Part 52

Astuessaan yksityishuoneeseensa ja nähdessään tuon pitkän, kaitahartiaisen miehen levottoman ja hätääntyneen näköisenä häntä odottavan, Wharton paikalla joutui ärtyiselle mielelle. Craven piteli kädessään päivän _Sotahuutoa_. "Eihän tämä toki tarkoittane" -- sanoi hän lyhyen tervehdyksen jälkeen -- "että lehden kanta on muuttumassa?"

Hän osoitti epäilyksenalaista kohtaa Whartonin kirjoituksessa. Hänen hienot piirteensä värähtivät mielenliikutuksesta, jota hän ei saanut tukahdutetuksi.

"Painakaa puuta ja keskustelkaamme rauhallisesti asiasta" -- sanoi Wharton sulkien oven -- "sitä varten minä teille sähköitinkin".

Hän tarjosi Cravenille paperossin, jonka tämä hylkäsi, pani itse tupakaksi ja sitten molemmat kävivät istumaan Whartonin kirjoituspöydän ääreen vastapäätä toisiansa. Whartonia kiusasi toisin hetkin tietoisuus povitaskussaan olevista kovista papereista ja hän oli kenties hiukan kalpeampi kuin tavallisesti. Muuten ei hänen kasvoillaan näkynyt minkäänlaisia sielullisen tuskan jälkiä ja Craven, joka itse oli valvomisista ja rasituksista riutunut, ihmetteli mielessään seuralaisensa soreaa, melkeinpä poikamaista ulkonäköä.

Keskustelua kesti noin tunnin ajan. Craven teki voitavansa, hän todisteli järkisyillä, hän rukoili, vaikka hän vaivoin kykeni estämään vihastustansa myrskynä purkaantumasta, kun hän oivalsi, että tarkoitus oli kerrassaan lopettaa lakko. Hän oli vast'ikään lakkomailla nähnyt sellaista kärsimystä ja kestävyyttä, johon vain marttyyrit pystyvät. Nämä miehet ja naiset kamppailivat kahden päämäärän puolesta -- inhimillisempien elämänehtojen ja vapaan yhdistysoikeuden puolesta -- ja kummankin saavuttamiseksi Craven olisi miettimättä edes silmänräpäyksen vertaa uhrannut henkensä, jos hän olisi luullut siitä mitään apua olevan. Karkean pintansa alle kätki hän idealistin kiihkeyden, maailmanparantajan hehkuvan mielen. Hänen ei ollut mahdollista arvostella työnantajaa oikeudenmukaisesti. Uhrautua viimeiseen hengenvetoonsa kärsivän työväen hyväksi, kun tämä ponnistelee sortajaansa, kapitalistia vastaan, oli hänestä lähimäisen-rakkauden luonnollisin ilmaus.

Hänen älynsä terävyys oli täydelleen hänen intomielisyytensä veroinen ja sen lisäksi paljon silmäänpistävämpi. Whartonin kanssa puhellessaan hän karttoi, mikäli mahdollista, kaikkea tunteisiin vetoamista. Hän huomautti -- ja sen Wharton jo ennaltaankin tiesi -- että seuraavat kaksi tai kolme viikkoa tulisivat olemaan lakkohistorian ratkaisevin aika, että, jos työväki vain jaksaisi päästä niiden läpi, olisi voitto melkein varma. Omasta puolestaan hän oli täysin vakuutettu siitä, että työnantajain olisi lopulta pakko antautua, hän esitti todistuksia siitä, että heistä toiset jo alkoivat antaa myöten, ja todistuksia siitäkin, että kunnollisemmille oli jo täysin selvinnyt työläisten asema ja että he olivat siitä häpeissään. Syndikaattia vastaan hänellä ei ollut mitään muistuttamista, jos vain työläisten vaatimuksiin ensin suostutaan. Muussa tapauksessa on siitä koituva entistä tehoisampi sorron välikappale.

