Part 5

"Kerron teille kaikki mitä tiedän, neiti Boyce. Kysymyksenne vaatii suoraa vastausta. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, jos sanon jotakin, joka teitä loukkaa. Koetan välttää sitä, -- uskottehan sen!" pyysi hän hartaasti. "Ensinnäkin en tunne yksityisseikkoja juuri ollenkaan. Enkä koskaan ole halunnutkaan tuntea. Mutta olen kuullut, että vuosia sitten, nuorena ollessani, herra Boycen menettely jossain raha-asiassa, muistaakseni siihen aikaan kun hän oli parlamentin jäsenenä, herätti suuttumusta ja häpeätä varsinkin sukulaisten ja vanhain ystäväin keskuudessa. Hänen vanhaan isäänsä koski asia niin syvästi, että hän heti sen jälkeen kuoli, kuten tiedätte --"

Marcella säpsähti.

"En minä tiennyt", sanoi hän nopeasti.

Aldous Raeburn joutui jälleen hämilleen.

"Eipä pitäisi minunkaan jutella asioista", sanoi hän, "joista olen niin vähän perillä. Mutta en tahtonut jättää kysymystänne vastaamatta. -- Tämä on tietääkseni kaikki mitä olen kuullut. Isoisäänne kunnioittivat ja rakastivat täällä kaikki -- minunkin isoisäni -- ja paljon häntä säälittiin -- --"

"Ymmärrän, ymmärrän", sanoi Marcella raskaasti hengittäen, "ja isää vihattiin".

Silmät kyynelten himmentäminä hän astui nopeasti eteenpäin tietämättä itsekään minne meni. Kiusallinen äänettömyys seurasi. Sitten virkkoi Aldous Raeburn äkisti:

"Mutta siitähän on jo aikoja vierinyt. Ehkä isäänne on liian ankarasti arvosteltu. Isoisääni on kenties petetty muutamissa kohdissa. Ja minä -- --"

Hän vaikeni epätietoisena, sillä mitä hän aikoi sanoa, oli hänen mielestään niin kömpelöä. Mutta Marcella ymmärsi hänet.

"Ja te tahdotte muuttaa hänen mielensä?" sanoi hän, ei kiittämättömästi, mutta pisteliäs sävy yhä äänessään. "Ei, herra Raeburn, siinä ette onnistu."

Äänettöminä he kulkivat edelleen kotvasen aikaa. Viimein kääntyen Marcellaan, silmissä katse, jossa vilpittömät tunteet ja miehekäs hellyys kuvastuivat, herra Raeburn sanoi:

"Arvelin vain, että ehkäpä voisin saada isoisäni muuttamaan käytöksensä niin että herra Boyce olisi tyytyväinen. Vaikkei ystävyyden suhteet kävisikään enää niin tuttavallisiksi kuin entisaikoina, saattaisivat ne olla paremmat kuin asiain nykyinen tila, mikä -- mikä on niin tuskallista. Oli miten oli, neiti Boyce, mille suunnalle asiat kääntynevätkin, sallittehan minun lausua teille, ettei täällä kukaan puhu äidistänne ja teistä muuta kuin kunnioittaen ja ihaillen. Uskokaa minua, vaikka teistä tuntuisikin, ettette milloinkaan enää voi olla ystävällinen minulle tai omaisilleni -- eikä unohtaa mitä olen tänään teille sanonut!"

"Kunnioittaen ja ihaillen!" sanoi Marcella kummeksien ja yhä harmistuneena. "Ehkäpä säälien. Se on kyllä mahdollista. Mutta äiti pitää isän puolta, niin hän aina tekee. Ja niinhän minäkin tietysti teen! Mutta olen niin pahoillani, niin äärettömän pahoillani ja onneton! Kuinka hauskaa minusta oli tulla tänne. Olen oleskellut niin harvoin kotona, näistä ikävyyksistä oli minulla tuskin aavistustakaan -- en ainakaan tietänyt, kuinka vakavaa laatua ne olivat ja mitä ne minulle merkitseisivät. Voi kuinka olen pahoillani -- ajattelin täällä toimittaa niin paljon -- eipä kukaan voi kuvailla, mitä tänne tulo minulle merkitsi!"

