Part 59

Frank epäröi; mutta koska hän ei voinut vastustaa poikamaista uteliaisuuttaan ja koska hän lisäksi oli vakuutettu siitä, ettei hän pääsisi Betyn seuraan ennen toista aamiaista, suostui hän jäämään. Marcella näytti tietä, avasi alakäytävän puutarhanoven -- paikka, missä hän oli nähnyt Whartonin seisovan kuutamossa tuona ikimuistettavana yönä -- ja vei heidät kirjastoon. Kaunis, vanha suoja oli kunnolleen korjailtu, vaikk'ei suinkaan uudenaikaiseksi muutettu. Lovet olivat hävinneet laesta, ja seinien soreat, ennen pilkulliset ja kosteuden pilaamat kipsikoristeet, olivat nyt valkaistut, joten pienillä, neliskolkkaisilla lasiruuduilla varustettujen kaappien kirjat ruskeine ja kullahtavine värivivahduksineen näyttivät ihastuttavilta tätä taustaa vasten. Permannon peitti halpahintainen matto, ja kalustoa oli lisätty muutamilla yksinkertaisilla pöydillä ja tuoleilla. Vanhassa takassa paloi tuli. Marcellan kirjat ja käsityöt olivat esillä siellä täällä, ja jotkut mataloissa saviruukuissa kasvavat hyasintit täyttivät ilman suloisella lemulla. Aldous katseli ihastuneena ympärilleen.

"Tästä toivon aikaa myöten tulevan kyläläisten kokoussalin", sanoi Marcella Frankille kumartuessaan lisäämään puita takkaan. "Luulen että he piankin tottuvat tänne tulemaan, tässä kun on erityinen sisäänkäytävä."

"Vielä mitä!" huudahti Frank. "Tänne he eivät tule. Se on liian etäällä kylästä."

"Sepä nähdään", nauroi Marcella. "Herra Cravenilla on monenlaisia tuumia."

"Kuka on herra Craven?"

"Ettekö tavannut häntä luonani Lontoossa?"

"Oh! nyt muistan!" kirkaisi nuorukainen -- "se hirvittävä sosialisti".

"Hänen vaimonsa on vielä hullumpi", sanoi Marcella hilpeästi. "He ovat asettuneet tänne asumaan. He tulevat minun apulaisikseni."

"Pitäkää heidät sitten Herran nimessä itsellänne", huudahti Frank. "Älkää antako heidän kulkea valloillaan kreivikunnan turmioksi. Ei sellaista väkeä täällä kaivata."

"Oh! kyllä teidän vuoronne vielä tulee. Lordi Maxwell" -- ääni muuttui -- araksi ja hiukan juhlalliseksi. "Suvaitsetteko tulla vierashuoneeseen? Äiti tulee kyllä alas, jos tahdotte tavata häntä, mutta hän arveli että -- että -- me voisimme kenties kahden suorittaa mitä on tehtävänä."

Aldous oli seisonut hattu kädessä häntä katselemassa kun hän puheli Frankin kanssa. Hän hätkähti hiukan, kun Marcella kääntyi hänen puoleensa.

"Kyllä me kaiketi voimme suoriutua ilman häntä", virkkoi hän.

"Tuhat tulimmaista", murahti Frank itsekseen, kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, ja sensijaan, että olisi käynyt istumaan tuolille sanomalehtiä selailemaan, kuten Marcella oli ehdottanut, rupesi hän kiihtyneenä mittailemaan lattiata. "Hänen isänsä määrää Aldousin testamentin toimeenpanijaksi -- Aldous järjestää hänen raha-asiansa -- he ovat niin maireita toisiansa kohtaan kuin ei milloinkaan mitään olisi tapahtunut. Mitä hittoa tämä tietää? Ja yhtäkaikki Betty -- niin, Betty on kun onkin pikiintynyt Aldousiin -- siitä ei päästä mihinkään! -- Ja kyllä sen jokainen arvaa, mitä tuo vanha Raeburnin kissa mielessään hautoo aamusta iltaan. Ei vaan minun järkeni pysty tätä selittämään."