Whartonin vastaväitteet jätettäköön lukijan mielikuvituksen valtaan. Mieluimmin olisi häntä haluttanut näytellä pomoa ja sanoa:

"Päätökseni on tehty, tässä ovat ehtoni -- minulle on yhdentekevää jäättekö lehden palvelukseen vai luovutteko siitä."

Mutta Craven oli neiti Boycen ystävä ja lisäksi venturisti. Siinä kaksi tosiasiaa, jotka pakoittivat Whartonin esittämään hänelle syynsä.

Ja hän esitti ne tavanmukaisella taituruudellaan. Erikoista painoa pani hän "yksityistä tietä hänelle saapuneisiin tietoihin", joista kävi selville, että koko teollisuus joutuu lakkautettavaksi, jos vastustusta vielä jatketaan, ja että mahtavimmat työnantajat olivat jo antautumaisillaan välipuheisiin italialaisten tehtaiden kanssa.

"Minä tiedän", sanoi hän kaiken lopuksi, "että lakko olisi lopussa, ellei _Sotahuuto_ vielä sitä kannattaisi. No niin! Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tämä edesvastuu on liian raskas. Meistä on lakkolaisille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Siinä asian ydin. Me olemme eri mieltä -- sille en mahda mitään. Minä yksin olen vastuunalainen."

Craven kavahti seisoalleen nopealla, hermostuneella liikenteellä. Profeetta hänessä heräsi puhumaan.

"Tietäkää", huudahti hän nojaten luisevan kätensä pöytää vasten, "että työväestö on _katalassa_ asemassa tällä teollisuus-alalla! -- ja että sovintolautakunnan päätös ja teidän menettelynne työntävät heidät takaisin olosuhteisiin, jotka ovat Englannille _häpeäksi_ ja _kiroukseksi_!"

Wharton ei virkkanut mitään. Hänkin oli noussut istualtaan ja järjesteli papereita laatikoihin. Vihan purkaus puistatti Cravenia ja silmäillessään seuralaistansa, välähti hänen mielessään tuokion ajan epäilys asiain todellisesta laidasta. Hän työnsi sen syrjään voidakseen kylmäverisesti käsitellä omaa asemaansa.

"Sen te tietenkin käsitätte", sanoi hän tarttuen hattuunsa, "että näin ollen en enää voi pysyä _Sotahuudon_ kirjeenvaihtajana. Teidän on etsittävä toinen mies siihen toimeen."

"Valitan suuresti päätöstänne", vastasi Wharton säveästi, "mutta tietysti minä ymmärrän sen. Toivoakseni ette kumminkaan tykkänään luovu meistä. Minulla on vaikka kuinka paljon töitä, jotka soveltuvat teille. Tässä esimerkiksi" -- hän viittasi pöydälle läjättyihin työväenkomitean sinikirjoihin -- "on aika paljon poimittavaa yleisön luettavaksi. Tätä työtä voitte suorittaa kaupungissakin joutoaikananne."

Cravenin sisässä riehui ottelu. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli survaista tarjoumus vasten Whartonin kasvoja. Sitten hän ajatteli nuorta vaimoansa, pientä, säästäväisyydellä ja monilla kieltäymyksillä perustettua kotiansa, vaimon väistämätöntä kohtaloa, lapsen tuloa.

"Kiitos vaan", sai hän käheällä äänellä sanotuksi; "tuumin asiaa ja kirjoitan teille".

Wharton nyykähytti ystävällisesti päätänsä ja Craven läksi.

_Sotahuudon_ omistaja veti pitkän henkäyksen.

"Nyt lienee viisainta käydä heti paikalla kirjoittamaan Marcellalle. Parasta on että _minun_ selostukseni joutuu ensiksi."

