Part 53

"Myrskyisiä kohtauksia alihuoneessa. -- Työväenpuolueen kokous. -- Tänään kello kahden aikaan iltapuolella kokoontui joukko työväenedustajia alihuoneessa valitsemaan puolueelle puhemiestä ja muutamia johtomiehiä tarkoituksessa perustaa erikoinen parlamenttaarinen ryhmä. Tapausta seurattiin erikoisella mielenkiinnolla, sillä otaksuttiin yleisesti, että kokouksessa valittaisiin Länsi-Brookshiren edustaja, herra H. S. Wharton työväenpuolueen puhemieheksi ja johtajaksi. On helppo kuvailla mikä mieltenkuohu syntyi niin hyvin kokouksessa kuin parlamentissa, kun Pohjois-Whinwickin edustajan, herra Bennettin lausuttua muutamia sydämellisiä ja pontevia sanoja herra Whartonin eduksi, Derlinghamin kaivosmiesten edustaja, herra Wilkins nousi puhumaan ja toi julki joukon hämmästyttäviä syytöksiä herra Whartonin personallista kunniaa vastaan. Lyhyesti puhuen asia on tämä: äsken päättyneen Damesleyn lakon aikana lahjoivat työnantajat _Sotahuudon_ -- jonka omistaja ja julkaisija herra Wharton on -- uuden syndikaatin osakkeilla, jotka käteiseksi rahaksi muuttuneina jo ovat vilahtaneet herra Whartonin yksityiseen povitaskuun. Tätä äkkikäännöstä _Sotahuudon_ politiikassa, joka aiheutti lakon tukahduttamisen, ei niinmuodoin työväenpiireissä voida pitää muuna kuin häpeällisenä lahjomisena. Näiden paljastusten vaikutus oli suunnaton. Keskustelua jatketaan yhä ja reporttereilta on kielletty pääsy kokoussaliin. Toivomme voivamme myöhemmin antaa tarkempia tietoja."

Sanomalehti putosi Marcellan kädestä. "Mitä tämä tietää?" kysäisi hän.

"Sitä juuri, mitä siinä sanotaan", vastasi Anthony kykenemättä salaamaan hermostunutta kärsimättömyyttään. "Sallitteko nyt", lisäsi hän käyden istumaan, "että minä tästä hiukan juttelen kanssanne? Tehän te oikeastaan saatoitte Louisin sen miehen tuttavaksi. Louisin parasta te ajattelitte ja Wharton on ollut ystävänne. Siksipä me puolestamme arvelemme olevamme teille selityksen velassa. Sillä tämä uutinen tässä", hän osoitti sormellaan lehteä -- "on Louisin ja minun työtä".

"Teidänkö?" kertoi Marcella koneellisesti. "Mutta Louis on yhä kirjoittanut _Sotahuutoon_ -- minähän hänet siihen kehoitin."

"Niin kyllä. Ei itse paljastus varsinaisesti ollutkaan meidän ansiota. Mutta me panimme erään ystävämme toimimaan. Louisilla on ollut epäluuloja kaiken aikaa. Ja viimein -- ikäänkuin sattuman kautta -- pääsimme kaikkein yksityiskohtain perille."

Ja niin hän kertoi Marcellalle koko jutun leimuavin silmin häneen tuijottaen ja kaiken aikaa hattuaan kuihtuneissa sormissaan pyörittäen. Jos hän aavisti, että neiti Boycen ja Harry Whartonin suhde oli ystävyyttä läheisempi, ei se taivuttanut häntä säälien seuralaistaan kohtelemaan. Hänen vihamielisyytensä ulettui Marcellaankin. Muodollisesti hän kyllä saattoi itselleen sanoa, että Marcella oli tarkoittanut hyvää, mutta itse asiassa piti hän Marcellaa tällä hetkellä jonkinlaisena kammottavana Candidana, jonka käsi oli suistanut veljen tähän onnettomuuteen. Siinä ei kyllä, että Louis oli näin äkkiä joutunut työttömäksi, _Sotahuudon_ kirjeenvaihtajana oli hän lisäksi joutunut panettelun alaiseksi ja päällepäätteeksi oli hän ennättänyt mennä naimisiin ja -- velkaantua.