Ja paiskautuen takan viereiselle tuolille istumaan, tuijotti hän leuka käden varassa roihuaviin halkoihin.

V LUKU.

Sillä välin Marcella ja hänen seuralaisensa istuivat vastatusten pienen pöydän ääressä, jolle Aldous oli asettanut mukaansa tuomat paperit ja asiakirjat. Jouduttuaan kahden Aldousin kanssa, tuntui Marcellasta ensi alussa melkein tukahuttavalta -- niin hän oli hämillään. Hänen ylpeytensä kiusaantui uudelleen; häntä olisi haluttanut pötkiä pakoon, -- olihan tämä ennen kuulumatonta tungeskelemista heidän puoleltaan.

Mutta tällaista mielentilaa ei kestänyt kauan, sen teki mahdottomaksi, jopa naurettavaksi Aldousin käytöstapa. Selvästi ja nopeasti, kuten tapansa oli, selosti hän Marcellalle asioita. Eikä niistä paljoa päänvaivaa ollutkaan. Marcella oli samaa mieltä kuin neuvonantajansa, ja rouva Boyce oli valtuuttanut tyttärensä päättämään puolestaan. Aldous merkitsi muistiin muutamia hänen toivomuksiaan, jätti hänelle joitakin papereita hänen äitinsä allekirjoitettaviksi, ja sillä hän jo oli työstään suoriutunut. Hän käyttäytyi niin luontevasti ja huolettomasti, ettei Marcellan auttanut muu kuin rauhoittua.

Mutta kun virallinen keskustelu kallistui loppuunsa, ja heillä niinmuodoin oli tilaisuus muuhunkin juttelemiseen, valtasi kummankin outo mielenliikutus. Täynnänsä tuskaisia muistoja oli tämä vanha huone Aldousille. Tällä samalla paikalla, missä he nyt istuivat, oli hän antanut morsiamelleen äitinsä helmet ja palkaksi saanut suudella häntä poskelle, joka oli nyt taas niin lähellä häntä. Kuinka luontevasti ja pehmeästi aaltoili musta tukka valkealla otsalla. Kuinka sorea oli niska -- käsi! Mikä kypsynyt, vieno sulo joka eleessä! Aldousille selvisi nyt, että Marcellan sairaanhoitajatar-toimi, viedessään hänet inhimillisen elämän rumimman todellisuuden yhteyteen -- yhteyteen, jota Aldous oli usein kammoksuen ajatellut -- oli lisännyt hänen olemukseensa taipuisuutta ja lempeyttä, uutta henkevää tunteellisuutta, joka oli ollut hänelle kauttaaltaan vierasta hänen ensi nuoruutensa säteilevinä vuosina. Äkkiä Marcella virkkoi hiukan epäröiden. "Vielä yhdestä asiasta tahtoisin puhua kanssanne. Voisitteko neuvoa minua edullisesti myymään joitakin näistä rautatieosakkeista?"

Hän osoitti sormellaan erästä kohtaa pääomansijoituksista laaditussa listassa.

"Mutta miksikä?" kysyi Aldous hämmästyneenä. "Ne ovat nyt jo hyvin arvokkaat ja kohoavat yhä arvossa."

"Niin, kyllä tiedän. Mutta minä tarvitsen nyt heti käteistä rahaa -- enemmän kuin mitä meillä on -- saadakseni kylän työväenasunnot uuteen kuntoon. Puhuin eilen erään rakennusmestarin kanssa siitä, ja teimme jo yhdessä ensimäisen suunnitelman. Vesijohtokin rakennetaan uudestaan. Töihin on jo ryhdytty, ja ne tulevat maksamaan aika paljon." Aldous oli yhäti kummissaan.

