Part 51
Wharton painoi lujasti hänen kättään omissaan ja Marcellan puoleen kumartuneena hän keskellä kukkain väriloistoa ja tuoksua antoi intohimonsa kuohun vapaasti virrata. Aina siitä hetkestä alkaen, kun hän ensi kerran Mellorin pyökkien varjossa oli nähnyt Marcellan, näin hän puheli, hän oli tuntenut häntä kohtaan sitä voimakasta, verratonta vetäymystä, jota saattaa mies tuntea vain yhtä naista kohtaan. Tuo kuusiviikkoinen oleskelu herra Boycen katon alla oli hänessä kypsyttänyt tämän tunteen, ja häneltä puuttui voimia tukahuttamaan sitä, vaikkakin tiesi sen olevan luvattoman. Muuanna mielettömänä hetkenä hänen lempensä vei häneltä kaiken mielenmaltin ja katkerasti hän tätä hetkeä katui, koskapa se oli pahoittanut Marcellan mieltä. "Vaikka" -- tässä ääni aleni kuiskaukseksi ja värähteli, hänen kätensä pusersi tytön kättä -- "kuukausia tämän tapauksen muistot vielä ylläpitivät ja elvyttivät minua". Mutta hän oli pitänyt kunniassa Marcellan kärsimyksiä, hänen sisäistä kamppailuansa ja suonut hänelle sitä ruumiin ja sielun hoivaa, jota hän sillä hetkellä kaipasi. Marcellan tähden hän oli ääneti poistunut; hän oli pitänyt tunteensa kurissa, ja kohdistanut kaiken henkisen voimansa parlamenttityöhönsä.
Mutta heti kun hän näki hänet uudelleen tuossa pienessä kodikkaassa huoneessa -- niin muuttuneena, mutta niin sanomattoman viehättävänä yksinkertaisessa sairaanhoitajatar-asussaan! -- palasivat vanhat tunteet -- ihailu, kiihkeä lemmentuli kaksinkertaisella voimalla. Arvatenkin oli hänen käytöksensä monesti mahtanut tuntua oudolta Marcellan mielestä ja outoa se hänestä itsestäänkin oli ollut. Hänen elämänsä oli ollut yhtäjaksoista, eriskummaisten tapausten vaihtokulkua. Hän ei ollut oma herransa; hän palveli asiaa, johon hän oli sitonut elämänsä ja kunniansa, jos kohta hänen hupsu tapansa lasketella pilaa kaikesta, oli toisinaan saattanut houkutella häntä vitsomaan omaa innostustansa ja Marcellankin. Monenlaatuiset vaikeudet ja ikävyydet olivat olleet jarruttamassa tätä asiaa, ne olivat himmentäneet hänen selvänäköisyyttänsä ja arvostelukykyänsä, mutta hän ei ollut voinut keskustella niistä Marcellan kanssa -- ne olivat pääasiallisesti olleet käytöllisiä ja rahallisia ikävyyksiä, jotka johtuivat osittain _Sotahuudosta_, osittain hänen maatilallaan toimeenpanemistaan kokeiluista ja muista kiusallisista seikoista. Oli hän tuhansia kertoja tuntenut, että hänen valtiollinen asemansa ja yksityiset olosuhteensa olivat siksi vaaralliset ja epävakaiset, etteivät ne sallineet hänen pyytää ketään naista jakamaan niitä kanssaan. -- Mutta tänään -- hän oli nähnyt Marcellan ja hänen päätöksensä, kaikki epäilyt olivat menneet menojaan.
No niin, huolista ei hän kumminkaan vieläkään ollut vapaa. Mutta ne eivät enää päässeet häntä nujertamaan. Nyt hän rohkeni niistä välittämättä heittäytyä Marcellan jalkoihin, anoa häntä jakamaan työlle ja taisteluille pyhitetyn elämän ja kauneudellaan ja älyllään edistämään heidän yhteistä, suurta pyrkimystänsä. _Hänestä_ saattaa mies toivoa itselleen ymmärtävää työtoveria -- häneltä hän saattoi odottaa sitä myötätuntoa, jota hän turhaan etsii vähäpätöisemmiltä naisilta.