Niinmuodoin Marcella sai kuulla Anthonyn uutiset tuimin, karvain sanoin kerrottuina. Olihan hänen vallassaan pysäyttää kertoja, jos häntä halutti! Mutta hän kuunteli sanatonna.

Asian laita oli näin: --

Marcella oli taivuttanut Louisin vaimonsa ja leipäkullan takia rupeamaan _Sotahuudon_ kirjallisuusarvostelijaksi. Mutta Cravenin aivot askartelivat lakkaamatta kuumeentapaisella levottomuudella lehden äkillisessä peräytymisessä koettaen päästä perille sen syistä. Muistellessaan Whartonin lauselmia ja kirjeitä lakko-kamppailun aikana, hänelle selveni selvenemistään, ettei asian ratkaisuun olleetkaan ne syyt olleet vaikuttamassa, joita Wharton hänelle oli luetellut ja hän yhä vakiintui arvelussaan, että jotain hämärää piili tässä kätkössä.

Anthony ja hän pohtivat väsymättä tätä asiaa. Eräänä iltana Anthony palasi kotiin nuoren venturistin, lakkoseudun mahtavimman työnantajan pojan, George Dennyn seurassa, jonka nimeä hän jo ennenkin oli Marcellan kuullen maininnut. Denny oli näihin aikoihin erään työväen vaalipiirin ehdokkaana, palava venturisti ja kapitalisti perheensä pilkkakirves, vaikka kohta olikin omaistensa kanssa vielä koko hyvissä väleissä. Isä piti häntä parantumattomana narrina ja äiti veisasi valitusvirsiä hänestä ystävilleen. Mutta milloin hän vain suvaitsi tulla heitä tervehtimään, otettiin hänet avosylin vastaan eikä hyvää suhdetta häirinneet mitkään rettelöt raha-asioissa, Denny kun aikaa sitten oli kieltäytynyt vastaanottamasta mitään aineellista apua isältään, elättäen itseään luentojen pitämisellä ja kirjailemisella.

Dennylle veljekset uskoivat epäilynsä ja hänkin oli jo puolestaan hyvän aikaa pyöritellyt asiaa mielessään. Hän oli suurella mielenkiinnolla seurannut lakon kulkua ja oli sekä kiukustunut että tyrmistynyt lukiessaan _Sotahuudossa_ ne kirjoitukset, jotka sittemmin johtivat lakon häviöön.

Keskusteltuaan Cravenien kanssa hän poistui sillä lujalla päätöksellä, että ensi tilassa söisi päivällistä kotonaan. Niinpä hän läksi Hertford Streetille, otettiin vastaan riemulla ja alkoi sitten päivällispöydässä ja myöhemminkin tahallisesti kiusotella isäänsä yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla kysymyksillä, joita he tavallisesti väistivät puheissaan.

Ukko Denny lankesi ansaan, tulistui ja menetti kerrassaan malttinsa, ja kun poika ovelasti -- juuri otollisella hetkellä -- vetosi Harry Whartonin kantaan jossain työväenpuolueen nykyistä ohjelmaa koskevassa kysymyksessä, heittäytyi hän taapäin tuolissaan pilkallisesti nauraa hohottaen.

"Wharton, Wharton? Vai puhut sinä minulle siitä miehestä?"

"Miksen puhuisi?" virkkoi poika rauhallisesti.

"Koska hän on _petkuttaja_, poikaseni -- ei muuta kuin tavallinen petkuttaja -- jopa minunkin näkökannaltani katsoen -- saatikka sitten sinun."

