Part 49

"Oh! ei se ole rouva Boycen syy", huudahti lady Winterbourne toivottomasti. "Enkä oikeastaan voi käsittää, mikä minut panee häntä niin syvästi säälimään ja toivomaan, että hän muuttaisi elämäntapaansa. Suurenmoisestihan hän kutsumuksensa täyttää. Se vain aina mieltäni kalvaa, ettei hän _koskaan_ tunnu onnelliselta."

Siinä se taas oli tuo sama väite, jonka Hallinkin oli lausunut.

Aldous ei kotvaan virkkanut mitään, sitten hän hymähti väkinäisesti.

"No niin! sille emme mahda mitään, ette te sen paremmin kuin minäkään?" sanoi hän. Hänen harmaat silmänsä kohtasivat lady Winterbournen katseen kylminä -- katkerina. Vanha rouva vaihtoi nopeasti puheenainetta. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä törmännyt kalliota vastaan.

Sillä välin astuskeli Marcella yläkerrassa rauhattomana edestaas. Hänen teki mieli rynnätä tiehensä -- palata oitis Mintan luo. _Hän_ huoneessa Marcellan puhellessa tuollaisia asioita! Lady Selinan sanat kohisivat hänen korvissaan. Hänen ylpeytensä kuohui ja kapinoi. Katumusta -- nöyrtymistä -- taitavasti sommiteltua anteeksipyyntöä -- mitähän herra Raeburn oikein mahtoi ajatella moisesta esiintymisestä? Tietenkin! nyt kun lordi Maxwell on kuolemaisillaan ja hyljätty kosija oli saamaisillaan mahtavan arvonimen ja aseman. Hupsu tyttö oli katunut mielettömyyttään -- ja koetti saattaa sen asianomaisen tietoon -- sehän oli niin perin yksinkertaista?

* * * * *

Hänen hermonsa olivat ylen ärtyneet. Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä ja ylpeä, vaivattu sydän parka etsi hoivaa kiihkeissä nyyhkytyksissä.

Sillä välin oli lady Selina palannut kotiin outojen, epämieluisten tunnelmien vallassa. Hän ei saanut Marcella Boycea ajatuksistaan poistumaan. Hänelle ei ollut mieleen se ajatus, että tuollainen merkitsemätön ja naurettava tyttönen saattaisi himmentää hänet -- tai ruveta hänen kilpailijakseen. Mutta hänen lojuessaan pienen arkihuoneensa sohvalla ennen päivällistä, kiiteli hänen aivoissaan viiltävänä pistoksena se ajatus, ettei häntä ollut yksikään ihmisolento kolmenkymmenenviiden vuoden aikana kertaakaan silmäillyt sellaisella innostuneella ja tyydytetyn mielihyvän katseella, jonka hän oli huomannut Harry Whartonin silmissä hänen astellessaan edestaas neiti Boycen kanssa terassilla -- eikä edes sellaisella ihailulla, joka säteili tuon hupsun pikku Betty Macdonaldin silmistä, kun hän istui jakkaralla sankarittarensa jalkain juuressa.

Lady Selina odotti päivällisvieraita, ja Whartonkin oli kutsuttujen joukossa. Hän oli nykyisin ahkera vieras talossa ja usein hän muiden vieraiden lähdettyä jäi kahdenkesken juttelemaan lady Selinan kanssa lordi, Alresfordin rauhallisesti torkkuessa syvässä lepotuolissaan.

Iltahämärä oli jo tulossa, mutta lady Selina makasi yhä liikkumatta samassa asennossa, ja hänen ajatuksensa, jotka omalla, tutulla alallaan liikkuen tekivät työtä tavattoman sukkelasti ja voimakkaasti, siirtyivät tulevaisuuden kuviin.

