Part 50

Myönnettäköön kumminkin, että juuri Marcellaa itseään hän halusi ja tavoitteli. Ellei tämä olisi joutunut Whartonin tielle, hän olisi jo aikaa sitten ruvennut rikkaan perijättären ajoon. Mutta näin ollen hänen päätöksensä voittaa Marcella kypsyi kypsymistään ja tämä päätös ynnä Damesleyn lakko ne vielä ylläpitivät hänen uskoaan omaan itseensä ja maustivat hänen elämäänsä.

Niin kyllä! intohimon liekin herättäminen Marcella Boycessa oli todellakin sellainen tehtävä, joka panee miehen veret kuohahtamaan. Ja pitäisikö hänen nyt -- kun hän jo mielihyväkseen oli päässyt selville siitä, että Marcellan mielikuvitus, ajatukset, sydänkin olivat hänen vallassaan -- kiltisti luovuttaa hänet Aldous Raeburnille -- sille miehelle, jonka kasvava menestys parlamentissa yhä kartutti Whartonin vastenmielisyyttä häneen. Ei! ainakin tässä oli ensin kovasti oteltava!

Lady Selinan sanat olivat hänessä herättäneet sellaisen harmin ja mustasukkaisuuden kuohun, että hän muuttui melkein huokailevaksi rakastajaksi. Sillä Marcellaa hän ei voinut tavata. Hän ei enää tullut rouva Lanen teekutsuille ja Winterbournein koti ei ollut avoin Whartonille. Hän oivalsi varsin hyvin, ettei häntä siellä kaivattu.

Viimein rouva Lane, ovela pikku nainen -- joka Whartonista piti, joskaan ei niin paljon häntä kunnioittanut -- ilmoitti hänelle kuulleensa lady Ermyntrudelta, että Winterbournit aikoivat tulla Mastertonin kutsuihin 25 päivänä heinäkuuta. Sinne oli neiti Boycekin luvannut heidän kanssaan lähteä ja vasta seuraavana maanantaina oli hänen määrä palata työhönsä. Wharton vastasi siihen huolettomasti, ettei hän vielä voinut päättää, sopisiko hänen sinä iltana olla Mastertonin kutsuissa. Hänen oli kenties lähdettävä maalle pariksi päiväksi.

Rouva Lane katsahti häneen ja naurahti.

"Oh! todellako!" virkkoi hän.

* * * * *

Lady Mastertonin mies oli siirtomaanministeri ja hänen laaja kotinsa Grosvenor Squaren varrella oli kuten Alresford Housekin puolueen vieraanvaraisimpia. Hänen vastaanottoiltamansa 25 p:nä heinäkuuta oli oleva tämän pitkälle venyneen huvikauden viimeinen merkitsevä tapahtuma.

Marcella, joka vastoin tahtoaan oli yhä ollut pakoitettu oleskelemaan James Streetillä, tohtori kun oli kieltänyt häntä vielä käyttämästä vioittunutta käsivarttansa, oli viimeinkin saanut luvan ryhtyä työhönsä 27 p:nä heinäkuuta ja Betty Macdonaldin mieliksi hän oli suostunut menemään Winterbournein kanssa Mastertonin kutsuihin lauantaina. Betyn ihailu ja kiintymys hiveli kuin balsami Marcellan haavoittunutta sydäntä ja puolittain uteliaana, puolittain tuskaisella mielenkiinnolla piti hän silmillä Betyn kursailematonta, lapsekasta käytöstä Aldous Raeburnia kohtaan, voimatta päästä selville kummankaan todellisista tunteista.

Kun Betty uteli, mitähän aikoi panna yllensä, ja sitten väänteli naamaansa ylenkatseelliseen irvistykseen nähdessään Marcellan puvun, ei Marcellan auttanut muu kuin nöyrästi antautua lady Ermyntruden kamarineitsyen somisteltavaksi. Hän osti kaikki mitä Betty määräsi ja seisoi kiltisti alallaan sillä välin kun Betty, joka oli oikea nero pukuasioihin nähden, jutteli, poimutteli ja antoi hyviä neuvoja.