"Kyllä ymmärrän", sanoi hän. "Mutta eiköhän tiluksen tulot nykyisin, kun isänne on kuolettanut niin paljon lainoja, riittäne tällaisiin kustannuksiin ilman että teidän on pakko koskea pääomaan? Teidän on luonnollisesti joka vuosi pantava syrjään määrätty summa tilan korjauksia ja uudistuksia varten."

"Niin kyllä, mutta nähkääs tuloista pidätän vain puolet itselleni."

Marcella katsahti ylös hymähtäen.

Aldous seisoi nyt vastapäätä häntä, harmaat silmät, jotka Marcella oli nähnyt niin kylminä ja tunteettomina, jännityksessä Marcellaan luotuina.

"Vain puolet?" toisti hän? "Oh!" -- hän myhähti leppeästi -- "te olette niin sopinut äitinne kanssa?"

Marcella teki kädellään kevyen, epätoivoa ilmaisevan liikenteen.

"Ei!" sanoi hän -- "ei toki! Äiti -- äiti ei tahdo ottaa vastaan mitään minulta eikä koko maatilasta. Hänellä on omat tulonsa, ja hän aikoo asua osan vuotta minun luonani."

Sanojen ääni liikutti syvästi Aldousia.

"Osan vuotta?" lausui hän hämmästyneenä. "Eikö rouva Boyce sitten asetu Melloriin asumaan?"

"Hän kiittäisi Jumalaa, jollei olisi koskaan nähnyt sitä", vastasi Marcella nopeasti -- "eikä hän enää astuisi jalkaansa tänne, ellen minä jäisi tänne asumaan. Kauheata, miten paljon hänellä oli kestettävänä viime vuonna -- minun Lontoossa ollessani."

Hänen äänensä katkesi. Ehdottomasti hän katsahti Aldousiin peläten kohtaavansa kylmän, paheksuvan katseen. Kaiketi hän Marcellaa tuomitsi ja oli aina tuominnut siksi, että hän oli hyljännyt kotinsa ja vanhempansa. Mutta hän näki pelkkää harrasta myötätuntoa toisen silmissä.

"Rouva Boyce on paljon kovaa kokenut", sanoi Aldous vakavasti.

Kyynel valahti Marcellan poskelle, ja hän kuivasi sen salavihkaa nenäliinallaan. Mutta jo samassa hänen aatoksensa kääntyivät itsekkäisiin mietelmiin. Hänessä heräsi hurjan ikävöivä halu kertoa Aldousille paljon enemmän kuin koskaan ennen heidän kurjista kotioloistaan hänen ensimäisen nuoruutensa aikana, kuvailla hänelle niitä surkeita oloja, jotka olivat lannistaneet häntä lapsivuosina ja surkastuttaneet hänen äitinsä luonteen. Usein hän salaisesti syytti menneisyyttä kun hän yritti puolustautua. Puolustautua mistä? Kihlausaikansa käytöksestä, kun hän oli osoittanut niin suurta hienotunteisuuden, vilpittömyyden ja sivistyksen puutetta.

Eikö hän sitten milloinkaan -- ei milloinkaan -- saa puhua siitä Aldousin kanssa! tyhjentää hänelle sydäntänsä -- pyytää häntä tuomitsemaan, ymmärtämään, antamaan anteeksi! -- Hän tempautui irti näistä mietelmistä ja hänen mieleensä välähti äkisti juopa, mikä heidät eroitti. Betty Macdonaldin oleskelu Maxwell Courtissa -- ja hänen tulokseton tunnustuksensa Hallinille tämän kuolinvuoteella, tunnustus, joka olisi pannut hänet sisäisesti häpeämään, jollei jotain viihdyttävää ja pyhittävää olisi aina hiipinyt hänen ajatuksiinsa, milloin hän vain Hallinia ajatteli.

Ei! hänellä ei enää saanut olla mitään itsekkäitä vaatimuksia tähän mieheen. Hänen oli oltava tyytyväinen, että oli ainakin voittanut hänen ystävyytensä.

