii tämä talo ja tiluksesi. Miksi ryhtyisimme toisella tavalla elämään. Hyvinhän olemme tulleet toimeen viime aikoina. Ei minua haluta menettää mitä töin tuskin olen saavuttanut."

Herra Boyce loi vaimoonsa nopean, hermostuneen katseen ja alkoi sitten jälleen tuijottaa tuleen. Vuosien kuluessa olivat vaimon hienot, kalpeat kasvot alkaneet saada hänet yhä enemmän valtoihinsa.

"Miksi sitten sallit Marcellan mennä? Mitä hauskuutta hänellä on vieraiden parissa ilman vanhempiaan? Ihmiset tietysti sanovat, ettei hänellä olle rohkeutta kantaa yhdessä kohtaloamme -- niinkuin totta onkin."

"Se riippuu siitä, miten asia suoritetaan. Minä kyllä järjestän sen hyvin", sanoi rouva Boyce. "Nainen voi aina syyttää terveyttänsä. Jos hän vaan on järkevä, ei hänen käytöstään kukaan moiti. Ennen pitkää tietävät kaikki, ettei heikko terveyteni salli minun ottaa osaa seuraelämään, ja silloin joku -- neiti Raeburn tai lady Winterbourne -- on ottava Marcellan siipiensä suojaan."

Hän puhui rauhallisesti, välinpitämätön sävy äänessä kuten tavallisesti, mutta herra Boyce oli yhä ärtyisellä päällä.

"Suurempi syy olisi sinulla puhua _minun_ terveydestäni", sanoi hän jurosti. Ja raskaita silmäluomiaan kohottaen hän katsoi suoraan vaimonsa silmiin.

Rouva Boyce nousi istualtaan ja kumartui hänen puoleensa.

"Oletko taas sairaampi? Miksi et pannut kuivaa päällesi kotiin tultuasi. Lähetänkö noutamaan tohtori Clarkea?"

Hän seisoi aivan miehensä vieressä. Vaimon kaunis käsi, jota herra Boyce entisinä onnen aikoina oli ylpeillen koristanut sormuksilla, melkein kosketteli häntä. Intohimoinen kaipuun tunne valtasi miehen. Vaimo kumartuisi suutelemaan häntä, jos hän vaan pyytäisi, sen hän tiesi. Mutta hän ei pyytänyt, eikä tahtonutkaan pyytää. Mitä hän kaipasi, sitä ei vaimo enää koskaan voinut hänelle antaa.

Mutta ruumiillinen pahoinvointi sai hänessä pian ylivallan.

"Clarkesta ei ole mitään apua -- ei hiukkaakaan", sanoi hän nousten. "Ei -- älähän huoli, kyllä minä tulen yksin toimeen."

Hän meni ja rouva Boyce jäi yksin suuren takkavalkean valaisemaan huoneeseen. Pää käsien varassa hän nojautui, uunin reunaa vasten ja seisoi siinä kauan liikkumattomana. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei sisällä eikä ulkona. Ja tässä syvässä äänettömyydessä ylpeä, murtunut sydän etsi uusia voimia alistumiseen, joka ei suonut sille rauhaa Jumalan eikä ihmisten kanssa.

* * * * *

"Minä menen Maxwell Courtiin meidän kaikkien tähden", ajatteli Marcella seisoessaan myöhään illalla himmeästi valaistun ja huojuvan toalettipöytänsä ääressä hiuksiaan harjaamassa. "Näyttääpä siltä, kuin ei meillä olisi minkäänlaista oikeutta ylpeillä."

Tuska ja katkeruus täytti hänen sydämensä -- ennen tuntematon, kalvava tuska äidin ja isän tähden ja itsensä tähden. Siitä lähtien kun Aldous Raeburn oli empien ja peitellen paljastanut hänelle isän menneisyyden, hän oli silloin tällöin tuntenut tällaista kiihkeätä häpeää. Ei siis ihme, että hän tänään, puheltuaan äitinsä kanssa, joutui uudelleen tuon tunteen valtaan.