"Muotinukkea ei teistä saa tulla ei mistään hinnasta maailmassa", huudahti Betty sovitellessaan suu täynnä nuppineuloja pitsejä ja harsokangasta valkean atlassin päälle, jonka Marcella hänen mielikseen oli hankkinut. "Mitä sanoikaan minulle Worth tuonnoin? -- 'Ce qu'on porte, Mademoiselle? O, pas grand' chose! -- presque pas de corsage, et pas du tout de manches!' -- Ei, sellaiset laitokset eivät teille sovellu. Mutta ylhäiseltä teidän pitää näyttää, vaikkapa vaan koko yön valvoisin tätä tuumien."

Lopulta sentään Betty oli niin tyytyväinen kättensä työhön, että saattoi tuskin olla rajusti syleilemättä Marcellaa, kun he lady Winterbournen seurassa astuivat kappahuoneesta Mastertonin talon suureen halliin. Mielissään oli Marcellakin nähdessään peilikuvansa leveitä portaita ylös astuessaan. Alinomaiset pukuhommat, joissa hän oli elänyt viime päivinä, olivat osittain hälventäneet hänen raskasmielisyyttään, jopa tuottaneet hänelle hupiakin, sillä naismaisia piirteitä hänessä oli paljonkin, vaikka hän nyt puoleentoista vuoteen oli uhrannut tuskin yhtäkään ajatusta ulkonaiseen asuunsa. Niinpä hän tänä iltana näytteli osaansa hyvin sirosti, nipisteli Bettyä käsivarresta tukkiakseen pikku keijukaisen suun ja liikkui väki tungoksessa hyvin suorana, jotta Betyn hellät huolet saisivat täyden tunnustuksen. Mutta sisäisesti oli hän allapäin ja kiusaantunut. Hän ikävöi takaisin työhönsä, ikävöi Minta Hurdin nyreitä kasvoja ja lapsia, jotka häntä pitivät maallisena kaitselmuksenaan.

Vaikka Lontoo jo alkoikin tyhjentyä, olivat lady Mastertonin salit kuitenkin täynnänsä vieraita. Marcella tapasi tuttuja. Kaikki olivat hartaat uudistamaan tuttavuutta hänen kanssaan -- rouva Lanen teekutsuissa olleet vieraat, molemmat ministerit, joihin hän oli tutustunut Whartonin päivälliskutsuissa alihuoneessa, jopa itse herra Lanekin. Marcella seisoi lady Winterbournen vieressä ja jutteli ujostelematta -- ujo hän ei ollut koskaan ollut, -- mutta hänen ajatuksensa vaelsivat muualla; hänen mustat silmänsä näyttivät etsivän jotain. Väentungoksessa kimalteli joukko upeita virkapukuja, sillä alihuoneen puhemiehellä oli tänä iltana vastaanotto ja hänen luotaan alkoivat vieraat myöhemmällä tulvia lady Mastertonin iltamaan. Betty, joka tähän asti oli kulkenut nenä pystyssä, kaikki miehiset vieraat kun muka olivat kaljupäisiä tai seitsemäntoistavuotisia, kävi nyt hiukan suopeammaksi, muuten olivat kutsut hänestä aika kuivat.

"No, totta toisen kerran", huudahti hän äkisti niin vauhdikkaasti, että Marcella kääntyi katsomaan häntä. Pää pystyssä ja heloittavin poskin tyttönen nojasi ovenpieleen raivokkaasti liikutellen viuhkaansa Frank Levenin ojentaessa nöyrästi kättänsä hänelle.

"En voi sietää säikähyttämistä", toruskeli Betty. "Älkää ensinkään kieltäkö -- te säikähytitte minua -- niinpä teitte! Ja sitten alatte paikalla väitellä vastaan ennenkuin minä olen saanut sanaakaan sanotuksi. Tietysti olette jo portaitakin ylös astuessanne väitellyt vastaan -- ja miksi ette tervehdi neiti Boycea?"

