Part 58

Mutta jo pelkkä mahdollisuus, että asiat voisivat tätä tietä järjestyä, pusersi helpoituksen huokauksen äidin rinnasta. Yö oli häneltä kulunut kiusallisissa mietiskelyissä. Marcellan äidinrakkauden ja huolenpidon vaatimukset olivat riistäneet unen hänen silmistään. Kaksikymmentä vuotta tukahutettuaan kaikki omat pyyteet ja mieliteot, näki tämä viidenviidettä korvissa oleva nainen, joka luonnostansa oli älykäs, omaperäinen ja itsenäinen, vapauden lopultakin sarastavan. Nuoruutensa ensi aikoina hänet oli pettänyt uskoton puoliso ja hänen tähtensähän oli kadottanut arvossapidetyn yhteiskunnallisen asemansakin. Intohimo, jota hän ei ollut saanut masennetuksi sekä jonkinlainen stoalainen velvollisuuden tunto olivat tehneet hänet miehensä orjaksi ja hoitajattareksi, ja hänen ylpeytensä, joka hänen tyttöaikoinaan oli ollut niin vahva, oli myöhempinä aikoina ilmennyt vain siinä, että hän oli järkähtämättömästi pysyttäytynyt erillään kaikista muista ihmisistä, oma tytär heihin luettuna. Nyt miehen kuoltua kaikennäköiset lamassa olleet voimat ja toivomukset, enimmäkseen henkistä laatua, elpyivät horrostilastaan. Hän oli parahiksi päässyt kolkosta sairaanhoitaja-toimestaan, kun hän jo ikävöi vapautua kaikista muistoista -- matkustaa, lukea, tutustua ihmisiin -- hän, joka kolmattakymmentä vuotta oli elänyt nunnana. Se oli viimeinen, nuoruutta, elämää haparoiva kouristus. Eikä häntä mitenkään haluttanut alkaa tätä uutta elämää Marcellan seurassa. He olivat kumpikin itsenäisiä ja toisistaan perin eroavia luonteita.

Mutta tytön ääni ja pyynnöt eivät sittenkään olleet jättäneet koskemattomiksi hänen kuihtunutta sydäntänsä. Hän tunsi itsessään ennen tuntemattoman heltymyksen oireita ja hän pelkäsi antavansa myöten ja niin muodoin menettävänsä uudelleen vapautensa. Siksipä ei hänellä tällä haavaa ollut hartaampaa toivomusta kuin Marcellan kihlauksen uudistuminen.

Sillä välin seisoi Marcella pukeutumassa avatun akkunan ääressä auringonpaisteessa, joka täytti huoneen meren aaltoilevilla heijastuksilla. Rannalta, kolmesataa jalkaa hänen alapuolellaan, työntäytyi kalastajavenheitä ulapalle, ja hän saattoi kuulla keulain raapaisevan hiekkaa ja kalastajain laulut. Oikealla, pienellä satamasululla nähtiin muuan maalari istuvan valkean päivänvarjonsa alla vieressään pieni, puolialaston poika, joka hartaan odottavana piti silmällä sinisillä aalloilla liikkuvaa onkivapaansa. Kalliot, talot, meri kylpivät valossa ja lämmössä, ilma oli täynnänsä ruusu- ja oranssituoksua, ja pohjoismaalaisen silmälle oli luonnossa jo kesän koko taikavoima.

Ja kepeinäpä liikkuivat nyt Marcellan kädet hänen siinä mustia aaltoilevia hivuksiaan sukiessaan ja palmikoidessaan. Ensimäisen kerran isän kuoleman jälkeen paloi hänen silmissään taas vanha hehku, vaikka katseeseen tavantakaa tuli jotain aivan vienoa, naisellista. Ei! äiti on oikeassa, moisen kirjeen kirjoittaja ei tottakaan ansaitse nyrpeätä vastausta. Mutta mitä kirjoittaa! Mielikuvituksessaan hänellä jo oli valmiina kaksikymmentä erilaista vastausta. Aika pulmallista oli sentään sovitella kirje sellaiseksi, ettei hän, Marcella, näyttäisi vallan kärkkäältä ja innokkaalta, mutta että hän yhtäkaikki pystyi arvossa pitämään ja hyvittämään Aldousin ystävällisyyttä!

Ja kirjeestä tai oikeammin kirjeen yhteydessä ajatukset liitelivät hänen uuteen valtakuntaansa, Melloriin ja kaikkeen, mitä hän sen asujain hyväksi oli tekevä.

