Part 54

Jäntevyyttä ja harrasta vakaumusta oli äänessä, eleissä. Marcellan tapaisen naisen kanssa, arveli hän itsekseen, on viisainta seuloa asiat selviksi pohjaa myöten. Tappion ja häpeän hetkellä hänen rakkautensa Marcellaa kohtaan ensi kerran paisui niin vahvaksi, että se upotti itseensä kaikki muut tunteet. Vallata hänet, riistää hänet irti Cravenien vaikutuksesta -- siinä hänen järkkyneen mielensä ainoa selvä ajatus, kun hän parlamenttitalosta ajoi tänne. Ollappa hänellä Marcellan käsi omassaan ja vallassaan hänen henkinen voimansa -- kauneutensa -- yhä kasvava romanttinen maineensa -- niin, ja ensimäinen askel toipumiseen olisi otettu, ja aina kai sittemmin jokin puhdistautumisen tie aukeaisi hänelle.

Mutta voi! hänen laskelmansa eivät käyneet yhteen! Onttoina ja teennäisinä hänen sanansa kumahtivat Marcellan korvissa. Hän olisi saattanut pelastavana enkelinä helliä heikkoutta ja onnettomuutta, jos se olisi puhunut vilpitöntä kieltä, jos se häikäilemättä ja luottavasti olisi vedonnut naissydämen ylevämielisyyteen. Mutta hän pysyi penseänä tämän jalon isänmaanystävän edessä, jonka olivat epäitsekkäät harrastukset niin tyyten kukistaneet! Tahtomattaankin tuli hän ajatelleeksi niitä monia tuhansia, joita Whartonin arveltiin voittaneen tuossa onnettomassa pankkikeinottelussa -- nekin varmaan "kansan hyväksi" ansaittuja!

Mutta ennenkuin hän sai sanaakaan lausutuksi, Wharton polvistui hänen eteensä.

"_Marcella_! vastaa minulle! -- Minä olen kukistunut ja onneton -- ole nainen ja tule luokseni!"

Hän piteli Marcellaa käsistä. Tämä koetti riuhtaista itsensä vapaaksi.

"Ei!" huudahti hän kiihkeän tarmokkaasti, "se on mahdotonta. Ennenkuin te tulitte, ennenkuin olin sanaakaan kuullut tästä, olin jo kirjoittanut teille. Päästäkää minut, voi, päästäkää minut!"

"En, ennenkuin olen kuullut selityksenne!" -- sanoi Wharton yhä pidellen häntä mielenliikutuksesta tutisten -- "miksi se olisi mahdotonta? Kerran sanoitte minulle, ja kaikesta sydämestänne, että olitte minulle kiitollisuuden velassa, että olin opettanut teitä, auttanut teitä. Meitä yhdistää vahva side, sitä ette voi kieltää! Ja olettehan vapaa. Minulla on oikeus puhua teille -- te ikävöitte pelastaa -- tehdä hyvää -- tulkaa pelastamaan onnetonta, joka rukoilee teiltä apua! -- teille hän tunnustaa -- rehellisesti ja peittelemättä, että hän on tehnyt auttamattoman hairahduksen -- auttakaa hänet jälleen oikealle tielle!"

Marcella poukahti äkkiä pystyyn ja kiskoi itsensä vapaaksi voimakkaalla tempauksella, niin että Whartonkin nousi, kalpeana ja huuliaan purren.

"Kun minä sen sanoin", huudahti Marcella, "niin olin petollinen" -- hetkeksi ääni katkesi -- "me olimme kumpikin kierot -- unohdimme velvollisuutemme. Ei ei! vaimoksenne en tule koskaan. Me vain loukkaisimme toisiamme -- katkeroittaisimme toistemme elämän."

Rajut kyyneleet kimalsivat hänen silmissään.

"Mitä tarkoitatte?" -- kysyi Wharton tuimasti.

Marcella ei vastannut.

Wharton tulistui uudelleen.

