Part 45

"Aah! te luette, mitä minä kirjoitan!" huudahti Wharton samassa taas hyvätuulisena. "Niin oli -- sillä minä alotin sotaretken. Kuten tietysti tiedätte, on Craven lähtenyt työpaikalle ja lakko alkaa ensi viikolla. Pian työnnämme kaksi tykistöä tuleen, toista hoitaa hän lentävänä kirjeenvaihtajana, toista minä täältä käsin. Minä todella nautin tuota kirjoitusta laatiessani!"

"Sen kyllä uskon", vastasi Marcella kuivakiskoisesti, "mutta voin vakuuttaa teille, että ainakin _yhden_ lukijan saitte siihen käsitykseen, että asiassa on toinenkin puoli. Kenties erehdyn, mutta minuun se ainakin vaikutti sen. Mistä se johtuu", huudahti hän kiivaasti, "ettei yksikään työväenlehti voi olla oikeudenmukainen vastustajaansa kohtaan?"

"Ovatko sitten muut lehdet teistä hitustakaan paremmat?" kysyi Wharton halveksuvasti.

"Eivät. Mutta mitä minä siitä välitän! Mehän me juuri puhumme oikeudesta, keskinäisestä arvonannosta ja myötätunnosta, ja sittenkin me mustaamme kaikkia ihmisiä, jotka eivät hyväksy aatteitamme -- se on, kokonaisia luokkia kansalaisiamme. Eikä meidän vihamme enää puhkea avonaisena, rehellisenä ja tuimana kuten vanhaan hyvään aikaan! ei, nyt turvaudutaan uuteen menettelytapaan, panettelun ja häpäisemisen aseisiin. Aina me tiedämme kaikki niin paljon paremmin kuin vastustajamme, -- tuskin viitsimme heihin suuttua. Meidän käy vaan 'sääliksi' -- 'me olemme pakotetut rankaisemaan' kuten lapsuudenaikain häijy opettajatar!"

Wharton punastui tahtomattaankin.

"Sulimmat kiitokset!" sanoi hän. "Vieläkö jotain muuta? Otan mieluimmin kaikki torat yhdellä haavaa."

Marcella katseli häneen hievahtamatta.

"Miksikä kirjoititte tai otitte julaistavaksi tuon kirjoituksen Länsi-Brookshiren tilanomistajista kaksi päivää sitten?"

Wharton säpsähti.

"Mitä! eikö se ollut totta?"

"Ei!" vastasi Marcella koukistaen halveksuvasti huuliaan; "ja kyllä tekin tiedätte, ettei se ollut totta."

"Sekö Raeburneista? Totta tosiaan, mikäli minä olen käsittänyt", virkkoi Wharton pitkään, "olitte te itse samaa mieltä joku aika sitten."

Nyt Marcella jäi sanattomaksi. Hän kumartui sillan kaidepuun yli ja nostaen maasta kivisirpaleen hän viskasi sen veteen. Wharton näki hänen kätensä vapisevan.

"Kuulkaapa", sanoi hän nojautuen hänkin kaidepuiden yli, niin että hänen äänensä kuului aivan Marcellan korvan juuressa. "Aiotteko aina vaan olla noin riitaisa minulle? Ettekö tiedä, ettei maailmassa ole ketään, jota tahtoisin miellyttää enemmän kuin teitä?"

Marcella oli vaiti.

"Palatkaamme puheeseeni", sanoi Wharton nauraen, "ettehän luule tekään, että uskon lakiehdotukseni toteuttamisen mahdolliseksi?"

"En tiedä", sanoi Marcella harmistuneena ja alkoi uudelleen poimia kiviä muurista. "Siltä minusta kuulosti."

"Se on minun lahjani -- _mon petit carillon_, kuten Renan sanoisi. Mutta kuvailetteko, että minusta on mieluista, kun te tai muut tulette minulle sanomaan, ettei tuollaisen lakiehdotuksen aika ole vielä tullut? Selvähän se on, ettei sitä vielä saada perille."

"Miksikä sitten pidätte tuollaisia mahtipontisia puheita, jotka huikaisevat ystäviänne ja vievät alihuoneen harhaan?"

Wharton näki mielihyväkseen tutut myrskynenteet -- välkkeen silmissä, helottavan punan poskilla. Marcella ei ollut koskaan niin kaunis kuin vihassa.