IV LUKU.

Oli kolea, tuulinen päivä maaliskuun lopulla. Aldous istui kirjoittamassa Maxwell Courtin kirjastossa isoisänsä kirjoituspöydän ääressä, missä hänen oli tapana suorittaa tiluksiansa ja yleisiä asioita koskevat työnsä. Entistä, vanhaa työhuonettansa käytti hän pääasiallisesti omia yksityisasioitaan varten.

Koko aamupuoli oli häneltä mennyt muuatta ikävystyttävää paikallista juttua koskevain, loppumattomain asiapaperien tutkimiseen. Asia oli riitakysymys lähikaupungin ylemmän alkeiskoulun rehtorin ja koulun johtokunnan välillä, johon Aldouskin kuului. Asia oli sotkuinen, personallinen, inhoittava. Kolmen tunnin ajanhukka tuollaisessa toimessa oli Aldousin laiselle miehelle menetetty päivä. Lisäksi puuttui häneltä isoisänsä kyky selvitellä tällaisia juttuja, ja hän oli täysin tietoinen siitä.

Se oli yhtäkaikki toimi, jota ei kukaan muu huolinut tai voinut ottaa tehtäväkseen kuin hän, ja hän oli urheasti tarttunut siihen kiinni. Tänään hän olikin tavallista taipuvampi pitkämielisyyteen, sillä joka kellonnaksutus hänen takanaan kuletti hänet lähemmäksi muuatta tapaamisen hetkeä, joka ei ainakaan ollut käyvä ikäväksi, kävi miten kävi.

Hän nousi viimein ylös ja astui akkunan luo ilmaa tähystämään. Tuuli oli yhä kirpeä, mutta sade oli tauonnut. Sitten hän läksi vierashuoneeseen tätiänsä etsimään. Ei siellä eikä talvipuutarhassakaan näkynyt ketään ja hän palasi kirjastoon ja soitti.

"Roberts, onko neiti Raeburn lähtenyt ulos?"

"On, mylord", vastasi vanha hovimestari. "Hän läksi neiti Macdonaldin kanssa ajelemaan ja minun käskettiin ilmoittamaan teidän armollenne, että neiti Macdonald poikkeaa Melloriin kotimatkalla."

"Onko sir Frank täällä jossain?"

"Hän oli vasta tupakkahuoneessa, mylord."

"Olkaa hyvä ja kutsukaa hänet tänne."

"Kyllä, mylord."

Aldous kohautti kärsimättömästi hartioitaan, kun vanha palvelija sulki oven.

"Montako kertaa yhden minuutin kuluessa Robertsin onnistui sanoa minua mylordiksi?" mutisi hän, "mutta jos minä kieltäisin häntä sitä tekemästä, tulisi hän hyvin onnettomaksi".

Ja uudelleen astui hän akkunan luo, työnsi kätensä taskuihin ja tähysteli taivasta apean näköisenä.

Nykyoloissa enemmän kuin milloinkaan ennen hän oli pakoitettu vertailemaan tätä perintötiluksensa pikku maailmaa, kaikkine traditsioneineen ja läänityslaitoksen aikuisine oikeuksineen ja tapoineen, sen ulkopuolella olevaan suureen, voimakkaasti kohisevaan toimen ja ajatuksen maailmaan, ja räikeä vastakohta näiden kahden välillä kirveli ja kiusasi häntä alati. Teki hän mitä tekikään, hänen oli yhtäkaikki mahdotonta Maxwellin tilusten rajain sisässä luopua kuninkuudestaan. Omien alustalaistensa silmissä hän oli kaikista ihmisistä merkitsevin, oli heidän valtijansa ja maallinen kaitselmuksensa. Hän myönsi todella olevansa tarpeellinen, jos hän vain hoitaisi velvollisuutensa. Mutta tämä tarpeellisuus oli kehittänyt vuosisatain kuluessa alistuvaisuutta ja luokkaeroa, jota nykyajan ihmisen täytyi pitää peräti kiusallisena. Seisoessaan siinä akkunan luona otsa rypyssä mittaellen silmillään tilustensa laajoja aloja, hän kiroskeli itsekseen, että hänen päivät läpeensä, naurettavan typerästi oli näyteltävä ylhäistä mahtimiestä.

