Part 8

"Tokko pitäisit häntä kauniina? kyselen kyselemistäni ja koetan tarkata sinun silmilläsi häntä. Ei hän ainakaan ole samaa tekoa kuin täkäläiset kaunottaret tai ne nuoret neitoset, joita tätini viime toukokuussa Lontoossa kehotti minun ihailemaan. Kasvot muistuttavat vahvasti italialaisnaista, mutta ei nykyajan italialaisnaista. Muistatko Ghirlandajon freskomaalauksia Santa Maria Novellassa tai Andrean seinämaalausten sivuryhmiä Annunziatassa? Niiden ihanain solakkain naisolentojen joukossa näet varmasti yhtä jalomuotoisia, kenokaulaisia ja viehkeitä päitä kuin hänen, näet tuon saman mustan, aaltoilevan, otsan yli yksinkertaisesti kaartelevan tukan ja saman soikean kasvojenmuodon. Ne ovat renessanssiajan kasvot -- värit ja ilme mielestäni hurmaavan kauniit. Hänen kauneutensa on tuota säännötöntä laatua, missä muodot horjuvat klassillisen täydellisyyden ja uudenaikaisen ilmehikkään luonteen rajalla. Siinä on _morbidezzaa_ -- rauhatonta, surumielistä suloa, mikä vaihtelee tulisen hilpeyden kanssa -- hänen antiikkisissa, kreikkalaisissa piirteissään on uuden ajan leima. Burne Jones on, kuulemma, useat kerrat Lontoossa piirtänyt hänen kasvonsa ja ollut ihastunut niihin. _Taiteellista_ laatua hänen kauneutensa juuri onkin, sillä siinä yhtyvät ne sopusoinnut ja epäsoinnut, joita kypsynyt taide tuotteissaan rakastaa.

"Iältään hän on kenties kaksikymmenvuotias, kenties hiukan vanhempi. Hänessä on paljon luontaista älyä ja keskustellessaan hän tuntuu vaistomaisesti osuvan oikeihin johtopäätöksiin, tietämättä itsekään miten. Mitäpä tällainen olento tarvitsisi kuivia koulutietoja? Hänen sukkela käsityskykynsä ei kaipaa muuta opettajaa kuin elämää. Paljon hän sentään on lukenutkin -- runoja, muutamia valtiotieteellisiä teoksia ja muutamia sosialistisia kirjoja, Matthew Arnoldia, Ruskinia ja Carlylea. Vilkkaan mielikuvituksensa avulla hän käsittää kaikki draamallisesti ja sovittaa lukemansa suoraan elämään. South Kensingtonissa opiskellessaan hän tutustui kahteen veljekseen, taiteilijoita ja sosialisteja kumpikin. Harrastavia nuoria miehiä he lienevät olleetkin, sillä kaiken vapaan aikansa he uhrasivat hyväin töiden palvelukseen, ja neiti Boyceen oli heillä nähtävästi syvä vaikutus. Olisit varmaankin hyvilläsi, jos näkisit miten harmistunut ja kapinallinen hän on nykyisiä oloja kohtaan. Ensi huolekseen hän on ottanut tuon kurjan kylän auttamisen, joka kuuluu hänen isänsä maatilaan, ja siinä hänellä kyllä työtä riittää. Ylevää, kiihkeätä ihmisrakkautta henkii hänen olemuksensa. Hänen _sanansa_ tuntuvat minusta usein naurettavilta ja lapsellisilta, mutta niihin kätkeytynyt lämmin sydän ja elävä harrastus liikuttaa minua.

"Naura, Ned, jos mielesi tekee! Kunhan vain kirjoitat pian ja tulet tänne niin pian kuin mahdollista. Sinulta en voi enkä tahdokaan mitään salata; tiedä siis, että kaikki on vielä epävarmaa, en tiedä vielä mitään, ja vaikka olen hyvässä toivossa, on minulla syytä pelätäkin. Yhtäkaikki, oli sen asian miten oli, minusta on tullut toinen ihminen, ja yöt päivät hohtaa maailma silmissäni ruusuvalossa."