Frank Leven, joka näytti hyvin onnelliselta ja hyvin hermostuneelta, tervehti Marcellaa jotenkin häpeissään ja jättäytyi sitten uudelleen Betyn valtoihin.

Marcella tarkkasi heitä mielenkiinnolla, jonka syytä hän tuskin kykeni itselleen selittämään. Frank oli kokonaan masennettu Betyn seurassa eikä hänen silmänsä näyttäneet huomaavan mitään muuta eikä ketään muuta kuin Bettyä. Marcella arvasi tai oikeammin tiesi, etteivät he olleet tavanneet toisiaan kotvaan aikaan, ja häntä liikutti nuoren miehen kasvoilla eleilevä kiihkeä onnen ilme. Entä Betty? Tuo kissamainen, ärsyttävä käytös -- kätkeytyikö siihen kenties jokin salaisuus? Hän piteli pientä päätänsä hyvin pystyssä ja lörpötteli nopeasti ja pysähtymättä -- mutta hänen puheensa ei ollut sitä samaa, mitä hänen oli tapana jutella Marcellan tai, mikäli Marcella saattoi päättää, Aldous Raeburnin kanssa. Siinä ilmeni aivan uusia luonteenominaisuuksia, itseluottamusta, oikullisuutta, hallitsemishalua. Frankilla ei ollut lupa pitää omaa mieltä missään asiassa, hänelle naurettiin vasten silmiä, ennenkuin sanat vielä olivat kerinneet hänen huuliltaan kirpoamaan, ja häntä näykittiin ja ivattiin tavalla, joka näytti häntä vuoroin ihastuttavan, vuoroin suututtavan. Tällainen käytöstapa tietää tavallisesti, että nuori tyttö on suosiollisella mielellä ihailijaansa kohtaan, mutta Betystä ei kukaan voinut olla varma. Tuo pikku olento oli täydellinen arvoitus Marcellalle; lähemmässä seurustelussa hän oli näyttäytynyt paljon umpimielisemmäksi kuin mitä Marcella oli osannut aavistaa. Aldous Raeburnille Betty kylläkin avomielisesti jutteli rakkausasioistaan, mutta uudelle ystävälleen hän ei ollut koskaan niistä kertonut. Ja Marcella puolestaan oli tällaisissa asioissa muita nykyajan naisia paljon suljetumpi.

"Betty!" huudahti lady Winterbourne, "minä lähden eteenpäin kulkemaan."

Sitten virkkoi hän matalammalla äänellä Marcellalle:

"Auttakaa minua saamaan hänet täältä pois."

Marcella huomasi että hänen vanha ystävänsä oli tuskainen. Taivuttaen hiukan ylvästä päätänsä, sanoi hän myhäillen:

"Mutta ettekö sitten näe miten hauskaa hänellä on?"

"Rakas lapsi! -- sehän se juuri on! Jospa vain tietäisitte mitä hänen äitinsä -- se ikävä ihminen -- on minulle jutellut! Ja herra Leven on tähän asti käyttäytynyt niin mallikelpoisesti -- ei Ermyntrudella eikä minulla ole ollut mitään kiusaa hänestä."

Senkö vuoksi Betty mies poloista noin armottomasti kohteli? Marcella ei voinut hänen käytöstään toisin selittää -- sitten häntä äkkiä alkoi koko ympäristö iljettää -- niin hyvin Betyn rakkausjutut -- kuin hänen oma kiihkeä uteliaisuutensa -- ja ennen kaikkea iljetti häntä hänen oma itsensä. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat hajamielisinä avaruuteen ohi jalokivien ja valomeren; koko hänen olemuksensa jännittyi äkilliseen sokeaan kamppailuun epämääräistä, kaikki voittavaan tuskaa vastaan, katkeraa mielenmasennusta vastaan, jolle hän ei tietänyt mitään nimeä antaa.