"Työväenpuolueen johtajista sinä isä olet aina valmis uskomaan kaikkea ilkeyttä, sen tiedän vanhastaan", vastasi George Denny arvokkaasti.

Vastaukseksi isä työnsi kätensä povitaskuunsa ja vetäen esiin nahkasalkun, jossa hänen oli tapana säilyttää tärkeitä papereita, sieppasi hän sieltä nimiä ja numeroita sisältävän paperin ja piteli sitä hiukan tutisevin sormin poikansa silmäin edessä.

"Siinä! lue ja tuki suusi! Viime viikolla -- minä ja liiketoverini ostimme tämän miehen -- ja hänen mainion sanomalehtensä -- 20,000 punnan pikkusummalla. Meidän kannatti se tehdä ja niinpä sen teimme. Sinä tietenkin tuomitset sitä katalaksi menettelyksi. Minä puolestani katson sen aivan oikeutetuksi ja luvalliseksi. Mies oli saattaa koko teollisuushaaran häviöön. Jotkut meistä olivat väijyksissä ja saivatkin onneksi urkituksi, että hän oli kovassa rahapulassa, velkoja oli vaikka minkälaisia -- sanomalehtikiinnityksiä, pelivelkoja ja vaikka mitä. Hankimme ovelan miehen, joka otti viedäkseen perille meidän ehdotuksemme. Kärkkäämmin kuin olimme voineet aavistaakaan, tarttui hän ansaan. Sanomattakin ymmärrät" -- lisäsi hän katsahtaen ylös poikaansa -- "että tämä paperi on näytetty sinulle mitä suurimmassa salaisuudessa. Mutta arvelin isänä olevani velvollinen varoittamaan sinua luottamasta liiaksi muutamiin aatetovereihisi!"

"Jo ymmärrän", virkkoi George Denny kun hän, tarkastettuaan huolellisesti paperia -- joka sisälsi uuden syndikaatin perustajain nimet sekä listan niistä summista, jotka perustamis-osakkeiden muodossa oli maksettu heille -- antoi sen takaisin omistajalleen. "No niin, isä, kuulkaapas nyt mitä minulla on vastattavana. Tulin tänään tänne aikeessa houkutella sinut ilmaisemaan tätä huolellisesti kätkettyä salaisuutta, ja yleisen hyvän nimessä katson olevani en ainoastaan vapaa, vaan vieläpä velvollinenkin saattamaan asia julkisuuteen niin pian kuin mahdollista!"

On helppo kuvailla mikä pelästys ja hämminki tästä seurasi! Mutta uhkaukset olivat tehottomat, samoin rukouksetkin. George Denny oli noita aatteellisia jöröpäitä, jotka eivät haikaile mitään, kun on kysymyksessä _oikea asia_ ja hän selitti, ettei mikään voinut eikä saanut estää häntä heti paikalla kertomasta Nehemiah Wilkinsille, Whartonin etevimmälle kilpailijalle, alihuoneessa tästä lahjomisjutusta, sillä työväenpuolue ja isänmaa oli pelastettava siitä onnettomuudesta ja häpeästä, että Wharton valittaisiin johtajaksi. Aika oli täpärällä, kahden päivän kuluttua oli kokous alihuoneessa.

Pitkän riitelyn jälkeen, joka uuvutti kaikkia asianosaisia ja kesti yömyöhään, taipui ukko Denny viimeinkin seuraamaan poikansa neuvoa ja kävi kirjoittamaan kirjettä Wilkinsille. Sen kautta toivoi hän kaiketi pelastuvansa pahemmista selkkauksista -- eikä hän arvatenkaan, kun siksi tuli, ollut niinkään vastahakoinen suistamaan näin toisten pakottamana mokomata sankaria alas hänen uhkealta jalustaltaan. Kirjeessä käytettiin hyvin varovaista kieltä ja se oli muka kirjoitettu Whartonin etua silmällä pitäen tarkoituksessa saattaa "eräät rumat ja perättömät, minun tietooni tulleet huhut vaikenemaan". Itse kauppasopimus selvitettiin aivan kuivaan liikemiestapaan. "Kun me olimme selittäneet herra Whartonille kantamme syyt, suostui hän olemaan osallisena syndikaatin perustamisessa ja palkittiin tästä avusta kymmenellä uuden yhtiön perustamisosakkeella. Tämä kauppasopimus ei missään kohdassa eroa muista samanlaisista sopimuksista" -- kuului viimeinen, sosialistipojan viekkaasti lisäämä lause, jonka isä, niin kettumainen kun olikin, aivan viattomasti hyväksyi.