He olivat nousseet pienelle kummulle. Alapuolella heitä sänkipellon takana, missä nähtiin muutamia kyyristyneitä tähkänpoimijoita, lepäsi pieni kylä, talot hajalleen rakennettuina tuuheitten puitten peitossa; sinertävän savun utuiset hattarat kohosivat pystysuorina kirkasta syystaivasta kohti, kuvastuen tummaa pyökkimetsikköä vasten, joka kiertyi tasangon ympäri, missä kylä oli. Sänkipellolla leikkivät varjot ja värivivahdukset olivat ihastuttavat; siinä aprikkain hehkuva väri yhdessä kullankellan kanssa sulautui purppuranpunaiseen ja ruskeaan; villien kirsikkapuiden tulipunaiset lehdet ja orapihlajan krimsoniväri saivat aikaan ihmeellisiä heijastuksia pensasaidassa. Omenat hehkuivat kylän puutarhoissa, ja pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko täydeltä terältä yli vainioiden ja pensaiden, yli siellä täällä puiden suojassa siintävien tiilikattojen ja mökkien suippojen päätyjen ja ulkonevain ullakkoakkunain.

Vaistomaisesti jäi kumpikin seisomaan. Marcella painoi kätensä ristiin selkänsä taa niinkuin hänen tapansa oli kiihtyneellä mielellä ollessaan. Heikko tuuli puhalsi hänen hameensa pehmeisiin, aaltoileviin laskoksiin, ja seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana hän oli kuin mikäkin nuori ylväs Voitonjumalatar. Mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt rahtustakaan voitonriemua, sillä ne olivat traagilliset, "ylen traagilliset", kuten Aldous Raeburn englantilaisella kylmäverisyydellä kenties olisi arvostellut, jos Marcellan silmäin tuike olisi ollut himmeämpi tai hänen suunsa vähemmän mehevä.

"En minä itsestäni puhu", alkoi hän. "Mutta kyllä te tiedätte, herra Raeburn -- ihan varmaan te tiedätte -- millaisessa tilassa työväestö täällä on -- millaisessa _häpeällisessä_ tilassa tämä kylä on. Olen kyllä lukenut näistä asioista, mutta en koskaan voinut uneksiakaan, että ihmiset voisivat todellisuudessa elää tällaisissa oloissa maalla -- maalla, missä tilaa on yllin kyllin. En saa unta öisin, kun sitä ajattelen. Rikkaita emme ole -- olemme sangen köyhiä -- talo kaipaa korjauksia, ja maatila on viheliäisessä kunnossa, niinkuin varmaan tiedätte. Mutta kun näen nämä hökkelit ja tuon veden ja lapset täällä, en voi olla kyselemättä millä oikeudella me nautimme yltäkylläisyydestämme. Lontoossa minulla oli muutamia ystäviä, jotka olivat sosialisteja, minullakin oli samat mielipiteet ja aatteet kuin heillä, mutta vasta täällä silmäni aukenivat. Kyllä vaan pitäisi koettaa saada jokainen yksilö tajuamaan, että hänen tahdostaan ja mielenlaadustaan suuresti riippuu kaikkien näiden ihmisten onni. Robert setä oli eriskummainen mies ja lisäksi saituri; katsokaa kylän lapsia, katsokaa kuolevaisuusprosenttia täällä. Näettehän mitenkä Hardenit ovat jo aivan masentuneet. Ei, meillä ei todellakaan ole mitään oikeutta! -- pois se olisi meiltä otettava, ja kyllä se päivä vielä koittaakin, jolloin se meiltä otetaan."

Aldous Raeburn myhäili ja oli jälleen oma itsensä. Marcellan surunpurkaukset tekivät hänet neuvottomaksi, mutta hänen mietiskelyjään hän ei pelännyt.

"Ei se toki ole ihan toivotonta, luulisin", virkkoi hän ystävällisesti. "Tosin ovat asunnot Mellorissa perin huonossa kunnossa. Mutta ettepä voi kuvailla, kuinka paljon voi aikaan saada, kun vain on hiukan tarmoa ja rahaa."