Aldous kohosi istualtaan, astui ikkunan luo ja tähysteli ulos ihanaan syksyiseen kuutamoon. Hopeanhohtavalla ruohikolla hän näki Marcellan liitelevän; hänen äänensä väre kajahti vielä Aldousin korvissa. Hymy päilyi nuoren miehen huulilla, hänen sydämessään asui myrskyisä onnentunne.

Sitten hän astui pöydän luo, otti kirjeen käteensä, luki sen uudelleen, repi sen rikki ja lukitsi palaset kirjoituspöytänsä laatikkoon.

"Ei vielä, Ned -- ei vielä! ei edes sinullekaan, vanha ystäväni", sanoi hän itsekseen, sammuttaen lampun.

VII LUKU

Kului kolme päivää. Myöhään neljännen päivän iltapuolella palasi Marcella pitäjältä, missä hän Mary Hardenin seurassa oli käynyt sairaita ja köyhiä tervehtimässä. Avatessaan ulkoeteisestä halliin vievän tammioven hän näki jotain valkeata vanhalla, kuluneella, leikkauksilla koristetulla biljardipöydällä, joka yhä sai pitää paikkansa keskellä huonetta, odottaen kunnes Richard Boycen varat sallisivat hänen hankkia uuden.

Iloisesti hämmästyen kiirehti Marcella pöydän luo ja alkoi lukea käyntikortteja. "Vicomte Maxwell", "Herra Raeburn", "neiti Raeburn", "lady Winterbourne ja neidit Winterbourne", ja kaksi korttia lisäksi lordi Winterbournelta.

Äkkiä välähti ajatus hänen mielessään. "Hän on tietysti tämän aikaansaanut -- ja minä pyysin häntä tekemään sen."

Kortit putosivat hänen käsistään biljardipöydälle, ja hän seisoi katsellen niitä. Loukattu ylpeys katkeroitti hänen mielihyväänsä. Samassa heräsi hänessä toinenkin tunne -- hän riemuitsi nähdessänsä millainen vaikutusvalta hänellä oli mieheen, joka ei vähällä antautunut toisten johdettavaksi, ei ainakaan naisten.

"Marcella, siinäkö olet?"

Äiti kutsui häntä. Rouva Boyce oli tullut puutarhasta saliin ja avasi hallin oven koettaen likinäköisillä silmillään erottaa tyttärensä haahmon autiossa, hämärässä huoneessa. Kolkko päivä lähestyi loppuansa, ja halli oli melkein pimeä. Sadepilvien takaa pilkistivät laskeuvan auringon viimeiset säteet ja leikittelivät vanhalla, jäykännäköisellä Maria Tudorin muotokuvalla, valaisten hänen itsepintaista suutansa ja valkeata kättänsä, joka piteli jalokivillä koristettua hansikasta.

Marcella käännähti, ja auringonsäde osui häneenkin. Äiti huomasi hänen kiihtyneet kasvonsa.

"Tuliko kirjeitä?" kysyi hän.

"Ei, mutta täällä on joitakin käyntikortteja."

"Onpa vainenkin, tuossa on kirjelippu", Marcella sieppasi kiireesti pöydältä kirjekotelon, jota hän ei vielä ollut huomannut. "Se on sinulle äiti -- Maxwell Courtista."

Rouva Boyce astui pöydän luo ja otti tyttärensä kädestä kirjeen ja kortit. Marcella seurasi hänen liikkeitään henkeään pidättäen.

Äiti silmäili kortteja ja asetti ne sitten hitaasti, yksitellen pöydälle lausumatta sanaakaan.

"Voi, äiti kulta, luehan nyt kirje!" Marcella ei voinut olla lausumatta.