"Muistatteko?" virkkoi hän lähestyen jälleen Marcellaa, "että olette antanut minulle toivomisen aihetta. Nuo molemmat fanaatikot ovat käännyttäneet teidät -- vallanneet teidän mielenne vihallaan."

Marcella loi häneen arvokkaan katseen.

"Otaksuin, että kirjeistäni jo olisitte huomannut", sanoi hän yksinkertaisesti. "Jos olisitte tullut huomenna -- onnellisena voittajana -- saman vastauksen olisitte heti saanut. Tänään -- äsken -- olin heikko -- olin horjuvainen silmänräpäyksen, koska en tahtonut lisätä tuskaa tuskalla. Mutta nyt olen oma itseni -- näen jälleen selvästi. _Minä en rakasta teitä_ -- siinä totuus -- koristelemattomana ja peittelemättömänä -- en voi seurata teitä!"

Wharton tuijotti häneen tuokion katkerana ja sanattomana.

"Olisihan minun todella pitänyt olla valmistautunut tähän", virkkoi hän viimein pitkään -- "ja luulenpa nyt käsittäväni! Te kadutte viimevuotista tekoanne. Käyhän se selvästi ilmi kirjeestänne. Te haluatte vallata takaisin menettämänne alueet. No niin! -- sehän on aivan luonnollista! -- aivan ymmärrettävää! Kun asiat ovat selvillä -- ja minä olen päässyt hiukan toipumaan tästä iskusta -- silloin kai sallitte minun toisen kerran teitä onnitella! Sillä välin --"

Marcellalta pääsi heikko parahdus, ja sitten hän äkkiä puhkesi kiihkeään kyyneltulvaan. Mutta kun Wharton äkillisen häpeän valtaamana yritti puolustautua -- lepyttää häntä -- peräytyi Marcella hänestä melkein kauhun eleellä.

"_Te_ ette tunnustanut" ja hän kiinnitti Whartoniin niin merkitsevän katseen, että tämä väisti sitä -- "mutta te pakoitatte minut tunnustamaan. Niin, minä _kadun_" -- hän hengitti rajusti. "Näiden viimeisten viikkojen kuluessa olen koettanut pettää itseäni -- paeta tuskaani -- ja kun sinä iltana puhuitte minulle rakkaudestanne -- olisin halusta uhrannut mitä vain minun vallassani oli, jos olisin voinut tuntea samalla tavalla kuin nuori tyttö, joka onnellisena ojentaa kätensä rakastetulleen. Minä koetin päästä siihen tunteeseen. Mutta onneton ja häikäilemätön vaikka olinkin, tunsin jo silloinkin sydämessäni -- että se oli mahdotonta! Jos te otaksutte -- jos teitä haluttaa otaksua -- että minulla -- minulla on toiveita ja suunnitelmia, yhtä halpamaisia kuin mahdottomia -- en sille tietysti mahda mitään. Mutta _oikeutta_ ei kellään ole ajatella tai sanoa sitä. Herra Wharton -- --"

Kooten kaiken mielenmalttinsa hän ojensi Whartonille valkean kätensä.

"Pyydän -- lausukaa minulle jäähyväiset. Meidän ei olisi pitänyt ensinkään tutustua toisiimme -- kaikki on alun pitäen ollut pelkkää turhamaisuutta -- ja erehdystä -- ja kurjuutta. Olen kiitollinen teille kaikesta, mitä teitte, ja olen aina oleva kiitollinen. Minä toivon -- oh! kuinka hartaasti minä toivon, että jollain tavalla suoriudutte tästä ahdingosta. Minä en tahdo tehdä kuormaanne raskaammaksi. Jospa voisin jotain tehdä puolestanne! Mutta en voi. Nyt teidän on mentävä. On myöhä. Minun täytyy kutsua tänne ystäväni, rouva Hurd."