Hänen unelmansa häiriytyivät kamarineitsyen sisääntullessa, joka hätääntyneenä ja kuumottavin poskin kertoi pelätylle valtiattarelleen, että yksi nuorimmista sisäköistä oli pahasti sairastunut. Lady Selina tiedusteli sairauden laatua, sai tietää, että palvelijoita hoitavaa lääkäriä oli lähetetty noutamaan ja arveli taudin mahdollisesti olevan nuhataudin alkua. "Lähettäkää hänet paikalla sairashuoneeseen!" sanoi lady Selina. "Käskekää rouva Stewartia heti huomen-aamulla käymään tohtori Briggsin puheilla ja pitäkää huolta siitä, että kaikki on valmiina lähtöön."

Tyttö epäröi, ja kun kynttilät olivat sytytetyt saattoi lady Selina nähdä, että hän oli itkenyt.

"Jos armollinen neiti vaan sallisi hänen jäädä tänne", sanoi hän arasti, "niin me kaikki vuorostamme hoitaisimme häntä. Hän on Irlannista kotoisin, kuten armollinen neiti varmaan tietääkin. Hänellä ei ole yhtään ystävää Lontoossa, ja hän pelkää sairashuonetta kuin kuolemaa."

"Turhaa puhetta", sanoi lady -- Selina tuikeasti. "Pitäisikö muka kaikkien töiden jäädä takapajulle siksi, että joku palvelijoista sairastuu. Ja vaikka vielä kuoleekin -- eihän sitä koskaan voi tietää. Rouva Stewart maksakoon hänelle hänen palkkansa ja hankkikoon sitten paikalla toisen tytön hänen sijaansa."

Nyrpeännäköisenä ryhtyi tyttö työhönsä; ja asettaessaan järjestykseen lady Selinan pukineeseen tarvittavat moninaiset esineet -- kimaltelevan atlaspuvun, jalokivet, hivusneulat, käherrysraudat, erilaatuiset puuterit ja kaunisteet, hänen korvissaan soi lakkaamatta pienen irlantilaistytön sydäntäsärkevä ruikutus, kun hän lapsen tavalla kävi kiinni ainoaan ystäväänsä. "Voi, Maria, Maria kulta, koeta saada hänet taipumaan -- pyydä että saisin jäädä -- minä teen kaikki, mitä tohtori käskee -- minä kyllä joutuun paranen -- ei minusta ole paljon vaivaa. Ja kova työhän se minut sairaaksi teki -- ja yläkerran kosteat huoneet -- niin tohtori sanoi."

Tunti myöhemmin seisoi lady Selina Alresford Housen upeassa vierashuoneessa vieraitaan vastaanottamassa. Hän oli pahalla tuulella ja vaikka Wharton saapui ajoissa ja hän päivällispöydässä -- hänen täytyi luonnollisesti istua arvollisimpain vieraitten rinnalla -- koetti lohdutella itseään sillä toiveella, että hän myöhemmin saa kahdenkesken jutella Whartonin kanssa, olivat päivälliset hänestä sietämättömän ikävät. Hänen pöytäkumppaninsa, toinen herttua, toinen tuomiorovasti, olivat hänestä kumpikin yhtä väsyttäviä. Ei maistunut hänestä ruoka eikä viinit, ja kerran, kun hänen katseensa puhelun lomassa osui hänen pöydän toisessa päässä istuvaan isäänsä, joka viikko viikolta kävi raihnaisemmaksi ja tylsemmäksi, hänet valtasi suuttumus ja vastenmielisyys. Hänen isänsä ikävystytti ja kiusasi häntä. Elämä oli usein surullista ja kolkkoa tässä suuressa talossa. Mutta hän tiesi sittenkin, että kun vanhus lepää haudassansa, ei hän enää ole yhtä merkitsevä henkilö kuin nyt, ja silloin on elämä oleva vieläkin sietämättömämpää.