Mutta Marcellan vahva personallisuus ja elävä tietoisuus siitä, etteivät toisen ihmisen teot -- olkootpa vaikka oman isän -- voi milloinkaan masentaa hänen henkistä riippumattomuuttaan, sai hänen piankin päättävästi ja kärsimättömästi tukahuttamaan surunsa.

"Ei, meillä ei ole minkäänlaista oikeutta ylpeillä", toisti hän itsekseen. "Nähtävästi on kaikki totta, mitä herra Raeburn sanoi -- ja luultavasti hän tiesi vielä enemmänkin. Onneton äiti rukka! Mutta yhtäkaikki on harmillista elää riidassa ihmisten kanssa ja karttaa heitä. Ja onhan siitä jo kulunut niin pitkä aika."

Hänen kätensä solui alas, ja hajamielisenä hän tuijotti omaa kuvaansa vanhassa, haljenneessa peilissä.

Aldous Raeburnia hän tietysti ajatteli. Nopeahan oli ollut Marcellan toivomuksia täyttämään. Oli aivan selvää, että hän oli nuoressa tilanomistajassa herättänyt erikoista mielenkiintoa.

Aldous Raeburnia ei ollut helppo kiehtoa -- olipa hän päinvastoin hyvin itseensäsulkeutunut ja tunnollinen mies. Niin ainakin yleisesti arveltiin. Marcella tunsi voitonriemua ajatellessaan kuinka helposti _hän_ alusta alkaen oli saanut miehen taipumaan. Juuri senvuoksi, että herra Raeburnin käytöstä yleensä pidettiin niin kylmän varovaisena, oli hänen huomaavaisuutensa Marcellaa kohtaan -- ja varsinkin tämä hänen viimeinen tekonsa -- sitä silmiinpistävämpi. Olivatpa Hardenitkin -- tuo uneksiva, epäitsekäs sisarpari, jonka ajatukset alati liikkuivat laupeuden töissä ja Kristuksen valtakunnan levittämisessä maan päällä, alkaneet huomata, että jotain oli tekeillä -- sen oli Marcella kuullut ihailijansa Maryn suusta.

Marcellan menneisyys oli herra Raeburnille tuttu. Hän tiesi kaikki -- ainakin enemmän kuin Marcella itse -- ja sittenkin saattaa tapahtua, että Aldous pyytää häntä vaimokseen. Entä sitten?

Nuorekkaat kasvot peilin edessä tuskin värähtivätkään. _Rakkaus_ olisi tällä hetkellä vaipunut polvilleen ja käsin peittänyt kasvonsa hellän nöyränä ja kiitollisena. Marcella tähysteli vain rauhallisena kauneuttaan, josta näytti helposti voivan tulla kelpo nuoli Amorin viineen.

Hänessä liikkui oikeastaan vain kiihkeä kunnianhimo -- kunnianhimo joutua ihmiskohtaloiden valtiattareksi, ystäväinsä ihailemaksi, naisista etevimmäksi; hän oli pääsevä toiveidensa perille romanttista ja samassa luonnollista tietä, ilman julkisen esiintymisen puuhaa ja kiusaa, ilman toisten apua ja joutumatta sellaisten ihmisten johdettavaksi, jotka eivät pystyneet käsittämään hänen aatteitaan.

Ihmiset tietenkin sanovat, että hän oli koettanut kietoa valtoihinsa Aldous Raeburnin tämän rikkauksien ja ylhäisen aseman vuoksi. Sanokoot vain! Halpamieliset ihmiset ajattelevat aina halpamaisesti, se on luonnollista. Kyllä hänen vastaiset ystävänsä hyvin käsittävät, minkä vuoksi hän on tavoitellut rikkautta, valtaa ja Aldous Raeburnin tapaisen miehen tukea.