Äkkiä häneltä katkesi puhe. Hän ei saanut enää sanaa lausutuksi. Vain hänen silmänsä -- kiihkeämpinä ja läpitunkekevampina kuin milloinkaan ennen -- katselivat anoen Marcellaan -- hänen kätensä etsivät nuoren tytön käsiä.
Marcella istui siinä kuin kivettyneenä, mielenliikutus piti vankina hänen järkensä ja tunteensa. Hän tunsi olevansa Whartonin lumossa nyt kuten aina ennenkin. Jo rakkauden läheisyys, jo sen pelkkä mainitseminen pani viimeinkin kaikki naiselliset vaistot hänessä vavahtamaan. Hänen sydämensä vaikerteli, että kadotetun onnen tuskan saattoi vaimentaa vain tämä -- että menneisyyden muistot saattoivat upota vain uusiin vaikutelmiin ja nykyisen elämän lämpimiin tykähdyksiin.
Mutta taas oli siinä omatunto arkailemassa! -- mitä epäluottamusta hän tunsikaan itseään kohtaan ja Whartonia kohtaan! Ja ensimäiset sanat, jotka hän vaivoin sai sammaltaneeksi olivat melkein samat, jotka hän aikaa sitten oli lausunut Aldousille -- nyt vain paljon katkeramman vakaumuksen ilmaisuna.
"Paljonko me sitten tunnemme toisiamme! Te ette tunne minua -- ette sisäistä minuani. Ja minä tunnen -- --"
"Epäilyjä?" virkahti siihen Wharton hymyillen. "Sehän tietenkin on aivan selvä. _Minä_ en voi epäillä, mutta _te_ -- -- Emmehän itse asiassa olekaan lapsia enää, te ja minä; me olemme kumpikin eläneet! Mutta kyselkää itseltänne -- eikö kohtalo ole vienyt meitä yhteen? Ajatelkaa mitä kaikkea olemme kokeneet!"
Heidän silmäyksensä sattuivat uudelleen yhteen. Tytön katse ei kestänyt toisen silmissä salamoivaa hehkua. Mutta Wharton oli kaiken aikaa selvillä siitä, mitä ympärillä tapahtui ja hän piti varalla oikealla olevaa ovea, ihmisiä, jotka myötäänsä kulkivat siitä sivu. Hänen oma kaunopuheisuutensa oli häntä itseään vakuuttanut ja syvästi: liikuttanutkin. Mutta nähdessään Marcellan taipuvaisena, hänet valtasi kumma pettymys -- intohimon ja halveksumisen sekainen tunne. Melkeinpä hänestä tuntui siltä, että jos Marcella olisi kääntynyt hänestä pois tuolla hänelle niin hyvin soveltuvalla ylevyydellä, hänellä olisi ollut suurempi nautinto rakkauden runsaudesta -- ja hänen tunteilleen olisi tarjoutunut moninaisempi kiihoitusala.
Ei silti, ettei asema nytkin olisi ollut aika ärsyttävä -- ja yhdessä suhteessa kerrassaan mainiokin. Mahtoiko Raeburn vielä olla siellä -- tuossa läheisessä huoneessa?
"Vastauksenne?" sanoi hän Marcellalle likistäen hänen kättänsä.
Marcella havahtui liikkumattomuudestaan.
"Minä en voi", sanoi hän ja liikahti aikoen nousta, mutta Wharton painoi hänet lujalla kädellä uudelleen istumaan. "_Minä_ en voi vastata teille tänä iltana, herra Wharton. Tässä on niin paljon ajattelemista -- niin paljon! Minä en ole vielä lainkaan selvillä. Teidän on suotava minulle aikaa."