Heidän silmäyksensä iskivät yhteen, Marcellan lujana, mutta samalla surumielisenä, Whartonin kuumeisena ja verestävänä.

Sitten Wharton teki rajun liikkeen -- ikäänkuin pyyhkäistäkseen Marcellan iäksi pois tieltään -- ja siepaten hattunsa astui hän ovelle ja katosi.

Marcella lyyhähti tuolille melkein tajuttomana ja istui siinä kauan pää käsien varassa. Mutta Whartonin ääni ei nyt kajahtanut hänen korvissaan.

"_Pahoin olet minua kohtaan menetellyt -- rukoilen Jumalaa, ettet itseäsi kohtaan menettelisi vieläkin pahemmin tulevaisuudessa!_"

Yhä uudelleen nämä unohtumattomat sanat syöpyivät hänen sisäiseen haavaansa -- ja hän nautti sen kirvelevästä tuskasta. Ja lamauttavan uupumuksen ja epätoivon vähitellen poistuessa, tuntui hänestä kuin hän hiipisi erään rakastetun olennon luo, joka tästä puoleen oli oleva hänen sielunelämänsä ainoa ja salainen seuralainen.

NELJÄS KIRJA

"You and I -- Why care by what meanders we are here I' the centre of the labyrinth? Men have died Trying to find this place which we have found."

I LUKU.

Kuinka puhtaan ihana oli syksyinen auringonnousu! Lontoon tukahduttavasta ja löyhkävästä ilmasta oli Marcella viimeinkin päässyt Melloriin, ja nyt hän seisoi huoneensa akkunan edessä janoisella mielihyvällä ahmien kostean maan, ilman, ja puiden tuoksua. Kaipaus ja muistelmat vaihtelivat hänen mielessään, kun hän siinä aamun kuultavassa hiljaisuudessa tarkkasi lintusten rattoisaa suhahtelemista puissa.

Ensimäiset auringonsäteet hyväilivät etäisen, vasemmalta siintävän kukkulan harjaa, verhoten äsken leikatun sänkipellon kullan punervaan valoon. Ajotien pyökit olivat jo syksy-väreissä, ja oikealta häämöittävän, pienen kirkkomaan kastanjat olivat jo niin varistaneet lehtiänsä, että kirkontorni pilkisti näkyviin. Kello löi puoli kuusi -- se vanha kello, jonka Hampdenin ystävä, John Boyce oli kirkolle lahjoittanut, ja samassa kajahti lehtokujassa fasaanin kutsuva huuto. Siinä se uhkea lintu jo astua tepsuttelikin, mutta jo seuraavassa tuokiossa se taas levitti siipensä ja pyrähti lentoon.

Tänään oli Mary Hardenilla ja pastorilla oleva paljon puuhaa kirkossa, sillä huomenna oli elonkorjuujuhla. Kaksi vuottako siitä vain oli aikaa? -- vai lähtisikö hän tunnin tai parin kuluttua setripuistosta astumaan kukka vasuineen kirkolle, missä muuan ruskeaan metsästyspukuun verhottu olento seisoi Hardenien kera.

Ei! -- ei! -- hänen päänsä kallistui käsien varaan. Niin muuttunutta oli kaikki nyt! Kolme viikkoa sitten oli pienen kirkon kello kumahtanut miehen muistolle, joka aikakautensa jaloimman käsityksen mukaan oli ollut Jumalan palvelija ja ihmisystävä -- joka oli ollut Marcellankin ystävä ja vielä kuolinvuoteellaankin Edward Hallinin kautta lähettänyt hänelle herttaiset jäähyväiset.

"Sanokaa hänelle", oli lordi Maxwell omin käsin Hallinille kirjoittanut, "että hän on valinnut kauniin työalan, ja että hänestä Jumalan avulla on tuleva jalo nainen. Luulen, että hän aina piti minusta, vanhasta ukosta, eikä niinmuodoin halveksu siunaustani."