Pari tuntia myöhemmin, toimitettuansa asiansa pankissa ja kirjoitettuaan moniaita kirjeitä, Wharton astui klubiinsa omituisen rauhattomassa mielentilassa. Pelivelat olivat maksetut ja muutkin raha-asiat oli saatu tyydyttävään kuntoon. Mutta poissa oli aamuinen virkeys ja voitonvarmuus, ja hänen mielensä oli haikea ja painuksissa.

Kaiken päivää hän kulki epämääräisten aavistusten kiusaamana, ja vasta iltamyöhällä, kun hän suuren kuulijakunnan läsnäollessa Rotherhithessa kiukkuisesti hätyytteli hallituksen lakiehdotusta ja ylähuonetta, tapasi hän taas entisen itseluottamuksensa, uskonsa onneensa ja menestykseensä.

Ennen kokoukseen lähtöä ojennettiin hänelle alihuoneessa kirje, jonka Marcella oli kyhäissyt hänelle ennenkuin oli saanut Whartonin kirjeet. -- Mikä liikuttava kirje! -- vaikka oli siinä toisin paikoin, niin päättävä sävy, että Wharton joutui ymmälle.

"Unohtakaa, jos voitte, kaikki mitä minulle sanoitte eilisiltana. Eiköhän se liene -- minä luulen, että se olisi -- parasta meille kummallekin. Mutta jollette tahdo -- jos vaaditte minulta vastausta, silloin on teidän suotava minulle aikaa. Vasta hiljakkoin minä olen täydelleen herännyt tajuamaan, miten tunnottomasti menettelin viime vuonna. Toista kertaa en enää saa panna alttiiksi elämääni -- tai jonkun toisen elämää -- sellaiseen vaaraan. Epävarmuus on minulle kova vaiva. Ja sittenkin tuntuu minusta kuin olisivat tunteeni alati sekanaiset, vailla sitä yksinkertaisuutta, joka ei epäilyksistä mitään tiedä. Minä olen häpeissäni ja katkeroitunut siitä. Mutta luonnostani en koskaan pääse irti."

"Suokaa minulle niinmuodoin harkinta-aikaa. Luullakseni te olette selvillä siitä, kuinka suuri vetovoima pyrinnöillänne, elämäntehtävällänne on minuun. Tosin en enää ole niin kerkeä hyväksymään kaikkea, mitä sanotte, kuin mennä vuonna. Pelkkä mielipide ei merkitse enää minulle läheskään sitä mitä ennen. Nyt voin jo käsittää ystävyyssuhdetta, johon ei mielipiteitten eriäväisyys vaikuta mitään. Olisin tyytyväinen kunhan vain tietäisin, että kaikesta sydämestänne olette kiintynyt työhönne ja kutsumukseenne, jotta voisin vielä ainakin ihailla ja rakastaa kaikkea sitä, mitä kenties en saata hyväksyä. Mutta -- sillä nyt meidän on puhuttava asiat suoraan -- siinähän juuri pulma onkin. _Miksi_ teidän elämänne on niin täynnänsä ristiriitaisuuksia. Miksi te alinomaa puhelette köyhistä, työstä, kieltäymyksistä ja yhtäkaikki milloin vain voitte, etsitte joutilaiden rikkaiden seuraa, vaikka tiedätte heidän tuota kaikkea vihaavan. Te puhutte heidän kieltänsä, pilkkaatte, mitä he pilkkaavat, hyväksytte heidän kantansa. Oh! sille, ken sydämestään ja mielestään on pyhittänyt itsensä taisteluun, minä halusta uhraisin elämäni, voisinpa vaikka orjan uskollisuudella liittyä häneen! Maailmassa ei ole olemassa ketään heikompaa kuin minä. Minä tarvitsen tukea, johon saatan nojata -- tukea, jota voin kunnioittaa ja seurata.