Rouva Boyce oikaisi itsensä äkisti suoraksi, ikäänkuin olisivat tyttären sanat kiusoittaneet häntä, ja avasi sitten kirjeen. Marcella ei uskaltanut kurkistaa hänen olkapäänsä yli. Äidin käytöksessä, hänen hentojen sormiensa ja kauniin, vaaleatukkaisen päänsä pienimmässäkin liikkeessä oli arvokkaisuutta, joka aina piti Marcellan aisoissa, silloinkin kun hän sisällisesti kapinoitsi.

Rouva Boyce luki kirjeen ja ojensi sen sitten tyttärelleen.

"Minun on mentävä teetä valmistamaan", virkkoi hän kylmällä, välinpitämättömällä äänellä ja palasi saliin, minne teevehkeet oli juuri viety.

Marcella seurasi häntä lukien. Kirje oli neiti Raeburnilta, ja siinä pyydettiin rouva Boycea tyttärineen aamiaiselle Maxwell Courtiin ensi perjantaina. Se oli kohteliaasti ja ystävällisesti kirjoitettu. "Olisimme hyvillämme", lausui kirjoittaja, "jos saisimme Teille ja tyttärellenne näyttää ihanat metsämme, niin kauan kun ne vielä ovat syksyisten värien upeassa loistossa".

"Mitähän äiti tästä arvellee?" mietti Marcella huolestuneena. "Isästä ei ole mainittu sanaakaan."

Saliin tullessaan hän näki äidin hajamielisen näköisenä seisovan teepöydän ääressä. Pieni hopeinen teerasia oli vielä hänen kädessään, ikäänkuin se olisi häneltä unehtunut pöydälle laskematta. Silmäkulmat rypyssä hän tuijotti akkunaan, nähtävästi mitään näkemättä. Kärsivä piirre viivähti silmänräpäyksen verran hänen kasvoillaan. Marcellan askeleet kuullessaan hän säpsähti ja asetti teerasian tarjottimelle hauraitten porsliinikuppien viereen tavallisella rauhallisella tarkkuudellaan.

"Tee ei ole vielä valmista", virkkoi hän, "vesi ei ole kiehunut".

Marcella astui takan luo, ja kohensi tulta polvillaan. Mutta kauan hän ei voinut hillitä itseään.

"Menetkö Maxwell Courtiin, äiti?" hän äkisti kysäisi, muuttamatta asentoa.

Seurasi äänettömyys. Sitten rouva Boyce sanoi kuivasti --: "Neiti Raeburnin lähenteleminen tapahtuu hiukan odottamatta. Neljä kuukautta olemme olleet läheisiä naapureita, eikä hänen mieleensä ole kertaakaan juolahtanut käydä meitä tervehtimässä. Nyt hän samana päivänä käy tervehtimässä ja kutsuu meitä aamiaiselle. Ensin hän oli meille epäkohtelias ja nyt on hän liian huomaavainen -- vai mitä arvelet?"

Tuokion oli Marcella vaiti: Tunnustaisiko hän? Ensi kerran hänen mielessään kajasti ajatus, että hän hillittömässä itsenäisyydessään oli ollut ylen uskalias äitiinsä nähden. "Äiti!"

"Marcella!"

"Minä kyselin tässä tuonnoin herra Raeburnilta, aiotaanko meidät jättää ihan oman onnemme nojaan täällä! Isä kertoi että lordi Maxwell oli kirjoittanut hänelle epäkohteliaan kirjeen ja -- --"

"Sinä -- kyselit -- herra Raeburnilta --", virkkoi rouva Boyce nopeasti. "Mitä tarkoitat?"

Marcella kääntyi ympäri ja kohtasi välähdyksen äitinsä silmistä.

"En voinut olla sitä tekemättä", lausui hän hiljaa ja kiireellisesti. "Minusta oli sietämätöntä, kun kaikki meitä karttavat -- me kävelimme yhdessä -- hän oli niin herttainen ja ystävällinen -- ja minä pyysin häntä selittämään."

"Jo ymmärrän!" sanoi rouva Boyce. "Ja hän kääntyi tätinsä puoleen -- ja tämä kääntyi lady Winterbournen puoleen -- he kaikki säälivät meitä -- ja siinä ovat kortit."