Tämän jälkeen George-herra tuskin sai unta silmäänsä ja kello yhdeksän vaiheilla aamulla hän jo ajoi Wilkinsin asuntoon. Mahdotonta olisi kuvailla tämän mustapintaisen isänmaanystävän riemastusta. Hän tarttui käsiksi kirjeeseen niin ylenpalttisen ihastuneena, että George Denny katsoi parhaaksi kääntyä erään toisen, kylmäverisemmän anti-Whartonilaisen puoleen pyytääkseen häntä pitämään silmällä Derlinghamin edustajaa, ettei hän tekisi tai ilmaisisi mitään ennen tuota dramaattista hetkeä.

Seuraavat neljäkymmentäkahdeksan tuntia George Dennyltä kului väsymättömään puuhailuun ja uutterain ponnistustensa avulla hänen onnistuikin saada luotettavia tietoja uuden yhtiön perustamisosakkeiden käyvästä arvosta, Whartonin velkojen laadusta ja yhteissummasta j.n.e. Ja niinmuodoin, kun 10 p. oli käsissä oli kukin näyttelijä huolellisesti harjoittanut osansa odottaen jännittyneenä näytelmän alkamista.

* * * * *

Näin kuului pääpiirtein Anthonyn kertomus. Kiihtymys ja voitonriemu olivat saattaneet hänet niin haltioihinsa, ettei hän vähääkään tarkannut sen vaikutusta hänen kalpeaan, kiivaasti hengittävään toveriinsa.

"Entä mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Marcella äkkiä, kun Craven viimein vaikeni.

"No, johan sen luitte!" sanoi tämä kummastuneena viitaten iltalehteen -- "ainakin alun. Louis on paraillaan alihuoneessa. Hän voi milloin tahansa olla täällä. Hän sanoi tulevansa tänne." Marcella painoi käsillään silmiään, ikäänkuin kovassa tuskassa. Anthony katsahti häneen myöhästyneen katumuksen pistos rinnassaan.

"Siinä Louis jo naputtaakin!" huudahti hän ponnahtaen pystyyn. "Saanko päästää hänet sisään." Ja vastausta odottamatta kiirehti hän ulko-ovelle minkä kainalosauvoiltaan pääsi. Louis astui sisään. Marcella nousi vaistomaisesti seisomaan. Tulija jäi kynnykselle seisomaan pinnistäen lyhytnäköisiä silmiään hämärässä. Marcellan nähdessään hänen katseensa heltyi. Hän astui ripeästi tytön luo.

"Kyllä tiedän, että meidän on pyydettävä anteeksi teiltä", virkkoi hän, "ja että tämä pahoittaa mieltänne. Mutta ei ollut aikaa valmistuksiin. Kaikki kävi niin nopeasti ja oli niin välttämätöntä pitää asia salassa."

Anthony nykäisi häntä kärsimättömästi käsivarresta. "Kuinka kävi, Louis? Minä olen jo puhunut neiti Boycelle ensimäiset uutiset."