"Huomiseksi?" virkahti Wharton levollisesti.
"Ei!" vastasi Marcella rajusti, "ei huomenna; minä palaan takaisin työhöni ja minun täytyy saada rauhaa ja aikaa. Kahden viikon kuluttua -- ei ennen. Minä kirjoitan."
"Se on mahdotonta!" sanoi Wharton otsaansa rypistellen.
Ja yhä pidellen Marcellaa veti hän hänet luokseen. Katse liukui tytön kasvoille, pitsin takaa häämöittävän ihon lämpimälle valkeudelle, soreille käsivarsille. Marcella kavahti taapäin tämän katseen edessä, äkillinen inho ja pelko valtasi hänet. Mutta ennenkuin hän pääsi vapautumaan, painoi Wharton nopeasti huulensa hänen puoleiseensa Marcellan käsivarteen.
"Siihen teillä ei ollut lupaa!" huudahti tyttö kiivastuen, vaikka sai vaivoin puhutuksi.
Wharton kohtasi hänen leimahtavan silmäyksensä nöyrän hellästi.
"_Marcella!_"
Se oli vain kuin hengähdys ilmaan! Marcella horjahti -- mutta oli kuin kolea tuulahdus olisi sattunut häneen. Lumous oli voitettu.
"Ei huomenna", toisti hän lujalla äänellä, vaikka pelkäsi puhkeavansa kyyneliin, "eikä ennenkuin minulla on kaikki selvillä -- ennenkuin voin -- --" Hän veti henkeään. "Nyt minun täytyy mennä lady Winterbournea etsimään."
XIV LUKU.
Omaan huoneeseensa palattuaan Wharton istui parisen tuntia avoimen akkunan ääressä kuohuvain ajatusten pyörteissä. Aamurusko punasi taivaan ja aurinko heloitti jo suuren kaupungin tyhjien katujen yläpuolella, kun hän viimeinkin heittäytyi vuoteeseen ruumiillisesti ja sielullisesti niin perin uupuneena, että hän paikalla vaipui rauhattomaan uneen.
Noina yön joutuisina hetkinä hänen mietelmänsä pysähtyivät milloin Marcellaan, milloin herra Pearsonin ja heidän keskinäisen keskustelunsa käänteisiin ja lauselmiin. Tämän odottamattoman keskustelun aiheuttama valtava mielenliikutus, joka Raeburnin läsnäolosta vielä yltyi, se se hänet olikin syössyt hänen tahtomattaan tähän rakkaudentunnustukseen, joka nyt oli peruuttamaton.
Mutta kohta kun hän pääsi huoneeseensa, hän rautaisella tahdonvoimalla pyyhkäisi muistostaan Marcellan ja äskeisen kohtauksensa hänen kanssaan. Vieläkin hänen valtimonsa iski rajusti. Entä sitten! Nyt tässä kysyttiin älyä. Ja hän pani sen toimimaan kylmäverisesti ja terävästi punniten.
Herra Pearson? No niin! -- Herra Pearson oli tehnyt lahjomisyrityksen; sitä ei käynyt kieltäminen. Hänen selvä järkensä ei hetkeäkään yrittänyt asiata peitellä. Eikä hän niinikään huolinut omaa käytöstänsä kaunistella. Vanhurskasten uneen ei hänellä nyt enää ollut oleva oikeutta.
Hän kertasi muistissaan tapahtuneet. Lady Mastertonin kutsuihin hän oli mennyt miehenä, joka tietää olevansa häviön partaalla, ja joka ranskalaisen pahantekijän tavoin on päättänyt tyystin vaatia sikarinsa ja paloviinansa, ennenkuin pyövelin kirves heilahtaa. Hänen asemansa oli kauttaaltaan toivoton, kaikki apukeinot olivat juurta jaksain tyhjennetyt. Hänen oli tehtävä vararikko parisen viikon kuluttua, ja elokuun loppuvaiheilla on hän mennyt mies niin valtiollisessa kuin yhteiskunnallisessa elämässä.
Ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän täydellä todella kosisi Marcella Boycea. Yhtäkaikki oli hän lähtenyt lady Mastertonin kutsuihin Marcellaa tavatakseen, ja kun he kohtasivat toisiansa, ilmaisi hän käytöstavallaan sitä samaa tuttavallista omistusoikeutta häneen, mikä näiden kuuden viikon aikana oli tyttöä sekä kiehtonut että suututtanut.
Sitten oli herra Pearson tullut keskeyttämään. Ummistaessaan silmänsä Wharton saattoi vieläkin nähdä tuon mahtavan miehen seisovan akkunan nojassa samalla paikalla, missä neljännestuntia myöhemmin Marcella istui kukkien välissä -- näki miehen sorean vartalon, pitkät, vaaleat viikset ja silmälaseilla leikittelevän käden.
"Minua on pyydetty -- hm -- hm", hitto vieköön tuon miehen itserakkaat eleet -- "keskustelemaan kanssanne asiasta, joka koskee Damesleyn lakkoa. Suostuttehan siihen?"
Eikä kulunut kymmentäkään minuuttia, ennenkuin asianajaja oli saanut sanotuksi tärkeän sanottavansa, ja julkean lahjomisyrityksensä hän ymmärsi höystää koko joukolla painavia ja arkaluontoisia puolustussyitä, jotka oikeuttaisivat Whartonin vastaanottamaan lahjomisen.
Työnantajat olivat kuin olivatkin hankkineet itselleen lähettilään. He oivalsivat täydelleen, että _Sotahuuto_ ja sen omistaja olivat vaarallinen mahti. Epäilivät he kumminkin, että lehti voisi iankaiken ylläpitää lakkorahastoa; lainautumisen oireita oli kenties jo näkyvissäkin. Mutta melko kauan se jo oli pysynyt pystyssä ja niin kauan kuin työntekijät luottivat siihen, he arvatenkin ovat itsepintaisesti lakossa, huolimatta laajalle levinneestä kurjuudesta ja hädästä.
Asiain näin ollen mahtavammat työnantajat olivat arvelleet viisaimmaksi lähennellä peloittavaa vastustajaansa ja esittää hänelle sellaisia asianhaaroja, jotka mahdollisesti saattaisivat vaikuttaa hänen menettelytapaansa. Herra Pearsonin he olivat valtuuttaneet selvittämään hänelle sitä ehdotusta, joka oli laadittu metalliteollisuuden uudelleen järjestämiseksi kuin myöskin niitä etuja, joita on koituva työmiehelle vastaisuudessa, jos mainittu ehdotus saadaan hyväksytyksi.
Muutamin sanoin herra Pearson luetteli hänelle suunnitelman eri kohdat. Wharton seisoi vastapäätä häntä, kädet taskussa hiukan kalvakkana, otsa rypyssä, ja silmäili hievahtamatta puhujaan.
Sitten herra Pearson vaikeni ja rykäisi.
No niin! -- tämä oli siis suunnitelma. Hän otaksui, ettei _Sotahuudon_ omistaja tämän selityksen jälkeen enää epäröine muuttaa kantaansa. Hänelle, Pearsonille oli annettu toimeksi selostella hänelle kaikki yksityisseikat, joihin hän vain halusi tutustua. Työnantajat olivat niin kauttaaltaan vakuutetut tämän hankkeensa järjellisyydestä, että jopa itse _Sotahuudon_ omistajaakin ehdottivat rupeamaan syndikaatin osakkaaksi ja tarjosivat herra Whartonille kymmenen perustamisosaketta uudessa yrityksessä siinä tapauksessa, että hän suostuu myötävaikuttamaan sen hyväksi.
Tässä yksinään istuessaan ja tätä kaikkea mieleensä muistutellessaan Wharton vieläkin tunsi kaikissa jäsenissään tuon nytkähtävän vavahduksen, tuon pikaisen verenryntäyksen kasvoihin, kuin olisi häntä isketty ruoskalla.