"Koska meidän täytyy kehittää voimiamme, arvoisa neiti. Höyry on pidettävä voimassa -- se on annettu minun tehtäväkseni. Kahdeksantuntista laillista työpäivää kaikissa eri ammattihaaroissa emme saa aikaan -- mutta agiteeraamalla tämän houkutteleva unikuvan hyväksi, pauhaamalla ja toitottamalla saamme hankituksi monta seikkaa, joita me todella kaipaamme. Rohkaiskaa ystäviänne ja säikyttäkää vihollisianne -- muuta keinoa ei ole olemassa politiikassa, jos tahtoo tulla huomatuksi. Älkää huoliko katsella minuun, ikäänkuin haluaisitte ruveta minua syyttelemään -- sillä silloin minun täytyy korvata samalla mitalla. Minä yhä vielä omalla tavallani taistelen aatteitteni puolesta, te, huomaan minä, olette jo niistä luopunut!"

Mutta tällä kertaa hän ampui yli maalin. Marcella purskahti matalaan, hilpeään nauruun, joka pani nuoren parlamentinjäsenen aivan hämille.

"Te ivaatte minua?" sanoi hän nopeasti -- "katsotte varmaankin, että olen vilpillinen ja tunnoton? -- Kas vaan! Mutta te ette ole oikeutettu ivaamaan minua. Viime vuonna lupasitte lupaamistanne palkintoa minulle. Nyt on maksuaika tullut -- nyt minä sen vaadin."

Hän puhui matalalla, selvällä äänellä melkein Marcellan korvaan, ja hänen sanansa vaikuttivat melkein magneettisesti. Muistojensa valtaamana, mutta samassa sotien niitä vastaan -- nuori tyttö käänsi kasvonsa verkalleen häneen. Jos Marcella tällä hetkellä olisi seuralaisensa kasvoissa äkännyt pienintäkään viittausta siihen kohtaukseen, jota hän kammosi muistella, niin olisi Wharton siinä silmänräpäyksessä kadottanut valtansa häneen. Mutta hän käyttäytyi moitteettoman hienosti. Marcellan tutkivaa silmää kohtasi vain arvokas ja ystävällinen katse, joka yhdessä välähdyksessä johti hänen mieleensä kaikki, mitä he yhdessä olivat jakaneet ja kokeneet, ja muistutti niitä traagillisia hetkiä, joilla hän arveli sovittaneensa tuon halpamaisen teon.

Wharton näki hänen kasvojensa vavahtavan. Sitten Marcella sanoi ylpeästi:

"Lupasin olla kiitollinen. Niinpä olenkin."

"Ei! ei!" väitti Wharton samalla matalalla äänellä. "Te lupasitte minulle ystävän. Missä hän on?"

Marcella ei vastannut. Hänen käsivartensa riippuivat hervottomina veden yläpuolella, ja silmät tähystivät kohden autereista taivasta, jota vastaan kuvastuivat St. Thomasin sairashuoneen jykeät ääriviivat ja lukemattomien lamppujen tuikkivat valot. Mutta lopulta Whartonin katse pakotti hänet kääntymään. Nuori tilanomistaja näki hänen silmissään puolittain vihamielisen, puolittain liikutetun katseen ja kiirehti puhumaan, ennenkuin Marcella sai mitään sanotuksi.

"Miksikä hautaannutte tänne Lontooseen sairasten ja köyhäin pariin?" sanoi hän kuivasti. "Ei se elämä ole teitä varten; se ei lainkaan sovellu teille."

"Kylläpä te koettelette ystävienne kärsivällisyyttä!" huudahti Marcella, jonka poskille jälleen nousi kuuma hehku. "Mikä oikeuttaa teitä tuollaisia huomautuksia tekemään?"

"Minä tunnen teidät ja tunnen myös teidän harrastuksenne. Te ette voi niitä edistää tuossa toimessa. Ei sairaanhoito ole teitä varten; teitä tarvitaan omassa säätyluokassanne -- vertaistenne parissa -- niiden ihmisten keskuudessa, jotka Englannin kohtaloa johtavat ja muodostavat. Tuohan on sulaa hullutusta! te vain näyttelette!"

Marcella teki pienen ilkkuvan kumarruksen.

"Kiitos vaan. Teen hiukan rehellistä työtä ensi kerran eläessäni."