Genovassa hän oli kuollut Aldousin ja neiti Raeburnin käsiin. Sillä elokuussa, kun hänen oli määrä palata kotiin, hänen terveydentilansa oli äkkiä käynyt niin huonoksi, että lähetettiin Aldousia noutamaan. Hän tuotiin Maxwell Courtiin haudattavaksi, ja uusi lordi Maxwell oli melkein heti hautajaisten jälkeen lähtenyt Lontooseen, suuresti huolestuneena ystävänsä, Edward Hallinin riutuvasta terveydestä.

Hallinin palattua sisarensa kanssa Lontooseen elokuun puolivälissä, oli Marcella ollut usein yhdessä sisarusten kanssa. Hallin oli näköjään koko lailla virkistynyt maalla, mutta kun hän oli ollut viikon tai kaksi kaupungissa, alkoivat voimat jo taas huveta. Aldous oli Genovassa; neiti Hallin oli aivan suunniltaan levottomuudesta, ja Marcella huomasi, että tässä tarvittiin sekä ystävää että sairaanhoitajatarta. Lopetettuaan sairaskäyntinsä hän joka ilta pistäysi Hallinille, söi illallista heidän kanssaan ja kirjoitti sitten Hallinille tai teki yhdessä hänen sisarensa kanssa voitavansa pidättääkseen hänet työnteosta ja ajattelemisesta.

Itse hän ei tahtonut myöntää olevansa sairas, ja hän keskitti kaiken tarmonsa niiden kolmen, maanjako-kysymystä koskevan esitelmän valmistuksiin, jotka hänen oli määrä lokakuussa pitää suurelle joukolle Lontoon työväenedustajia. Hallinin nimeä pidettiin niin suuressa arvossa ja hänen personallisuutensa oli niin rakastettu, että heti kuin hänen kantansa tuohon uuteen, Lontoon työväestössä niin suunnatonta kannatusta voittaneeseen maanjako-kysymykseen kävi tunnetuksi laajemmissa piireissä, useat johtavat sosialistiset ja radikaaliset klubit lähettivät hänelle kehoituksia pitämään lokakuussa kolme esitelmää Lontoon työväestön edustajain kongressille. Esitelmän jälkeen oli päätetty varata aikaa siitä aiheutuville kysymyksille ja keskusteluille.

Hallin oli kiihkeän halukkaasti suostunut tarjoumukseen, ja nyt hän valmisteli näitä kolmea esitelmäänsä niin uupumattoman sitkeästi, että Susie paran levottomuus yltyi päivä päivältä, hän kun oli mielestään huomaavinaan tässä ylenmääräisessä ponnistelussa murtuneen sielun viimeisen tarmoleimahduksen, jäähyväistervehdyksen, johon ei sisaren harras rakkaus vielä voinut alistua. Sillä Hallinia vaivasivat kaiken aikaa kova sydämenheikkous ja hermoärtyisyys, joka olisi tehnyt työkyvyttömäksi jokaisen, ken ei sielunvoimiltaan ollut yhtä jäntevä kuin hän.

Lordi Maxwell oli vielä elossa, ja töittensä keskessä Hallin huolestuneella jännityksellä odotti Aldousin joka päivä saapuvia tietoja, jotka hän säännöllisesti ojensi Marcellalle luettaviksi, ikäänkuin sen kautta tahtoen ilmaista, että hänessä oli kehittymässä uusi ja vakiintuva luottamus Marcellan, myötätuntoon. Mutta heidän sydämellinen seurustelunsa katkesi äkkiä, sillä eräänä iltana, kun Marcella palasi kotiin, ojensi Minta Hurd hänelle ovella sähkösanoman äidiltä: "Isä vaarallisesti sairastunut. Tule heti kotiin." Myöhään samana iltana hän saapui Melloriin.