Hänen nykyaikainen, realistinen katsantokantansa ei nähnyt näissä ajatuksissa mitään moitittavaa, eikä hänen puhdas, neitseellinen ylpeytensä ollut vähääkään häpeissään. Oi, kuinka hän kaipasi päästä oikein syvälle elämän virtaan näyttääkseen mihin hän kykenee.

Hän nosti käsivartensa ylös ja painoi sormensa ristiin tummain, aaltoilevain hiustensa päälle.

"Olkihattujen valmistamisen voisin uudelleen elvyttää, parempaa opetusta ja parempia malleja minä heille antaisin. Asunnot rakennettaisiin uudelleen. Isä kyllä antaa kylän minun huostaani, jos vain hankin rahaa. Seurakuntaan perustetaan komitea, jonka tehtävänä on pitää huolta almuista. Siihen tietysti Hardenit valitaan. Vanhat työläiset saavat eläkkeen, joka heille kohtuuden mukaisesti on tuleva.

"Silloin ei enää ole olemassa toivotonta vanhuutta eikä matelevaa riippuvaisuuden tunnetta. Työmiehet pääsevät osallisiksi siitä voitosta, minkä maa tuottaa. Eikä ainoastaan Mellorissa! Kun kerran pääsee valtaan, voi hallita ja tehdä onnelliseksi vaikka puolet kreivikuntaa."

Vilkkaasti kuvastui hänen muistissaan uudelleen sarja henkilöitä ja kohtauksia, joita hän oli tarkannut käydessään iltapuolella Mary Hardenin kanssa kylässä.

_"Niinkuin palvelijain silmät vartioivat emäntäänsä"_ -- nämä sanat johtuivat hänen mieleensä, kun hän ajatteli itse liikkuvansa mökistä mökkiin. Sitten häntä hävetti ja suuttuneena hän karkoitti vertauksen mielestään. Riippuvaisuus oli köyhien kirous. Hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin opettaa heitä omin jaloin seisomaan pystyssä ja näyttää, että hekin olivat ihmisiä. Mutta tietysti he ovat kiitollisia ja helposti ohjattavia. Äly ja innostus antavat valtaa -- sitä valtaa, mitä hyvän palveluksessa tarvitaan.

Sosialismin päästyä valtaan eivät nämä ominaisuudet tietenkään merkitse enää niin paljoa, koskapa niitä ei enää yhtä paljon tarvita. Mutta meidän aikamme on tuskin näkevä sosialismia toteutettuna järjestelmänä. Meidän on muistettava, että elämme murrosaikana. Sitä eivät Cravenit milloinkaan myöntäneet, mutta Marcella älysi sen. Hän alkoi pitää itseään paljon kokeneempana kuin ystäviään.

Riisuutuessaan hän oli vielä tuntevinaan Hurdin lasten hyväilevät kätöset polvillaan, ja hänestä tuntui melkein siltä, kuin ilmenisi niissä satojen muiden avuttomain olentojen rukoileva kosketus.

Hän oli juuri nukkumaisillaan, kun hänen mieleensä välähtivät hänen omat sanansa Aldous Raeburnille: --

"Kuinka valmiit ollaan astumaan tähän vastuunalaiseen toimeen, mutta minkälaiset ovat sitten tulokset!"

Hänen täytyi naurahtaa itselleen. Pian hän vaipui unien maailmaan, mutta siinä ei Aldous Raeburn näytellyt suurtakaan osaa.

VIII LUKU

Rouva Boyce kirjoitti neiti Raeburnille kylmän kohteliaasti, kieltäytyen itse tulemasta, mutta Marcellan hän lupasi lähettää Maxwell Courtiin joko vaunuissa tai palvelijattaren seurassa, joka myös oli saattava hänet kotiin. Marcella huomasi, että äiti oli perin tarkka tällaisiin ulkonaisiin muotoihin nähden. Mutta hän alistui -- eikä ensinkään vastahakoisesti.