Betyn ääni sai hänet havahtumaan.

"Herra Raeburn! _te_ kai voitte sanoa minulle, kuka mikin on? Herra Levenistä ei ole enemmän apua kuin tästä viuhkasta. Ajatelkaapa -- minä kysyin häneltä tuon naisen nimeä, jolla on otsa-tiaara tukassaan -- ja hän vakuuttaa olevansa yhtä tietämätön kuin minäkin! Minusta tuntuu melkein siltä kuin olisi hän jättänyt kaiken järkensä Oxfordiin! Ja ikävintä on", Betty oli vähän epäröivinään -- "että se on kenties ikiajoiksi sinne jäänyt! -- Mutta tuossa -- katsokaa! -- Voi sentään! -- nyt hän taas pääsi häviämään -- nyt en tietysti saa koskaan tietää kuka se oli."

"Odottakaa hetkinen!" hymähti Raeburn. "Kyllä me hänen jäljilleen pääsemme. Hän läksi vain virvoitushuoneeseen."

Hänen kätensä kosketti Marcellan kättä.

"Kenties _hiukan_ parempi", vastasi hän tykkänään toisella äänellä, lady Winterbournen kysyessä lordi Maxwellin terveydentilaa. "Tänä iltana sain todellakin jo hiukan lohdullisempia tietoja. Olisin jo pari päivää sitten lähtenyt sinne, mutta he kielsivät minua. Ja ensi viikolla, Jumalan kiitos, he ovat jo kotona."

"Miksi minä tässä seison niin luonnottoman kylmänä ja äänettömänä?" -- kyseli Marcella itseltään. "Miksi en voi rohkaista mieltäni -- yhtyä keskusteluun -- osoittaa hänelle myötätuntoani?" Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Onni toki, ettei hänen tämän illan jälkeen arvatenkaan tarvitse enää nähdä häntä.

Raeburn kyseli hänen terveydentilaansa kuten tavallisesti. Mutta ollessaan juuri poistumaisillaan Betyn kanssa toiseen huoneeseen, kääntyi hän äkkiä jälleen Marcellan puoleen.

"Teitä ehkä haluttaa kuulla Hallinista", sanoi hän lempeästi. "Hänen sisarensa kirjoittaa minulle olevansa rauhallisempi hänen suhteensa, ja hän toivoo voivansa pidättää hänet maalla vielä parisen viikkoa. Nyt he ovat Keswickissä."

Tuokioksi Marcellan mieli ilahtui -- olihan tässä edes yksi yhtymäkohta heidän yhteisille harrastuksilleen. Mutta tämäkin ilon vilahdus haihtui siinä samassa haikeaan mielipahaan, sillä hämmentyneenä Raeburnin odottamattomasta huomaavaisuudesta, antoi hän tälle jotenkin kömpelön ja yksinkertaisen vastauksen.

Raeburnin silmät viivähtivät silmänräpäyksen verran Marcellassa. Niistä välähti hänen tahtomattaankin ilme, jota ei tyttö huomannut -- sillä hän oli kääntynyt pois -- ja jonka yksin Betyn tarkka silmä äkkäsi. Hiukan kalpeana ja miettivänä seurasi hän sitten Aldousia virvoitushuoneeseen.

Marcellan katse seurasi heitä.

Kesken äänten sorinaa, kesken viereisessä virvoitushuoneessa soittavan unkarilaisen orkesterin hurjia ja pauhuisia säveleitä, hän äkkiä joutui muistelmain pyörteeseen. Hänen silmänsä eivät hellinneet noista kahdesta olennosta, jotka hiljakseen raivasivat itselleen tietä väkijoukon läpi -- mies mustassa hovipukineessaan jalopiirteistä, harmahtavaa päätänsä tytön puoleen taivuttaen ja tuon tuostakin tervehtien ohikulkevia sydämellisesti ja ystävällisesti, mutta ei koskaan iloisesti, ei hymyillessäänkään, tyttö kohottaen pienet kasvonsa toveriansa kohti, kullanhohtavat hiukset tämän mustalle samettiliinalle kuvastuen. Mutta hänen sisässään ajelehti kuvia menneistä tapahtumista, jotka nyt tuntuivat hänestä melkein uskomattomilta.