Samana päivänä lordi Maxwell kuoli. Viikko myöhemmin hän haudattiin pieneen Gairsleyn kirkkoon. Herra Boycen tila oli silloin hyvin huolestuttava, ja Marcella pysyttelihe kaiken päivää sisässä, pimeässä sairashuoneessa tai omassa huoneessaan, mutta hänen ajatuksensa vaelsivat Maxwell Courtiin ja hän näki uhkean linnan surupuvussa -- ja haudan ympärillä seisovat ihmiset. Hallinkin oli tietysti tullut vanhaa lordia saattamaan viimeiseen leposijaan. Oli sateinen, kolkko syyspäivä, ja Marcella tuskitteli itsekseen ajatellessaan mitä kosteutta ja rasituksia Hallinin oli kestettävä.

Siitä päivin hän oli vähän väliä saanut neiti Hallinilta kirjeitä. Asiat olivat näennäisesti entisellään. Edward oli yhäti ankarassa työinnossa, yhä raihnainen, yhä hyvällä mielellä. "Aldous" -- neiti Hallin ei ollut vielä tottunut uuteen arvonimeen -- asui kaupungintalossa Curzon Streetillä, aivan uppoutuneena ja nähtävästi tuskastuneenakin niihin moninaisiin toimiin, jotka johtuivat osaksi erinäisistä, perinnön yhteydessä olevista lakimääräyksistä, osaksi piakkoin tapahtuvista vaaleista hänen omassa vaalipiirissään. Alisihteerin virastaan sisäasiainministeriössä hänen oli luovuttava, mutta ensi istuntokaudella, virkoja uudelleen miehitettäessä, varattaisiin hänelle arvatenkin toinen paikka ministeriössä. Kaiken vapaa-aikansa vietti hän sisarusten luona, ja neiti Hallin arveli, että Aldousin omaa ikävää ja alakuloisuutta hälvensi hänen vilkas osanottonsa Edwardin työhön ja huoli tämän horjuvasta terveydestä.

Pariin päivään ei nyt ollut tullut kirjettä veljeltä eikä sisarelta, ja hän alkoi jo käydä levottomaksi. Sillä tänään oli 4 p. lokakuuta ja 2 p:nä olisi Hallinin ensimäinen esitelmä ollut pidettävä. Kuinka lie nääntyvän profeetan käynyt. Hän aavisti pahaa. Sillä "vastaanottoiltoinaan" Brown Buildingsissä hän oli tullut huomaamaan, kuinka intohimoisesti ja voimakkaasti työväenluokka oli takertunut tähän kansallistaloudelliseen haavekuvaan. Tuskinpa edes Lontoon työväestö pysyisi maltillisena Hallinin selostaessa kantaansa. Louis Craven oli varmaan oleva siellä. Ja hän oli luvannut kirjoittaa siinä tapauksessa, ettei Susie Hallinilta riittäisi aikaa. Illalla Marcella niinmuodoin varmasti odotti tietoja.

Poloiset Cravenit! Louisin nuori vaimo, joka odotti pienokaista, ei ollut antanut huolten masentaa uljasta mieltänsä. He möivät harvat huonekalunsa maksaakseen velkansa ja vuokrasivat itselleen kalustetun huoneen Anthonyn läheisyydessä. Veljensä suosituksella Louis oli saanut hankituksi sieltä täältä piirustustyötä ja sen lomassa hän kirjoitteli sanomalehtiin. Marcella oli tutustuttanut heidät Hallinin sisaruksiin ja Susie tunsi jo äidillistä osanottoa odotettua pikku kansalaista kohtaan. Aina nyreä Anthonykin teki kaikkensa keventääkseen veljen tukalaa tilaa. Mutta kova aika oli sittenkin edessä, ja Marcella oli viime aikoina huomannut, että Louisilla samoin kuin Anthonyllakin oli vaarallisia taipumuksia raskasmielisyyteen ja eriskummallisuuteen. Marcellan sydän oli usein raskas heidän tähtensä, ja hän suri omaa kykenemättömyyttään, kun ei voinut auttaa heitä.