Hän tiesi esimerkiksi, että häntä perityssä valtakunnassaan pidettäisiin uskomattoman alentuvaisena, jos hän kutsuisi erään käsityöläisyhdistyksen sihteerin Maxwell Courtiin päivällisille, vaikka hänen oman rehellisen vakaumuksensa mukaan tuollaisella sihteerillä on luomakunnassa koko lailla merkitsevämpi ja mieltä kiinnittävämpi toimi kuin hänellä.

Niinpä hänellä lujaan juurtuneessa, vaikka visusti kätketystä sukuylpeydestään huolimatta oli tukena vain ani harvoja sellaisia harhaluuloja, jotka tekevät arvon ja rikkauden mieluisiksi. Mutta sitä vastoin hänellä oli tyrannimaisesti herkkä velvollisuuden tunne, joka piti hänet sidottuna hänen paikkaansa ja useinkin perin ikävystyttävään työhönsä. Tämä velvoituksen tunne pidätti hänet nykyisin erillään kaikesta tehokkaasta toiminnasta politiikan alalla. Vuoden alussa hänessä oli kypsynyt päätös omistaa tällä haavaa aikansa yksinomaan tilanhaltian tehtävilleen ja siitä syystä hän oli kieltäytynyt vastaanottamasta hyvin mairittelevaa tarjousta, jonka pääministeri oli hänelle tehnyt. Hänen johdannollaan toimitettiin paraillaan maatilalla laajaperäisiä uudistuksia ja parannuksia; muutamat hänelle kuuluvat ja pääasiallisesti hänen ylläpitämänsä koulut rakennettiin uudestaan ja laajennettiin, sitä paitsi hommaili hän oppikurssien perustamista aikuisille -- tuuma, joka hänen itsensä oli ohjattava ja perille vietävä, jos mieli saada se onnistumaan.

Siitä lähtien kun hän joulun aikaan oli päättänyt asettua Maxwell Courtiin asumaan, oli hänen elämänsä kaameaan yksitoikkoisuuteen välähtänyt yksi ainoa valonsäde, ja se oli herra Frenchin kirje. Hän oli tietenkin hyvin hämmästynyt saadessaan tämän kirjeen sekä sen ohessa herra Boycen muutamat rivit, jotka todenteolla eivät sisältäneet muuta kuin entisen Balkan-lähettilään parhaimpaan tyyliin sommitellun vetoamisen naapuruussuhteisiin ja vanhaan perheystävyyteen. Hän tajusi paikalla, mitä Marcella olisi siinä näkevä, ja hän välitti vähät siitä, mitä herra Boyce oikeastaan oli mahtanut tarkoittaa hänelle merkitsi äärettömän paljon enemmän se seikka, mille kannalle Marcella asettuisi isänsä toimenpiteeseen nähden Hän ei elinpäivinään ollut kirjoittanut mitään niin tuskallisella huolellisuudella kuin kirjettänsä rouva Boycelle. Hänessä asusti vastustamaton kaiho päästä jälleen Marcellan läheisyyteen saada tietää, mitä hän toimiskeli. Se oli ensin vironnut eloon silloin, kun hän sai tietää Marcellan kohtalon lopullisesti irtautuneen Whartonin kohtalosta, ja pitkällisen yksinolon aikana maalla tämä kaiho oli yltynyt yhä vahvemmaksi.

Hän oli ihastunut ikihyväksi rouva Boycen vastauksesta, missä tämä valituin ja kiitollisin sanoin ilmoitti vastaanottavansa hänen tarjoumuksensa omasta ja tyttärensä puolesta Aldous luki sen yhä uudelleen ja uudelleen ja tuumiskeli mielessään, mitä osaa Marcellalla oli mahtanut olla siinä. Viimein hän lähti Lontooseen tapaamaan herra Frenchiä ja hankki itselleen tiedot siitä millä kannalla Mellorin asiat tätä nykyä olivat -- seikka, joka tuotti hänelle outoa mielihyvää. Merkillistä miten paljon Mellorin sairas isäntä raukka oli saanut aikaan viimeisenä kahtena vuotena; mitä uuden haltiattaren levoton mieli oli keksivä seuraavana kahtena vuotena, oli ajatus, joka ei voinut olla häntä huvittamatta.