Sekanaisena jonona kaikki nämä mietelmät kiitivät hänen aivoissaan. Aldous, kun näki hänen istuvan siinä vanhassa, tutussa asennossaan, pää kumarassa ja kädet polvilla, arveli että hänen ajatuksensa pyörivät yhä äidissä, vaikk'ei hän saanut niitä sanoihin puetuksi.

"Entä teidän tuumanne", virkkoi Aldous viimein lempeästi. "Oh! ei se ole mitään", sanoi Marcella kiireisesti. "Pelkään että te pidätte sitä mahdottomana toteuttaa -- kenties vaaranakin. Nähkääs, koska kukaan ei ole riippuvainen minusta -- koska minä oikeastaan olen aivan yksin maailmassa -- sopisi minun hiemasen kokeilla. Neljä tuhatta puntaa vuodessa on paljon enemmän kuin mitä minä kulutan tai ainakin -- mitä minun _olisi lupa_ kuluttaa itseäni varten. Minulla ei ole nykyisin enää aivan samat mielipiteet kuin ennen. Minä aion pysyttää tämän talon hyvässä kunnossa -- aion kaunistaa sitä ja jättää sen seuraajalleni ehkäpä vielä kauniimpana kuin se oli minun tänne tullessa. Ja minä aion pitää täällä niin paljon työvoimia, että voin tehdä sen koko seudun väestön yhteiskunnalliseksi keskustaksi -- katsomatta siihen, mihin luokkaan he kuuluvat. Tahtoisin että se meille kaikille -- varsinkin vallan köyhille -- olisi oleva huvituksen, virkistyksen ja seurustelun tyyssija. Kun oikein ajatellaan" -- hänen poskensa rusottivat innostuksesta -- "on itse kukin maatilan-alustalaisista omalla tavallaan jo monen sukupolven aikana ollut jossain määrin osallisena tämän talon kehityksessä. Siksipä soisin, että se anastaisi sijan heidän elämässään -- että se kuuluisi _heille_ -- olisi _heidän_ ylpeytensä kuten minunkin. Mutta siinä ei vielä kaikki. Väki täällä ei voi mistään nauttia, ennenkuin sille annetaan inhimillisemmät elinehdot. Kuten tiedätte, ovat palkat, meillä hyvin alhaiset, paljon alhaisemmat" -- lisäsi hän arasti -- "kuin teillä. Ne ovat keskimäärin yksitoista, kaksitoista shillingiä viikossa. Nyt kuuluu tilalla olevan noin satakuusikymmentä työläistä -- meidän ja lampuotien työväkeä yhteensä. Näistä ovat luonnollisesti toiset nuorukaisia, toiset vanhuksia, jotka työskentelevät vain puolella palkalla. Herra Craven ja minä olemme tehneet laskusuunnitelman ja olemme tulleet siihen tulokseen, että jos viikkopalkkaa enennetään viidellä shillingillä miestä kohti -- jolloin täysin työkelpoinen mies voisi ansaita punnan viikossa -- lisäisi se menoja kahdella tuhannella punnalla vuodessa."

Hän vaikeni silmänräpäykseksi.

"Pahinta lienee teidän saada lampuotinne siihen tyytymään", hymyili Aldous kotvan kuluttua.

"Niin tietysti! Mutta minä kutsutan heidät kokoukseen. Olen keskustellut asiasta herra Frenchin kanssa -- hän tietysti luulee minua hulluksi! -- mutta hän antoi minulle kumminkin muutamia neuvoja. Minun pitäisi heille ehdottaa aivan uudet kontrahdit, missä heille alennettua arentimaksua vastaan suodaan joitakin pieniä etuja, joiden Louis Craven arvelee houkuttelevan heitä, ja jotka varmasti tulevat korvaamaan palkankoroituksen. Mutta silloin heidän myös on sitouduttava maksamaan työmiehilleen kysymyksessä oleva palkankoroitus."