"Mutta rahaa ei meillä ole yhtään!" huudahti Marcella. "Ja jollei isä täällä viihdy, niin ei hän myöskään saa mitään toimeen. Hän ei välitä, käyköön kuinka tahansa. Hän antaa asiain mennä menojaan ja käyttää kaikki varansa omiin tarpeisiinsa. Ja minä tulen silloin niin onnettomaksi -- _onnettomaksi_. Katsokaa tuota hökkeliä tuolla oikealla, herra Raeburn. Se on Jim Hurdin -- hän työskentelee parhaasta päästä kirkon arentimaalla, silloin kun hänellä sattuu olemaan työtä. Mutta hän on vaivainen eikä niin vahva kuin muut. Ja nythän lampuoditkin kaikkialla näkyvät vähentävän työmiehiänsä -- en luonnollisesti tiedä mistä syystä -- kaikki on vielä niin uutta. Viime talvi oli Hurdin perheelle kerrassaan _hirveä_ -- he tuskin pelastuivat nälkäkuolemasta. Ja nyt jo tähän aikaan hän taaskin on työtönnä -- hänet sanottiin irti työstänsä heti elonkorjuun jälkeen. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta saada talvella työtä. Päivät pitkät hän kiertelee työnhaussa, mutta aina turhaan. Kaiken, minkä vain saivat irti, he möivät viime talvena. Ensi talvena ei heillä ole muuta edessä kuin vaivaistalo. Se on _sydäntäsärkevää_. Ja siinä miehessä on järkeä, hän _käsittää_, missä kurjuudessa hän on! Minä annan hänelle lainaksi työväenlehden, jota tilaan, ja koetan saada hänen puhumaan yleisistä asioista. Hän on sivistyneempi kuin tavallisesti hänen säätytoverinsa, mutta voi! kuinka _katkerasti_ hän puhuu nykyisistä oloista. Vaikkei koskaan kestään yksityisestä henkilöstä. Sokealla kärsivällisyydellä he alistuvat kohtaloonsa -- vieläpä pitävät Robert sedän puoltakin. He ovat maksaneet hänelle vuokraa asunnosta, ja se on rikos -- niin juuri, _rikos_! Hänen vaimonsa lienee ollut nuorena hyvin kaunis -- hänen käytöksensäkin on sivistynyt. Hänessä on tietysti keuhkotauti -- voiko muuta odottaakaan, kun asunto ja ruoka on sellainen? Keuhkotautinen on vanhin poikakin -- pieni ja kalpea kuin mikä! Entäs muut lapset! Kyllä Lontoon kurjuudesta huudetaan -- mutta en ole vielä koskaan nähnyt niin kurjia lapsia kuin tässä kylässä. Kaksitoista shillingiä viikossa ja puolet vuotta työtönnä! Kummako jos meitä vihaavat! -- Ja minä yllytän heitä siihen", huudahti Marcella, silmät tulta iskien. "Heidän täytyy oppia vihaamaan meitä tilanomistajia ja koko tätä nykyistä, alhaista järjestelmää. Heiltä riistetään maa, joka oikeuden mukaan kuuluisi heille ja meille yhteisesti, ja yksi henkilö tehdään isännäksi sen sijaan että kaikki olisimme veljiä. Ja kukapa sitten kelpaa isännäksi? Kuka? Kuinka valmiit ollaan astumaan tähän vastuunalaiseen toimeen, mutta minkälaiset ovat sitten tulokset!"

"Eipä tulokset sentään aina ole niin huonot, ei edes Englannin maata viljelevissä osissa", sanoi Aldous Raeburn hymähtäen, mutta jotenkin kylmästi.

Marcella vilkaisi häneen ja älysi samassa, että oli herättänyt henkiin miehessä jonkunlaisen perhe- ja luokkaylpeyden. Herra Raeburn ei tietenkään päästänyt tätä ylpeyttä näkyviin, mutta se oli kumminkin olemassa ja avasi äkisti syvän juovan heidän välilleen. Nopeasti iski Marcellan mieleen, että hänhän olikin läheistä sukua -- tytär ja veljentytär -- kahdelle miehelle, jotka eivät olleet tälle ylhäiselle luokalle kunniaksi. Kun hän ahdisti luokkaa tai järjestelmää, niin tämä hänen vieressään asteleva mies kaiketi ajatteli -- ja kuka tahansa olisi tietysti ajatellut samoin --: "Niinpä niin, tyttö raukka -- Dick Boycen tytär -- mitäpä muuta voisi odottaakaan?"