Mutta järkkymätön oli hänessä yhtäkaikki se päätös, josta hän Hallinillekin oli puhunut. Marcellassa tapahtunut runsas henkinen kehkeytyminen ja syventyminen ei ollut jäänyt häneltä näkemättä ja ihailematta, hän huomasi, että tyttö halusi olla hänelle ystävällinen. Mutta hän arveli voivansa vastata silta, ettei hän nyt eikä tulevaisuudessakaan pyrkisi uudistamaan sidettä, josta ei hänen mielestään ollut todellista tai kestävää onnellisuutta odotettavissa.

Marcella ja hänen äitinsä olivat nyt olleet kotona kolme tai neljä päivää ja Aldous oli juuri menossa Melloriin tapaamaan heitä. Hän oli tosin jo itse herra Frenchin kanssa saanut järjestetyksi enimmät, puhtaasti muodolliset, herra Boycen kuolemasta johtuvat asiat. Mutta hänen oli neuvoteltava Marcellan kanssa muutamista pääoman sijoituksistapa lisäksi oli Marcellalta tänä aamuna saapunut ystävällinen, vaikka kauttaaltaan virallinen kirjelippunen, missä hän mainitsi aikovansa pyytää Aldousin ohjausta joihinkin uusiin, tilaa koskeviin suunnitelmiin nähden. Tämä oli Marcellan ensimäinen kirje hänelle, sillä hän oli tähän asti ollut kirjeenvaihdossa yksinomaan rouva Boycen kanssa.

Missä viipyikään Frank? Aldous katseli maltittomana kelloansa, kun Robertsia ei näkynyt. Hän oli pyytänyt Leveniä mukaansa kävelylle Melloriin, ja nyt se kiusanhenki oli kadonnut jäljettömiin. Aldous vannoi mielessään, ettei hän aio minuuttiakaan odottaa, ja mennen halliin, pisti hän ylleen nuttunsa ja hattunsa hyvin liikemiesmäisellä kiireellä.

Hän oli jo lähdössä, kun Roberts hiukan hengästyneenä pitkällisestä etsimisestä tuli takaisin ilmoittamaan, että sir Frank oli etuterassilla.

Ja siellä Aldous nyt huomasikin tuon oikoselkäisen, vaikka hiukan raskasrakenteisen nuoren miehen, harmaissa pukineissa, leveä, musta surunauha käsivarressa.

"Halloo, Frank! Sinunhan oli noudettava minut kirjastosta. Roberts on kierrellyt kaikki nurkat sinua etsiessä."

"Ei kirjastosta ollut mitään puhetta", murahti nuorukainen, "eikä Robertsin olisi tarvinnut kauan etsiä. Tupakkahuoneessahan minä olen ollut melkein tähän asti."

Aldous ei huolinut sen enempää kiistellä, ja he läksivät kulkemaan. Aldous älysi heti, että hänen toverinsa ei ollut rakastettavalla päällä. Leskeksi joutunut lady Leven oli lähettänyt esikoisensa pariksi päiväksi Maxwell Courtiin, että Aldous juttelisi hänen kanssaan hänen tulevaisuuden hankkeistaan. Lady Leven oli pintapuolinen, tyhjänpäiväinen nainen, mutta hänellekin oli jo käynyt selväksi, ettei Frankin ura ollut ollut lupaava tähän asti, ja Raeburnin suusta lähtenyt neuvo painoi hänen silmissään paljon raskaammin kuin yliopiston opettajan Frankille antama. "Taivuttakaa hänet Herran nimessä ainakin luopumaan järjettömästä tuumastaan lähteä Amerikkaan!" kirjoitti hän Aldousille, "jollei hän kykene läpäisemään tutkintoansa Oxfordissa, täytynee hänen suoriutua maailmassa ilman sitä, ja hänen opettajansa tuntuvatkin todella hyvin kärttyisiltä. Mutta hänen pitäisi ainakin pysyä kotona ja pitää huolta minusta ja sisaristaan, kunnes hän menee naimisiin. Ei hän todellakaan milloinkaan ajattele Rachelia ja Fannyä tai mitä hänen olisi tehtävä saadakseen heidät turvatuiksi nyt kun heidän isä raukkansa on poissa."