Wharton nauroi. Marcella ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän tosissaan vai teeskentelikö hän.

"Yhdessä kohden olette vallan entisellänne -- te ette koskaan anna myöten! Olkaapa nyt vaihteen vuoksi hiukan nöyrä tänä iltana. Kas tuossa, herra Lane jo kutsuu meitä?"

Ja siinä seisoikin herra Lane, etäällä huitoen käsivarrellaan ilmaa.

"Tunnetteko lady Selina Farrellin?" kysyi Wharton, kun he joutuun astuivat toisten luo.

"En; kuka hän on?"

Wharton nauroi.

"Kaitselmus tekisi viisaasti, jos antaisi lady Selinan kerran viikossa kuulla tämän kysymyksen -- teidän äänellänne! No niin, hän on personallisuus -- lordi Alresfordin tytär -- naimaton -- rikas -- pitää 'salonkia', tai luulee pitävänsä -- johtaa monen ihmisen elämää ja kohtaloa -- tai luulee johtavansa -- mikä itse asiassa onkin samaa lady Selinalle. Hän haluaa hartaasti tutustua teihin. Luuletteko voivanne olla ystävällinen hänelle. Siinä hän on -- sallittehan minun esittää? Hän kuuluu päivällisseuraamme."

Samassa Marcella esitettiin pitkälle, valkoveriselle naiselle, jonka päätä koristi hyvin kuosikas musta, punanauhanen hattu ja joka suosiollisesti ojensi hänelle kätensä.

"Olen kuullut niin paljon teistä puhuttavan!" sanoi lady Selina heidän yhdessä astuessaan käytävää pitkin ruokasaliin. "Kuinka suurenmoista, että olette ruvennut sairaanhoitajattareksi."

Marcella naurahti jotenkin väkinäisesti.

"Mitä vielä", sanoi hän, "meitä on vaikka kuinka monta."?

"Niin kyllä, mutta tehän puuhaatte niin paljon muuta. Herra Wharton on kertonut teistä -- niin mieltäkiinnittävää."

Marcella ei vastannut mitään. Lady Selina mietti mielessään, että hän oli hyvin kaunis, mutta aika kömpelö nuori nainen. Yhtäkaikki, ken Aldous Raeburnin ja kolmekymmentätuhatta puntaa vuodessa on työntänyt luotaan, ei ole tavallisten ihmisten joukkoon luettava, olipa hän kömpelö tai ei.

"Tunnetteko täällä monta päivällisvieraistamme?" kysyi lady Selina makeimmalla äänellään. "Kaiketi tunnette. Olettehan niin hyvä ystävä herra Whartonin kanssa."

"Hän asui meillä viime vuonna", vastasi Marcella lyhyesti. "En, en tunne ketään."

"Sitten kai saan mainita heidän nimensä. Teistä tuntuu paljon hauskemmalta, jos tiedätte keitä he ovat. Eikö totta?"

Ja tuo ylhäinen lady luetteli hät'hätää vierasten nimet. Marcellasta tuntui, että enimmät heistä olivat perin hienoa tai perin vaikutusvaltaista väkeä, useista hän muisteli hämärästi kuulleensa neiti Raeburnin juttelevan viime vuonna. Sitäpaitsi oli seuraan liittynyt kaksi vanhoillista ministeriä ja pari kolme etevää parlamentinedustajaa. Marcellaa tuo kaikki ihmetytti.

Marcellan oikealla puolella istui toinen ministereistä, vasemmalla toisen nuori, kaunis yksityissihteeri. Rakastettavia vieruskumppaneita he olivat kumpikin ja hyvin huomaavaisia tuntematonta kaunotarta kohtaan. Ministeri, joka oli lordi Maxwellin läheinen tuttu, tahtoi päästä selville siitä, oliko tämä neiti Boyce Aldousin entinen morsian. Uteliaisuutensa kannustamana hän pani liikkeelle parhaat voimansa, että saisi Marcellan puhumaan.