Sillä parissa sekunnissa hän oli tajunnut asianlaidan. Eilen viimeksi oli eräs hänen City-tuttavistaan virkkanut hänelle: "Kun vain te ja kirottu sanomalehtenne saataisiin väistymään, niin tämä yritys pääsisi luistamaan ja osakkeet nousisivat vuorokauden kuluessa kahteen tuhanteen puntaan."
Kotvaan ei kumpikaan puhunut mitään. Sitten Wharton iski asianajajaan kumman, tutkistelevan katseen ja tunsi valtimonsa lujasti jyskivän.
"Kyllä älyän miltä kannalta moinen tarjoumus on otettava, herra Pearson!"
"Herra Wharton!" puuttui siihen herra Pearson rivakasti, "sallikaa minun neuvoa teitä ennen kaikkea punnitsemaan asiata hyvässä rauhassa -- ainakin punnitsemaan. Tässä on kyseessä monen ihmisen edut -- ei vain teidän. Älkää tänä iltana antako minulle vastausta; sitä en mitenkään halua. Minä olen esittänyt teille ehdotukseni. Tuumikaa sitä! Huomenna on sunnuntai. Jos teitä haluttaa kehittää asiata edelleen, niin tulkaa minun puheilleni maanantaiaamuna -- siinä kaikki! Voitte tavata minua mihin aikaan tahansa, ja silloin kykenen teille antamaan paljon seikkaperäisemmän selostuksen yhtiön suunnitelmista. Mutta nyt minun on mentävä, sillä vaimoni tahtoo lähteä kotiin."
Wharton seurasi häntä huoneen poikki puolittain koneellisesti. Raivo ja himo temmelsivät hänen sisässään. Äkkiä hän pysähytti asianajajan.
"Onko George Dennyllä mitään tekemistä tämän ehdotuksen kanssa, herra Pearson?"
Herra Pearson tuumaili silmänräpäyksen.
"George Dennykö? Herra George Denny, Westroppin edustaja? Sen herrasmiehen kanssa ei minulla ole ollut mitään puhetta tästä asiasta."
Wharton rauhoittui.
Kun hän astui virvoitushuoneeseen, niin hänen katseensa osui ensimäiseksi Aldous Raeburniin, joka hiukan kumarassa puheli lady Winterbournen kanssa, ja tuohon pitkään, valkopukuiseen olentoon, joka seisoi oven läheisyydessä häntä odotellen.
Hänen aivonsa selkenivät siinä samassa. Hän oli täydellisesti perillä siitä, että tässä oli tehty lahjomisyritys mitä röyhkeintä ja kyynillisintä laatua, ja että hän oli sen vastaanottanut hyvin säveästi. Tämä solvaus häntä kohtaan paljasti näkösälle, mitä eräässä ovelassa piirissä ajateltiin hänen luonteensa moraalisesta puolesta, ja hänen omissa silmissään se halvensi häntä ikipäiviksi.
Yhtäkaikki oli hän selvillä siitäkin, että asia oli ratkaistu. Hän ottaa vastaan lahjat, heittää seuraukset kohtalon varaan. Raha-asioihin nähden hän on silloin taas riippumaton mies. Parissa minuutissa epäilyt olivat karkoitetut, päätös tehty.
Mielenliikutus ja itsehalveksuminen raastelivat häntä ja niiden sysäyksestä hän kiirehti Marcellalle tunnustamaan rakkautensa. Vaistomaisesti hän etsi turvaa intohimolta toivoen vaimennusta kivistykselle, jonka tämä uusi, perin epämieluisa kokemus toi muassaan.
* * * * *
Entä sitten! Mikä estäisi häntä suostumasta työnantajain tarjoumukseen?