"Kaikki on lopussa", vastasi Louis lyhyesti. "Kokous oli juuri hajoamassa, kun läksin tänne tulemaan. Sitä oli kestänyt melkein viisi tuntia. Wharton ja Wilkins ottelivat tietenkin tuimasti. Sitten Bennett peruutti ehdotuksensa, kieltäytyi itse rupeamasta johtajaksi -- sanottiin, että hän oli aivan nujertunut, hän oli aina ollut Whartoniin kiintynyt ja hänen lempiajatuksensa oli tehdä hänestä johtaja -- ja kaiken lopuksi pitkien kiistojen ja ottelujen jälkeen valittiin Molloy puolueen puheenjohtajaksi."

"Hyvä!" kirkui Anthony kykenemättä intomielisyyttään taltuttamaan.

Louis oli sanaton. Hän katsoi Marcellaan.

"Puolustiko hän itseään?" kysyi tämä matalalla, terävällä äänellä.

Louis nykäisi hartioitaan.

"Puolusti kyllä. Hän puhui -- mutta me kaikki olimme yhtämieltä siinä, että hänen puheensa oli kumman tehoton. Olisi tosiaankin luullut hänen ajavan asiaansa taitavammin. Mutta hän näytti aivan murtuneelta. Hän vastasi tietenkin olleensa vakuutettu ja sanomalehdessään todistaneensakin, ettei lakkoa enää kannattanut pystyssä pitää ja näin ollen arveli hän muka olevansa vapaa rupeamaan osakkaaksi vaikka mihin syndikaattiin. Mutta kokouksessa oli haudanhiljaista hänen puhuessaan, ja kun hän istahti paikoilleen, kuului salissa äänekästä voihkimista. Oh, eikä vielä tässä kyllä! Wilkins oli maustanut puheensa kaikilla häväistysjutuilla, jotka hän oli onkinut Kansanpankin johtokunnan toimista. Hänen häviönsä oli perinpohjainen."

"Eikä hän siitä koskaan nouse?" virkahti Marcella ripeästi.

"Ei hänestä ainakaan meidän miestä tule. Miten hänelle muualla käy, sitä en tiedä. Onhan Anthony kertonut teille kuinka päästiin asian jäljille?"

Marcella teki myöntävän liikenteen. Hän istui suorana ja liikkumattomana kädet polvien ympärillä.

"Aikomukseni ei ollut salata teiltä mitään", lausui Louis matalalla äänellä kumartuen hänen puoleensa. "Kyllä tiedän, että te häntä ihailitte -- että teillä oli syytä siihen. Mutta minun sisuni on ollut tulessa siitä päivin kun palasin Damesleyn kurjuudesta."

Marcella ei vastannut. Pariin minuuttiin ei heistä kukaan virkkanut mitään; huone oli käynyt niin hämäräksi, että he tuskin saattoivat nähdä toisiaan. Tavantakaa kuumat kyyneleet herahtivat Marcellan silmiin, hänen sydäntänsä kirveli. Nämät aatokset olivat siis kyteneet Whartonin mielessä sinä iltana kun hän purki sydämensä Marcellalle, kun hän niin ylväin sanoin puhui tulevaisuudestansa ja pyysi Marcellaa auttamaan häntä korkeata päämääräänsä saavuttamaan.

"Olen kuulevinani", virkkoi Louis Craven viimein koskettaen Marcellan käsivartta, "jonkun rappusilla kyselevän teitä -- rouva Hurd kuuluu pyytävän hänet sisään".

Siinä samassa kavahti Anthony rivakasti seisaalleen, ja ulko-ovi aukesi.

"Louis!" huudahti Anthony, "se on _hän_!"

"Onko neiti kotona?" kysyi Minta Hurd pistäen päänsä ovesta sisään; "täällä on niin pimeätä, että tuskin mitään voi nähdä. Eräs herra täällä tahtoo puhutella neitiä?"

Hänen puhuessaan Wharton sivuutti hänet, mutta jäi seisomaan paikalleen kuin kiinninaulittuna nähdessään huoneessaolijat. Juuri samassa rouva Hurd sytytti kaasun pienessä eteisessä. Valo tulvi Whartonin kasvoille ja ilmaisi hänelle, ketkä olivat Marcellan vieressä seisovat miehet.