"Sairaanhoitajattarena liikun ihmisten parissa, jotka ovat oppineet tuntemaan elämän alastonta todellisuutta -- usein tietysti surujakin. Ja tässä ympäristössä en enää ole sama olento kuin lady Winterbournen luona. Nyt kaikki esiintyy minulle toisessa valossa. Ei, ei! teidän on odotettava kunnes sisäinen ääni puhuu niin selvästi, että voin sitä kuulla -- sen olen velvollinen niin teille kuin itselleni. Jos te itsepintaisesti vaatisitte minua nähdä ja puhutella, olisin pakoitettu nyt paikalla tekemään lopun kaikesta."

"Eriskummainen ilmiö on nykyajan nainen!" tuumaili Wharton jotenkin karvaalla mielellä, kun hän kotimatkalla kokouksesta, ajatteli Marcellan kirjettä. "Minä puhun hänelle rakkaudesta ja vastaukseksi minulta kysytään miksi teen sellaista, joka sotii vasten valtiollisia mielipiteitäni! sehän on tottakin moraalista katekismuskuulustelua! Hitto vieköön! mikä tästä kaikesta lopuksi tuikekaan! Onko sitten vanha, hyvä _ars amandi_ jo kadonnut maailmasta!"

Seuraavat päivät muodostuivat Whartonille taistelun tuoksinaksi, jossa kysyttiin oveluutta ja tarmon kestävyyttä. _Sotahuudon_ peräytyminen tapahtui taitavan suunnitelman mukaan; Englannin työväenpiireissä ei puhuttu muusta kuin tästä hämmästyttävästä uutisesta. Lakon johtajat tulivat Lontooseen, Whartonin täytyi ottaa heidät vastaan. Alihuoneessa kävivät puoluetoverit hänen kimppuunsa sekä yksityisesti että julkisesti. Bennett tuntui olevan levoton ja pahoillaan. Sanomalehdissäkin pohdittiin vilkkaasti tapausta. Vanhoillislehdet laskettelivat tapansa mukaan kansallistaloudellisia viisauksiaan, ja vapaamieliset lehdet, jotka kaiken aikaa olivat perin laimeasti kannattaneet lakkoa ja joilla ei itsellään sen enemmän kuin muillakaan ollut mitään hyötyä tästä kannatuksesta, olivat hyvillään asiain käänteestä ja asettuivat pontevasti sovintolautakunnan päätöksen puolelle.

Kaiken aikaa Wharton luovaeli vaikeuksien välissä tavattoman taidokkaasti. _Sotahuudon_ palstat huokuivat osanottoa työntekijöitä kohtaan, ja Wharton perusteli kantaansa pitkissä selostuksissa, joissa puhuttiin "järkähtämättömistä tosiasioista" -- ulkomaiden kilpailusta, työnantajain aikeista, ja muista herra Pearsonin hänelle auliisti hankkimista tiedonannoista. Korkeata peliä hän pelasi Bennettin ja muiden alihuoneessa olevien puoluetovereittensa kanssa; hän myönsi erikoisen ratkaisevalla hetkellä uskaltaneensa suositun asemansa niin hyvin parlamentissa kuin sen ulkopuolella ja teki heille ymmärrettäväksi, joskaan ei sitä julki lausunut, että vielä nykyaikanakin on olemassa miehiä, jotka pystyvät itsenäisesti toimimaan, vaikkakin omaksi vahingokseen. Sen ohessa hän sekä sanomalehdessään että omassa julkisessa elämässään työnsi etualalle paljon muita asioita. Maaseudulla piti hän näiden päivien kuluessa ainakin kaksi huomattavaa puhetta ylähuoneessa viipyvästä lakiehdotuksesta; alihuoneessa otti hän puheeksi valtion virkamiehille maksettavat palkat ja iski tuimasti erään vanhoilliskomitean antamaan lausunnon kimppuun, joka oli suuresti katkeroittanut mieliä Etelä-Lontoon työväenpiireissä.