Toista oli Aldous Raeburn! Marcella ajatteli Maxwellin nimen uljasta kaikua, Maxwellin tilusten suurta laajuutta ja sitä suurta kunnioitusta, jota tämän perheen jäsenet nauttivat kunnollisuutensa, oikeamielisyytensä sekä kristillisen elämänsä vuoksi. Hän vavahti, loukattu turhamaisuus, suuttumus ja kiihkeä kaipuu olla itse samassa asemassa liikkuivat sekanaisina tunteina hänessä, kun hän oikaisi suoraksi pitkän, solakan vartalonsa.

"Poikkeuksia tietysti on", sanoi hän hitaasti, koettaen ainakin ulkonaisessa käytöksessään esiintyä yhtä arvokkaasti kuin Aldous. "On monta tilanomistajaa, jotka tekevät velvollisuutensa, mikäli sen käsittävät -- sitä ei kukaan kiellä. Mutta se ei kumoa itse järjestelmää; jalon isännän pojanpoika saattaa olla kehno mies, mutta valta pysyy sittenkin hänen käsissään. Ei! Nykyaika vaatii jo kestävämpää perustaa. Partiarkallinen hallitusvalta ja hyväntekeväisyys ovat aikansa eläneet, kansanvaltainen itsehallinto ei tahdo mitään niistä tietää."

Hän heitti herra Raeburniin taistelunhaluisen, uhmaavan katseen, mistä pilkisti hiukan iloakin. Hänestä oli hauska laukaista Maxwellilaista valtaa vastaan tällaisia yleisiä ja uhkaavia voimalauseita. Hän tahtoi näyttää perilliselle, ettei ainakaan hän kuulunut hänen perittyihin alamaisiinsa eikä katsonut velvollisuudekseen sokeasti ihailla Maxwellin suvun menettelytapoja ja asemaa.

Aldous Raeburn vastaanotti hänen hyökkäyksensä hyvin rauhallisesti ja hymyili ystävällisesti kaiken aikaa. Neiti Boycen mielipiteet tuskin saattoivat hänen rauhaansa järkähyttää, mutta häntä viehätti ja huvitti sanomattomasti Marcellan puhelut. Aldous Raeburnille olivat hänen säätyluokkansa velvollisuudet, oikeudet ja tulevaisuudensuunnitelmat niin läheinen sydämen asia, ettei häntä haluttanut niitä kosketella tilapäisessä keskustelussa. Marcellan sanat tekivät häneen sen vaikutuksen, kuin puhuisi hän osaksi oman elämäntarinansa kokemuksia, osaksi mielipiteitä, joita hän nuorten jaloluontoisten ihmisten tavoin oli temmannut sanomalehdistä ja aikakauskirjoista. Hetkisen, vain hetkisen oli Marcella kosketellut herra Raeburnin sukuylpeyttä. Nyt hän oli vain tietoinen siitä, että tämän kauniin, kesyttömän olennon oli kamppailtava vaikeuksia vastaan, joissa hän, Aldous -- se päätös kypsyi kypsymistään hänessä -- oli lujasti päättänyt auttaa häntä.

"No niin! maailma kyllä tulee kerran toimeen ilman meitäkin", vastasi hän kevyesti. "Ei kukaan ole korvaamaton. Mutta sallikaa minun kysyä, neiti Boyce, oletteko aivan varma siitä, että itse uskotte omaan oppiinne. Suokaa anteeksi suorapuheisuuteni, mutta niinä harvoina kertoina kun olemme olleet yhdessä, olen ollut huomaavinani teissä muutamia arveluttavia individualismin merkkejä. Sanoitte olevanne ihastunut sukunne vanhaan herraskartanoon, teistä on hauska asua samassa paikassa, missä esi-isänne ovat eläneet ennen teitä, te olette täynnä palavaa intoa nostaa nämä köyhät ihmiset mudasta omien periaatteidenne mukaan. Ei, minä en voi pitää teitä täysin johdonmukaisena."

Tuokion näytti siltä, kuin olisi Marcellaa harmittanut, sitten hän äkkiä purskahti iloiseen nauruun -- nauruun, joka sisälsi kujeellisen tunnustuksen ja joka yhdellä iskulla muutti hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa.