Ei nuorukainen tottakaan paljon huolehtinut "Fannyn ja Rachelin" asioista. Puhuipa hän päinvastoin jotenkin huonosti kätketyllä kärsimättömyydellä sekä sisaristaan että äidistään. Kummako se, jos hän oli nurpea, kun kotolaiset alati vetivät vastaköyttä eivätkä antaneet hänen seurata omaa päätänsä. Vastaiseksi oli sovittu, että hän palaisi Oxfordiin ja opiskelisi siellä kesälukukauden loppuun -- kauemmin hän ei enää suostunut olemaan sidottuna. Aldous säälitteli sydämensä pohjasta niitä poloisia opettajia, jotka joutuisivat hänen kanssaan tekemisiin. Frank vannoi menevänsä minne häntä halutti, hänen täytyi päästä maailmaa katsomaan, hän ei tahtonut kaiken ikänsä istua kotinurkissa. Tällaiset sanat kuulostivat varsin hämmästyttäviltä, kun ne tulivat nuoren miehen suusta, joka alati oli pitänyt kotiansa kaikkein huvitusten keskuksena, ja joka kahdesti oli ylpeästi kieltäytynyt lähtemästä omaistensa kanssa Roomaan, ettei häneltä menisi hukkaan paras taimenaika.

Mutta viime aikoina oli Aldousille verkalleen valjennut asian todellinen laita. Ilta jälkeen Frankin tulon Maxwell Courtiin, oli Betty Macdonaldkin saapunut sinne vierailemaan parisen viikkoa neiti Raeburnin luona, jonka erikoinen suosikki hän oli tällä haavaa. Frank, joka äreällä tuulellaan oli peräti tuskastuttanut isäntäänsä ja emäntäänsä, kirkastui silminnähtävästi kuullessaan ketä odotettiin talon vieraaksi, ja aamulla ennen Betyn tuloa läksi hän kalalle erään vartian seurassa melkein yhtä hyvätuulisena kuin ennenkin. Mutta Betty oli parahiksi päässyt taloon, kuin jo Frankin kiukku näytti päässeen uuteen vauhtiin; mitä lystikkäämmin Betty jutteli, tanssi ja kujeili, sitä kolkommaksi kävi Frankin muoto. Aldouskin, joka ei ollut näitä nuoria nähnyt paljon yhdessä eikä juuri ollut mikään teräväsilmäinen tähystelijä, alkoi lopulta saada vihiä salaisuudesta. Oliko poika tosiaankin rakastunut ja päälle päätteeksi Bettyyn? Hän urkki neiti Raeburnilta, mutta ei saanut arveluilleen lainkaan kannatusta tältä taholta -- asia tuntui päinvastoin oikein harmittavan vanhaa neitiä, eivätkä hänen merkitsevät katseensa ja syvät huokauksensa saaneet tyhmää Aldousia mitään älyämään.

Pikku veitikka itse oli tutkimaton. Hän kiusoitteli heitä jokaista vuorostansa, Frankia kenties vähimmin. Aldous viihtyi erinomaisesti hänen seurassaan kuten tavallisesti. Aamuisin retkeili hän Aldousin kanssa tiluksen mailla miesmäisissä pukineissa ja jalkineissa, jotka vain tekivät hänen lapsekkaan sulonsa kahta ärsyttävämmäksi ja naisellisemmaksi. Hän oli huvitettu kaikista Aldousin alustalaisista, pisti nenänsä kaikkiin hänen asioihinsa ja vaati itsepintaisesti saada jäljentää hänen kirjeensä. Neiti Raeburnkin alkoi nähtävästi piristyä entiselleen, hän kävi päivä päivältä reippaammaksi ja häärääväisemmäksi; Frank vain oli umpimielinen ja vaitonainen, eikä syönyt mitään -- ei ainakaan mitä hänen tomumajansa olisi vaatinut.

Lopulta tuntui Aldousista, että asia jo alkoi kaivata selvittelemistä, ja hän oli pyytänyt Frankin mukaansa tälle kävelymatkalle mielessään epämääräinen aikomus ahdistaa häntä kysymyksillään ja isällisillä nuhteillaan. Hänellä oli vanhaa rakkautta Frankia kohtaan, ja siihen lady Leven oli luottanutkin.

Ensimäinen vaikeus oli tietenkin siinä, ettei Frank tahtonut ensinkään puhella. Aldous yritti pitää puhetta vireillä kaikenlaisilla metsästysjutuilla, mutta ei sekään näyttänyt vetelevän. Viimein nuorukainen vilkastui jonkin verran, kun hän rupesi kuvailemaan täplikästä kärppää, jonka hän mennä viikolla oli tavannut metsästysretkellään.

Hän innostui kertomaan ja näytti hetkeksi unohtaneen huolensa.