Seuraavan päivän iltapuolella Marcella tavallisuuden mukaan lähti kylälle. Lukemattomia uusia tuumia uuden valtakunnan hyväksi ajelehti hänen päässään, ja ne johtivat alinomaa hänen askeleensa sinne. Lisäksi hän oli lukenut eräästä paikkakunnan lehdestä ilmoituksen, joka pani hänet arvelemaan, että Hurd mahdollisesti voisi saada työtä lähipitäjässä, parin peninkulman päässä Mellorista. Ja siitä oli nyt ilmoitettava Hurdille.

Rouva Hurdin avatessa ovea Marcella hämmästyksekseen näki hänen takanaan useita kyläläisiä, jotka tuossa ahtaassa, muuten niin yksinäisessä mökissä istuivat kaikessa rauhassa teetä juomassa.

"Kah, astukaa vaan sisään, neiti", sanoi rouva Hurd nähtävästi hämillään, hän pelkäsi näet neiti Boycen ihmettelevän -- ja syystäkin -- kuinka niin niukoissa varoissa elävä ihminen kuin hän saattoi pitää teekutsuja. Nopeasti ja hiljaa hän sitten selitteli Marcellalle: "Rouva Brunt pistäytyi iltapuolella meillä auttaakseen minua pesussa; en olisi muuten saanut valmiiksi oljenpalmikoimistöitäni, jotka olisi huomenna lähetettävä kaupunkiin. Sitten on täällä vielä vanha Patton eukkoineen, -- tunnettehan te heidät? -- siellähän ne asuvat vaivaistalossa niityn päässä. Hän on taas lähtenyt hiukan jaloittelemaan. Eipä hän useinkaan siihen pysty, ja kun minä ovesta kurkistin ja näin heidän siinä tallustavan, sanoin minä: 'Tulkaapas sisään hiukan levähtämään ja koetetaanpas eikö näistä teelehdistä vielä kiehauttamalla saa jotain juotavaa.' Ja vielä täällä sitten on rouva Jellison, hän oli Pattonien matkassa ja niin hänkin tuli sisään, hän on sellainen merkillinen ihminen. Tunnetteko hänet?"

"No johan nyt, eikö neiti muka minua tuntisi!" huusi sisältä kimeä, hilpeänlainen ääni, joka sai rouva Hurdin säpsähtämään. "Ei täällä kauan olla minuun tutustumatta. Sisään vaan, neiti. Emmehän me toki teitä arastele!"

Rouva Hurd astui syrjään, että hänen uusi vieraansa pääsisi sisään, ja tähysteli hiukan hätääntyneenä, missä olisi tyhjä istuin saatavana. Hän oli hoikka, hentokasvuinen nainen, hänen vartalonsa oli vielä nuorekas ja ihokin oli raitis, mutta silmäin alla näkyi tummat renkaat, ja poskipäät olivat käyneet teräviksi. Kaunis, melkein lapsekas ylähuuli oli hyvin lyhyt, joten hampaat olivat näkyvissä. Ilme suun ympärillä oli harvinaisen pehmeä ja tuntehikas. Minta Hurdista pidettiin yleensä kylässä, vaikka arveltiin, että hän oli hieman liian "hieno". Muiden ihmisten kanssa ei Hurdin perhe paljon seurustellutkaan, ja perin harvinaista oli nähdä vieraita rouva Hurdin luona. Minta nimi oli lyhennys Aramintasta.

Marcella nauroi rouva Jellisonin huomautuksille ja astui iloisena sisään. Nämä kyläläiset tekivät häneen saman vaikutuksen kuin runoissa tai näytelmässä esiintyvät henkilöt. Hän katseli heitä sosialististen väittelyjen kiihottaman mielikuvituksen silmillä, ja niinpä hän rouva Hurdin teekutsuista odotti itselleen aivan erikoista hupia.

"Kuulkaahan, rouva Jellison", sanoi hän, astuen hänen luokseen; "olin juuri menossa viemään nämä omenat pojanpojallenne. Ehkäpä te otattekin ne mukaanne, kun kerran olette täällä. Makeita ne kyllä ovat, vaikka ovat niin vihreitä. Puutarhuri sanoo, että ne ovat meidän parhaita omenia."