Hän katsahti Aldousiin kiihkeä kysymys silmissään.

"Teidän on otettava huomioon", vastasi tämä sukkelasti, "että vaikka kohta maatila on vaurastumassa ja vaikka lampuodit jo toista vuotta ovat kunnolleen suorittaneet maksunsa, saattaa minä hetkenä tahansa sattua huonoja aikoja, jolloin ette voi saada kaikkia saatavianne. Koska lampuodit tulevat maksamaan saman kuin ennenkin nyt toisessa muodossa, jää tämä teidän vahingoksenne kuten ennenkin. Oletteko tuuminut mitään tällaisen sattuman varalle?"

"Kyllä otaksun, että kaikki käy yhteen", sanoi Marcella innokkaasti. "Minä aion elää täällä hyvin vaatimattomasti ja koota niin suuren vararahaston kuin mahdollista. Tämä tuuma on minulle sydämen asia. Tiedän ettei monikaan _voi_ toimia näin kuin minä -- että heillä on toisia velvollisuuksia -- joiden on astuttava etusijalle. Ja ehkäpä tämä koe ei onnistukaan. Mutta -- kävi miten kävi -- ja toivomme mitä toivomme tulevaisuudelta, sosialistit ja me muut, tässä sitä on ominetuntoineen ja rahoineen näiden ihmisten parissa, joilla, samoin kuin meillä itselläkin, on vain tämä yksi elämä elettävänä! Nythän kysytään kaikilla työaloilla _kuinka paljon_ voi työntekijä voittaa työn tuotannosta työnantajalta? Näillä seuduin ei ole vielä olemassa mitään työväenyhdistystä, joka valvoisi työmiesten etuja -- siksipä heillä ei ole mitään valtaa. Mutta on _toivottava_, että he _tulevaisuudessa_ liittyvät yhteen, että he silloin ovat kyllin vahvat -- vaatimaan itselleen korkeampia palkkoja. Mikä estää minua vapaaehtoisesti luomasta sellaista olotilaa -- koskapa sen _voin_ tehdä -- johon me kaikki pyrimme?"

Hänen äänensä värähti mielenliikutuksesta, mutta Aldousin korva keksi siinä uuden vivahduksen -- jotain syvempää ja vakavampaa kuin ennen.

"No niin -- te suositte kokeita, kuten äsken sanoitte", vastasi Aldous lopulta verkalleen. Sitten aivan toisella äänellä -- "sehän oli aina Hallinin unelma".

Marcella katsahti häneen vavahtavin huulin. "Niin oli. Muistatteko mitä hänen oli tapana sanoa -- suuret mullistukset tulevat -- suuret kollektivistiset muutokset. Mutta te ette saa niitä nähdä, enkä minäkään. Harras toivoni on, etten niitä näkisi. Mutta ennenkuin siihen päästään, on yksilö vielä vastuunalainen, kaikki riippuu vielä hänestä. Tässä te rikkaat olette, teillä on rahaa, teillä on valtaa; tuossa ovat nuo miehet ja naiset, joille voitte antaa osansa siitä -- jo _tänään_."

Hän vaikeni äkkiä.

"Mutta nyt pyytäisin teitä lausumaan -- mitä muistutuksia teillä on esiintuotavana tätä suunnitelmaa vastaan. Te olette varmaankin usein miettinyt näitä asioita."

Hän tuijotti hermostuneena eteensä eikä nähnyt Aldousin kasvoille solahtavaa, puolittain katkeraa, puolittain hellää ivan ilmettä. Hän muisteli menneitä aikoja, ja oudolta tuntui hänestä tämä nöyrä, pyytelevä ääni.

"Olen niinkin", vastasi hän. "No niin, nämä ovat luullakseni ne muistutukset, joihin teidän on pantava huomiota."