Kymmenen päivän kuluttua lakko oli lopussa; muristen ja kiukustuneina olivat työmiehet alistuneet ja syndikaatin suunnitelmat esitettiin jo kaikissa lehdissä. Katsoessaan ympärilleen Wharton omaksi ihmeekseen äkkäsi valtiollisen asemansa pikemmin vahvistuneen kuin heikenneen tässä tuokiossa. Hän kävi nyt miehestä, joka kansansuosion menettämisenkin uhalla rohkenee itsenäisesti astua omia latujansa. Hänen vastustajansa kohtelivat häntä suuremmalla kunnioituksella, ja jos kohta muutamat puoluetoverit olivat tällä haavaa katkeralla mielellä, ei Wharton sittenkään sanottavasti pelännyt kärsivänsä tappiota elokuun 10 p:nä pidettävässä puoluekokouksessa. Hän oli osoittanut olevansa riippumaton ja hän kulki pystyssä päin. Jos milloin puheeksi tuli hänen toiveensa johtajantoimeen nähden, puhui hän siitä tyynellä, huolettomalla äänellä, joka soveltui hänelle aika hyvin.

Näyttämön takana seisoi tietysti viisaita ja ovelia ihmisiä, jotka nauraen katselivat tätä peliä. Mutta he pitivät suunsa kiinni, ja Wharton, joka Pearsonin kanssa kauppoja hieroessaan oli huolellisesti karttanut nimien mainitsemista, teki kaiken voitavansa saadakseen heidät unohtumaan. Tuntui hänestä sentään koko ilkeältä kun ryhdikäs Denny alihuoneessa tai kadulla astui hänen sivutsensa. Dennyllä oli merkillinen tapa vilkaista Länsi-Brookshiren edustajaan pienillä raottuneilla silmillään. Näinä päivinä hän teki sitä useammin kuin muulloin ja Whartonilla ei ollut muu neuvona kuin tyytyä siihen lohdutukseen, että kaikesta on hinta maksettava -- hyvä tai paha.

Wilkins oli pysynyt hämmästyttävän vaiteliaana aina siitä päivin kun _Sotahuudon_ kurssi vaihtui. Wharton oli valmistautunut kiukkuiseen hyökkäykseen hänen puoleltaan. Mutta ihme kyllä, Wilkins asteli nyt alihuoneen käytävillä alistuvan ja tuumivan näköisenä; seikka, joka poliittisten tapausten yleisessä tuoksinassa jäi huomaamatta yksinpä hänen puoluetovereiltaankin. Pujahti hänen suustaan kumminkin tuon tuostakin _Sotahuudosta_ ja sen omistajasta jokin pureva huomautus, joka sitten kulki edelleen miehestä mieheen.

Wharton puolestaan tunsi, niin toivovalla kuin levottomalla mielellä ollessaan, itsensä kaiken aikaa pelkäämättömäksi sotijaksi, jonka on pakko pitää kaikki lihaksensa jänteessä torjuakseen päällekarkaavan vihollisen iskuja. Kahden viikon kuluttua oli hän joutuva niiden kolmen rajapyykin luo, jotka hänen oli sivuutettava voittokulussa tai murskattuna: hänen nykyisen parlamentaarisen menestyksensä määräävä kokous, hänen kohtauksensa Marcellan kanssa, -- tuo kirottu "Kansanpankin" vuosikokous kaikkine uhkaavine paljastuksineen.

Mikäli aika eteni, työntäytyi tämä seikka yhä enemmän etualalle hänen ajatuksissaan. Eikä hän voinut keksiä mitään pakokeinoa. Hänen oli ajettava asia loppuun ja onneksi hänellä nyt oli rahaakin.