"Vai niin, vai niin?" sanoi rouva Jellison, rauhallisesti Marcellaa silmäillen. "Pannaanpas ne tähän. Kyllä ne sille kelpaa. Syöhän se vaikka mitä, eikä koskaan tarvitse rohtoja, vaikka äiti alinomaa toruu minua ja väittää minun turmelevan pojan vatsan."

"Olettepa te kovin ihastunut tuohon pikku vekkuliin, eikö niin, rouva Jellison?" sanoi Marcella istuutuen puutuolille, joka oli tuvan ainoa tyhjä istuin, ja siirtyen takan luo, josta hän saattoi vapaasti silmäillä koko seuruetta. "Älkäähän toki, rouva Hurd, älkää ajako Pattonia pois tuolilta, ellette tahdo että minä lähden tieheni."

Sillä hätääntynyt rouva Hurd kuiskaili vanhan Pattonin korvaan, että lieneekin parasta hänen siirtyä muualle puisesta nojatuolista ja jättää paikkansa neiti Boycelle. Mutta kuuro, luuvaloinen Patton raukka oli hidasliikkeinen, ja Marcellan ehkäisevä liike sai rouva Hurdin heittämään hänet rauhaan.

"Niinpä niin, tehän olette nuorempi", lausui rouva Jellison hilpeästi. "Patton raiskan on vaikea päästä liikkeelle, eikö niin, Patton? Mutta minkäpäs sille enää mahtaa, kun käy jo yhdeksättäkymmentä."

Ja hän loi vanhukseen tyytyväisen katseen, sillä olihan hän itse reipas nuori olento seitsemänkymmenen korvissa. Rouva Jellisonia pidettiin kylässä kovin sukkelana, ja hän olikin muita kyläläisiä vilkkaampi ja puheliaampi.

"Eipä ikä teitäkään paljon paina, rouva Jellison", virkkoi Marcella hymyillen.

Teetä särpivät vanhukset tuijottivat herkeämättä takan luona istuvaan neiti Boyceen, ihaillen hänen notkeaa, solakkaa vartaloansa ja suurta, mustaa, höyhentöyhdöillä koristettua hattuansa. Uuden tilanomistajan tytär oli pannut heidän päänsä ihan pyörälle. Mutta jotkut olivat jo sen verran tointuneet ihmetyksestään, että arvostelevin, joskin aroin katsein seurasivat hänen liikkeitään.

"Niin, mitäpä apua niistä paljoista suruista on", sanoi rouva Jellison. "Ja onhan niitä kepeämpiäkin päiviä elämässä. Olispa teilläkin ukko maannut neljä vuotta vuoteessa ja sitten mennyt kaiken maailman tietä, niin tietäisitte miltä tuntuu."

Hän nyökkäsi merkitsevästi päätään. Marcella naurahti.

"Tiedänhän minä, että te hyvin paljon piditte hänestä ja että hoiditte häntä huolellisesti."

"No niin, mitäpä siitä", sanoi rouva Jellison nopeasti. "Vaikka ei suinkaan sitä kukaan tahtoisi koettaa. Neljä vuotta! Aina vaan oli oltava saapuvilla, milloin tarvittiin sitä, milloin tätä. Ja kuinka heikoksi hän kävi ennen kuolemaansa. Nyt tuntuu ihan siltä, kuin viettäisin lepopäiviä."

Hän huoahti tyytyväisenä kädet helmassa. Harmaa hiussuortuva oli päähineen alta solunut ryppyiselle otsalle, antaen kasvoille huolettoman, melkeinpä irstaan ilmeen. Nuorena hän oli ollut mielettömän hurja ja tavattoman nautinnonhimoinen, ja vielä vanhuuden päivinäkin näkyi hänen kasvoillaan toisinaan kajastuksia tuolta rajulta ajalta. Mutta tavallisesti oli hänen katseensa uneksiva ja iloinen, ikäänkuin hän olisi hautonut mielessään mieluisia ajatuksia, joita ei kumminkaan kannattanut muille ilmaista.