Siitä hän oli yhtä lujasti vakuutettu kuin hekin, että koko lakko oli jo jonkun aikaa ollut lamassa. Työntekijät pitävät puoliansa niin kauan kuin yleisö kannattaa heitä raha-avustuksilla, sillä he vahvasti luottivat asiansa oikeuteen ja olivat jo heränneet parempia elinehtoja kaipaamaan. Toiselta puolen älysi hän täydellisesti, että työnantajatkin olivat joutuneet pahaan ahdinkoon lakon vuoksi ja että joukossa oli niitäkin, jotka ennemmin lopettaisivat liikkeensä tai siirtäisivät sen mannermaalle kuin antaisivat myöten. Pearsonin mainitsemien tosiseikkain joukossa oli ollut paljon uutta ja hämmästyttävää.
Silti hän myönsi peittelemättä itselleen, ettei tämä kaikki olisi merkinnyt hänelle niin vähääkään, ellei tuota luvattua 20,000 puntaa olisi ollut olemassa. Tähän iltaan saakka hän oli pitänyt lakon kannattamista ja työnantajain kiusaamista itselleen edullisena. Nyt oli lehti: kääntynyt, ja kummalla mielihyvällä hän keksi, että hänen älynsä suunnitteli jo ripein liikkein _Sotahuudon_ keikahdusta vastakkaiseen suuntaan ja niitä puolustussyitä, joita siinä vaaditaan.
Osakkeet olivat tietenkin heti paikalla käteiseksi rahaksi muutettavat. Hankitaan jokin bulvaani häneltä ostamaan, minkä hän todenteolla vain nimellisesti omistaa. Ne miehet, jotka olivat rohjenneet hänet kiusaukseen houkutella, eivät arvatenkaan kuvitelleet hänen haluavan saattaa vaaraan valtiollista asemaansa ja tulevaisuudentoiveitansa pelkästä epävakaisen voiton toivosta.
Oliko hänellä sitten takeita siitä, että asia pysyy salassa?
_Heille_ tietysti ei paljastus likimainkaan merkitse samaa kuin hänelle. Ja Denny, työnantajista mahtavin, oli hänen personallinen vihamiehensä. Asiain vielä tällä kannalla ollen oli hyvin luultavaa, ettei hän päästänyt nimeänsä näkymään tässä hommassa. Sitä ei kumminkaan saattanut kukaan järki-ihminen otaksua, ettei hänen kuuluvilleen olisi sattunut mitään tästä kaupanhieronnasta. Kun hän nyt kylmäverisesti harkitsi tätä, niin hänen pikainen kysymyksensä herra Pearsonilta tuntui hänestä mielettömältä.
Hän astuskeli edestaas tätä kohtaa pohtien. Siinä oli koko jutun karvain pilleri.
Nuoruuden uhkarohkeudella ja huolettomuudella hän lopullisesti päätti uskaltaa heiton. Vaara ei kaiketikaan liene kovin suuri. Liikemiesten ei ole tapana ääneen toitotella omia saastaisia toimiaan ja sitäpaitsi pitänee uusi syndikaatti kyllä varansa, ettei julkinen mielipide rupea sille vastaiseksi.
_Jonkinverran_ vaaraa tässä tietysti sentään oli kyseessä. No niin! Vaarojen ympäröimä hän oli tässä joka tapauksessa. Hän valitsi pienimmän. Ei kumminkaan ilman kamppailua -- ilman viiltäviä tunnonvaivoja. Aikoinaan hän oli tehnyt itsensä syypääksi moneen kunnottomaan ja epäilyttävään tekoon, mutta ei kumminkaan ikinä mihinkään näin siivottomaan. Hänen mieltänsä kirveli aika tavalla ajatus, minkälaiseksi hänen suhteensa eräisiin henkilöihin -- varsinkin Dennyyn -- oli muodostuva. Mutta toimen miehen on häikäilemättä työnnettävä luotansa arvelut ja pelko. Kyseessä oli hänen uransa menestys.