Yhtiön vuosikokous oli kaksi päivää ennen työväenpuolueen vuosikokousta. Wharton ei ollut läsnä siellä, ja vaikka hän oli valmistautunut kuonoja viestejä kuulemaan, ei hän sittenkään voinut tukahduttaa kirouksiansa lukiessaan klubissaan iltalehden selostuksia tapahtumasta. Hänen nimensä mainittiin yhtenään niiden yhtiön entisten ja nykyisten johtajain joukossa, joita mukiloittiin vilpillisestä menettelystä; kursailematta mainittiin ne rahasummat, jotka hänen arveltiin muutamain muiden kanssa pörssissä voittaneen osakkeiden kauppaamisella, ja osakkaat olivat yleensä esiintyneet raivosta puhkuen. Hän kyhäsi paikalla sanomalehtiin kirjoituksen, julistaen itsensä syyttömäksi pahimpiin jutussa ilmenneihin säännöttömyyksiin ja vaatien tarkkaa tutkimusta asiassa -- kirjoitus, joka tavallisuuden mukaan häntä rauhoitti ja liikutti.

Sitten hän läksi alihuoneeseen mieli rauhattomana ja kuohuksissa. Seurusteluhuoneeseen mennessään hän tapasi Bennettin, joka sivu kulkiessaan vilkaisi häneen levottomasti ja karttelevasti. Mutta Wharton iski kiinni häneen, kuletti hänet mukanaan kirjastoon eikä lakannut hänelle selittelemästä ennenkuin Bennett, joka, vaikka tavattoman ovela ja teräväjärkinen toisissa asioissa, oli raha-asioissa vallan lapsen kannalla, näytti jonkinverran rauhoittuneelta.

Yhdessä he sitten palasivat seurusteluhuoneeseen Wharton pää hyvin pystyssä.

"Torstaina minä puheessani selvittelen koko jutun!" sanoi hän äänekkäästi, kun he erosivat.

Bennett nyökähytti ystävällisesti päätänsä hänelle ja hymähti.

Näiden miesten välillä oli olemassa ystävyyssuhde, tosin uusi, mutta silti syvä. Wharton oli yhtä hyvillään Bennettin osoittamasta suopeudesta heidän erotessaan kuin Bennett nuoremman toverinsa selityksistä.

Tästä lähtien Bennett pontevasti torjui kaikki Whartoniin suunnatut soimaukset ja koki kaikkialla häntä puolustaa ja puhtaaksi pestä, sillä välin kuin Wharton monien parlamenttitöittensä lomassa virkeänä, säikkymättömänä ja kekseliäänä julisti asianomaisille, että hänellä oli valmiina vastaus kaikkiin syytöksiin -- vastaus, joka hänen asianajajansa arvelun mukaan oli täydelleen puhdistava.

Hetket vierähtivät. Keskiviikko kului Whartonilta suurimmaksi osaksi neuvotteluihin ja lopullisiin suunnitteluihin niin alihuoneessa kuin hänen klubissaan. Kun hän illalla aivan väsyneenä ajoi kotiinsa, oli kaikki hänen mielestään kunnossa ja hän oli miltei varma tulevansa valituksi puolueen puheenjohtajaksi.

Wilkins ja kuusi, seitsemän hänen hengenheimolaistaan tulisivat arvatenkin olemaan leppymättömiä, mutta suuri Nehemiah oli kesän kuluessa, milloin vain Whartonia oli vastustanut, esiintynyt niin kiukkuisesti ja vihamielisesti, että Wharton tavallaan oli siten tullut vahingoittamattomaksi. Ei personallinen kauna ole niinkään vaarallinen ase hänenlaisen miehen käsissä. Wharton olisi ollut tykkänään huoleton ellei Wilkinsin käytöksessä olisi ilmennyt jotain eriskummaista viimeisten kahden päivän kuluessa. Jos Wharton milloin parlamenttirakennuksen käytävissä joutui vastatusten Wilkinsin kanssa, kohtasi häntä tämän silmistä aivan uusi katse -- röyhkeän hyvätuulinen katse, joka pani hänet ymmälle. Mutta hän yritti nähtävästi peittää tappionsa pöyhkeilyyn, eikä Wharton siitä sen enempää harmitellut.