"Kovasti minäkin ikävöin tytärtäni", sanoi rouva Brunt huokaisten, "vaikka enemmän hänessä oli hoitamista kuin teidän miehessänne."

Rouva Brunt oli lempeä, sievännäköinen vanhus. Hän asui kylän toisessa vaivaistalossa Pattonien vieressä ja tarjoutui usein avustamaan naapureitaan kotiaskareissa. Hänen viimeinen elossa oleva tyttärensä oli kuollut kauheaan selkäydintautiin kymmenen kuukautta ennen kuin Boycen perhe muutti Melloriin. Marcella oli jo monesti kuullut siitä kerrottavan, mutta hän saattoi kärsivällisesti kuunnella tällaisia juttuja vaikkapa kaksikymmentä kertaa.

"Ettepä kumminkaan toivoisi häntä takaisin", virkkoi hän lempeästi.

"Enhän toki", lausui rouva Brunt, pyyhkäisten pois kyyneleen, joka tuontuostakin herahti hänen silmäänsä, osaksi surusta, osaksi vanhasta tavasta. "Mutta yöaikaan minä kaipaan häntä hirveästi! 'Äiti, onko kello jo kymmenen? -- paljonko kello on, äiti, -- enkö ja saa rohtoja? -- voi, äiti, kai jo saan!' Unirohtoja hän tarkoitti, nähkääs. Ja kun hän oli rohdot ottanut, silloin hän ähki -- eipä olisi luullut hänen nukkuvan, mutta kaksi tuntia hän kumminkin nukkui raskaasti. Kun hän eli, en saanut ollenkaan unta, mutta niinpä näyttää olevan nytkin, vaikka hän on kuollut."

Ja uudelleen kohosi rouva Bruntin käsi silmille.

"Niin, kylläpä te aina osaatte valittaa ja huokailla", sanoi rouva Jellison tyynesti. "Koettelemukset ovat kannettavat, kun ne annetaan, mutta mitäs niistä enää sureksimista, kun ne ovat lopussa."

"Tunnenpa erään", virkkoi vanha Patton kujeellisesti, "joka _myöskin_ suri tytärtään, vaikkei siitä ollut mitään apua."

Kädet sauvan varressa hän oli tähän asti istunut äänettömänä vaimojen pakinaa kuunnellen. Hän oli pieni, raihnainen mies, joka seitsemänkymmentä vuotta pellolla aherrettuaan nyt oli aivan luuvalon murtama. Hänen pienet kasvonsa olivat melkein tykkänään lumivalkoisten, takkuisten hiusten ja kulmakarvain peitossa. Hänen kasvoillaan kuvastui herkästi ärtyvä eloisuus, joka kumminkin harvoin pukeutui sanoiksi. Usein oli Marcellan tarkka silmä huomannut, että hänen sameissa sinisissä silmissään äkisti välähti ja että kuihtuneille poskille leimahti puna, ikäänkuin sisäinen hehku olisi pyrkinyt ilmoille. Ammoin sitten, siihen aikaan kun aumoja ja latoja poltettiin, kauan ennen kuin hänestä oli tullut rampa ja vaivaistalon asukas, hän oli ollut hurja radikaali ja kapinallinen. Nyt hän käyttäytyi yhteiskunnan parempiosaisia kohtaan sävyisästi ja siivosti, sillä hän älysi, että nöyryys on köyhän paras turva. Mutta muinaisten intohimojen hehku kyti vielä hänen sisässään, pyrkien joskus ilmoille lieskahtamaan ilman mitään näkyvää syytä.

Harvoin häneltä sentään riitti voimia lausua ilmi ajatuksiansa. Hän vaipui vaipumistaan vanhuuden kolkkoon äänettömyyteen. Naisväkeä hän sentään välistä kiusoitteli, varsinkin rouva Jellisonia, joka urheasti piti puoliaan.