"Ettekö sitten ole muutakin huomannut? Herra Raeburn, minun täytyy tunnustaa teille, että olen ihastunut, kun työmiehet nostavat minulle hattuansa ja kun koululapset niiaavat minulle. Niin, tietäkää -- niin naurettavalta kuin se teistä tuntuneekin -- että minä olen ihastunut omaan itseenikin siitä syystä, että olen Mellorin neiti Boyce!"

"Älkää puhuko tuolla tavoin, älkää!" keskeytti Aldous. "En ole sitä ansainnut."

Hänen äänensä sai Marcellan katumaan ivaansa. "Ette, ette! todellakaan, te olette ollut niin kiltti minulle", hän huudahti. "En tiedä, minkä tähden olen niin katkera ja pureva, silloinkin kun en ensinkään tahtoisi. Niin kyllä! Olette aivan oikeassa. Olen ylpeä siitä. Ja jos kaikki meitä karttavatkin eikä kukaan halua seurustella kanssamme, olen vielä sittenkin ylpeä -- ylpeä vanhasta kartanostamme, harvoista tauluistamme, sukupapereista ja vanhoista pyökeistä! Tämä tuntuu tietysti naurettavalta niiden mielestä, joilla on paljon enemmän! Mutta minulla on tähän asti ollut niin vähän -- niin _vähän_!" Hänen äänessään oli ikävöivä kaihon sävy. "Ja mitä taas kylän köyhiin tulee, niin ylpeilen siitä, että he pitävät minusta ja että minulla jo on jonkinlaista vaikutusvaltaa heihin. Ja sen minkä voin heidän hyväkseen tehdä, sen teen! Mutta se on niin vaikeata, niin kovin vaikeata, ellei kukaan minua auta!"

Hän huoahti syvään. Valittavista sanoistaan huolimatta ei hänen aikomuksensa ollut herättää herra Raeburnissa sääliä. Mutta ajatus, että tämän suloisen, uhrautuvan tytön tulisi yksinäisenä ja alakuloisena ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä, saattoi Aldousin mielenmaltin uudelleen horjahtamaan. Marcella käveli hiljakseen hänen vieressään, hänen sievä pukunsa pyyhkäisi kevyesti kuivia kantoja, ja hänen riippuva kätensä valkeassa pitsiröyhelössä miltei kosketti Aldousin kättä. Miten miettivältä ja naiselliselta hän nyt tuntui äskeisistä profeetallisista puheistaan huolimatta. Aldous melkein pelkäsi, että Marcella voisi kuulla, miten kovasti hänen miehekäs, luja sydämensä alkoi sykkiä.

Hän kumartui Marcellan puoleen.

"Älkää sanoko, ettei kukaan teitä auta! Näistä vaikeuksista saattaa vielä monella tavalla selviytyä. Mutta lopuksi yksi kysymys! Ettekö voi olla niin ylevämielinen, että sallitte ainakin yhden miehen täällä olla ystävänne, kävi sitten miten kävikään?"

Marcella katsahti ylös häneen. Marcella oli pitkä, mutta Aldous oli vielä pitempi -- ja se Marcellaa miellytti. Häntä miellytti myöskin Aldousin koko olennossa ilmaantuva tyven, arvokas rauhallisuus. Kaunis ei hän ollut Marcellan mielestä, eikä hänen läsnäolonsa tuottanut nuorelle tytölle minkäänlaista sydämentuskaa. Mutta Marcellan nopea, jännittävää toimintaa rakastava mielikuvitus oli vilkkaassa liikkeessä, ja ajatuksissaan hän jo liitti yhteen Aldousin tulevaisuuden ja omansa. Kunnianhimo oli hänessä valveilla, hän tahtoi vallita ja voittaa. Hänet valtasi suloinen tunto omasta voimastaan ja siitä runsaasta elämästä, mikä tulevaisuudessa häämötti hänelle.

"Minä _olen_ niin ylevämielinen! Te olette ollut hyvin ystävällinen, ja minä olen ollut niin tuittupäinen ja ajattelematon puheissani. Mutta en sittenkään kadu; olen varma siitä, että autatte minua, jos vain voitte!"

Tuokion oli kumpikin vaiti. He olivat saapuneet viimeiselle veräjälle, jonka takana näkyi likainen kylätie ja joka oli miltei vastapäätä pientä pappilaa. Toinen käsi veräjällä taittoi Aldous Raeburn äkisti metsäköynnösoksan viereisestä pensasaidasta.