Eikä ollut Whartonkaan niin eloisa kuin tavallisesti. Lady Selina tuumi itsekseen, että hän oli sen näköinen kuin ei olisi yökausiin nukkunut. Silmien nuorekas välke oli sammunut ja katse oli huolestunut ja rauhaton. Ja lady Selina tiesikin, että hänen asemansa alihuoneessa ei enää ollutkaan niin suotuisa ja tanakka kuin vielä pari viikkoa sitten -- että Wilkinsin ja hänen hengenheimolaistensa vähäinen ryhmä yhä itsepintaisesti jarrutti puolueen yhteenliittymistä ja Whartonin pääsemistä johtomieheksi. Kai tuo iljettävä lakko Keski-Englannissa myös osaltaan uuvutti hänen voimiaan. _Sotahuuto_ oli niin kuumeentapaisella kiihkolla heittäytynyt tähän työriitaan, että lady Selina oli useinkin nuhdellut häntä siitä.

Kun kaikki vieraat, Whartonia lukuunottamatta, olivat poistuneet talosta ja lordi Alresford nuokkui makeassa unessa lepotuolissaan, tiedusteli lady Selina syytä hänen hajamielisyyteensä.

"Oh, se on vaan sitä tavallista!" vastasi Wharton uunin reunaan nojaten. "Maailma on kurja paikka ja minun nukkeni on sahajauhoilla täytetty. Oletteko koskaan nähnyt nukkea, joka olisi muusta aineesta tehty?"

Lady Selina silmäili häntä tutkivasti mitään vastaamatta.

"Toisin sanoen", sanoi hän, "asiat eivät teiltä luonnistu oikein hyvin alihuoneessa".

"Ei", virkkoi Wharton miettiväisesti ja tarkasteli saappaitansa. "Ei -- ei vielä."

"Te luulette kumminkin, että ne joskus luonnistuvat?"

Wharton katsahti ylös.

"Luulen niinkin!" sanoi hän; "tiettävästi! -- joskus".

Lady Selina naurahti.

"Parasta on, että siirrytte meidän puolellemme."

"No niin, sitähän sopii miettiä, eikö niin? Myöntäkää, että kaikki nuoret voimat, jotka voitte saada käsiinne, ovat teille tervetulleet."

"Jos ymmärtäisitte ottaa varteen oikean hetken", jatkoi lady Selina nopeasti, "niin tekisitte sen nyt oitis".

Wharton iski häneen vihamielisen katseen.

"Onpa teillä torylaisilla pienet ajatukset meidän rehellisyydestämme."

"Ei ensinkään. Se merkitsee vain, että olemme terveen järjen puoluetta. No niin, tiedättekö, että olen jutellut ystävänne, neiti Boycen kanssa."

Wharton säpsähti.

"Missä?"

"Lady Winterbournen luona. Aldous Raeburnkin oli siellä. Kaunis sosialistinne oli hyvin mieltäkiinnittävä -- ja hämmästytti meitä aika tavalla. Hän puheli rikkauden hyödystä; sanoi tulleensa käännytetyksi -- köyhäin parissa elellessään -- muuttaneensa katsantokantaa monessa kohden. Me olimme tietysti kaikki -- herra Raeburn varsinkin -- hyvin mielissämme siitä. Kauanko luulette vielä heidän välinsä pysyvän rikkoutuneena? Enpä totta tosiaan ole ennen nähnyt kenenkään nuoren naisen niin avomielisesti osoittavan katuvansa erehdystänsä." Sitten hän lisäsi verkalleen: "Lordi Maxwellin terveydentila käy päivä päivältä huolestuttavammaksi."

Wharton tuijotti häneen leimuavin silmin. "Kylläpä te vähän häntä tunnette!" virkkoi hän ylenkatseellinen sävy äänessään.

"Ehkä kyllä", sanoi lady Selina ja nytkäisi tuskin huomattavasti valkeita hartioitaan.

Wharton kääntyi uuniin päin ja alkoi leikitellä pikku esineillä, joita oli sen reunalla.

"Kertokaa, mitä hän jutteli", lausui hän äkkiä. Lady Selina kuvaili hänelle heidän keskustelunsa omalta kannaltaan. Wharton rauhoittui.

"Kas vaan!" sanoi hän kun lady Selina oli lopettanut. "Niin, niin -- eipä tiedä -- ehkä saamme vielä nähdä toisen näytöksen. No niin, hyvää yötä, lady Selina."

Tämä ojensi hänelle kätensä tavallisella ylimyksellisellä välinpitämättömyydellään ja nuori sosialisti poistui. Mutta lady Selina valvoi vielä myöhään yöhön koettaen päästä selville siitä, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa oikeastaan oli tehnyt Whartoniin.

Kotimatkalla Whartonin valtasi niin hurja mustasukkaisuus Marcella Boycea ja Raeburnia ajatellessaan, ettei hän itseltäänkään enää yrittänyt salata sitä. Se muistutti vaarallisen selvästi rakkauden intohimoa. Hän ei uskonut lady Selinaa, mutta sittenkin hän tunsi, että tämä uutinen saattoi helposti johtaa hänet varomattomaan tekoon, jota hän tähän asti oli kaikella tarmollaan karttanut. Siitä hän niinikään oli selvillä, että Alresford Housen emännän vastenmielisyys Marcellaa kohtaan johtui kateellisuudesta. Kuinka sulottomalta hän oli tänä iltana näyttänyt komeasta pukineestaan huolimatta, ja kuinka sietämättömäksi vanha lordi alkoi käydä.

XII LUKU.

Mutta eipä olisi luullut Whartonilta tällä haavaa liikenevän aikaa sellaisiin joutaviin asioihin kuin naisiin ja rakkausjuttuihin. Hän oli kertonut lady Selinalle, että hänellä oli alihuoneessa huolia. Itse asiassa hänen asemansa olikin vaan vankistunut siellä. Mutta hänen yksityiset asiansa työnsivät hänet hurjaa vauhtia peloittavaa ratkaisua kohti uhaten temmaista kaiken muunkin mukanaan.

Hän ei ollut vielä koskaan eläessään ollut niin pahassa pinteessä raha-asioiden tähden kuin nyt. Ensinnäkin hänen pelivelkansa olivat kasvaneet huimaavan suuriksi. Hänen peliystävänsä olivat kyllä hyväluontoisia ja suvaitsevaisia maksuun nähden. Mutta mikäli he olivat suvaitsevia, sikäli hän tunsi olevansa velvoitettu yhä edelleenkin käymään heidän luonaan. Ja häntä oli jo jonkun aikaa vainonnut alinomainen paha onni. Ennen -- pitkää oli nämä velat maksettava ja niistä muutamat -- jotka olivat kohonneet niin suuriksi, ettei hän rohjennut niitä ajatellakaan -- olivat kiireellistä laatua.

Sitten _Sotahuutokin_ puolestaan kävi hänelle viikko viikolta raskaammaksi taakaksi. Sen menot olivat suunnattomat, tulot tykkänään riittämättömät. Ilmoitukset vähenivät vähenemistään, eikä huonoa rahallista tulosta näyttänyt mikään voivan parantaa; se pysyi yhä samalla kannalla, vaikka kustannuksia supistettiin miten voitiin ja vaikka lehden kirjeenvaihtajaksi oli saatu niin sopiva ja kyvykäs mies kuin Louis Craven, jonka kirjeitä lakkomailta luettiin suurella mielenkiinnolla kautta koko maan. Olipa jo viikkopalkkojen maksustakin Whartonille syntymässä paha kiusa, ja kadonnut oli hänen tavallinen hilpeä mielialansa aina kun hän astui _Sotahuudon_ toimiston kynnyksen yli. Toimittajat olivat ärtyisällä päällä ja nyreännäköisinä juoksupojatkin astuskelivat toimiston suojissa.

Lehden lakkauttamista hän ei voinut ajatella, se olisi ollut yhtä vaikeata kuin ylläpitää sitä. Lehteä vahingoittavia huhuja oli jo päässyt liikkeelle ja ne tuntuvasti alensivat sen myyntiarvoa. Wharton olikin jo itse selvillä siitä, ettei hän voisi myydä sitä ilman suurta tappiota. Lisäksi olisi lehden äkillinen lakkauttaminen vain vahingoittanut sen omistajan jo ennaltaan huonoa rahanluottoa ja valtiolliseltakin kannalta katsoen olisi tällainen toimenpide näin ratkaisevalla hetkellä ollut yhtä kuin vaarallinen tappion tunnustus. Sillä harmillisinta koko jutussa oli se, että _Sotahuuto_ nyt oli täydellä todella tullut merkitseväksi sanomalehdeksi valtiollisessa suhteessa, että sitä nyt lukivat sellaisetkin henkilöt, joista Whartonin parlamenttaarinen tulevaisuus nykyhetkellä riippui; Damesleyn lakkoa puolustaessaan oli Wharton työväenedustajana tullut tunnetuksi laajoissa piireissä.

Lakkoa oli jo kestänyt seitsemättä viikkoa, ja intoa ja rohkeutta puhalsivat edelleen Whartonin "johtavat", Cravenin sotatantereelta lähetetyt kirjeet ja sanomalehtikirjoitusten vaikutuksesta syntynyt _Sotahuudon_ lakkorahasto. Taistelussa oli jo ollut kaksi eri vaihekautta. Alussa kysymyksenalaiset metallityöntekijät, niin miehet kuin naiset, olivat vaatineet vanhoja palkkoja säilytettäviksi entisellään ja ylpeästi he olivat hyljänneet kaikki sovittelu-yritykset. Mutta noin kolmen tahi neljän viikon kuluttua, kun puute alkoi käydä tuntuvaksi jo ennaltaan puolittain nälkääntyneessä väestössä, työntekijät olivat suostuneet ottamaan osaa erääseen sovittelulautakuntaan. Tämän lautakunnan, johon kuului työväenedustajiakin, saivat työnantajat todisteluillaan niin vakuutetuiksi siitä, että mannermaalta uhkaava kilpailu teki palkkojen vähentämisen välttämättömäksi, että se puolittain säikähtyneenä kehoitti työntekijöitä myöntymään sopimusehtoihin, jotka olisivat olleet yhtä kuin työnantajain voitto.

Niin pian kuin tämä päätös oli päässyt leviämään työväenpiireihin herätti se työntekijöissä suuttumuksen niin myrskyisän, ettei sillä ollut mitään rajoja. Kokouksia pidettiin jos jossain, työmiesten edustajat sovintolautakunnassa erotettiin ja Craven, joka nuoren vaimonsa kanssa väsymättä matkusteli lakkomaat ristin rastin, kirjoitti päätöksestä kirjoituksen _Sotahuutoon_, jossa erinomaisen taitavasti selitettiin työntekijäin nykyinen asema. Se vastaanotettiin lakkolaisten piirissä kiitollisuuden ja innostuksen kyynelillä, ja sitä seurasi paikalla leimuava "johtava" Whartonin kynästä.

Siitä lähtien kaikki sovittelut olivat rauenneet. _Sotahuuto_ oli asettunut jyrkästi vastustelevalle kannalle niin työnantajiin ja sovintolautakunnan päätökseen kuin kaikkinaisiin neuvotteluihin nähden. Lehdessä oli päivittäin palstoja pitkä lista niiden henkilöiden nimistä, jotka _Sotahuudon_ kaunopuheisuuden hellyttäminä olivat sitoutuneet lakkorahastoa avustamaan.

Sillä välin oli outoja huhuja päässyt liikkeelle. Kerrottiin koko metalliteollisuuden sen kaikkine eri ammattihaaroineen olevan perinpohjaisen mullistuksen partaalla -- kunhan vain tämä työriita ensin saataisiin päättymään. Pienemmät työnantajat olivat jo jonkun aikaa työskennelleet häviön uhalla ja suuremmat tehtaanisännät suunnittelivat -- niin huhuiltiin -- koko teollisuutta käsittävän suojelusliiton perustamista, jolloin tuotantokustannukset alennettaisiin ja työt järjestettäisiin pysyvästi.

Mutta tähän tarvittaisiin suurta pääomaa. Saataisiinko se kokoon? Työnantajain lausunnon mukaan oli tämä teollisuudenhaara ollut kurjassa tilassa jo vuosikausia, Saksan ja Belgian työtuotteet kun olivat olleet pahoja kilpailijoita suurimmalle osalle työtuotteita. Vuosia oli kuluva ennenkuin tällainen suojelusliitto -- olkoonpa vaikka rahallisesti turvattukin -- voisi päästä taattuun asemaan. Siinä tapauksessa että työntekijät myöntyisivät sovintolautakunnan päätökseen ja työnantajat voisivat varmasti luottaa siihen, että rauhallinen työkausi ainakin parin vuoden aikana seuraisi tästä puoleen, saataisiin eräiltä rahamiehiltä kyllä tarvittava apu ja kaikki kääntyisi silloin oikealle tolalleen. Suojelusliiton työssä olevat tehtaalaiset saisivat aikaa voittaen hyvät palkat, paremmat nykyisiä. _Mutta ensin oli sovintolautakunnan päätös hyväksyttävä_, muussa tapauksessa raukeaa suunnitelma tyhjiin ja koko teollisuushaara on suistuva perikatoon.

"Kai arvelette työläisten siihen ansaan menevän?" sanoi Wharton ylenkatseellisesti nuorelle vanhoillis-edustajalle, joka parlamentinkirjastossa koki Whartonille tätä kaikkea selvitellä. "Siitä, että teidän mainiosta suojelusliitostanne todella tulee jotain, ei ole niin mitään takeita, ja vielä vähemmän siitä, että se menestyy. Ja tähän utuiseen, tuhatvuotiseen valtakuntaan luottaen pitäisi työntekijäin nyt yhteisvoimin avustaa työnantajia, jotta näiden asema kävisi vain entistä vankemmaksi. Ei kiitos! _Sotahuuto_ seuraa entistä kurssiaan -- perään ei anneta!"

Vanhoillis-edustaja nousi suuttuneena paikaltaan.

"Arveluttaisi minua ottaa vastuulleni kaikki ne poloiset, jotka teidän toimestanne ennen pitkää joutuvat mieron tielle!" sanoi hän kooten papereitaan yhteen.

Kirjaston avoimesta ovesta nähtiin siinä samassa Dennyn astuskelevan käytävää ylös pulleana ja tyytyväisenä.

"Vähät siitä, jos minä vain siitä kostun yhtä paljon kuin Dennykin!" vastasi Wharton purevan hyvätuulisesti kuten tapansa oli.

Ja kotimatkalla hänelle oli hyvin mieluista, ajatella että Denny, joka viime aikoina taas oli pari kolme kertaa alihuoneessa esiintynyt hävyttömästi Whartonia kohtaan, arvatenkin oli tämän hyljätyn sopimusehdotuksen takana ja luultavasti juuri näihin aikoihin oli saanut tietää sen raukeamisesta.

Sitten kutsutti hän Cravenin luokseen Lontooseen neuvotellakseen hänen kanssaan.