Eräät toiset haavat oli aika lääkinnyt odottamattoman nopeasti. Kun Marcellan viimeisestä kohtauksesta Whartonin kanssa oli tuskin kolmea päivää kulunut, ja kun työväenpuolueessa tapahtunut loppuratkaisu oli vielä kaikkein suussa ja katkeria sanoja ja syytöksiä yhä sateli Whartonin päälle, hätkähti Hallin eräänä iltana äkisti sanomalehteä lukiessaan ja työnsi sen sitten Marcellalle. Marcella luki seuraavan uutisen:

"Kihloihin ovat menneet herra H. S. Wharton, Länsi-Brookshiren edustaja ja lady Selina Farrell, lordi Alresfordin ainoa elossa oleva tytär. Häät vietetään luultavasti pääsiäisen aikaan. Herra Wharton, jonka terveyttä uuttera työskentely parlamentissa on suuresti heikontanut, aikoo sillä välin lääkärinsä määräyksestä lähteä Itään matkustelemaan. Hän lähtee jo parin päivän kuluttua Ranskan Kokin-Kiinaan, ystävänsä, sir William Ffolliotin kera. Heidän tarkoituksensa on tutkia kuuluisan Kambodjassa olevan Angkor temppelin raunioita, ja jos vuodenaika on suotuisa, on heillä aikomus kulkea Mekongia ylös. Herra Whartonille on myönnetty virkavapautta istuntokauden loppuun."

"Tiesittekö tästä mitään?" kysyi Hallin teeskennellyn huolettomasti, kuten ainakin arveluttavia kysymyksiä tehtäessä.

"En niin mitään", vastasi Marcella rauhallisesti. Mutta äkkiä vastustamaton tunnesysäys pakotti hänet Hallinille uskomaan salaisuutensa. Hän pani sanomalehden pöydälle ja virkkoi oudosti naurahtaen:

"En kai minä voinut sitä tietää. Kaksi viikkoa sitten herra Wharton kosi minua."

Hallin ponnahti huudahtaen ylös tuoliltaan. "Ja hän sai teiltä rukkaset?"

Marcella nyökähytti päätänsä ja sitten hän harmikseen huomasi silmänsä vettyvän hänen tahtomattaan ja suostumuksettaan ja aivan mielettömästä syystä.

Hallin astui oikopäätä hänen luokseen.

"Sallitteko minun paiskata kättä kanssanne?" sanoi hän puolittain häpeissään tunnepurkauksestaan, mutta loistavin kasvoin. "Kas niin! pöllö minä olen! Nyt emme enää puhu sanaakaan siitä -- paitsi lady Selinasta. Oletteko nähnyt hänet?"

"Kolme tai neljä kertaa?"

"Minkä näköinen hän on?"

Marcella epäröi.

"Onko hän lihava -- ja neljänkymmenen korvissa?" uteli Hallin innokkaasti. "Antaako hän Whartonille selkään?"

"Vielä mitä. Hän on hyvin laiha -- kolmenkymmenenviiden vanha, hyvin hieno, julman varma omista mielipiteistään -- ja ylvästelee kovasti isällään."

Hän katsahti Halliniin epävarmalla, mutta hilpeällä katseella.

"Oh! ymmärrän", virkkoi Hallin pettyneenä, "silloin on hänen vain varottava, ettei Wharton anna hänelle selkään -- vaikka se kenties ei haitanne, jos oikein oivallan sananne. Entä hänen politiikkansa?"

"Lordi Alresford sivuutettiin viime ministeristöstä", sanoi Marcella kujeellisesti. "Hän ja lady Selina arvelivat sitä korvaamattomaksi tappioksi isänmaalle."

"Alresford -- _Alresford_? Niin tottakin! Hän oli Yksityisen sinetin hoitaja viimeisen vanhoillisen hallituksen aikana -- ahdasmielinen vanha narri! -- sai paljon häiriötä aikaan ylähuoneessa. Hm!" -- Hallin tuumaili tuokion -- "Wharton siirtyy vihollisen puolelle".