Unohtumattomasti tämä näky painui Marcellan mieleen -- tuo nuorekkaan voimakas ja sulavaliikkeinen olento -- synkeä päättäväisyyden ja turmion ilme kalvakoissa kasvoissa -- kammottavasti leimuavat silmät. Marcella astui häntä vastaan. Anthony pysäytti hänet.

"Hyvää yötä, neiti Boyce!"

Hän ojensi kättä veljeksille tuskin tietäen mitä teki. Anthony ja Louis astuivat ovelle. Wharton astui peremmälle ja päästi heidät ohi kulkemaan.

"Teillä on ollut kova hätä kertomaan juttunne!" virkkoi hän Louisin sivuuttaessa häntä.

Halveksivaa vihaa puhuivat kasvot, mutta hän oli silti aivan kylmäverinen.

"Niin on", -- vastasi Craven tyynesti. -- "Nyt on teidän vuoronne."

Ovi oli parahiksi paukahtanut kiinni, kun hän riensi Marcellan luo ja tarttui hänen käteensä.

"He ovat kertoneet teille kaiken? Aah!" --

Hänen katseensa osui iltalehteen. Päästäen Marcellan menemään, hapuroi hän tuolia ja paiskautui siihen istumaan. Sitten ojentautui hän taapäin tuolin selkänojaa vasten, kietoi kätensä niskalleen, huoahti syvään ja ummisti silmänsä. Ensimäisen kerran elämässään Marcella näki hänet heikkona ja avuttomana, kuten muutkin ihmiset. Hänen vahvat hermonsa olivat lamassa viisituntisen ottelun jännityksestä. Silmät olivat kuopallaan ja mustareunaiset, otsa uurteinen, hipiä harmahtavalta vivahtava, kasvojen alaosa tuntui käyneen pitemmäksi ja suipommaksi -- ja Marcellan sydäntä viilsi nähdä hänet siinä niin vanhettuneena ja surkastuneena. Hän kävi istumaan Whartonin viereen sairaanhoitajattaren viitta yhä yllään, vapisevat kädet helmassa.

"Voitteko sanoa minulle, miksi sen teitte?" kysyi hän, keksimättä muuta sanottavaa.

Wharton hätkähti ja avasi silmänsä.

Äsken eletty kohtaus oli uudelleen avautunut hänen eteensä siinä hänen liikkumattomana levätessään. Hän näki kiihtyneet, kiukkuiset kasvot kokoussalin pitkän pöydän ääressä -- Bennettin kuluneessa, mustassa takissaan ja sinisessä kaulahuivissaan mielipahan ja suuttumuksen ilme kirkkaissa, kosteissa silmissään, Molloyn joustavana, asiallisena ja kylmäverisenä keskellä yleistä hämminkiä ja mellakkaa -- ja Wilkinsin mustana ja pirullisena, takoen nyrkillään pöytää, syytäen suustaan leveintä Yorkshiren murrettaan ja lukien Dennyn kirjettä kolmellekymmenelle ällistyneelle ja henkeään pidättävälle kuulijalle.

Omaa puhettansa Wharton ei voinut ajatella kipeätä tuskaa, luihin asti syöpyvää vastenmielisyyttä tuntematta. Hänet oli niin armottomasti yllätetty -- hän kadotti paikalla kylmäverisyytensä -- eikä kohta löytänyt oikeata sävyä. Kylmä, halveksuva varmuus, peloton itsepuolustus olisivat kenties voineet pelastaa hänet. Mutta nyt -- aah! Kuinka häntä sapetti!

Hän havahtui lamauksestaan vastatakseen Marcellan kysymykseen.

"Miksi sen tein?" toisti hän; "miksi -- --"

Ääni katkesi ja hän painoi ohimoitaan käsillään. Sitten hän äkisti ojentautui suoraksi ja koetti koota ajatuksensa.