Pelko pääsi hetkeksi pujahtamaan Marcellan sydämeen -- hän pelkäsi ivan voimaa äidin säkenöivissä silmissä, jotka terävästi tarkastivat syyllistä tytärtä. Ylpeä itseensäsulkeutuminen, joka kuvastui äidin hennon, käskevän kauneuden joka piirteessä, pani Marcellan vavahtaen peräytymään. Mutta sitten hän tuskissaan huudahti:

"Sinä olet aikaa voittaen siihen tottunut, äiti! Mutta minä en voi elää täällä kaikkien karttamana -- ilman ystävyyttä ja myötätuntoa, ilman seuraa. Kyllä oli kolkkoa ennenkin, silloin kun vietimme koditonta elämää maailmalla; mutta täällä -- miksi meidän _täälläkin_ pitää näin elää."

Rouva Boyce kalpeni.

"Arvasinhan minä, että ennen tahi myöhemmin sitä tiedustelisit", lausui hän hiljaa ja päättävästi. "Herra Raeburn on nähtävästi sinulle kertonut -- mutta kai jo itsekin olet aikaa sitten huomannut -- etteivät naapurimme katsele meitä suopein silmin -- eikä tuo kumma olekaan. Heillä on kyllä painavat syynsä kohdella meitä tylysti. Minä en ketään syytä, en mistään pahastu. Kun vastattavanani on ollut kysymys: 'Onko minun otettava vastaan ihmisten sääliä?' olen tähän asti aina pystynyt siihen vastaamaan: 'Ei!' Sinun luonteesi on peräti toista laatua kuin minun -- luulisinpa kumminkin, että sinuunkin nähden tämä menettelytapa olisi paras."

Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, äidin taipumattomana, välähtäen kiihkoa, jossa ei ollut rahtuakaan tuota tavanmukaista ivallista rauhallisuutta, tyttären katse taas levottomana ja murheellisena.

"Tarvitsen ystäviä!" vastasi Marcella verkalleen. "Minulla on täällä niin paljon tehtävää, ja jos ihmiset liittoutuvat minua vastaan, en saa mitään aikaan. Kyllä he olisivat ystävällisiä sinulle ja minulle ja myös isälle -- meidän tähtemme. Saisimmepa ystäviäkin", lisäsi hän vakuuttavasti, muistellessaan Aldous Raeburnin sanoja ja kasvojen ilmettä, kun hän veräjän luona kumartui Marcellan puoleen, -- "saisimmepa ihan varmaan. Jos menneisyyden takia emme voi pitää päätämme pystyssä, onko meidän sitten oltava niin ylpeitä, ettemme saa tarttua ystävällisesti ojennettuun käteen -- vaikka he näin herttaisesti meille kirjoittavat."

Ja hänen sormensa sivelivät miltei hyväillen kirjettä hänen helmassaan.

Rouva Boyce kallisti hopeista teekattilaa ja täytti teekannun. Sitten hän ryhtyi hienolla nenäliinallaan hivuttamaan pois täplää teelusikasta.

"Sinun on mentävä", sanoi hän viimein, -- "mielesi tekee -- mene sitten kaikin mokomin. Minä kirjoitan neiti Raeburnille ja lähetän sinut vaunuissa sinne. Heikko terveys on hyvä tekosyy, ja minun terveyteni on siksi horjuva, että voin sitä syyttää. Vahingoittaa sinua en tahdo, Marcella. Sinä olet valinnut, toivot saavasi ystäviä -- hyvä -- minä puolestani teen kaiken voitavani hyväksesi, kunhan vain et vaadi minua muuttamaan elämäntapaani -- siihen, lapsi kulta, olen liian vanha ja äreä."

Alakuloisena silmäili Marcella rouva Boycea ja ensi kerran hän tunsi ikävöivää osanottoa äitiänsä kohtaan.