"Lorutkaa mitä tahansa!" huudahti rouva Jellison hieman kiivastuen. "Teistä on aina niin hauskaa kiusoitella ihmisiä. En sitä kiellä, äkäinenhän minä Isabellalle _olin_, siitä ei pääse mihinkään. Miksei hän ennakolta kertonut minulle, että hän kulki naimahommissa. Ukon kuoltua olimme juuri varustaneet itsellemme mukavan elämän, me kaksi, enkä minä voinut sitä ymmärtää silloin, enkä ymmärrä nytkään. Mahtoi jättää miehet rauhaan. Tiesihän hän, mikä risti ja kiusa niistä on elämässä."

"Viisaasti hän kumminkin teki", huomautti rouva Brunt lempeällä, surunvoittoisella äänellä. "Hän sai kelpo miehen, jolla on hyvät tulot, eikä hänellä koskaan ole puutetta."

"Sellaista juroa, kuivakiskoista miestä en ole toista nähnyt", virkkoi rouva Jellison harmistuneena. "Hän ei siedä minua, enkä minä häntä. Nyt hän pöyhkeilee kuin mikäkin kukko, saatuaan virkatakin ja päästyään ylimetsänvartiaksi. Ynseä, vallanhimoinen mies hän on, sen minä sanon. Ja aina hän on nuorten miesten kimpussa, etsien toraa ja riitaa, se on hänen tapojansa. Mutta _minäpä_ en piittaa hänestä hitustakaan, sen hän kyllä tietää."

Kaikki nauroivat, paitsi rouva Hurd. Koko kylä tunsi rouva Jellisonin ja hänen vävynsä Yrjö Westallin vihamieliset suhteet. Tämä oli houkutellut Isabella Jellisonin, kolmenkymmenenviiden tienoissa olevan neitosen, jättämään äitinsä ja tulemaan hänelle vaimoksi. Hän oli nyt lordi Maxwellin hyvin palkattu metsänvartia ja asui somassa pikku talossa kylän takana. Tyttärelleen ei rouva Jellison voinut koskaan antaa anteeksi, että hän oli jättänyt äidin yksin, ja vävypoikansa kanssa hän oli ilmi riidassa. Mutta pikku Juho, heidän ainoa lapsensa, oli isoäidin silmäterä, ja tämän suurin nautinto oli houkutella tuota nelivuotista poikaa luoksensa ja syöttää hänelle äidin harmiksi kaikenmoisia herkkupaloja.

Rouva Hurd ei nauranut. Westallin nimeä mainittaessa hän nousi äkkiä ja alkoi korjata pöydältä teeastioita.

Marcella oli istunut mietteisiinsä vaipuneena.

"Te sanoitte äsken, että Westall hakee toraa ja riitaa nuorten miesten kanssa", lausui hän nyt; "luuletteko sitte kylässä paljon salametsästystä harjoitettavan?"

Seurasi syvä äänettömyys. Rouva Hurd oli tuvan toisella puolella selin toisiin. Marcellan kysymyksen kuullessaan hän keskeytti silmänräpäykseksi työnsä. Patton eukkoineen, rouva Jellison ja sievä rouva Brunt tuijottivat rohkeaan kysyjään, mutta ei kukaan virkkanut sanaakaan, ei edes rouva Jellison. Marcella punastui.

"On, ettehän vain luule -- --", alkoi hän, tehden torjuvan liikkeen kauniilla päällään, "ettehän vain luule minua niin alhaiseksi, että kyselen urkkiakseni tai ilmiantaakseni teitä. Kyllä tiedän, että harmia ja levottomuuksia on tämän asian vuoksi kaikkialla ja siis täälläkin. Haluaisin kuulla hiukan enemmän siitä; silloin voisin paremmin arvostella asiaa. Isälläni on tietysti omat mielipiteensä siitä, samoin lordi Maxwellilla. Mutta enhän minä ole velvollinen ajattelemaan niinkuin he -- kai te sen käsitätte. Minun mielestäni on jokaisella oikeus ottaa asioista selvää ja muodostaa itselleen oma mielipide."