"Olen ennenkin nähnyt samanlaisen otuksen," puheli hän edelleen -- "vuosia sitten kun pienenä poikaviikarina olin kaniineja metsästämässä Harry Whartonin kanssa. Oletko muuten nähnyt", hän teki äkkiseisauksen, "että rakas serkkuni on palannut kotimaahan?"

"Luin uutisen tänä aamuna _Timesissä_", vastasi Aldous kuivakiskoisesti.

"Ja minä sain tänä aamuna kirjeen Fannyltä, missä hän kertoo, että Harryn ja lady Selinan häät vietetään heinäkuussa ja että lady Selina kulkee ympäri maalailemassa häntä martyyriksi ja pyhimykseksi, puhuu 'vainosta', jonka alaisena Harry raukka on ollut, ja että nuo raa'at ihmiset eivät ymmärtäneet häntä oikein arvostella ja sen sellaista pötyä. Oh! meitä ei kutsuta häihin, siitä saat olla varma. Koko juttu on tottakin hupainen. Tunsithan sinäkin Willie Fjolliotin -- sen omituisen, mustanaamaisen miehen -- joka palveli ennen 10:ssä husaarirykmentissä -- joka niin hurjasti mellasteli Sudanissa?"

"Tunsinhan minä -- pintapuolisesti."

"Hän kertoi minulle kaikki. Hän kuului tuohon Harryn klubin peliseurueeseen, josta on ollut niin paljon juttuja liikkeellä siitä alkaen kun Harryn kävi hullusti. No niin! -- eräänä iltana mennä kesänä, hyvin myöhään yhdentoista ja kahdentoista välillä, hän astui pitkin Piccadillyä, kun Harry äkkiä takaapäin tarttui kiinni häneen. Willie luuli ensin, että hän oli joko järkensä menettänyt tai päissään. Hän sanoi, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt ihmistä niin merkillisessä mielentilassa. 'Tule kanssani', sanoi Harry, 'tule ja juttele kanssani, muuten ammun kuulan päähäni!' Silloin Willie luonnollisesti tiedusteli mitä oli tapahtunut. 'Minä olen kihloissa', sanoi Harry, jolloin Willie huomautti, että Harryn käytöksestä ja ulkonäöstä päättäen oli se nuori nainen hyvin säälittävä. '_Nuori!_' sähähti Harry ikäänkuin olisi tahtonut paiskata hänet maahan. Ja sitten häneltä pääsi tulemaan -- että hän oli juuri -- tällä hetkellä mennyt kihloihin lady Selinan kanssa. Ja se oli juuri samana päivänä kun hänet löylytettiin alihuoneessa -- juuri _samana iltana_! Kaiketi hän läksi hänen luokseen lohdutusta saamaan ja arveli sieltä saavansa apua tavalla tai toisella ja tietysti lady Selina otti hänet. Eihän lady Selina enää ole mikään kananpoika ja ukko Alresford voi kuolla milloin tahansa. -- Lahjoamisjutun hän arvatenkin myös oli käännellyt ja väännellyt niin, että hän lady Selinansa silmissä esiintyi syyttömänä uhrina. Kun Willie oli saanut hänet hänen asuntoonsa kuletetuksi, puhua pälpätti hän kaiken aikaa kuin raivohullu ja tiedäthän kuinka kylmäverinen hän aina muuten on, 'Fjolliot,' sanoi hän, lähdetkö ensi viikolla yhtä matkaa minun kanssani Siamiin?' 'Mitä?' vastasi Willie. 'Luulin sinun olevan kihloissa lady Selinan kanssa.' Silloin hän kiroskeli hetken aikaa ja vakuutteli sanoneensa lady Selinalle, että hänellä täytyy olla vielä vuosi vapauden aikaa. 'Tule kanssani tutkimaan noita temppeleitä Siamissa!', sanoi hän ja sitten hän mutisi jotain että 'Miksi tulinkaan yhtään takaisin?' Sitten hän yht'äkkiä rupesi puhumaan lakosta -- ja sanomalehdestä -- ja lahjomisesta ja muusta kaikesta. Hän oli ymmärrettävästi toiminut parhaimman vakaumuksensa mukaan ja kaikki muut olivat olleet konnia ja pettureita! Fjolliot väitti viimein aivan heltyneensä -- sillä mies parka oli niin tykkänään murjottu, -- ja lupasi lähteä hänen kanssaan Siamiin tai minne tahansa, kunhan hän vaan malttaisi mieltänsä jonkinverran. Ja he vetivät esille kartat, ja Harry alkoi rauhoittua, ja viimein Will sai hänet sänkyyn pannuksi. -- Fanny sanoo Fjolliotin kertoneen, että oli täysi työ saada hänet takaisin kotiin raastetuksi. No niin, lady Selinalla on paha onni! -- sillä täällä hän taas on."