Kokonainen sarja muistelmia virkosi eloon: se pieni kohtaus, jolloin Aldous oli lahjoittanut hänelle aikaa sitten takaisin annetut helmet -- niin! hän oli vieläkin tuntevinaan sulhasensa käsivarren vyötäisillään heidän seisoessaan siinä leimuavan takkatulen ääressä! -- ajomatka kotiin Gairsleyn kokouksesta -- se hetki tanssiaisyönä, kun hän mielenliikutuksensa murtamana itki Aldousin huoneessa -- hänen katseensa, hänen huolestunut, hellä katseensa, kun Marcella astui linnan portaita alas sinä kammottavana iltana, jolloin hän turhaan koetti taivuttaa Aldousia ja hänen isoisäänsä -- oliko tuo kaikki -- nuot tapahtumat, suhteet, olleet todellisessa elämässä elettyjä? Mahdotonta! Niin, tuossahan hän seisoo -- tuskin kymmenen metrin matkan päässä hänestä -- mutta yhtäkaikki niin etäällä kuin lepäisi koko Saharan erämaa heidän välillään. Raeburnin käytöksessä ilmenevä kylmähkö kohteliaisuus pysytti Marcellan hänestä loitommalla kuin ventovieraan.

Äkilliset kauhun väreet puistattivat Marcellaa hänen siinä lady Winterbournen seurassa liikkuessaan; hänen jalkansa tutisivat, ja kun hänen seuralaisensa puuttui puheisiin talon isännän kanssa, vetäytyi hän kiireesti syrjäiseen kolkkaan, saadakseen silmänräpäyksen verran istua yksikseen.

Mitä merkitsikään tällainen kiusallinen tappion ja mielettömyyden tunto, tämä kirvelevä tyhjyys, katkeruus häntä itseä Ja elämää kohtaan? Sen hän vain tiesi, että silloin, kun hän täydelleen omasi Aldousin koko sydämen ja elämän, ei häntä pannut vavahtamaan Raeburnin kosketus, eikä tenhonnut hänen katseensa -- mutta _nyt_ -- kun Marcella ei saanut vaatia silmäystä eikä hyväilyä -- nyt kun hän ei Aldousille ollut eipä edes ystävän veroinen, kun tämä jo varmaankin oli päättänyt toiselta anoa sitä mitä Marcella oli häneltä kieltänyt? -- nyt, kun oli auttamattomasti myöhäistä, nyt hän olisi voinut? -- --

Voinut mitä? Olipa hän oikullinen, kiihkeätunteinen tyttö raukka! -- Istuessaan siinä nurkassaan kalpeana ja suoraselkäisenä, naura vain ja juttelevain silkkipukuisten ihmisten vilistessä hänen ympärillään, hänen sielunsa kärsi tuskaa, niin kirvelevää, että hänestä tuntui kuin ei elämä voisi enää milloinkaan suoda hänelle iloa ja rauhaa.

Mutta vain hetken verran! Liha ja veri nousivat kapinaan. Hän hypähti pystyyn istuimeltaan, sanoi olevansa sairas tai hullu; näki herra Lanen suuntaavan heitä kohti ja hymyili hänelle suloisinta hymyänsä viekoitellakseen hänet luokseen.

"Kuinka kalpea te olette, rakas neiti", virkkoi tämä hyvätuulinen herrasmies isällisellä äänellä. "Kiusaako teitä käsivartenne yhä? Niin, niin, älkää te toiste ruvetko sankarittareksi."

XIII LUKU.

Sillä välin seisoi Betty virvoitushuoneessa Aldousin vieressä maistellen viiniä pienin siemauksin kädessään olevasta lasista.