Craven? Kas siinä uhkasi pysty tulla eteen. Aamulla oli hänen kohta sähkösanomalla ilmoitettava hänelle haluavansa puhutella häntä maanantaiaamuna. Marcellan takia täytyy koettaa hyvällä selviytyä siitä miehestä -- tavalla tai toisella.
Entä Marcella! Hänen tietoonsa ei tämä saa koskaan tulla, ei hiiskaustakaan siitä! Hän oli kaiken aikaa paheksunut _Sotahuudon_ kiivasta hyökkäystapaa lakkotaistelussa. Niinpä hän arveli verrattain helposti voivansa puhdistautua hänelle siitä, mitä hän ja yleisö ennen pitkää tulisi näkemään.
Sitten hänen aatoksensa aivan huomaamatta siirtyivät rahoihin. Hän riuhtasi itselleen paperiliuskan ja täytti sen laskelmilla. Tuhat tulimmaista! tämähän vetelee oivallisesti! Työntäessään paperin syrjään ja astuessaan akkunan luo raitista ilmaa hengittämään, hän jo tunsi olevansa aiotun syndikaatin harras jäsen -- oikeudenmukaisen ja viisaasti suunnitellun yrityksen julkinen suosija.
Pienellä, tarmoa ja sisäistä tyytymystä ilmaisevalla nytkähdyksellä singahutti hän paperossinsa pois ja aamuauringon ensi säteiden hiipiessä hänen tomuiseen kammioonsa istui hän kirjoittamassa Marcellalle hehkuvaa kirjettä.
Työlästäkö? Oli tietenkin. Marcellan valtaaminen ja kiehtominen on vievä häneltä aikaa -- paljon kallista aikaa -- niin hyvin nyt kuin vastaisuudessa. Etelän kuuma veri ja perinnäiset englantilaiset siveellisyyskäsitteet -- siinä harvinainen yhdistys. Mutta Wharton hymähti sille suopeasti. Häntä hurmasi lähestyvän kamppailun monet vaikeudet.
Ja valtaansa hänen on se tyttö saatava! Marcellan vastustelemisesta tämä päätös tuntui vain tulistuvan ja terästyvän.
Pitkää mietintäaikaa ei Marcellalle ollut enää sallittava. Nyt hänen, Whartonin, tulot ovat taas turvatut ja elämä kääntyy suopeaksi hänelle. Ajatuksissaan hän jo ylvästeli Marcellan kauneudella.
Hänen ajatuksensa viivähtivät ohimennen lady Selinassakin synnyttäen osittain hilpeyttä, osittain sääliä -- sellaista, jota nuori mies saattaa tuntea kolmenkymmenenviiden korvissa olevaa neitoa kohtaan, joka on ollut huomaavainen hänelle. Sekaantuipa siihen jonkin verran ylvästelevää itsetuntoakin, joka tällä hetkellä oli erittäin tervetullut. Sillä hän olisi tietenkin voinut naida lady Selinan, jos olisi tahtonut. Mutta miksikä hänen vaalinsa ei osunut johonkin toiseen varattomaan poikaan, joka armahtaisi hänen yksinäisyyttänsä. Olihan niitä vaikka kuinka monta ja rahaa hänellä kyllä lienee viljalti. Ukko Alresford kallistui jo loppuansa kohti ja vähäiseksi oli silloin käyvä lady Selinan vaikutusvalta ja mahti, kun ei niitä enää olleet tukemassa Alresford House, ei Busbrigde, eikä muutkaan entiset komeudet.
* * * * *
Aikaisin sunnuntaiaamuna Wharton sähkösanomalla kutsui Cravenin luokseen "neuvottelemaan". Loput päivää kului hupaisesti laivaretkellä rouva Lanen ja useiden muiden naisten seurassa, joiden joukossa oli nuori, kaunis herttuatar, joka lisäksi oli kirjallinen ja sosialisti. Illalla _Sotahuudon_ omistaja meni toimistoon ja kyhäsi Damesleyn lakosta johtavan, jossa harjaantunut silmä saattoi äkätä yhden -- vain yhden -- lauseen, joka jo ennusti uuden politiikan valkenemista.