"Teetäkö tässä on?" sanoi hän koskettaen tarjotinta. "Voitteko antaa minullekin kupin?"

Marcella läksi keittiöön ja kutsui Mintaa. Sillä välin kuin kiehuva vesi tuotiin sisään ja Marcella valmisti teen, istui Wharton kumarruksissa kasvot käsien peitossa eikä nähnyt mitään. Marcella kuiskasi jotain Mintan korvaan tämän tullessa sisään. Rouva Hurd jäi paikalleen seisomaan, katseli Whartonia, jota hän ei ollut pimeässä tuntenut -- kävi kalpeaksi -- ja Marcella näki hänen teetarjottimella puuhaavien käsiensä tutisevan. Wharton ei huomannut eikä ajatellut Hurdin leskeä, mutta Marcellan mieltä tärisytti kumma mielenliikutus, kun hän näki nämä kaksi olentoa tässä vastatusten.

Wharton pakoitti itsensä syömään ja juomaan, mutta oli yhä sanaton. Kun hän jonkinverran alkoi toipua hervottomuudestaan, selvisi hänelle äkkiä kuka tuossa istui vastapäätä häntä ojentaen hänelle syötävää.

Hänen kätensä -- hänen joustava, voimakas kätensä kouristi Marcellan kättä.

"_Teiltä_ en saa salata totuutta -- teille tahdon tunnustaa!"

Marcella väisti häntä vaistomaisesti, mutta niin hiljalleen, ettei Wharton sitä huomannut. Hän heittäytyi uudelleen taapäin tuolillaan, paiskasi toisen säären toisen päälle, sulki uudelleen silmänsä ikäänkuin lepoa etsien ja alkoi sitten kertoa _Sotahuudon_ tarinaa.

Ihmeteltävän taitavasti hän sen kertoi. Arvatenkin oli sitä jo ennen ajatuksissa harjoiteltu. Hän selitti tekonsa johtuneen kaksinaisista seurauksellisista vaikutuksista; ensinnäkin hänen omain velkojensa ja tarpeittensa painostuksesta, -- ja toiseksi hänen yhä lujittuvasta vakaumuksestaan, että lakon kannattaminen oli ollutkin erehdystä ja uhkasi turmiota työntekijöille.

"Silloin -- juuri kun olin niin neuvoton, etten enää tiennyt mitä tehdä, ja kun sitäpaitsi olin päässyt selville siitä, että lehti oli väärillä poluilla, että se oli tavalla tai toisella ahdingosta autettava -- tehtiin minulle tarjoumus syndikaatin puolelta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että hyljättävä se olisi ollut -- kuunnellessani heitä uskalsin koko tulevaisuuteni. Mutta sen ohessa tulin varmaksi siitä, että tämä olisi työväestölle edullisinta -- he antoivat minulle selviä todistuksia, että koko teollisuudenhaara oli joutuva häviöön minun kauttani. Mitä taas tulee vastaanottamaani _rahaan_ -- niin tapahtuu joka päivä -- että suurta yhtiötä alulle pantaessa -- niille ihmisille maksetaan, jotka ovat avullisina sitä perustamassa. Minulle ei tämä järjestelmä ole mieleen -- ei enemmän kuin teille tai Wilkinsille. Mutta asettukaa minun tilalleni. Olin niin pahasti saarrettu, että _vararikko_ olisi tullut minun ja valtiollisen urani väliin. Henkinen joustavuuteni ja tasapainoni olivat mennyttä, samoin unelmani. Tiesin tuskin mitä tein kun Pearson ensi kerran esitti minulle asiansa -- --"

"Pearson!" huudahti Marcella ehdottomasti. Hänen muistiinsa vilahti asianajajan olemus; Frank Leveniltä hän oli kuullut hänen nimensä. Hän muisti Whartonin maltittomat sanat -- "Muuan ikävystyttävä mies pyytää saada puhua kanssani silmänräpäyksen verran -- --"

_Silloin_ siis! -- sinä iltana! Jotain inhon tapaista hiipi Marcellan sydämeen.