"Se oli lupaus, ja sen panttina säilytän tämän oksan", sanoi hän ja pisti hymyillen viheriät lehdet valkeine siemenkotineen metsästyspukunsa taskuun.

"Te ette saa minua sitoa", vastasi Marcella nauraen ja samassa punehtuen. "Ja ettekö luule, herra Raeburn, että olisi jo aika avata veräjä. Me jäämme ilman saksia ja rautalankaa, ellette sitä tee."

V LUKU

Syksyinen ilta oli jo pitkälle kulunut, kun Aldous Raeburn metsästysretkeltä kotiin palatessaan jälleen kulki Mellor Parkin sivu. Hän katsahti huonossa kunnossa olevalle ajotielle, jota varjostivat upeat, riippuvaoksaiset lehmukset. Vasemmalla saattoi nähdä vilauksen pienestä kirkosta, ja oikealla häämötti asuinrakennuksen itäinen etuosa. Tuokioksi hän pysähtyi silmäilemään auringonlaskun valovirtaa kahden setripuun välissä, jotka mustina ja terävinä kuvastuivat hehkuvaa taivasta vasten. Sitten hän astui kiireesti eteenpäin miehen tavoin, joka on aikeissa suorittaa tehtävän, jota hän sekä pelkää että toivoo.

Hän oli antanut pyssynsä metsänvartialle, jonka hän oli lähettänyt edeltäkäsin viemään kotiin metsästysvaunuja. Hänen koiransa, musta lintukoira, juoksi hänen kintereillään, ja mies ja koira olivat kumpikin hiukan uupuneet ja jäykistyneet päivän ponnistuksista. Mutta Aldous Raeburn kaipasi yksinäisyyttä ja käveli senvuoksi mielellään jalan Mellorista Maxwell Courtiin vievän tien, joka oli kaksi peninkulmaa pitkä.

Hänen tiensä kulki kauniin englantilaisen metsämaiseman halki. Mellorin kylän ohi kuljettuaan ja sivuutettuaan sen peltotilkut ja kolmikolkkaisen kenttämaan hän joutui tiheään pyökkimetsään. Siellä kasvoi pyökkejä kaikennäköisiä -- tuolla majesteetillisia puita, jotka harmaina kuin taivasta tavoittelevat patsaat seisoivat yksinäisinä uhkeassa loistossaan, kyhmyiset, silkoiset juuret aikojen kuluessa kasaantuneiden lakastuneiden lehtien peitossa -- täällä tiheään istutettuja nuoria puita, joiden vesat melkein estivät toinen toisensa kasvua. Lehtien ja oksien lomitse pilkisti siellä täällä joku metsän viheriään keskustaan avattu fasaanipolku, jonka siintävää, kaartuvaa kulkua silmä mielihyvällä seurasi. Kaksi tai kolme kertaa Aldous kuuli kaukaa metsän sisältä kirveeniskuja tai sorvipyörän ääntä. Se tuli jonkun puunhakkaajan mökistä, missä ahkerasti nikkaroittiin niitä yksinkertaisia puutuoleja, joita paljon valmistetaan tämän kukkulaisen metsäseudun pienissä tehdaskaupungeissa. Pari kolme kertaa kulki hänen ohitsensa rivi hirsillä kuormitettuja vaunuja; kärsivälliset hevoset kiskoivat kuormaa eteenpäin, jykevät hongat ratisivat ketjuissaan, ja ajurien piipusta pullahteli savu verkalleen kosteaan syksyilmaan. Muuten hän ei tavannut yhtään sielua. Ei missään näkynyt ihmisasumuksia, ei taloja eikä mökkejä. Täältä oli Lontooseen ainoastaan kolmekymmentä peninkulmaa, mutta kumminkin olisi ollut mahdotonta tämän synkän illan hämärässä löytää yksinäisempää, hiljaisempaa sopukkaa kuin tämä, jonka läpi hän nyt kulki.