Mutta nuori tyttö kuunteli häntä vain puolella korvalla, hän ei voinut olla yhtenään kiinnittämättä huomiotansa isäntäänsä ja tämän pöytätovereihin. Oikealla hänestä istui lady Selina, vasemmalla ministerin nuori, ihastuttava vaimo. Pöydän yläpäässä rouva Lane ponnistelihe suonenvedontapaisesti pitääksensä keskustelua vireillä lordi Alresfordin kanssa, joka, vaikka olikin vanhuuttaan jo puoleksi höperö, esiintyi vielä niin mahdikkaasti ja varmasti, kuin otaksuisi pääsevänsä pääministeriksi minä hetkenä hyvänsä. Mutta pöytäkeskustelu olikin pääasiallisesti yleinen -- hilpeätä, huoletonta juttelua ja juoruamista milloin parlamenttimaailmasta, milloin seuraelämästä tai urheilualalta. Kaiken aikaa pallo lensi tottuneesta kädestä toiseen.

Ja Marcella yhä ihmettelemistään ihmetteli nähdessään, niitä osaa Wharton tässä seurassa näytteli. Toisinaan hän tuokioksi ummisti silmänsä loihtiakseen eteensä sen saman kuvan, minkä hänen tyttömäinen mielikuvituksensa oli Mellorissa luonut Whartonista. Missä oli nyt se yksinäinen, eriskummainen olento, jolle ylimykset kiukustuneina olivat kääntäneet selkänsä, koska hän oli ruvennut köyhien ja sorrettujen johtajaksi? Missä puhuja, joka vielä tunti sitten oli pitänyt hänet sellaisessa jännityksessä? Nyt ei Marcellan korva tavannut muuta kuin lystikkäitä juttuja Ascotin ja Newmarketin kilpailuista tai vilkasta väittelyä ylhäisen maailman viimeisistä uutuuksista. Kaikkien pöydässäolijain kanssa nuori sosialisti-edustaja näytti olevan tuttavallisissa, toverillisissa väleissä, eikä heistä yksikään tuntunut siitä pahastuvan tai sitä oudoksuvan sen enempää kuin sitäkään, että hän tässä istui täysin siemauksin nauttimassa "rikkaiden joutilaiden" ylellisyyttä ja huveja, joiden julmistunut vihollinen hänen olisi ollut oltava maailman silmissä.

Mutta jo hetken kuluttua tämä Marcellan ensimäinen vaikutelma haihtui jonkin verran. Hän alkoi oivaltaa vivahduksia, jotka ensin olivat jääneet häneltä huomaamatta, ja hänen korvansa erotti tuon ivaavan, kaksinaisen äänensävyn, joka niin usein oli nostattanut hänet vastarintaan. Hän näki, miten hänen vieressään istuvat naiset toisinaan kavahtivat taapäin, ikäänkuin olisivat leikitelleet eläimen kanssa, joka samettimaisista käpälistään äkkiarvaamatta paljastaa näköisälle repivät kynnet. Kaikki tämä pani Marcellan ymmälle, mutta osaksi se myös kiusasi ja suututti häntä. Mies, joka tällä tapaa sirotteli voimiansa, joka niin nopsasti tiesi sovitella purjeensa tuulten mukaan, ei voisi mitenkään saavuttaa sitä yhtenäisyyttä ja lujuutta, joita ilman ei yksikään kulje loistavaa tulevaisuudenrataa kohti. Hän tahtoi puhutella häntä -- moittia häntä!

"Ei auta -- nyt täytyy lähteä", sanoi Wharton viimein laskien pois lautasliinansa ja nousten ylös. "Lane, olethan sinä isäntänä sillä välin? Terassilla kohtaamme jälleen."

"Kunhan vain löytää meidät!" sanoi Marcellan naapuri. "Tällaista ahdinkoa en ole koskaan täällä nähnyt. Kumma mikä nautinto ihmisillä on ahmia päivällisensä näissä rumissa ravintolahuoneissamme."

Marcella kuljetti hymyillen katsettaan ympäri autiota huonetta, missä heidän pöytänsä oli asetettu kunniapaikkaan huoneen perälle. Hiukan etäämpänä, oven kohdalla, istui kaksi pienempää päivällisseuruetta.

"Onko täällä vielä muitakin huoneita?" kysyi hän jotain sanoakseen.

"Yksi vain", sanoi häntä vastapäätä istuva nuori herra, joka oli tullut Marcellalle esitetyksi, mutta jonka ei vielä ollut onnistunut kiinnittää hänen huomiotaan puoleensa. "Mutta sen on anastanut tänä iltana toinen suuri päivällisseura -- Raeburn on nimittäin koonnut sinne suuren seuran", kääntyi hän viattomana ministerin puoleen. "Se on harvinainen tapaus."