"Ei", sanoi hän tyynesti ja silmäili tutkivasti tarjoilupöydän luona seisovaa tiaarapäistä naista, "ei hän olekaan kaunis, ja minä kun juoksin rikki hameeni hänen tähtensä. Täällä on vain yksi kaunis nainen tänä iltana."

Aldous haki heille kummallekin tuolit hiukan syrjässä pahimmasta tungoksesta. Mutta Betyn huomautukseen hän ei virkkanut mitään.

"Eikö niin teistäkin, herra Aldous?" intti Betty ja hänen sydämensä tykytti vähän levottomasti.

"Tarkoitatte neiti Boycea?" vastasi herra Raeburn levollisesti kääntyessään hänen puoleensa.

"Häntä tietenkin!" huudahti Betty välähdys kauneissa silmissään; "mitä hänen kasvoissaan oikeastaan on? Kun vaan olen hänen läheisyydessään, joudun aivan haltioihini. Tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että hänen on täytynyt elää kaksi sen vertaa mitä me muut poloiset, kun hän on päässyt elämänsä loppuun. Ettehän pane pahaksi vaikka juttelen hänestä, herra Aldous?"

Kotvaan ei kuulunut mitään vastausta. Sitten virkkoi Aldous väkinäisellä äänellä Bettyyn katsomatta: "En pane pahaksi, mutta en aio uskotella teille, että mielelläni käyn juttelemaan hänestä."

"Sehän olisi häpeällistä, jos te rupeaisitte minulle jotain uskottelemaan", huudahti Betty kiivaasti, "kaiken sen jälkeen mitä minä olen teille itsestäni kertonut! Minä tunnustin teille kaikki hassutukseni ja paljastin teille hairahtuvaisen sydämeni kaikki kopukat -- taikka melkein kaikki" -- oikaisi hän itseään äkisti punastuen -- "ja te olette ollut minulle kiltti kuin mikäkin iso veli. Mutta te olette niin hirveän ylpeäluontoinen, herra Aldous! Te sulkeudutte vaan itseenne. Se ei ole ensinkään kaunista."

Aldous nauroi.

"Mutta Betty neiti, ettekö ole vielä päässyt selville siitä, että minä olen hyvä kuuntelija, mutta huono puhuja. Itsestäni en kernaasti puhu enkä" -- hän epäröi -- "enkä siitäkään, mikä lähinnä sydäntäni koskee -- ensinnäkin, koska se ei ole minulle helppoa -- ja sitten näettekös, en voi tehdä sitä koskettelematta toisten asioita".

"Voi, taivas!" huudahti Betty, "mitähän te sitten oikein olette minusta ajatellut! Tästä puoleen en kerro teille enää niin mitään, siitä saatte olla varma!" -- ja hehkuvan punaisena kasvoiltaan nakutteli hän permantoa pienellä jalallaan.

Aldous kiirehti häntä lepyttämään minkä kykeni. Betty oli ollut hänelle hupainen ja virkistävä seuralainen sekä Maxwell Courtissa, missä he olivat yhdessä viettäneet pääsiäistä, että Italian matkalla. Tytön peittelemätön avomielisyys oli ensin saattanut hänet aivan ymmälle, mutta eipä aikaakaan kun se jo alkoi häntä miellyttää ja huvittaa. Naisen, joka tahtoo ruveta Raeburnin tapaisen umpimielisen ja herkkäluonteisen miehen ystäväksi on uskallettava itse käydä ohjaamaan suhdetta tuttavallisuuden asteelle. Sen Betty olikin arvelematta tehnyt heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen, joskin hän oli täysin perillä niistä hankkeista, mitä hänen äitinsä mielessään punoi. He olivat kaukaista sukua keskenään ja ikäerokin oli melko suuri. Betylle oli jo aikaa sitten selvinnyt, että äiti saattaa olla kultainen vanha hanhi ja että Aldousista ja hänestä pitää tulla aimo ystävykset -- ja sitä he tavallaan kyllä olivatkin.