Marcella ei puhunut mitään. Viimeisen kamppailun mainingit eivät olleet vielä tyyntyneet. Whartonista ei hän vielä kyennyt puhumaan, ei arvostelemaan hänen äskeistä selittämätöntä tekoansa eikä hänen tulevaisuuttansa.

Hallin puolestaan antautui mieluisain unelmain valtaan. Hengessään hän jo näki puhtaaksi pestyn Whartonin tyytyväisenä istuvan kalterin alla vanhoillisten puolella singahuttaen ympärilleen kaikkia vanhoja iskusanojaan jonkinverran muuttuneessa asussa ja eläen iloista elämää lady Selinansa kustannuksella. Hajanaisina katkelmina ajautui hänen mieleensä keskustelu Nehemiahin -- onnellisen ja voitollisen Nehemiahin -- Bennett raukan ja muiden kanssa, jotka olivat pistäytyneet hänen luonaan puhumassa Whartonin kukistumisesta. Heidän suustaan oli hän kuullut monta samansuuntaista ennustusta kuin ne, jotka hän oli Marcellalle lausunut. Vielä samana iltana hän päätti kirjoittaa Raeburnille, onnitella häntä ja hänen puoluettansa, heillä kun oli toivossa kartuttaa rivejänsä näin etevällä puoluelaisella -- ja aikoi hän myös siinä samassa panna menemään erään toisenkin uutisen. Marcella oli sen hänelle uskonut ilman mitään vaitiolonlupausta -- seikka, josta Hallin oli hänelle kiitollinen ja palkitsi hänet kohtelemalla häntä lämpimämmällä, luottavammalla ja vilpittömämmällä ystävyydellä kuin milloinkaan ennen.

* * * * *

Mutta tällä varhaisella aamuhetkellä monikin näistä äskeisistä Lontoon tapauksista ja muistelmista tuntui Marcellasta perin kaukaiselta. Hänen ajatuksensa palasivat nykyhetkeen, viimeisten kolmen viikon huoliin, levottomuuteen ja tunnonvaivoihin. Hän oli valvonut yön isänsä luona, että äiti saisi kerrankin levätä. Hän poistui akkunan äärestä, veti verhot eteen ja kävi vuoteeseensa nauttiakseen neljän tai viiden tunnin virkistävää unta.

* * * * *

Aamupuolella oli hän jälleen pystyssä virkeänä ja joustavana kuten tavallisesti. Rouva Boycen kamarineitsyt istui sairaan luona, joka tällä hetkellä oli rauhallinen ja tuskaton. Rouva Boyce oli vetäytynyt vierashuoneeseen talouskirjoineen. Marcella läksi häntä etsimään.

Tuo rappeutunut, vanhanaikuisen siro huone oli vielä entisessä asussaan, ja nyt, auringonsäteitten leikkiessä seinillä ja permannolla, näytti se hilpeältä ja kodikkaalta. Sitä näivettyneemmältä näytti tässä kirkkaassa valaistuksessa akkunan ääressä kirjoitteleva laiha olento. Rouva Boyce oli huomattavasti vanhentunut. Vartalo, oli kutistunut ja käynyt kulmikkaaksi, vielä kaksi vuotta sitten niin tuuheat ja keltaiset hiukset oli nyt vähällä vaivalla saatu peittymään tiukan, valkean myssyn alle, jota hän oli ruvennut käyttämään melkein heti Marcellan lähdettyä Mellorista. Puku oli yhä huolellinen ja soma, mutta entistä hiukan yksinkertaisempi ja karkeampi. Vain kauniit kädet ja hieno, upea ryhti muistuttivat enää mennyttä kauneutta, josta sen omistaja ilman mielikarvautta oli eronnut.

Marcella kierteli levottomana hänen läheisyydessään ja katseli häntä tavantakaa kaihoava sääli silmissään. Rouva Boyce näkyi tuntevan sen ja olevan siitä vaivaantunut.