"Etkö sitten milloinkaan lähde kanssani kylään, äiti?"

Äänessä oli lapsellinen, liikuttava sävy -- tyttären vetoaminen äidin tunteisiin. Mutta rouva Boyce ei horjahtanut. Hän oli aikoja sitten älynnyt mielihyväkseen, että Marcella kyllä kykenee itsestään huolta pitämään.

"En ainakaan Maxwell Courtiin lähde kanssasi", vastasi hän verkalleen särpien teetä, -- "se on edullisinta sinulle ja myöskin itselleni. Sillä minä olen tykkänään unohtanut, miten seuraelämässä on käyttäydyttävä. Muodon vuoksi on tietysti käyntikorttini jätettävä kaikille. Muuten, Marcella, en minä sinun sijassasi ryhtyisi perheasioistamme keskustelemaan -- herra Raeburnin kanssa enkä muidenkaan kanssa."

Ja uudelleen pani läpitunkeva katse ymmälle pitkän, kauniin tyttären, jonka vaikutusvalta ei milloinkaan ulottunut omaan äitiin asti. Marcella punastui ja hääräili tulen ääressä.

"Niin, näetkös, äiti, sinä et milloinkaan salli minun siitä kanssasi jutella", sanoi hän hetken kuluttua ja kohenteli kekäleitä, niin että kipinät räiskyivät.

"Taivas minua siitä varjelkoon", sanoi rouva Boyce äkisti. Tuokion hän oli vaiti ja lisäsi sitten. "Pian sinä kuljet omaa tietäsi, Marcella, ja huomaatpa silloin, että hyvällä tahdolla voit voittaa kaikki esteet. Yhden neuvon sallinet minun antaa. Älä ole liian _kiitollinen_ neiti Raeburnille, äläkä kenellekään muullekaan! Boycen suku nähtävästi suuresti herättää mielenkiintoasi. Älähän kumminkaan unohda, että suonissasi virtaa toistakin verta -- ja ettei yksikään Merritt ole konsanaan taipunut vastaanottamaan toisten suojelusta tai sääliä."

Marcella hätkähti. Äiti ei ollut milloinkaan ennen maininnut hänelle oman sukunsa nimeä. Hän tiesi, että rouva Boycen ja Merrittien väli oli ollut rikki vuosikausia. Aika-ajoin hän oli sanomalehdistä lukenut milloin mitäkin näistä sukulaisista, sillä he olivat hienoa ja vaikutusvaltaista väkeä. Mutta Boycen perheen kynnyksen yli ei ollut yksikään heistä jalkaansa astunut sen koommin, kun Marcellan koti Lontoossa hajosi. Himmeänä päilyi vielä Marcellan muistissa kuva kookkaista Merrittin enoista ja vanhasta, muhkeasta, valkomyssyisestä rouvasta, jonka hän tiesi olevan isoäitinsä.

Muhkea rouva kuoli Marcellan ensimäisinä kouluvuosina; hän muisti vielä, minkälainen surupuku hänellä silloin oli. Mutta tämä olikin hänen miltei viimeinen personallinen muistonsa Merrittin sukulaisista.

Ja nyt äkkiarvaamatta tämä kiihkeä sukuylpeys, joka ensi kerran pani rouva Boycen äänen väräjämään! Marcellalle se oli tykkänään uutta ja herätti hänessä tuskaisen säälin tunteen. Hän istui yhä takan ääressä teetä juoden ja vilkaisi tuontuostakin salavihkaa ja uteliaasti äitiinsä. Tähän asti oli Marcella pitänyt häntä kuivanlaisena naisena, jolla oli varsin ahdas näköpiiri; elämän pikkuseikoissa ja siinä, mikä omaa perhettä koski, hän oli kyllä älykäs ja tarmokas, mutta mitätön syvätunteisiin ja arkaluontoisiin ihmisiin verrattuna. Mutta Marcellan oma luonne oli viime aikoina nopeasti kehittynyt ja hänen katseensa käynyt teräväksi ja havaitsevaksi. Siitä alkaen kun Marcella oli lähemmin tutustunut äidin omituisuuksiin, olivat ne monasti panneet hänet ymmälle ja arvoitukselta tuntui hänestä äidin käytös.