Niin selvästi kuin hän kykeni, mutta ilman erikoista lämpöä selosteli hän Marcellalle ne syyt, joiden nojalla jokainen kansallistaloustieteilijä olisi hyljännyt moisen ehdotuksen. Marcella ei niin paljoa kiinnittänyt huomiota siihen mitä hän sanoi kuin siihen, miten hän sanottavansa ilmaisi. Hän tunsi nuo molemmat äänet Aldousin sisässä -- idealistin äänen, jota havaitsijan ja tutkijan ääni alati tukehutti ja ivasi. Vuosi sitten olisi tämä pikkanen puhe ärsyttänyt ja kiukustuttanut häntä. Nyt hän ikävöiden tunsi, että puhujan takana oli ihminen.

Mutta kun Aldous oli esittänyt kaikki vastaväitteensä, pysyi Marcella yhtäkaikki järkähtämättömänä mielipiteessään. Aldousin muistutukset eivät olleet hänelle uusia, ja hänen sisällinen innostuksensa nujersi ne.

"Minä puolestani" -- sanoi Aldous ja hänen äänensä kävi araksi ja karttavaksi kuten aina kun hän puheli omista asioistaan -- "maksan kaksi tai kolme shillingiä enemmän kuin lampuotini tavallisesti; ja sitten meillä on eläkekassa. Mutta minusta on aina tuntunut, että maatilani työväenolojen perinpohjainen mullistus saattaisi tuoda matkassaan siksi suuria vaaroja, ettei se oikeuta tällaista menettelytapaa. Luulenpa toisinaan, että lampuodit ne eniten hyötyisivät tällaisesta kokeesta."

Marcella väitti kiivaasti vastaan, ja Aldous oli ihastuksissaan nähdessään hänet jälleen entisessä ryhdissään -- itsevarmana, itsepintaisena ja ylevämielisenä, nähdessään tuon vanhan, tutun päännytkähdyksen ja dramaattiset eleet.

Mutta sen ohessa oli hän kaiken aikaa kiusallisessa jännityksessä, sillä hänen kielellään paloi huomautus, joka oli sanottava, jos hän mieli täydellä todella olla tytön neuvonantaja.

"Mutta nähkääs", sanoi hän Marcellaan katsomatta, kun tämä viimeinkin lopetti sanatulvansa vetääkseen henkeänsä, "teidän on myös ajateltava niitä, jotka perivät tilan teiltä, ja teidän on myös ajateltava -- että mahdollisesti voitte mennä naimisiin -- ennenkuin sitoudutte lahjoittamaan muille puolet tuloistanne".

Nyt hän oli niin hermostuneessa mielentilassa, että hänen täytyi herkeämättä katsella Marcellaa. Hänellä oli niin kiusallista pukea tämä ajatus sanoihin, että ääneen tuli hänen tietämättään kova, kylmähkö sävy. Marcellasta tuntui äkkiä kuin olisi hänet kovalla kädellä työnnetty takaisin -- hän loukkaantui siitä, mitä toinen oli pakoittavana velvollisuutena lausunut.

"Enpä luule, että minun on tarpeellista sitä ajatella -- tässä yhteydessä", virkkoi hän ylpeästi. Ja nousten pystyyn, alkoi hän koota papereitaan yhteen.

Lumous oli murrettu. Aldous tunsi, että hän oli tarpeeton.

Vaitonaisena ja juhlallisena Marcella astui halliin Aldousin seuraamana. Kirjastosta kuului äänekästä puhetta.

Hämmästyneenä avasi Marcella oven, ja siellä istuivat takan ääressä vastatusten Betty Macdonald ja Frank Leven.

"Jumalan kiitos!" huudahti Betty rientäen Marcellan luo ja suudellen häntä. "Enpä tottakaan tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos sir Frank ja minä olisimme kauemmin jääneet kahden!" Tyttö oli hehkuvan punainen ja kuohuksissaan, ja hänen silmänsä liekehtivät suuttumuksesta. Frank sitävastoin näytti nololta ja nujerretulta.