Yhä yksinäisemmäksi ja suurpiirteisemmäksi kävi seutu. Hän oli kulkenut korkeata ylänköä pitkin ja lähestyi nyt sen reunaa. Hänen edessään juokseva tie kimaltelevine vesilätäkköineen kaartui jyrkästi vasemmalle, kohoten vaaleana ja selväpiirteisenä tummenevan taivaan ja laajojen, harmaiden peltojen välistä, jotka nyt tiheiden puuistutusten sijasta reunustivat tien toista laitaa. Etelästä ja idästä lähestyi yön pimeys nopeasti ylänkömaalta. Mutta korkearunkoiset hongat hänen edessään ja oikealla sivullaan hohtivat vielä laskevan auringon säteissä. Suorien puunrunkojen välistä kimalteli siellä täällä laakson sinertävät ja sinipunertavat väri vivahdukset, ja paikoittain saattoi punaisina ja kultaisina hehkuvain lehtien lomista nähdä siintävän tasangon, joka iltahämärässä näytti sulautuvan yhteen läntisen taivaanrannan upeaan loistoon. Aurinko oli vaipunut mailleen, mutta sen viimeisistä säteistä tulviva hohde leijaili vielä kukkulain länsisivulla, sulkien aaltomaisesti liikehtivän pyökkimetsikön autereeseensa.

Uuden kuohuvan mielenliikutuksen valtaamana Raeburn tietämättään vajosi tunnelmaan, jonka hänessä herätti metsän juhlallinen hiljaisuus ja etäällä siintävä maisema. Saavuttuaan paikalle, missä tie kääntyi vasemmalle, hän nousi pienelle ruohoiselle kukkulalle, jossa hänen eteensä avautui koko selänne pohjoisesta länteen ja sen alla leviävä tasanko. Siinä hän kotvasen seisoi mietteisiinsä vaipuneena yön lähetessä.

Hänen edessään lepäsi Keski-Englannin tasanko, joka lännessä ulottuu Thamesiin ja Berkshiren kukkuloihin ja pohjoisessa läpi Buckinghamshiren ja Bedforshiren alankomaan Trentin jokilaaksoon. Englantilaiselle katsojalle tämä tasanko on täynnä historiallisia muistoja. Tuolla lännessä autereisten usvien keskellä oli Oxford; sen vastapäätä häämötti Chalgroven kenttä, missä Hampden [John Hampden, ainoa englantilainen, joka uskalsi kieltäytyä maksamasta laitonta veroa Kaarle I:lle. Kuoli kansalaissodassa v. 1643. Suom. muistutus.] sai surmansa, ja Thamen kaupunki, missä hän kuoli. Oikealla, missä harjanne kiertyy pohjoiseen, hän saattoi hämärässä vaivoin erottaa suunnattoman suuren, kiiltävän ristin, jonka eräs saksilainen kuningas kerran, voitettuaan tanskalaiset vihollisensa, oli pystyttänyt yli koko tasangon näkyväksi voitonmerkiksi.

Aldous Raeburnin mieli oli herkkä tällaisia seikkoja käsittämään. Harvoin hän hiljaisena iltahetkenä oli tällä kummulla seisonut tuntematta sisällisesti kasvavansa. Mikä hänessä oli miehekästä, englantilaista ja voimakasta ikäänkuin laajeni hänen sisässään. Kumma olisi ollutkin, jos hän täällä olisi pysynyt kylmäkiskoisena. Sillä tuskin kellään muulla oli syytä samassa määrässä ihailla tätä suurenmoista näköalaa kuin juuri hänellä. Vasemmalla kohosi metsäisen kummun harjalla Maxwell Court -- uhkea rakennus, joka kerran oli tuleva hänen omaksensa. Hänen takanaan ja edessään, pitkin harjannetta, jota pitkin hän juuri oli astunut, ja kaukana tasangolla näkyivät Maxwellin tilukset, ja nekin ovat kerran hänen omansa, tai oikeammin ne jo kuuluivat hänelle, sillä hänen isoisänsä oli vanha mies ja luotti rajattomasti perilliseensä, johon hän kohdisti kaiken rakkautensa ja kaikki toiveensa. Tasangolla häämöttivät sumeat kirkot ja hajanaiset kylät, missä asuivat näiden loppumattomien peltojen uutterat viljelijät, puiden välistä pilkistävät maatalot, metsän reunassa siellä täällä näkyvät mökit, -- maaväestön elämän koko ohjaus ja johto tällä laajalla seudulla -- kaikki se riippui tykkänään hänestä, siitä miten hänen järkensä ja omatuntonsa, hänen henkinen ja siveellinen kantansa neuvoi häntä toimimaan.