Wharton ei voinut lakata ihmettelemästä verratessaan nykyistä vankistunutta asemaansa horjuviin tulevaisuudenkuvitelmiinsa kaksi viikkoa sitten. Olisipa vaikka itse pimeydenruhtinas tullut hänelle tarjoamaan tällaista sopimusta, niin hänen olisi ollut siihen suostuttava. Onni oli tottakin hänelle myötäinen! Vielä vain pari päivää -- ja sitten hänen onnensa pursi kiitää tasaisesti myötävirtaa.

XV LUKU.

Seuraavalla iltapuolella Marcella palasi kuuden seutuvilla toiselta sairaskiertomatkaltaan. Viikon päivät hän oli ollut kovin uutterassa työssä, mutta nyt tällä haavaa oli rauhallisempi aika, ja hän oli juuri käynyt tervehtimässä paria sairasta osaksi vain siksi, että he asuivat niin lähellä Brown Buildingsiä. Kun ei toimistosta näkynyt tulleen mitään kirjettä tai sähkösanomaa, joka olisi kutsunut hänet uuteen työhön, laski hän luotaan laukkunsa ja viittansa lapsellisen hyvillään tästä ylimääräisestä lepohetkestä.

Kalpealta ja riutuneelta hän näyttikin. Jäljettömästi ei se moraalinen kamppailu ollut kadonnut, joka viimeisten kahden viikon aikana oli hänen sielunvoimiaan järkyttänyt. Eikä hän sittenkään ollut vielä täysin selvillä oikeasta polusta.

Hänen piironginlaatikossaan oli lopettamaton kirje -- jos hän sen tänä iltana lähettää, ei Whartonin tarvitse huomenna vaivaantua näitä portaita nousemaan. Vaikka jos hän vaatimalla vaatii on Marcellan suostuttava häntä puhuttelemaan.

Illan hämärtyessä istui hän yhä paikallaan liikkumatta ja yksikseen, haikean alakuloisuuden vallassa, joka näyttäytyi raukeasti notkistuneen vartalon joka piirteessä. Hän tunsi olevansa häväisty omissa silmissään.

Nyt hän jo tajusi mitä laatua ne vaikutteet olivat olleet, jotka olivat saattaneet hänen suomaan Whartonille sellaisen vaikutusvallan häneen. Vain astemäärään ja ilmaisumuotoon nähden ne erosivat niistä huonoista vaikutteista, jotka ovat myrkyttäneet niin monen naisen elämän. Näitä hurjia heräämisen hetkiä oli seurannut jonkinlainen siveellisen kauhun aika.

Mistä sitten johtui tämä mielenmuutos hänessä? Mikähän oli syynä tähän kiivaaseen sielulliseen vastavaikutukseen, tuohon alati kalvavaan pelkoon, että hän nyt ainiaaksi menettää parhaan elämässä -- itsekunnioituksen, ne jalostavat tunteet, minkä hyvän ja jalon yhteydessä oleminen meissä synnyttää? _Nainen_, turhamainen heikko nainen oli voitettu. Hän oli tuskin itse selvillä siitä. Mutta työstään, jokapäiväisestä, kovasta työstään hän oli kiitollinen. Niin kauan kuin kädet ja ajatukset toimivat kuoleman ja kipujen kaameassa todellisuudessa, tuntui täysin itsekäs elämänkatsomus olevan hänelle outo. Jokaisesta rakkaudentyöstä, jokaisesta kosketuksesta kärsivällisten ja alistuvien köyhien kanssa oli jumalallinen ääni puhunut ja salaperäisesti kuiskannut hänelle: "Pysy totuudessa! oman sydämesi totuudessa. Murhe, mihin se sinut johtaneekaan -- on se ainoa _ilo_, joka sinulla on jäljellä."