"Äiti, etkö antaisi minun kirjoittaa noita kirjeitä? Olen aivan reipas."

"Ei kiitos. Ne ovat kohta valmiit."

Lopetettuaan kirjeensä ja varustettuaan ne postimerkillä, rouva Boyce vei täsmälliseen tilikirjaansa joitakuita maksueriä ja nousi sitten lukitsemaan pienen kirjoituspöytänsä laatikoita.

"Arvelen, että on parasta pitää lontoolainen sairaanhoitajatar täällä vielä yhden viikon ajan", sanoi hän.

"Se on tarpeetonta", virkkoi Marcella ripeästi. "Voisimmehan me Emman kanssa valvoa vuorotellen, niin että sinä saisit kokonaan levätä. Tiedäthän, että minä saan unta milloin vain haluan."

"Isä tuntuu olevan tyytyväisempi sisar Wenlockin hoitoon."

Marcella otti vaieten vastaan tämän pienen pistoksen. Epäilemättä hän sen ansaitsikin. Kahtena viimeisenä vuonna hän oli viettänyt Mellorissa tuskin kahtakaan kuukautta. Hän oli lähtenyt Lontooseen vastoin isänsä tahtoa ja palatessaan kotiin oli hän ollut vieraampi kotonaan kuin milloinkaan ennen. Herra Boycen sairaus, hitaasti, mutta varmasti etenevä halvaantuminen, kiivaine ja vaarallisine tuskankohtauksineen, oli viime aikoina arveluttavasta yltynyt. Mutta vasta pari päivää kotiintulonsa jälkeen oli Marcella saanut jonkinmoisen käsityksen siitä, mitä hänen äidillään oli ollut kestettävää hänen poissa ollessaan.

Hän pisti väliin aran huomautuksen "kustannuksista", jotka lontoolaisen sairaanhoitajattaren pitkällinen viipyminen tulisi tuottamaan.

"Oh! sillä ei ole väliä!" sanoi rouva Boyce hajamielisen näköisenä lämmitellen jähmettyneitä sormiaan vasta sytytetyn takkatulen ääressä.

"Onko isä nyt sitten paremmissa varoissa?" uskalsi Marcella udella. Ja polvistuen äitinsä viereen hän alkoi hellästi hieroa tämän kylmiä käsiä.

"Varamme vastaavat kyllä tarpeitamme", vastasi rouva Boyce, joka kärsivällisesti alistui tyttären hellyyden osoituksiin. "Isän on onnistunut vapauttaa tila melkein kaikista veloista. Kiitos, lapsi kulta. Nyt ei minulla enää ole kylmä."

Ja hän veti leppeästi kätensä pois.

Marcella olikin jo pannut merkille, että puutarhankäytävistä oli rikkaruohot kitketty pois, että puutarhureita oli nyt kolme yhden sijasta, että vanhaa kirjastoa oli korjaeltu ja paranneltu, että talossa oli yksi palvelija lisää, että Williamista oli muodostunut aika näppärä lakeija ja että häntä oli asemalla ollut vastassa yksinkertaiset, mutta heidän arvonsa mukaiset vaunut. Ja hänen säälivä sydämensä oivalsi niinikään, että isän ärtyisyys johtui osaksi siitäkin, että hän, päästyään nyt viimeinkin toiveittensa perille, tunsi olevansa kykenemätön nauttimaan vaivojensa hedelmistä.

Äkkiä pujahti Marcellan huulilta kysymys, joka oli parahiksi lausuttu, kun hän jo puolittain katui sitä.

"Onko isä voinut tehdä mitään työväenasuntojen parantamiseksi?"

"Sitä en usko", vastasi rouva Boyce rauhallisesti. Sitten hän tuokion kuluttua lisäsi: "se jää sinun toimeksesi, lapsi kulta".

Marcella tunsi pistoksen sydämessään.