Äänettömyyttä kesti yhä. Rouva Jellisonin suupielissä värähteli, ja hän loi vanhaan Pattoniin kujeellisen, urkkivan katseen, ikäänkuin olisi tahtonut puukata häntä kylkeen. Mutta rouva Jellison ei aikonut pelastaa Pattonia pulasta, ja niinmuodoin tämä, ollen ainoa miehinen olento seurassa, katsoi velvollisuudekseen vastata.

"Nähkääs, neiti, rouva Hurdia lukuunottamatta me olemme kaikki vanhoja ihmisiä. Emme enää kuule niin paljon kaikenmoisia juttuja kuin nuoruutemme päivinä. Kysykää pastorilta, hän kyllä tietää."

Patton ei voinut olla tirskumatta itsekseen. Nytpä täytynee itse rouva Jellisoninkin myöntää, arveli hän, että hän osaa ylhäisiä puhutella.

Mutta Marcellan sädehtivät, avomieliset silmät katsoivat häneen herkeämättä.

"Haluaisin mieluummin kuulla kylässä siitä juteltavan", virkkoi hän. "Ellette tiedä, miten asian laita nyt on, kertokaa ainakin, miten oli teidän nuoruudessanne. Rangaistiinko salametsästystä hyvin ankarasti täällä? Joutuivatko metsänvartiat ja salametsästäjät usein kahakkaan entisaikoina, tarkoitan -- isoisän eläessä? Ja mitä varten ihmiset harjoittivat sala-ampumista -- olivatko he nälissään vai ampuivatko he huvikseen?"

Hetken aikaa katsoi Patton neuvottomana Marcellaan, mutta sitten näytti tytön voimakas, uhkuva nuoruus ja herttainen, ystävällinen käytös tykkänään kiehtovan vanhuksen ja voittavan kaikki epäilykset. Hän rykäisi ja päätti olla välittämättä rouva Jellisonista, joka tietysti jäljestäpäin kyllä näykkii hänen sanojansa.

"Eihän sitä niin tarkkaan osaa sanoa, mutta jos tahdotte tietää, niin kyllä siihen oli syynä kumpikin. Metsästys, nähkääs on nuoren miehen hupi ja kiusaus, varsinkin jos hän on kuumaverinen. Ajaessaan metsään hirsien hakuun hän ehkä näkee kaniinin puiden välissä harppailevan tai sattuu kedolla tapaamaan lintuja -- haavoitettuja lintuja nähkääs, joita kenties herrat ovat kaiken päivää pyydystäneet. Hänessä syttyy halu niihin, eikä hän kuolemakseen voi käsittää, miksei hänellä ole oikeus päästä niiden omistajaksi. Rikkaat ovat ampuneet ammuttavansa, miksei hänkin voisi viedä mukanaan parisen lintua, jotka heiltä ovat tähteeksi jääneet. Ja palkkaa hänellä on vain yksitoista shillingiä -- ja lapsia pari kolme kappaletta -- tottahan neiti ymmärtää?"

"Ymmärrän kyllä!" Marcella kiihkeästi virkkoi, kirkas puna tummilla poskillaan. "Ymmärrän! Mutta eikö täällä meidän seudulla anneta paljon metsänriistaa lahjaksikin? Lordi Maxwellin olen kuullut niin tekevän, ja kerrotaan että lordi Winterbourne lahjoittaa työmiehilleen melkein niin paljon kaniineja kuin he syövät."

Marcellan kysymykset panivat vanhan Pattonin tunteet liikkeelle. Hän oli kuin vanha kulunut kello. Vanhoissa narisevissa pyörissä alkoi surista, ruostuneet sielunvoimat pyörähtivät vauhtiin.