Aldousin yhä lepytellessä häntä astui lady Winterbourne tarjoiluhuoneeseen Marcellan seurassa. Vanha rouva iski pikaisen eikä varsin tyytyväisen katseen nurkassa istuvaan pariskuntaan. Marcella jutteli vilkkaasti nuoren sanomalehtimiehen kanssa, jonka Raeburn tunsi, eikä katsonut heihin päin.

"Vielä _yksi_ asia!" kuiskasi Betty innokkaasti puhuen Aldousin korvan juureen. "Sehän oli kaikki pelkkää erehdystä, eikö ollutkin? Nyt kun hänet tunnen, olen aivan selvillä siitä. Ettehän -- ettehän ole hänelle vihoissanne -- ette täydellä todella?"

Aldous kuunteli hänen puhettansa vastahakoisesti. Hän oli suunnannut katseensa Betystä huoneen perälle ja Betty näki äkkiä muutoksen hänen kasvoissaan -- huulet tiukkenivat lujasti yhteen ja silmiin tuli kova, vihamielinen katse.

"Pian kai neiti Boyce lakkaa olemasta arvoituksena meille kaikille!" virkkoi hän nopeasti ikäänkuin sanat olisivat suhahtaneet suusta hänen tahtomattaan. "Emmekö lähde liikkeelle tästä tukahuttavasta nurkasta?"

Betty seurasi hänen katsettansa ja näki erään nuoren miehen tervehtivän Marcellaa niin kiihkeästi ja tuttavallisesti, että sanomalehtimies oli paikalla vetäytynyt syrjään. Tällä nuorella miehellä oli vaalea, kutrinen tukka ja valkea, sirosti kaareva otsa.

"Kuka se on, joka nyt puhuu neiti Boycen kanssa?" kysyi Betty Aldousilta; "olen nähnyt hänet ennenkin, vaikk'en voi muistaa hänen nimeänsä?"

"Se on herra Wharton, yksi vaalipiirimme edustajia", sanoi Aldous nousten seisomaan.

Betty hätkähti hiukan ja hänen otsansa vetäytyi ryppyihin. Sitten hän puhkesi loukkaantuneena sanomaan:

"Kylläpä nyt oikein nolasitte minut!"

Tapansa mukaan Raeburn ei tähän keksinyt sattuvaa tai älykästä vastausta.

"Se ei ollut aikomukseni", vastasi hän koruttomasti, mutta kun Betty syrjästä vilkaisi häneen, pani Aldousin kasvoilla elehtivä ilme hänen sydämensä kouristumaan. Itku oli häneltä päästä.

"Lähdetään Ermyntrudea etsimään!" sanoi hän

* * * * *

Wharton oli parahiksi ryhtynyt puheisiin Marcellan kanssa, kun muuan buffettiin pyrkivä herrasmies kosketti häntä käsivarteen. Wharton käännähti harmistuneena ja ihmetellen. Hän näki edessään nuorehkon, sievämuotoisen miehen, ja tunsi hänet yhdeksi Lontoon merkitsevimmäksi asianajajaksi, joka oli varsinkin rikkaiden ja mahtavien suosiossa.

"Saanko puhua parisen sanaa kanssanne?" kysyi herra Pearson hiljaan ja ystävällisesti. "Minulla on teille tärkeätä asiaa ja olin melkein vakuutettu siitä, että tapaisin teidät tänään täällä. Anteeksi, että häiritsin."

Hän heitti ihailevan katseen Marcellaan, joka oli kääntynyt hänestä pois.

Wharton epäröi levottomana silmänräpäyksen. Mutta sitten hän äkkäsi, että herra Pearsonin käytös olikin peräti hyvänsuopa.

"Odottakaa hetkinen", sanoi hän, "eiköhän tuossa toisessa huoneessa löytyne jokin soppi, missä voimme häiritsemättä jutella".