"Niin, tässä sitä ollaan", puheli Betty hätäisesti yhä pidellen kiinni Marcellasta. "Minä houkuttelin neiti Raeburnin poikkeamaan tänne, että saisin nähdä teidät vaikka vaan vilaukselta. Hän tahtoi kävellä kotiin ja jätti vaunut meitä odottamaan. Eikö se ole nurinkurista kuten kaikki muukin nykymaailmassa? Kun minä olen hänen ikäisensä, rupean luultavasti uudelleen nukkieni kanssa leikkimään. Katsokaa toki, mitä meteliä nuo ponit tuolla pitävät -- nehän kaapivat kavioillaan palasiksi koko pihanne. Entä mitä luulette kellon olevan?" -- hän piteli sitä nuhtelevaisesti Marcellan silmäin edessä. "Te olette jutelleet niin kauan tuolla sisässä, että sir Frank ja minä olemme ennättäneet riitaantua kaikiksi elinpäiviksemme, ja nyt ei ole enää aikaa mihinkään järjelliseen puheluun. Hyvästi, rakas Marcella, hyvästi. Neiti Raeburnin ei ole vielä kertaakaan tarvinnut odottaa minua aamiaiselle, vai mitä, Aldous? enkä aio tänään tehdä poikkeusta. Tulkaa nyt, Aldous! Teidän on tultava kotiin minun kanssani. Minä pelkään niin hirveästi noita poneja. Ette te saa ajaa, mutta jos ne alkavat pillastua, annan teidän vetää ohjaksista. Rakas, rakas _Marcella_, saanko tulla takaisin pian -- oikein pian!"

Vielä muutamia oikullisia huudahduksia ja suuteloita, muutamia vihaisia silmäyksiä Frankiin ja määräyksiä Aldousille, joka ei ollut niin kerkeä hänen kutsuilleen kuin tavallisesti, ja viimein istui Betty selkä suorana ja kuumoittavin poskin Aldousin vieressä ponivaunujen etuistuimella.

"Tuletko mukaan, Frank?" kysyi Aldous, "kyllä täällä on sinullekin sijaa".

Hänen otsansa oli suuttumuksen uurteessa. Puhuessaan hän ei katsonut Frankiin, vaan Marcellaan. Tämä seisoi hiukan syrjässä oven varjossa, hänen ryhtinsä oli ylpeä ja väistävä. Huokaus, puolittain tuskainen, puolittain alistuvainen, pusertautui Aldousin rinnasta.

"Kiitos vaan, minä kävelen", vastasi Frank kiukkusesti.

* * * * *

"No, suvaitsetteko nyt selittää minulle, miksi olette tuon näköinen ja puhutte tuollaista pötyä?" virkkoi Marcella purevan rauhallisesti, kun hän jälleen oli kirjastossa Frankin kanssa, joka punaisena kasvoiltaan hiusmartoon saakka puheli itsekseen katkonaisin sanoin.

"Etteköhän te sitä arvanne", sanoi Frank nuhtelevaisesti paiskautuen uudelleen takan ääreen istumaan.

"En rahtustakaan!" sanoi Marcella; "te olette töykeä Betylle ja ärtyisä minua kohtaan, ja se kaiketi tietää, että olette onneton. Mutta miksi juuri teillä olisi lupa purkaa tuultanne, kun ei se ole sallittu muille."

Frankilta pääsi ähkyvä ääni.

"No niin", sanoi hän heittäytyen traagillisen tyyneksi ja ottaen hattunsa, "pian te kaikki pääsette minusta rauhaan. Huomenna lähden kotiin, ja seuraavana päivänä lunastan piletin Kaliforniaan."

"Te!" huudahti Marcella, "tekö Kaliforniaan! Mikä oikeus teillä on Kaliforniaan lähteä?"

"Mikäkö oikeus?" Frank tuijotti häneen äimistyneenä ja puhkesi sitten sanomaan: "Kun tyttö kiduttaa miestä kuten Betty on minua kiduttanut, ei ole muuta neuvoa kuin korjata luunsa. Ja sen minä tottakin teen, sanokoot muut mitä sanovat."