Hän kuletti katseensa pitkin pientä huonettansa äkillisessä hellyyden puuskassa. Kesäilta tulvehti sisään avoimista akkunoista, ja pihalla leikkivien lasten kimakat äänet kuuluivat tänne ylös. Maljakossa tuoksui kimppu Mellorin ruusuja, pöydällä olevalla tarjottimella oli hänen yksinkertainen ateriansa ja sen vieressä lepäsi "Divina Comedia", yksi hänen äitinsä harvoja lahjoja hänen äidittömän nuoruutensa ajoilta. Viime aikoina häneen oli tullut kova runouden kaipuu. Rauhaa ja yksinkertaisuutta puhui koko pikku suoja eikä puuttunut siitä kauneuden vivahduksiakaan -- personallisuuden leimaa. Siitä tuntui hänen työnsä hänelle puhuvan luvaten lohtua ja jalostumista. Ikävöiden ajatteli hän myös vanhempiaan ja niitä ihania syyspäiviä, joita hän oli viettävä heidän luonaan loma-aikanaan, ja haikea rakkauden kaiho lähimpiinsä täytti hänen sydämensä.

Jos kohta hänen päätöksensä olikin luja, ajatteli hän sittenkin pelon väristyksellä lähintä tulevaisuutta. Hänen puuttuva itsetuntemuksensa -- hänen helposti kiihtyvä, turhamainen luonteensa olivat antaneet Whartonille toivomisen oikeuksia, se oli Marcellan myönnettävä itselleen. Ilman kamppailua ei hän tässä pääse Whartonista suoriutumaan ja siihen hänen oli voimansa koottava.

Viimeisten viikkojen tapahtumat -- Louis Cravenin paluu ja "Kansanpankin" rettelöt -- olivat häntä pahoittaneet ja huolettaneet, mutta ne eivät kuitenkaan missään suhteessa vaikuttaneet hänen hitaasti kypsyvään päätökseensä. Louis Craven oli allapäin ja katkeralla mielellä. Marcella oli hyvin pahoillaan hänen puolestaan, ja hänen kertomuksensa Damesleyn lakkomailta koskivat kipeästi tytön sydämeen. Mutta se käsityskanta, jonka Wharton toi julki _Sotahuudossa_ samasta asiasta, oli hänen mielestään oikeutettu sekin, eikä hän mielestään ollut kyllin pätevä arvostelemaan tätä seikkaa. Pankkiyhtiön kokouksen jälkeen Wharton oli hänelle kirjoittanut kirjeen, joka koski Pankkiyhtiön levittämiä herjauksia; Marcella oli paikalla ylpein sanoin vastannut Whartonin kirjeelliseen pyyntöön, ettei hän kuulematta tuomitsisi häntä ja hän karkoitti koko jutun ajatuksistaan jääden odottamaan Whartonin omaa selostusta asiasta. Sen verran hän ainakin oli velkaa miehelle, joka oli tukenut häntä Hurdin oikeudenkäynnissä. Epärehelliseksi ei Marcella Boyce tahtonut uskoa häntä. Eikä hän itse asiassa sitä uskonutkaan. Mellorin aikuisen Whartonin personallisuus oli hänen mieleensä painanut vaikutelman, joka yhä vielä pysyi vahvana.

Kiivas naputus ulko-oveen havahdutti hänet. Hän kiirehti avaamaan ja näki edessään Anthony Cravenin -- otsa hiessä, kalpeana ja poissa suunniltaan.

"Minun täytyy saada puhua kanssanne", alkoi hän muitta mutkitta. -- "Oletteko lukenut iltalehtiä?"

"En", vastasi Marcella hämmästyneenä. "Olin juuri lähettämäisilläni noutamaan niitä."

Sen enempää puhumatta seurasi Craven häntä arkihuoneeseen; sitten avasi hän kädessään olevan _Pall Mallin_ ja viittasi vapisevin sormin paksuilla kirjaimilla painettuun uutiseen keskisivulla. Marcella luki: