Part 48

Eipä hänellä kumminkaan ollut suurtakaan hupia näistä kohtauksista. Whartonin ympärillä liehitteli lakkaamatta kauniita ja ylhäisiä naisia. Muutamain kanssa hän näytti olevan hämmästyttävän hyvissä väleissä, ja kaikkien kanssa hän puhui heidän kieltänsä, ja, mikäli Marcella saattoi arvostella, eli samaa elämääkin kuin he. Marcella ei voinut olla mielessään alinomaa vertaamatta tätä kuvaa siihen, joka alihuoneen istunnossa oli syöpynyt hänen muistiinsa. Hänestä tuntui, että Whartonin uusista ystävistä jotkut eivät voineet salata pahanilkistä voitoniloa huomatessaan kuinka kärkkäästi nuori kansanvillitsijä takertui heidän syöttiinsä. Vaikka hän puolestaan epäilemättä vei heitä harhaan enemmän kuin he aavistivat. Marcella oli samaa mieltä kuin Hallinkin, ettei Wharton ollut se mies, joka sieti silkkisiteitä, jos arveli edullisimmaksi katkoa ne. Mutta yhtäkaikki tämä tyttönen, joka tummin, kummastelevin silmin tarkkasi tätä menoa -- Whartonin esiintymistä ja hänen elämäntapaansa, tuomitsi sen petokseksi hänen asemaansa ja asiatansa kohtaan. Sitä hän ei ollut koskaan voinut uneksia, ja se herätti hänen halveksumistaan ja kiusasi häntä.

Marcellan oma suhde Whartoniin oli huomattavasti muuttunut. Onnettomuustapauksen jälkeen oli Wharton päivittäin kärsimättömänä tiedustellut Marcellan vointia rouva Lanelta ja milloin vaan hän tämän luona sattui yhteen neiti Boycen kanssa, osoitti hän hänelle ihailuansa, usein niin liiallista ihailuakin, että rouva Lane itsekseen harmitteli ja Marcella oli kiusaantunut. Toisinaan taas heidän mielipiteensä iskivät lujasti yhteen. Wharton muutti karvaa joka päivä. Marcella oli uneksinut henkevää ystävyyssuhdetta, mutta melkeinpä mahdotonta näytti olevan pysytellä välejä yksinkertaisella ja tuttavallisella kannalla. Toisinaan Wharton vanhaan imartelevaan, suorapuheiseen tapaansa osoitti Marcellalle huomaavaisuutta, toisinaan taas hänen käytöksensä oli miltei kylmähkö. Tapahtuipa kerran tai pari sekin, että hän jonkun mahtavan, ylhäisen ladyn läsnäollessa, laiminlöi tykkänään Marcellan. Kerran kun tämä tapahtui sävähtivät Marcellan posket äkkiä kuumiksi. "Hän pelkää, että luullaan hänen aikovan mennä naimisiin minun kanssani!" mietti hän.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Harry Whartonin onnistui haihduttaa hänestä tuo epäluulon vaikutelma. Tähän asti ei Marcella ollut kertaakaan täydellä todella ajatellut naimisiin menoa hänen kanssaan. Mutta kun hän sitä ajatteli, niin hän oivalsi, että Wharton jo pohti sitä mielessään -- ja että häntä arvelutti sellainen askel.

Kun tämä havainto selvesi Marcellalle, niin hänen käytöksensä kävi yhä karttavammaksi ja ylpeämmäksi Whartonia kohtaan, ja nuori sosialisti-edustaja sai ponnistella aika tavalla, ettei kadottaisi valtaansa häneen.

Eipä ollut Marcella niinmuodoin tyytyväisellä eikä rauhallisella päällä siinä akkunan ääressä istuessaan. Pettymyksen ja nöyryytyksen tunteet jäytelivät hänen sydäntään. Lisäksi vainosi hänen mielikuvitustaan alinomaa äsken eletty kauhunkohtaus. Hän oli masentunut, ja maailman kurjuus ja viheliäisyys painosti häntä raskaasti.

Akkunan musliiniverho pullistui äkillisestä ilmanvedosta, ja Marcella kurotti nopeasti kätensä sulkeakseen akkunan, ettei se pääsisi kiinni paiskautumaan. Joku oli avannut huoneen oven.

"Olinko puhaltaa teidät akkunasta ulos?" sanoi tytön ääni ja hänen takanaan seisoi puolittain arassa asennossa Betty Macdonald kevyessä, valkeassa kesäpuvussa, pienet, suipot keijukaiskasvot ja kullanhohtavat hiukset pilkistäen esiin suuren, varjoisan hatun alta.

"Tulkaa vain sisään!" sanoi Marcella arasti. "Lady Winterbourne palaa kai pian kotiin."

"Niin sanoi Pantonkin", virkkoi Betty ottaen hatun päästään ja vaipuen istumaan Marcellan vieressä olevalle jakkaralle. "Ja nyt ei Panton enää minulle kerro juttuja -- minä olen opettanut hänet paremmille tavoille. Montako kertaa hän mahtaa päivässä valehdella? Ettekö usko tekin, että kiirastulessa on erikoinen pieni soppi varattu Lontoon hovimestareille. Panton toivoakseni, pääsee vähällä piinasta."

Sitten hän laski terävän leukansa hennon kätensä varaan ja silmäili Marcellaa tutkivasti. Neiti Boycella oli yllä se ohukainen musta puku, joka Mintallekin kelpasi; hänen kalvakat kasvonsa ja hienot kätensä kuvastuivat sitä vastaan valkeina kuin norsunluu. Kun Betty oli ensimäisen kerran kuullut puhuttavan Marcella Boycesta ja hänen osallisuudestaan erääseen juttuun, oli hän palavasti halunnut tutustua häneen, ellei muuten, niin antaakseen hänen ymmärtää kuinka häpeällistä On murtaa hyvän miehen sydän. Mutta nyt, ollessaan Marcellan läheisyydessä, hän oli vähällä rakastua häneen. Neiti Boycen uljas käytös tuossa kuuluisassa kahakassa oli saavuttanut hilpeän, herkästi innostuvan pikku olennon hartaan ihailun, ja tuntikausia hän suutaan avaamatta saattoi istua katselemassa Batton Street draaman sankaritarta mieli täynnä hiljaista kunnioitusta. Kaikesta sydämestään hän kadehti tätä tyttöä, joka, vaikka häntä vain kahta vuotta vanhempi, jo oli mahtanut nähdä niin paljon syntiä ja murhetta, ja kovinpa hän tällaisina hetkinä halveksi tuota yleisesti suosittua ja onnellista henkilöä, jota sanottiin Betty Macdonaldiksi!

"Tahtoisitteko mieluummin olla yksin?" kysyi hän äkkiä Marcellalta.

Marcella punastui.

"Oma seurani alkoi jo käydä ikäväksi", sanoi hän. "Tulin iloiseksi kun näin teidän tulevan sisään."

"Todella?" huudahti Betty sädehtivin silmin. Sitten hän äkkiä taivutti eteenpäin kultakutrista päätänsä. "Saanko suudella teitä?" pyyteli hän innokkaasti.

Marcella hymähti ja veti Betyn hiukan ujosti luokseen.

"Kas niin, näinhän se pitää olla", sanoi Betty pitkään henkäisten. "Tämä on jo toinen merkkipylväs. Ensimäinen oli se kun näin teidät terassilla. Minusta kaikkia ystävyyssuhteita voi merkitä pienillä, valkeilla kivillä, eikö teistäkin? Mutta tiedättekö, pahinta on, kun täytyy jälleen purkaa ne. Sitä ei teidän kaiketi ole koskaan tarvinnut tehdä!"

"Minulla ei olekaan mitään ystäviä", vastasi Marcella nopeasti. Mutta kun Betty sellaista puhetta hämmästyen löi kätensä yhteen, lisäsi hän hymyillen: "niitä lukuunottamatta, joita hoidan puurokääreillä".

"Siinähän se on!" huudahti Betty kateellisena, -- "te olette hyödyllinen -- teitä tarvitaan puurokääreitä tekemään -- ja muuhunkin! Minä en ole koskaan tehnyt mitään hyötyä elämässäni! Kun minä kuolen, piirretään kai pieneen hautakivi raukkaani:

"Mustan mullan alla tässä uinuu Betty raukka Hyvää ei hän koskaan tehnyt -- olihan vain houkka!"

-- "Oh, tuossapa he jo tulevatkin!" hän juoksi akkunan luo -- "lady Winterbourne ja Ermyntrude. Eikö teitä naurata, kun näette lady Winterbournen hoitavan seuraelämän-velvollisuuksiaan? Aamiaisen jälkeen astuu hän vaunuihinsa sen näköisenä kuin veisi matka hirsipuuhun. Minä odotan aina hänen sanovan ajurille 'Hyde Parkin mestauslavalle.' Hän on näöltään Englannin onnettomin nainen -- ja yhtäkaikki Ermyntrude väittää, että se on hänestä hauskaa, eikä hän tahtoisi pysyä poissa Lontoosta, ei mistään hinnasta maailmassa! Ermyntrudella on niin paljon vaivaa hänestä, mutta kultainen ja kiltti hän sittenkin on -- eikä sitä samaa voi kaikista äideistä sanoa. Ermyntrude, missä sinä tuon hatun olet keksinyt? Sinä olet hankkinut sen minulta neuvoa kysymättä ja sitä en voi suvaita!"

Lady Ermyntrude ja Betty heittäytyivät jutellen ja naureskellen sohvalle istumaan. Lady Winterbourne astui Marcellan luo ja kyseli hänen vointiansa. Hän veti verkalleen hansikkaita käsistään, kun vierashuoneen ovi jälleen avautui.

"Teetä, Panton!" sanoi lady Winterbourne päätään kääntämättä ja lady Macbethin äänellä. Mutta ryhdikäs hovimestari ei ollut millänsäkään.

"Lady Selina Farrell!" ilmoitti hän kaikuvalla äänellä.

Lady Winterbourne hätkähti, sitten hän kääntyi tulijaa vastaan jäykkänä kuin kuvapatsas ja ojensi hänelle rennosti kätensä.

"Istukaa, olkaa hyvä!" sanoi hän.

Ken ei häntä olisi tuntenut, olisi voinut otaksua, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt lady Selinaa. Sukulaisia he kumminkin olivat, vieläpä sangen läheisiäkin. Mutta hän ei pitänyt lady Selinasta eikä milloinkaan yrittänyt sitä salata -- seikka, joka ei rahtustakaan estänyt nuorempaa serkkua täyttämästä velvollisuuksiansa sukuansa kohtaan.

Lady Selina valitsi kursailematta mukavan paikan, irroitti jalokivistä hohtavilla sormillaan harsonsa ja varustautui sitten myhäillen teenjuontiin. Hän kyseli Betyltä, oliko hänellä ollut hauska Lontoossa ja lady Ermyntrudelta, mitenkä hänen miehensä ja pikkulapsensa tulivat toimeen maalla ilman häntä. Jälkimäinen kysymys lausuttiin äänellä, joka lennätti veret puhutellun poskille ja pani hänet suoristamaan itsensä. Leikkiä se oli olevinaan, mutta tarkoitus oli saattaa lady Ermyntrude ymmärtämään, että hän laiminlöi perheensä huvitteluhalunsa vuoksi. Betty oli sillä välin kyykistynyt sohvannurkkaan ja keinutteli vallattomasti pientä jalkaansa; tarkastellessaan vastatullutta pahankurisella katseella, oivalsi hän paikalla mielihyväkseen, että lady Selina piti hänen asentoansa epänaisellisena.

Vieras tervehti tietysti myöskin Marcellaa ja pahoitteli hänen sairauttansa -- lady Selina oli kumminkin jo ennenkin tavannut Marcellan onnettomuustapauksen jälkeen -- ja sitten lady Winterbourne, vastattuaan tunnollisesti kaikkiin kysymyksiin miehensä ja muiden perheenjäsenten terveydentilasta, yritti heikosti johtaa keskustelua lordi Alresfordin, vointiin.

Lady Selina vastasi, että hän oli kyllä hyvissä voimissa, mutta hyvin masentunut nykyisen poliittisen suunnan johdosta. Ministerit tekivät epäilemättä voitavansa, mutta pari kolme ikävää erehdystä, jotka olisi voitu välttää, he sittenkin olivat tehneet tämän istuntokauden aikana. Lordi Alresford arveli, että vanhoillispuolue ja koko maa saanee vielä kalliisti maksaa ne. Mutta hän ainakin oli tehnyt tehtävänsä.

Nytpä sattui niin, että lady Winterbournen vanhin poika oli useasti lausunut mielihyvänsä siitä, että uutta hallitusta muodostettaessa "tuo turhamainen vanha tylsäpää", Alresford oli viimeinkin syrjäytetty, ja niinpä lady Selinan huomautukset harmittivat vanhaa rouvaa ja ärsyttivät hänet vastarintaan. Hän pelkäsi olevansa epähieno, mutta samassa hänet valtasi vastustamaton halu nolata vieraansa. Omalla eriskummaisella, hajamielisellä tavallaan otti hänkin hartaasti osaa politiikkaan. Hänen ikävöivä, idealistinen luonteensa pyrki alinomaa sovittamaan ikuisen oikeuden sääntöjä tory-puolueen mittakaavoihin. Se oli Sisyfus-työtä, mutta hän ei väsynyt siihen.

"Minä olen aivan toista mieltä", virkkoi hän viimein kylmästi lady Selinan jatkuviin valituksiin, "minä olen kuullut -- poikani väittävät -- että uusi hallituksemme on saanut jo paljon aikaan -- ikävä vain, että tämä istuntokausi uhkaa käydä tavattoman pitkäksi".

Lady Selina kohautti sekä silmäkulmiansa että hartioitaan.

"Lady Winterbourne kulta! oletteko todella sitä mieltä?" virkkoi hän tuolla suopealla, epäilevällä äänellä, jota toisinaan käytetään yksinkertaisia henkilöitä puhuteltaessa. "Ajatelkaahan toki! Istuntokausi venyy syyskuun loppuun asti, sen kaikki sanovat. Mikä puolue tahansa olisi jo siihenkin tyytymätön! Kaikki tärkeimmät esityksemme ovat vielä käsittelemättä. Ja isäni arvelee, että niin paljon harmia ja ikävyyksiä olisi voitu välttää, jos vain hallitus olisi menetellyt vähän viisaammin. Hän on sitä mieltä, että työmiehelle pitäisi suoda enemmän oikeuksia. Hän uskoo, että työväenpuoluetta olisi voitu rauhoittaa ilman minkäänlaisia vallankumouksellisia toimenpiteitä. Onhan kerrassaan mieletöntä otaksua, että nuo nälkäiset raukat rupeisivat iankaiken odottamaan."

"Oh!" virkkoi lady Winterbourne verkalleen ja tuijotti vieraaseensa. Ne, jotka tunsivat hänet hyvin, tiesivät kuinka paljon tähän yksitavuiseen sanaan sisältyi. Lady Winterbourne ei päästänyt hilpeyttään valloilleen, mutta sisäisesti hän ei voinut sitä hillitä ajatellessaan lordi Alresfordia "köyhien ystävänä".

Alresford! -- jota hänen omat alustalaisensa ja palvelijansa pitivät tilanomistajista ahdasmielisimpänä ja kitsaimpana. Ja mitä lady Selinaan tuli, tiesivät Winterbournen serkut vallan hyvin, ettei yksikään palvelustyttö sietänyt olla siellä kuuttakaan kuukautta.

"Mitä piditte herra Whartonin puheesta tässä tuonnoin?" kysyi lady Selina äkkiä, kumartuen teepöydän yli Marcellan puoleen.

"Se oli hyvin jännittävä", vastasi Marcella jäykästi; hän tunsi, että kaikkien läsnäolevien huomio kohdistui paikalla häneen, ja sävähti samassa punaiseksi omaksi harmikseen.

"Niin, eikö totta?" vakuutteli lady Selina. "Kaikki nuo tuumat ovat tietenkin mahdottomat toteuttaa. Mutta myötätuntoa on meidän kumminkin osotettava tuollaisille lahjakkaille, innostuneille nuorille miehille -- eikö niin? Se on ainakin isäni mielipide. Hän sanoo, että meidän on koetettava voittaa heidät omalle puolellemme. Meidän pitää saada heidät ymmärtämään, että olemme heidän ystäviänsä -- muussa tapauksessa joudumme kaikki perikatoon. Heillä on joukkojen äänet -- ja me olemme sivistynyt, hienostunut osa kansaa. Jos meidän vain onnistuu saada Whartonin tapainen mies oivaltamaan, että meidän asiamme on oikea -- ja sen ohessa tarjoamme apuamme -- kaikkiin järjellisiin yrityksiin -- olisihan se meille aika voitto. En tiedä, olenko saanut ajatukseni kyllin selvästi ilmaistuksi, te olette tällaisiin asioihin niin paljon paremmin perehtynyt. Emme voi enää peruuttaa sitä, mitä vuonna 67 tehtiin -- emmehän? Mutta meidän on se korjattava tavalla tai toisella -- eikö niin? Ja isäni arvelee, että nykyiset ministerit ovat niin ymmärtämättömiä. Mutta eihän minun pitäisikään tällaista teille laverrella", ja lady Selina hymyili hänelle vielä suloisemmin kuin ennen, "me vanhoillisethan olimme niin perin kunnotonta väkeä teidän mielestänne ennen -- mutta herra Wharton on kertonut minulle, että nykyisin te ette ole niin ankara meitä kohtaan kuin ennen?"

Lady Selina notkisti pariisilaisen hattunsa koristamaa päätä hiukan sivulle.

Marcellan mieli alkoi kuohua.

"Meidän asiamme?" toisti hän ja hänen mustat silmänsä laajenivat. "Mitähän te oikein tarkoitatte?"

"Tarkoitan --" virkkoi lady Selina tavoitellen mahdollisimman viatonta ilmaisutapaa -- "tarkoitan luonnollisesti sivistyneiden asiaa, niiden, jotka ovat Englannista tehneet, mitä se on".

"Minun ymmärtääkseni", sanoi Marcella rauhallisesti, "tarkoitatte rikkaiden asiaa! -- eikö niin?"

"Marcella!" huudahti lady Winterbourne -- "luulin jo, että olitte heittänyt pois semmoiset ajatukset -- ettette enää ajattelisi niin intohimoisella katkeruudella sitä juopaa, joka on rikkaiden ja köyhien välillä -- meitä sortajina -- kaikkea tuota toivotonta -- köyhien vihaa meitä kohtaan -- luulinpa todella, että olitte muuttunut siinä suhteessa".

Ja vanha rouva unohti tykkänään lady Selinan läsnäolon; hän muisti vain heidän entisiä, yhteisiä keskustelujaan Mellorissa, ja nojautuen Marcellan puoleen laski hän vetoavasti kätensä hänen käsivarrelleen.

Marcella loi häneen kumman katseen.

"Jospa vain tietäisitte", lausui hän, "kuinka paljon helpompi on ajatella hyvää rikkaista, kun elää köyhien parissa".

"Vai niin! täytyy siis pysytellä jonkin verran etäällä meistä, että voisi arvostella meitä oikeudenmukaisesti?" kysyi lady Selina muutellen rannerenkaitaan ivallisen näköisenä.

"Ainakin minun täytyy", vastasi Marcella yhä lady Winterbourneen katsoen. "Mutta nähkääs" -- hän hyväili ystävänsä kättä ja myhäili -- "on niin helppoa ärsyttää eräitä ihmisiä vastarintaan".

"Hirvittävän helppoa!" huokasi lady Winterbourne.

Tyttö punehtui uudelleen. Hän epäröi, mutta ryhtyi sitten selittelyihin.

"Katsokaas, kun minä olen tuolla noiden ihmisten parissa, joilla ei ole mitään", hän viittasi kädellään avoimesta ikkunasta koillista kohti, "tuntuu minusta, omituista kyllä, niin hyvältä muistella, että on olemassa ihmisiä, jotka asuvat James Streetillä".

"Rakas lapsi! nyt en ensinkään käsitä", sanoi lady Winterbourne hämmentyneenä.

"Sehän on niin yksinkertaista", sanoi Marcella yhä pidellen häntä kädestä ja puhuen hänelle. "Se johtuu arvatenkin siitä, että kun kaiken päivää noilla kaduilla liikun, joudun aina vaan tekemisiin ihmisten kanssa, jotka asuvat yhdessä ainoassa huoneessa -- jotka eivät näe mitään hauskaa tai kaunista ympärillään -- joilla ei ole niin pienintäkään soppea, missä voisivat olla yksin ja rauhassa. Kun sitten palaan kotiin, niin oikein palavalla mielihyvällä ajattelen kaikkia niitä kauniita pukuja, koteja ja puutarhoja, jotka vain mieleeni juolahtavat!"

"Mutta ettekö vihaa niitä ihmisiä, joiden ne on?" kysyi Betty jakkaraltaan leuka käden varassa.

"En! Sellaisina hetkinä ovat ihmiset minulle aivan yhdentekevät. Enkä minä silloin halua niin kiihkeästi ottaa heidän rikkauksistaan ja antaa kovaosaisille. Iloitsen vain siitä, että _jossain_ löytyy kauneutta, lepoa ja virkeyttä -- ettei se ole maailmasta hävinnyt."

"Kuinka omituista! -- että keskellä tuollaista elämää voitte ajatella enemmän sitä rumaa, mikä köyhyyden matkassa kulkee kuin -- köyhien kärsimyksiä ja hätää", tuumaili Betty.

"Niin kyllä -- toisinaan osuu olemaan sellaisessa mielentilassa", sanoi Marcella; "ja juuri sellaisina hetkinä tunnen olevani suopeampi rikkautta kohtaan. Vähätpä siitä, jos nuo ihmiset, joiden osalle on langennut niin paljon komeutta ja joutilaisuutta, ovat usein julmia ja itsekkäitä -- tuleehan heidänkin aikansa kerran ja heidän täytyy kuolla -- jättää talonsa, puistonsa, taulunsa niinkuin simpukka jättää kuorensa. Mutta kauneus ja viehkeys, jonka he ovat luoneet tai perineet, säilyy. Miksi kadehtia heitä personallisesti? Kuolemassa eivät hekään ole sen paremmat kuin muut vaivaiset. Heille oli annettu enemmän onnea maailmassa kuin toisille -- mutta he eivät ymmärtäneet käyttää sitä hyväkseen. Oli miten oli, vihata heitä en voi! heilläkin on kutsumus täytettävänä -- niin tuntuu minusta ainakin Drury Lanessa liikkuessani!" lisäsi hän myhähtäen.

"Mutta hävettävä meidän kumminkin on?" virkkoi lady Winterbourne silmäillen tarkastelevasti kaunista vierashuonettansa.

"Ei! ei!" sanoi Marcella innokkaasti, "älkää hävetkö! Onhan olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka kauneutta vieläkin jalostavat -- jotka jakelevat ja antavat siitä ympäristölleen -- heidän eteensä tekisi monesti mieleni polvistua ja pyytää, etteivät koskaan, koskaan häpeisi rikkaana olemista -- sitä, että voivat ympäröidä itseään kauniilla esineillä ja että heillä on aikaa nauttia siitä. Sehän olisi yhtä kuin jos häpeäisitte raajarikkoa siksi, että olette terve ja vahva, tai sokeata siksi, että olette näkevä."

"Mutta, rakas lapsi", huudahti lady Winterbourne surkealla äänellä ja aivan ymmällä "kun meille on annettu kauneutta ja vapautta yllin kyllin -- ja muiden raukkain täytyy _kuolla_ ilman -- --"

"Kyllä tiedän, _kyllä tiedän_!" sanoi Marcella tehden sukkelan, epätoivoa ilmaisevan liikkeen; "maailma on maailma. Ja ensi alussa luulemme, että se voi muuttua - että sen täytyy muuttua! -- että varallisuutta -- kauneutta ja lepoa -- voidaan hankkia jokaiselle, se on -- jos asiat olisivat toisin -- jos sosialismi olisi vallalla -- jos saisimme kapitalistit häviämään, -- jos voisimme tasata kaikki alhaalta käsin ja ylhäältä käsin, kunnes kaikilla olisi 200 puntaa vuodessa. Tätä kysymystä tuumitaan ja pohditaan niin puolelta kuin toiselta. Ratkaisu ei tunnu niinkään vaikealta -- satoja hyviä ehdotuksia syntyy ajatuksissamme! Mutta jo kotvan kuluttua kompastumme epäilyihin -- käy vähitellen selväksi, etteivät unelmamme koskaan _toteudu_ eivätkä _voi_ toteutua -- että kaikki ponnistelumme ovat turhia!"

Ääni raukesi ja sammui. Betty Macdonald tuijotti häneen haaveksivalla ihailulla. Lady Winterbourne näytti hämmentyneeltä ja onnettomalta, mutta oli samoin kuin Bettykin aivan Marcellaan uppoutunut. Lady Selina tarkasteli kaikkia kolmea myhäillen ja suurimmalla mielentyyneydellä, sitoessaan harsoa silmilleen ja huolellisesti korjaellessaan otsatukkaansa ja hivusneulojaan. Ermyntrude taas oli kadonnut sohvalta; melkein samassa kun Marcella alkoi puhua, oli hän muiden huomaamatta hiljaan noussut paikaltaan, sormi huulillaan uutta vierasta tervehtiäkseen. He jäivät seisomaan huoneen perälle talvipuutarhan oven kohdalle, mistä ei kaariakkunan ääressä istuvain ryhmästä kukaan heitä huomannut.

"Ettekö luule", sanoi lady Selina kevyesti yhä sovitellen valkoisilla sormillaan harsoansa, "että olisi hyvin viisasta lähettää kaikki radikaalit -- varakkaammat radikaalit tarkoitan -- joksikin ajaksi köyhien pariin? Se näyttää opettavan ihmisille niin paljon hyödyllistä!"

Marcella oikaisihe suoraksi ikäänkuin epämieluisan kosketuksen vaikutuksesta. Hän iski nopean silmäyksen seuralaisiinsa.

"Mitähän sitten luulette siellä opittavan?"

Lady Selina joutui hiukan ymmälle ja viivytteli vastausta.

"No", virkkoi hän, "kai ihmiset oppivat tyytymään kohtaloonsa -- ja lakkaavat vaatimasta mahdottomia!"

"_Luuletteko_", sanoi Marcella pitkään, "että köyhien parissa eläminen voi opettaa tyytyväiseksi ketään, jolla on inhimillisiä tunteita?"

Ja hänen sanoissaan ja käytöksessään oli taaskin sitä vauhtia, sitä dramaattista voimaa, joka oli hänessä perinnäistä etelän kuumasta verestä. Olisipa vain joku muu nainen puhunut tuolla äänellä, niin se olisi varmaan tuntunut teeskennellyltä -- teatterimaiselta. Mutta sitä vaikutusta ei Marcella tehnyt ainakaan Bettyyn, joka istui häntä katsellen ja ihaili häntä "suurenmoisena olentona".

Lady Selinaa pistelytti, että yhteiskunnallisessa asemassa häntä koko joukon alempana oleva henkilö oli puhutellut häntä epäkunnioittavasti. Hän oikaisihe suoraksi.

"Mikäli minä äsken käsitin puhettanne", sanoi hän jäykästi, "myönsitte itse, että olitte oppinut järkevämmin arvostelemaan rikkautta, köyhien keskuudessa eläessänne".

Huoneen perältä kuuluva liikahdus sai puhujan äkkiä kääntämään päätänsä. Hän huomasi ovella seisovan parin, näytti hämmästyneeltä ja hymähti sitten.

"Kas, herra Raeburn! missä te olitte kätkössä tämän jännittävän keskustelun aikana? Itse asiassa -- hyvin lohdullista meille Länsi-Lontoon asukkaille -- vai mitä?"

Hän iski läpitunkevan katseen Marcellaan. Lady Ermyntrude ja Raeburn astuivat peremmälle.

"Minä pyysin häntä olemaan alallaan", sanoi Ermyntrude hiukan nolona; "olisi ollut sääli keskeyttää".

"Olisi niinkin!" virkkoi lady Selina painokkaasti. "Hyvästi, lady Winterbourne kulta, hyvästi neiti Boyce! Te olette täydellä todella rauhoittanut minua! Tottakai minäkin säälin köyhiä, mutta hyvin viihdyttävää on kuulla henkilöltä, joka on niin perehtynyt heidän oloihinsa kuin te, ettei -- kun kaikki ympäri käy -- olekaan mikään rikos omistaa hiukan maallista tavaraa."

Hän silmäili hymyillen Marcellaa -- siirsi hänestä katseensa Raeburniin ja lehahti sitten ulos huoneesta tämän saattamana.

Palatessaan saliin -- hiukan viivytellen ja empien -- Aldous lähestyi Marcellaa, joka äänettömänä seisoi akkunan, luona ja tiedusteli hänen vioittuneen kätensä tilaa. Hän lausui mielipahansa sen johdosta, että se oli vielä siteessä. Hänen äänensä kuulosti hieman jyrkältä. Lady Winterbourne yksin näki hermostuneen räpähdyksen puhujan silmissä.

"Oh! kiitos vaan", sanoi Marcella kylmästi, "ensi viikolla minä jo pääsen takaisin työhöni".

Hän kumartui kirjaansa ottamaan.

"Anteeksi, mutta minun täytyy vielä kirjoittaa muutamia kirjeitä", sanoi hän vastaukseksi lady Winterbournen levottomaan katseeseen.

Ja hän poistui huoneesta. Betty ja lady Ermyntrude lähtivät niinikään päällysvaatteitaan riisumaan.

"Aldous!" virkkoi lady Winterbourne ojentaen hänelle kätensä.

Raeburn tarttui siihen, katsahti vanhan ystävänsä huolestuneihin, kiihtyneihin kasvoihin ja päästi sitten hänen kätensä.

"Eikö ole surkeata nähdä hänen noin ypö yksinään kamppailevan elossaan -- omia ajatuksiansa vastaan? Eikö se ole surkeata?"

"On kyllä", vastasi Aldous. Sitten hetken vaiettuaan: "_Miksei_ hän lähde kotiinsa? Rouva Boyce on kerrassaan käsittämätön äiti."