Rouva Boyce nousi ja alkoi paahtaa teeleipää takan luona.

"Isä on varmaan jo kotona? Siinähän hän jo onkin."

Näin sanoen hän riisui päältään samettinuttunsa, asetti sen huolellisesti sohvalle ja istahti uudelleen teepöydän ääreen hattua riisumatta. Hänen pukunsa oli aivan toista tyyliä kuin Marcellan. Tämä käytti väljiä, "esteettisiä" pukuja, joista hänellä oli paljon kiusaa ulkona liikkuessaan ja jotka olivat tehdyt sarssista tai sametista. Äiti sitävastoin kulki tavallisesti mustissa, hänen pehmeät, kalliit silkkipukunsa olivat aina ruumiinmukaiset ja kuosikkaat. Hänen pukunsa hienoutta täydensivät lisäksi kallisarvoiset sormukset, pitkät kultaketjut ja timanttinen rintaneula, joita Marcella pienestä pitäen oli nähnyt äitinsä käyttävän. Niin huolellisesti piteli rouva Boyce vaatteitaan ja niin kauan hän niissä kulki, että hänen pukunsa kumminkin maksoivat paljon vähemmän kuin Marcellan.

Eteisestä kuului ensin askelia, sitten tiuskauksia Williamille, ja viimein astui herra Boyce sisään väsyneenä ja kuraisena. Hän palasi metsästysretkeltä ja oli nähtävästi huonolla tuulella.

"Mikä on aikomuksesi noiden korttien suhteen?" kysäisi hän äkkiä vaimoltaan kuivatessaan vaatteitaan takan edessä ja särpien teetä. Hän oli sairas ja kiusaantunut ja liian uupunut hillitäkseen ärtyistä mielialaansa Marcellan läsnäolon tähden.

"Niihin on vastattava", virkkoi rouva Boyce tyynesti ja puhalsi sammuksiin teekattilan alla palavan liekin.

"Minäpä en heidän rakastettavaa seuraansa kaipaa", murahti herra Boyce. "Vasta aika käydä meitä tervehtimässä. Nyt minusta on jo yhdentekevää, olivatpa kohteliaita tai ei."

Äiti ja tytär olivat vaiti. Marcellan huomio siirtyi äidistä isän laihtuneisiin, tummiin kasvoihin. Tyytymättömyys ja vastenmielisyys täytti hänen mielensä, hän oli harmissaan kohtalolle ja olosuhteille. Mutta sen ohessa sai hänessä luontainen hellyys valtaa, ensi kerran hän tunsi ymmärtävänsä isänsä sielunelämää, ja tämä uusi ja tuskainen tunne lamasi hänen vastustushalunsa ja tukki häneltä suun. Isä oli hänelle esteenä -- kaikkialla esteenä -- ja yhtäkaikki Marcellalle tuntui vasta nyt selviävän, että hän oli hänen tyttärensä.

"Oletpa likomärkä, isä", virkkoi hän ottaessaan kupin isältä. "Eiköhän olisi parasta, että nyt paikalla panisit kuivaa yllesi?"

"Mitäs siitä väliä", vastasi herra Boyce lyhyesti, "hyvä minun on näinkin. Metsästäminen täällä on vain ajanhukkaa ja tarpeetonta saappaiden kuluttamista. Minä en täällä enää metsästä. Muutamat kylän heittiöt -- sinun ystäväsi, Marcella -- ovat tyystin puhdistaneet koko seudun. Kotimatkalla tapasin muuten nuoren Whartonin, Evelyn."

"Whartonin?" kysäisi hänen vaimonsa. "Kuka se on -- tunnenko minä hänet?"