Hän viittasi päällään kohti pientä naishuonetta, joka oli virvoitushuoneen takana.

Herra Pearson nyökähytti päätään ja astui eteenpäin.

Wharton palasi Marcellan luo, joka oli saanut Frank Levenin toverikseen. Lady Winterbourne ja hänen tyttärensä olivat kiireesti laittautuneet huoneen perälle Länsi-Brookshiren edustajan lähestyessä heidän ryhmäänsä.

"Muuan ikävystyttävä mies pyytää saada puhua kanssani silmänräpäyksen verran", sanoi hän; sitten hän lisäsi alentaen ääntänsä, "mutta minä olen ikävöinyt päiväkausia tätä iltaa -- tätä tilaisuutta -- tapaanko teidät täällä viiden minuutin kuluttua?"

Marcella, jonka poskia kuumensi helakka puna, vastasi sen riippuvan ajasta ja lady Winterbournesta. Wharton pyörähytti kädellään pienen, epätoivoa ilmaisevan eleen ja kiirehti matkoihinsa. Frank katseli ivallisena hänen jälkeensä.

"Niin hän touhuaa kuin olisi jo itse pääministeri. Milloin hänet vain tapaa, on hänellä aina jotain kiireellistä tekeillä. Miksikä se mies käyttäytyy tavalla kuin olisi koko maailma hänen hartioillaan? _Todellisesti_ suuri mies esiintyy aina ikäänkuin hänellä ei olisi mitään tekemistä."

"Tunnetteko tekin ahkeria ihmisiä?" kyseli Marcella viattoman näköisenä.

"Oh, neiti Boyce, ei kannata tehdä pilaa minusta!" huudahti Frank työntäen kätensä taskuihinsa. "Minä aion ensi talvena tehdä työtä kuin mikäkin juhta, uskokaa tai olkaa uskomatta. Mutta sanokaa, eikö hän ole kerrassaan hurmaava tänä iltana -- Betty?"

Ja väännellen viiksiänsä voimattomassa mustasukkaisuudessaan, hän mulkoili huoneen perälle Aldousiin ja Bettyyn, jotka seisoivat rinnan ja olivat vasta liittyneet Winterbournien ryhmään.

"Mitä te oikein tahtoisitte minun vastaavan?" virkahti Marcella kylmästi naurahtaen. "Jos minä alan häntä ylistää, niin siitä mustasukkaisuutenne vain yltyy. Olkaa hyvä ja pankaa pois kuppini."

Siinä samassa hän näki Whartonin palaavan -- tyytyväisesti myhäilevä ja kellonperiään hypistelevä herra Pearson kintereillään. Whartonin kiihtynyt ulkomuoto vangitsi paikalla Marcellan katseen, eikä häneltä jäänyt huomaamatta se pikainen syrjäkatse, jonka Wharton lennätti Winterbournein puoleen, tullessaan hänen luokseen.

"Tässä vieressä on pieni, viehättävä soppi -- ja siellä tuntuu niin viileältä tästä kuumuudesta päästyä", sanoi hän kumartuen Marcellan puoleen. "Saanko viedä teidät sinne?"

Hänen säteilevistä silmistään tulviva tarmo kiehtoi Marcellan. Hän seurasi Whartonia. Hänen hameensa oli vähällä sipaista Aldous Raeburnia heidän astuessaan sivu.

Wharton kuletti hänet pieneen sivuhuoneeseen. Se oli aivan tyhjä ja he kävivät istumaan avoimen akkunan ääreen kukkapöydän taa, jossa olivat melkein kätkössä uteliailta silmiltä.

Marcella oivalsi samassa, että ratkaiseva hetki oli tullut ja hän kävi melkein yhtä kalpeaksi kuin hänen valkea pukunsa. Oh! mitä tehdä! Vaistomaisesti hänen sydämensä huusi apua korkeammalta voimalta tukea saadakseen, mutta siinä samassa hän taas jättäytyi tuon oikullisen onnenjanonsa opastettavaksi.