"Ja mitä aiotte siellä toimittaa? Arvatenkin -- metsästää ja muuten huvitella?" Frank empi.

"Enhän minä tietenkään voi ristissä käsin maleksia", valitteli hän. "Kai minä siellä metsästän."

"Onko teillä oikeutta siihen? Onko teillä sen enempää oikeutta siihen kuin virkamiehellä, joka laiminlyö tehtävänsä ja tuhlaa yleisiä varoja?"

Frankin silmät pyöristyivät.

"En totta tosiaan käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi hän viimein harmistuneena, "enkä välitä arvata".

"Kyllä te sen pian käsitätte. Te olette perinyt isänne maatilan. Teidän lampuotinne maksavat teille arennin, jonka he ovat ansainneet kättensä työllä. Aiotteko antaa mitään tulojenne, kauniin talonne ja joutilaisuutenne korvaukseksi?"

"Oh! se on taas teidän sosialismianne!" huudahti nuori mies ärtyneenä hänen äänestään. "Korvausta muka? No, hehän saavat maata minulta."

"Jos minä olisin puhdasverinen sosialisti", sanoi Marcella tuikeasti, "niin sanoisin teille: menkää! Mitä ennemmin luovutte kaikista velvollisuuksista, jotka sitovat teidät maatilaanne, sitä selvemmin todistatte maailmalle, että te ja koko säätyluokkanne olette hyödyttömiä parasiitteja, ja sitä pikemmin pääsemme teistä. Mutta, ikävä kyllä, en ole kyllin vankka sosialisti puhuakseni näin. Minä horjun -- en tiedä itsekään mitä tahdon. Mutta siitä ainakin olen varma, että jollette te tilanomistajat käsitä asemaanne viraksi ja kutsumustanne täydellä todella, ei koko sivistyneessä maailmassa ole olemassa hyödyttömämpää kuhnurijoukkoa kuin te."

Mahtoiko hän suomia poloista Frankia näin säälimättömästi päästäksensä eroon omasta rauhattomuudestaan ja tuskastaan. Jos niin oli asianlaita, ei ainakaan Frankilla ollut vihiä siitä. Hän oli vain siitä selvillä, että häntä kohdeltiin häpeällisesti. Hänen aikomuksensa oli ollut purkaa Marcellalle sydämensä, mutta sen sijasta saarnattiin hänelle nyt _velvollisuuksista_, joita hän tähän asti oli tuskin yhtään vaivaantunut ajattelemaan, surut ja huvitukset kun olivat kauttaaltaan vallanneet hänen harrastuksensa.

"Kyllä itsekin tiedätte puhuvanne pelkkää pötyä", murahti hän, mutta vältti samassa Marcellan liekehtivää katsetta. "Olkoon että _olen_ joutilas, mutta on niitä paljon joutilaampiakin ihmisiä -- ihmisiä, jotka elävät rahoillaan, ja joilla ei ole mitään maatilaa kiusanaan, -- ei niin tikkua ristiin pantavana."

"Heitä päinvastoin voi puolustaa. Sillä heillä ei ole edessä mitään selvää, synnynnäistä kutsumusta kuten teillä, ja minä toistan vieläkin, että teillä ei ole oikeutta viettää lupa-aikaa ennenkuin olette sen ansainnut. Ensin teidän on kunnolleen opittava tehtävänne ja sitten ryhdyttävä tointanne hoitamaan. Ottakaa itsellenne kahdeksan tunnin työ-aika kuten muut ihmiset! Kuka te olette, että saisitte aina vaan kakkua syödä, kun muiden on tyydyttävä kovaan kannikkaan?"

Frank astui akkunan luo ja tuijotti ulos, selin Marcellaan. Marcellan sanat pistelivät ja kiukuttivat häntä, mutta hän tunsi olevansa liian viheliäinen kiistelemään.