Wharton suoristihe tuolillaan ja iski Marcellaan tutkistelevan katseen nuorista, loisteettomista silmistään. Himmeässä lampunvalossa Marcella oli kuin puhtauden ja ylevän kauneuden veretön haavekuva. Mutta hänen kasvojensa raskas surumielisyys täytti Whartonin kauhulla. Intohimo -- voimaton tuska -- hurja päättäväisyys ajelehtivat hänen sielussaan. Häviönsä näyttämöltä hän oli oitis rientänyt Marcellan luo etsimään häneltä lohtua ilkeämielistä maailmaa vastaan, jolta ei tästä puoleen ollut enää paljon hupia toivottavana.

"No niin, mitä on teillä minulle sanottavaa?" sanoi hän äkkiä matalalla, muuttuneella äänellä -- "kasvoistanne minä luen --, ettette luota minuun -- että olette jo langettanut tuomionne; äskeiset vieraanne ovat nähtävästi tehneet tehtävänsä! Mutta teiltä -- juuri _teiltä_ -- on minulla syytä vaatia ei vain oikeutta -- vaan -- lempeyttäkin."

Marcella vapisi. Hän oivalsi Whartonin tarkoittavan Mellorin aikoja, ja hänen huulensa vavahtivat.

"Ei", huudahti hän melkein arasti -- "Minä koetan uskoa parasta. Kyllä käsitän, että olitte kovassa ahdingossa."

"Ja ottakaa huomioon, mikä tämän ahdinkotilan oli aiheuttanut."

Marcella katseli häntä kysyvästi -- vienompi ilme silmissään. Vaikeata on sanoa, mitä olisi saattanut seurata tästä kohtauksesta, jos Wharton tällä hetkellä olisi käynyt peittelemättä tunnustamaan kaikki, jos hän avonaisella luottamuksella olisi turvautunut Marcellaan ja paljastanut hänelle kaksinaisen luonteensa monet sokkelot -- ja jos hän olisi pystynyt tekemään sen Rousseaun tapaisella taituruudella.

Mutta Marcella arkaili kysellä mitään. Jos hän sen tekisi, soisi hän itselleen oikeuksia, jotka puolestaan myöntäisivät toisellekin oikeuksia. Marcellan mieleen juolahti, mitä oli kuullut Anthonyn mainitsevan Whartonin "peliveloista", hänen ylellisistä tavoistaan ja tuhlaavista ystävistään. Mutta hän ei puhunut mitään. Vain hänen katseensa kehoitti Whartonia puhumaan.

Tämä arveli otollisen hetken tulleen.

"Tiedättehän", jatkoi hän samalla varmalla, itsetietoisella äänellä, "etten ole koskaan ollut hyvissä varoissa; että äitini käytti isäni säästöt julkisten harrastusten palvelukseen, että me yhdessä panimme toimeen koko joukon kokeiluja maatilallamme, että parlamenttiin tultuani menoni ovat nousseet melkoisen suuriksi ja että _Sotahuuto_ on minulta niellyt tuhansia. _Sotahuuto_ ja se aate, jonka puolesta se on taistellut, ovat olleet häviöni syynä. Omalta puolueeltani en saanut apua -- mistä sitä olisi lähtenyt. Köyhiä miehiä he ovat kaikki. Omilla hartioilla oli kaikki kannettava, ja tämä ponnistelu on ollut raastaa minut palasiksi. Tuskalta ja levottomuudelta en useinkaan tietänyt mihin kääntyä, mihin tarttua. Silloin tuli ratkaisu -- työni, päämääräni, tulevaisuuteni -- kaikki oli uhattu. Vihamieheni arvelivat lankeemuksen hetken tulleen. Minä mieletön lankesin kuoppaan. He kiirehtivät käyttämään pulaani hyväkseen -- armotta!"