Craven saapuikin työmaalta kalpeana, laihana ja seitsemänviikkoisen lakkaamattoman työn ponnistuksista ja kiihoituksista peräti uupuneena. Mutta Whartonista hän oli kuivahko ja epämiellyttävä kuten ainakin, ja häntä harmitti Cravenin tyly kaksinainen käytös enemmän kuin milloinkaan. Mutta lakkoon nähden he olivat täydelleen yhtä mieltä. Lakon kohtalo riippui _Sotahuudosta_ tai oikeammin _Sotahuudon_ rahastosta, joka yhä karttumistaan karttui. Jos se vain jaksaisi pysyä pystyssä, ei lakkolaisilla olisi hätää. Kun Craven kuuli suojelusliitto-hankkeesta puhuttavan, niin hän taas uudelleen tuomitsi kiivain sanoin sovintolautakunnan päätöksen aivan kunnottomaksi. Hän oli sitä mieltä, että työntekijäin asia on hukassa, ellei heidän ehtojaan saada hyväksytyksi ennenkuin suojelusliitto pääsee toimimaan, ja hyvillä mielin Wharton lupasi loppuun asti tukea tätä pyrkimystä.

* * * * *

Se on, jos _Sotahuuto_ itse kykenisi pinnalla pysymään -- seikka, josta häntä ei haluttanut Cravenin kanssa keskustella. Elokuussa oli maksettavaksi lankeava suuri laina, joka hänelle pari vuotta sitten oli myönnetty uutta kirjapainoa vastaan. Maksuaikaa oli jo pidennetty ja Wharton oli varma siitä, ettei sitä enää käynyt tekeminen.

No niin! Olisihan vararikko kylläkin hermoja kiihoittava välinäytelmä kesken näitä moninaisia yhteiskunnallisia ja valtiollisia yrityksiä. Mitä oli hänen tehtävä? Rikkaita ja mahtavia ystäviä hänellä oli runsaasti Cityssä ja muuallakin, mutta ei sittenkään ketään, joka tässä tapauksessa olisi voinut olla hänelle avuksi. Sillä rahasumma, jonka hän tarvitsi, oli suuri -- paljon suurempi kuin mitä hän uskalsi itselleen myöntääkään -- ja hänellä tarjona oleva takuu yhtä kuin ei mitään.

Tultuaan parlamentinjäseneksi hän oli yhden ainoan kerran koetellut rahaonneaan liike-elämän liukkaalla jäällä, mutta tämäkin yritys oli kääntynyt hänelle vakavaksi huoleksi, uhkasipa käydä hänelle aika vaaralliseksikin, ellei hän tarmokkaalla ja taitavalla menettelyllä voisi pulasta selviytyä.

Parlamenttikautensa ensiaikoina, kun hän oli kovassa rahantarpeessa pääasiallisesti _Sotahuudon_ takia, oli hän erään uuden ja rikkaan tuttavan välityksellä, joka oli mieltynyt nuoreen edustajaan, tullut hyvin lupaavan kauppayhtiön johtajaksi. Tämän yrityksen erinomaisesta menestyksestä pidettiin suurta jyminää, ja perustamisosakkeet olivat antaneet aika hyvän osingon. Wharton oli ansainnut kaksi tai kolme tuhatta puntaa ja oli toteuttanut useita yhtiön aikaisempia suunnitelmia.

Mutta kuusi kuukautta myöhemmin pyysi hän vapautusta johtajantoimestaan pelvon ahdistamana, joka sittemmin osoittautui täysin oikeutetuksi. Asiat olivat todellakin joutuneet hunningolle; useat pienet rahamiehet olivat joutuneet yhtiössä kärsimään ja kymmenen päivän kuluttua pidettävä vuosikokous uhkasi käydä hyvin myrskyisäksi. Wharton äkkäsi omaksi ihmeekseen -- sillä hän unohti helposti tällaiset asiat -- että hän johtajana ollessaan oli omin päin suunnitellut ja hyväksynyt sellaisiakin toimenpiteitä, jotka ihan varmasti saattavat osakkaat tyytymättömiksi, jos ne vain kaivetaan esille.

* * * * *

Hänen valtiollinen asemansa, joka oli samalla lupaava ja huolestuttava, oli ratkaisun kohdalla.