"Tunnetpa kyllä! Hänhän on vaalipiirin vapaamielisten ehdokas", ärähti herra Boyce. "Voisitpa totta tosiaan osoittaa hiukan suurempaa harrastusta seudun tapahtumiin. Hän sanoi tekevänsä työtä kuin hevonen. Dodgson, Raeburnien ehdokas, on voittanut aika lailla kannatusta. Whartonille tulee kova työ, jos hän aikoo työntää hänet syrjään. Minua hän miellyttää. En aio äänestää häntä, mutta puhdasta peliä minä tahdon. Kutsuin hänet teetä juomaan meille lauantaina, Evelyn. Viikon lopussa hän nimittäin palaa takaisin. Täällä ollessaan hän asuu Dellin arentitalolla. -- Siellä ei arvatenkaan hänelle herkkuja syötetä. Meidän on oltava hiukan kohteliaat hänelle."

Hän nousi istualtaan ja nojasi selkänsä takkaa vastaan. Hento vartalonsa oikeni suoraksi ja jäykäksi -- ikäänkuin tahtoisi hän näyttää tietävänsä oman arvonsa ja tietävänsä ruumiillisesti niin hyvin kuin henkisestikin pitää päänsä pystyssä, huolimatta kaikista niistä, jotka yrittivät häntä sortaa.

Seuraelämästä karkoittaminen sapetti Richard Boycen mieltä. Ensimäisinä viikkoina Mellorissa hän oli kiihkeästi toivonut, että hänen isänsä vanhat ystävät ja perhetuttavat olisivat leppyneet hänelle ja antaisivat anteeksi hänen entiset "erehdyksensä". Hänen päässään risteili kaikennäköisiä sovinnollisia ajatuksia. Kun vain ihmiset löisivät hänelle sovinnon kättä, niin he saisivat kyllä hänestä oikein kelpo naapurin, -- ei tuollaista itaraa narria kuin oli Robert-veli. Mennyt oli mennyttä. Eihän hänessä enää ollut mitään moitittavaa, yhtä kunnioitettavaa elämää hän aikoi viettää kuin hekin. Hän oli herkkätunteinen ja terveydeltään heikko mies, ja hänen mielikuvituksensa oli alati liikkeessä. Kyynel herahti monesti hänen silmiinsä, kun hän mielessään kuvaili olevansa jälleen otettu seudun ylhäisten seurapiiriin -- osittain omain ansioidensa, osittain vaimonsa ja tyttärensä kauneuden ja sulon vuoksi --; hän toivoi anteeksiantoa heidän tähtensä ja myöskin sen tähden, että hän tuon menneen järkyttävän tapauksen jälkeen oli pyrkinyt elämään niin moitteettomasti kuin suinkin. Eiköhän olisi monikin tuollaisen romahduksen jälkeen vajonnut vieläkin syvemmälle. Mutta hänpä oli alennustilastaan noussut, ei ollut juonut, ei pelannut eikä vaimoansa ja lastansa ylenantanut. Tähän oli tosin ennemmin ollut syynä vuosien kuluessa karttunut ruumiillinen heikkous ja tarmon puute kuin kiitosta ansaitseva itsensävoittaminen, mutta mikä esti häntä asiaa tulkitsemasta omalla tavallaan. Eräistä merkeistä päättäen eivät hänen tuulentupansa olleetkaan aivan tyhjästä temmatut. Todellakin näytti siltä, kuin hänen naisväkensä raivaisi tietä hänelle. Samalla hetkellä kun lordi Maxwell kirjoitti hänelle tylyn kirjeen, sai hän kuulla Marcellan olevan hyvissä väleissä lordi Maxwellin perillisen kanssa. Olivatpa lordi Winterbourne ja lordi Maxwell tänä aamuna metsästysretkeltä palatessaan pysäyttäneet hänet, tervehtineet ja kättäkin paiskanneet. Ja nyt lisäksi nämä kortit tässä.