Paljon levotonta huolta tuotti hänelle tietenkin eri tapausten suhtautuminen toisiinsa. Hän tiesi kyllä, että kauppasopimus Damesleyn työnantajain kanssa ei sietänyt viivytystä. He menettivät joka päivä suunnattomia summia eivätkä arvatenkaan olisi taipuvaisia siirtämään sopimuksen päätöstä parisen viikkoa eteenpäin edistääkseen Whartonin aikeita.
Hänen vaikutusvaltansa oli ostettava nyt -- ratkaisevalla hetkellä -- tahi ei ollenkaan.
Mutta hän oli pahassa pinteessä. Kahden viikon kuluttua oli hänellä puoluekokous niskoillaan. Puoluetovereista oli usea ankarasti, paheksuva hänen muuttunutta kantaansa Damesleyn lakkoon nähden. Tässä kysyttiin ovelaa toimimista -- ovelaa asiain punnitsemista.
Yhdentoista seutuvilla maanantaiaamuna hän ilmoittautui herra Pearsonin toimistossa. Pikainen hymyily väreili kuuluisan asianajajan suupielissä, kun vieraan nimi mainittiin, hymyily, jonka vaaleat viikset salasivat ja joka paikalla taas häipyi. Sitten alkoi kaupanhieronta, jossa molemmat asianosaiset esiintyivät mitä säädyllisimmin. Wharton huomasi, että häntä itse asiassa pidettiin hyvin lujalla. _Sotahuudolle_ suotiin peräytymisen toimeenpanoon ja lakkorahaston lakkauttamiseen vain viikko aikaa.
Herra Pearson salli itselleen ensimäisen -- näkyvän hymyn, kun Wharton hiukan myöhemmin anoi saada jonkinlaista varmuutta sopimuksen salassa pitämisestä.
"Mutta, hyvä herra Wharton, onko sitten tapana tällaisia asioita huutaa julkisuuteen? Muuta varmuutta en voi teille antaa kuin minkä itse asianhaarat suovat. Kirjallista sitoumusta en tottakaan teidän sijassanne hetkeäkään ajattelisi. Pitkällisen kokemuksen kautta olen tullut vakuutetuksi siitä, että mitä vähemmän kirjoitetaan arkaluontoisista asioista, sitä parempi."
Kun asiat jo olivat sovitut, Wharton tähysteli asianajajaa ja kysäisi äkkiarvaamatta:
"Mistä tiesitte minun olevan rahapulassa?"
Herra Pearson kohotti verkalleen kulmakarvojaan.
"Saa sitä melkein aina tietää mitä täydellä todella haluaa. Aikomukseni ei ole teitä jouduttaa -- ei mitenkään -- mutta sallittehan minun huomauttaa, että minulla on kohdakkoin tärkeä kokous. Entä jos nyt siirtyisimme asian päätökseen." Sisäinen raivo puistatti Whartonia ja hän kirosi asianhaaroja, jotka oikeuttivat tämän miehen -- jota kohtaan hän ensi hetkestä alkaen oli tuntenut vastenmielisyyttä -- kohtelemaan Länsi-Brookshiren edustajaa noin ylimalkaisesti. Mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin alistua, ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän poistui Lincoln Innistä vieden muassaan takkinsa povitaskussa asiapapereita, joita vastaan hänen pankkinsa oli vitkastelematta maksava hänelle kahdeksantuhatta puntaa käteistä rahaa. Jäännös kauppahinnasta oli hänelle maksettava heti kun hänen osansa kontrahdissa olisi loppuun suoritettu.
Pankkiinsa hän ei kuitenkaan oikopäätä mennyt, vaan _Sotahuudon_ toimistoon, mihin hän oli kutsunut Louis Cravenin neuvottelemaan.