10:ksi päiväksi elokuuta oli määrätty yleinen työväenpuolueen kokous ja siinä yhteydessä oli ajateltu ottaa keskusteltavaksi työväkeä koskeva lakiehdotus, joka niihin aikoihin odotettiin ylähuoneesta palautettavaksi ja johon siellä oli tehty monta muutosta. Ne tulisivat arvatenkin saamaan aikaan suurta riitaisuutta. Istuntokauden jälellä olevat kuusi viikkoa näyttivät monessa kohden muodostuvan puolueelle paljon ratkaisevammiksi kuin edelliset kuukaudet, ja siksipä Bennett aikoi mainitussa kokouksessa ehdottaa, että puolueelle valittaisiin yhteinen puheenjohtaja, odotettavana oleva taistelu kun oli vaativa yhtenäistä ja tarmokasta johtoa.

Wharton ja hänen ystävänsä tiesivät varsin hyvin, että Bennett oli tähän toimeen ehdottava Länsi-Brookshiren edustajan. Ja tiedettiin sekin, että Wilkins ja pieni ryhmä hänen kannattajiaan oli tekevä kaiken voitavansa estääkseen tämän tuuman toteutumista.

10 päivä elokuuta, se siis oli Whartonille oleva hänen parlamenttaarisen ratansa käännekohta. Tämän päivän menestyksestä ja tappiosta riippui välillisesti kaikkien hänen yritystensä -- niin rahallisten kuin yhteiskunnallisten -- lopullinen kohtalo.

Mutta omituisinta tässä miehessä oli, että vaikka uhkaavat vaarat häntä näin joka kulmalta saarsivat, hän ei silti ollut yhtenään huolestunut tai allapäin. Milloin vaan oli mahdollista, hän fatalistin huolettomuudella karkoitti ajatuksistaan elämän vastukset ja tavoitteli kiihkeästi niitä harrastuksia, missä onni vielä tuntui olevan hänelle myötäinen.

Milloin hän vaan kunniahimoltaan, vehkeilyiltään, sanomalehtitoimiltaan ja tuloksettomilta lainayrityksiltään sai loma-aikaa, hän mietti Marcella Boycen kauneutta ja omaa suhdettansa häneen. Mitä harvemmin hän näki neiti Boycea, sitä enemmän hän ajatteli häntä ja hänen ajatuksensa etsivät vaistomaisesti hänestä sitä hupia ja tyydytystä, mitä hän nykyisin ei tavannut muilla aloilla.

Mutta, jos kohta hänen tunteensa Marcellaa kohtaan oli käynyt niin vahvaksi, että hän itsekin alkoi nimittää sitä "intohimoksi", oli hänen rahallinen asemansa sen ohessa siksi painostava, ettei hän voinut sitä läheskään syrjäyttää laskelmistaan. Hänen tietoonsa oli tullut, että herra Boycen oli aivan odottamatta onnistunut viime vuonna vapauttaa maatilansa veloista. Hän oli taitavasti käyttänyt hyväkseen rautatietä, joka hiljakkoin oli rakennettu Mellorin rajalle; hän oli myynyt pienen maaseutukaupungin läheisyydessä olevaa rakennusmaata radan varrella, oli parannellut moniaita arentitalojaan ja antanut ne vuokralle entistä edullisemmilla ehdoilla, ja Whartonille oli eräs paikkakuntalainen kertonut, että sairaaloisuudestaan ja kirjavasta menneisyydestään huolimatta Richard Boyce oli tulemaisillaan yhtä rikkaaksi kuin isoisänsäkin. Wharton tiesi tai luuli ainakin tietävänsä, ettei hänellä ollut pitkältä elonaikaa ja että Marcella oli hänen perijänsä. Loistava ei tämä tulevaisuudenkuva ollut, mutta sieti sitä kumminkin ajatella.