Pahaksi onneksi -- vaikka Raeburn oli asiasta aivan toista mieltä -- ei yksikään Richard Boycen luontoinen mies hänen asemassaan tyydy vähään. Saatuaan jotain hän vaatii enemmän kuin hänen kohtuuden mukaisesti on saatava. Ensin herra Boyce ällistyi ja ilahtui lordi Maxwellin ja hänen seuralaisensa tervehdyksestä, mutta jo iltapuolella hän harmitteli heidän käytöksessään ilmenevää kylmää kohteliaisuutta. Vai tällä tavallako häntä vastaisuudessa kohdellaan -- piru tuon ylpeän farisealaisjoukon periköön! Nytpä häntä kaiveli, että oli antanut heidän yllättää itsensä, ja kaivelutti sekin, että oli vastannut heidän tervehdykseensä. Ensi kerralla saisivat kyllä nähdä, ettei hän aikonut ryömiä heidän edessään eikä kenenkään muunkaan edessä.

Senpävuoksi hän ilahtui iki hyväksi tavatessaan kotimatkalla sattumalta nuoren Whartonin, josta arvatenkin -- niin yleisesti kerrottiin -- oli koituva Raeburneille ja heidän ehdokkaalleen aika kiusa ja rasitus. Oli oltu siinä lujassa uskossa, että vaalipiiri oli varma lordi Maxwellin ehdokkaaseen nähden. Mutta Whartonin toiveet kävivät päivä päivältä lupaavammiksi, ja lordi Maxwellilla ja hänen pojanpojallaan, joka oli asetettu läheisen vaalipiirin ehdokkaaksi, oli aika työ kussakin vaalipiirissä vanhan Dodgsonin ja Aldousin ehdokkuuden kannattamisessa. Se ilahutti Dick Boycea. Mielipiteiltään hän kuului tory-puolueeseen, mutta siitä huolimatta hän toivoi tämän miellyttävän nuoren miehen menestyvän vaalipuuhissaan. Herra Whartonin kunnioittava käytös häntä kohtaan nyt iltapuolella oli virvoittavana lääkkeenä hivellyt herra Boycen loukattua ylpeyttä.

Vielä kotvasen aikaa nuo kolme istuivat äänettöminä keskenään. Marcella pysyttelihe yhä takan ääressä. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukana, ja ikäänkuin unen uuvuttamana hän silmäili huonetta edessään, tuota uhkeata huonetta kipsikoristekattoineen, sen korkeita akkunoita ja helakan sinisiä seinäpapereita vanhain seinäkaappien ja mustuneitten kuvain takana sekä turkinpunaisella toimikkaalla päällystettyjä huonekaluja, joiden nojalla saattoi tehdä päätelmiä Robert Boycen säästäväisyydestä ja kauneudenaistista. Hänen mielensä oli apea ja raskas. Oikeastaan hänen ajatuksensa viipyivät vain Aldous Raeburnissa. Mitähän hän lienee sanonut lordi Maxwellille? -- mitä Winterbournelaisille? Kunpa tietäisi. Hänen sydämensä tykytti rajusti, hän toivoi pian tapaavansa herra Raeburnin. Vaikka olisi se samassa kiusallistakin.

* * * * *

Tuokion kuluttua hän nousi ja läksi päällysvaatteitaan riisumaan. Kun ovi oli sulkeutunut, niin rouva Boyce ojensi miehelleen neiti Raeburnin kirjeen, jonka Marcella oli antanut takaisin hänelle.

"Marcellaa ja minua on pyydetty aamiaiselle Maxwell Courtiin", sanoi hän. "Minä en mene, mutta lähetän hänet sinne."

Herra Boyce luki kirjeen takkatulen valossa, ja se herätti hänessä ristiriitaisia tunteita.

"Miksi et menisi?" kysäisi hän äreästi käyden pirteämmäksi saadessaan purkaa pahaa tuultaan vaimoansa ahdistamalla.

"Seurustelun olen aikaa sitten heittänyt", sanoi rouva Boyce rauhallisesti, "ja liian vanha olen uudelleen alottaakseni".