"Oh! pian tulee hänestä yksi puolueemme kirkkaimpia valoja", sanoi Aldous alistuvaisena. "Olen kuullut huhuttavan, että hänelle puuhataan ensi parlamenttikaudeksi edustajan paikka Alresfordin naapuristosta. Ensi viikolla, luullakseni, puhuu hän jossain vaalikokouksessa toryjen työväenohjelmasta. _Sotahuuto_ arvatenkin seuraa isäntäänsä."

"Senkin sotkua!" huudahti Frank innokkaasti. "Mutta merkillistä sentään, että hänen laisensa älykäs mies on voinut sillä tapaa takertua vehkeisiinsä. Melkeinpä voin olla hyvilläni siitä, että olen tällainen pöllö."

Hän naurahti katkeranlaisesti ja kasvoille palasi synkkä pilvi, joka hetken aikaa oli ollut kadoksissa.

"Niin kyllä, eivät pöllöt aina ole pahimmat", vastasi Aldous painokkaasti. "Mutta äreät ja ystäviään karttavat ihmiset ovat mielestäni paljon ikävämmät."

Frank karahti punaiseksi, ja iski Aldousiin puolittain epävarman, puolittain raivostuneen katseen. "Mitä tarkoitat?"

Aldous pujotti käsivartensa nuorukaisen kainaloon ja valmistautui mielentyyneydellä siihen kohtaukseen, jota ei nyt enää voitu välttää, kun Frank äkkiä huudahti: "Kas tuossa on neiti Boyce!"

Aldous hellitti silmänräpäyksessä seuralaisensa käsivarren ja ojentautui suoraksi vavahtaen joka jäseneltään. Hänkin näki Marcellan jonkun matkan päässä heistä Mellorin ajotiellä, jolle he olivat vast'ikään poikenneet. Hän oli kumartunut maata kohti eikä nähtävästi huomannut tulijoita. Kylmä auringonsäde pilkisti samassa pilvien raosta koskettaen nuoren tytön kumaraista vartaloa ja esikkojen kultamaa nurmikkoa hänen jalkainsa juuressa.

"En tiennyt sinun aikovan pistäytyä Melloriin", sanoi Frank ymmällä. "Eikö se ole liian aikaista."

Ja hän vilkaisi seuralaiseensa hämmästyneenä.

"Minun on tavattava neiti Boycea ja hänen äitiänsä puhuakseni heidän kanssaan muutamista lakiasioista", kuului Aldousin vähäpuhuva vastaus. "Kaiketi sinusta on yhdentekevää, jos palaat yksin kotiin."

"Lakiasioista?" toisti nuorukainen ehdottomasti.

Aldous epäröi, sitten hän sanoi tyynesti: "Herra Boyce määräsi minut testamenttinsa toimeenpanijaksi."

Frank kohautti silmäkulmiaan ja jupisi itsekseen "tuhat tulimmaista".

Siinä samassa Marcella äkkäsi heidät ja astui heitä kohti. Hän oli verhottu surupukuun, mutta hänen käsissään oli esikkoja, jotka loistivat mustaa vasten, ja lehtikuusien hennon vehreän välistä pilkistävä aurinko kimalteli hänen silmissään ja kauneilla, henkevillä kasvoillaan.

He eivät olleet tavanneet toisiaan siitä lähtien kun molemmat seisoivat Hallinin haudan ääressä. Tämä hetki oli kummankin mielessä. Aldous luuli tuntevansa ilmaisun siitä Marcellan kädenpuristuksessa. Mutta hän ei arvannut, että tyttö ajatteli yhtä paljon hänen kirjettänsä rouva Boycelle ja mitä hän siinä oli lausunut. He seisoivat kotvan, aikaa puhellen päivänpaisteessa. Kun Frank alkoi hyvästellä, sanoi Marcella:

"Haluatteko odottaa -- lordi Maxwellia vanhassa kirjastossa? Me pääsemme sisään sinne puutarhan puolelta ja minä olen tehnyt sen oikein viihtyisäksi. Äiti tietenkään ei tahdo tavata ketään."