Ministeri vilkaisi nopeasti seuralaiseensa. Mutta tämä oli kääntynyt lady Selinaan, vastatakseen erääseen kysymykseen ja jutteli edelleen hänen kanssaan, kunnes noustiin pöydästä.

Kun väkijoukko taas tulvi ruokasalista terassille vievälle käytävälle, riensi Marcella kiireimmiten rouva Lanen luo.

"Minä luulen", virkkoi hän -- "minä pelkään, että neiti Cravenin ja minun täytyy lähteä. Eiköhän herra Lane -- eiköhän hän tahtoisi johtaa meitä pois täältä -- kyllä me sitten saamme ajurin."

Hänen hätäinen, rukoileva katseensa hämmästytti rouva Lanea. Mutta takaapäin puuttui väliin herra Lanen ystävällinen, raikuva ääni:

"Ei, hyvä neiti Boyce! -- sitä emme totta tosiaan voi suvaita -- ei, ei -- jääkää edes puoleksi tunniksi -- meidän täytyy vielä juoda kahvia ja ihailla kuutamossa terassia ja virtaa! Ja jollette tahdo palata istuntosaliin äänestystä kuulemaan, hankimme sitten ajurin teille. Katsokaa toki kuuta! -- ja vettä" -- he olivat joutuneet suurelle terassille antavalle ovelle, -- "eivätkö ne houkuttele teitä jäämään?"

Tuskissaan Marcella katsahti taakseen. _Missä_ oli Edith? Tuolla kaukana toisessa päässä! -- nähtävästi hyvin tyytyväisenä kahden tai kolmen hauskan seuralaisen ympäröimänä. Hän oli kerrassaan avuton. Ihmisvirta tempasi hänet mukanaan juttelevan herra Lanen kanssa kuutamoiselle terassille, ja hän silmäili ympärilleen kauhun ja tuskan vallassa, jota hän tuskin saattoi salata.

"Tulkaa katsomaan vettä", sanoi hän herra Lanelle, "ettekö tekin ole sitä mieltä, että on hauskempi seisoa yhdessä kohti."

Herra Lane arveli, että hän oli väsynyt, ja talutti häntä kohteliaasti istuvien ja kävelevien ryhmien välitse, kunnes he pääsivät sillan kaidepuille, jonne jäivät seisomaan. Marcella koetti puhella ja ihailla kuutamoista näköalaa, mutta itse asiassa hän kaiken aikaa sykkäilevin sydämin piti varalla, kuuluisiko läheisyydessä ääniä tai askeleita, joita hän pelkäsi. Että vielä lady Winterbournenkin piti tänne osua! Kuinka kiusallista! Viimeksi tänä aamuna hänelle oli saapunut Melloriin osoitettu kirje vanhalta ystävältään, joka oli hyvin harras saamaan kuulumisia hänestä ja tietämään hänen osoitettansa.

"No, mitä piditte tämäniltaisesta puheesta -- Whartonin puheesta?" kysyi herra Lane, hyvätuulinen parlamentinjäsen, jolle oli maallista hyvää suotu enemmän kuin aatteita. "Se oli loistava, eikö ollut? -- puheena arvostellen. Sentapaiset puheet ovat minusta jonkinlaisia varmuusventtiilejä. Antaa niitä vain tulla enemmänkin tuollaisia mielipiteitä! Hyvää se vain tekee, että niistä väitellään. Sen minä teille sanon, neiti Boyce, että alihuone on paras paikka, missä näitä lahjakkaita nuoria miehiä voi kesyttää! -- Ensin heidän täytyy saada pauhata -- ja kotvan kuluttua heistä on tullut kelpo väkeä. Kas -- kuka siellä? -- no sehän on lady Winterbourne! mikä odottamaton yllätys."

Ja arvoisa parlamentinjäsen pudisti sydämellisesti kättä muhkean, mustapukuisen naisen kanssa, jonka komealle, valkoiselle tukalle kuutamo kimalteli.

"_Marcella_!" huusi naisen ääni.

Niin -- siinä _hän_ oli! juuri lady Winterbournen takana. Yhä yltyvässä hämärässä hän oli seuralaisineen huomaamatta lähestynyt niitä kahta henkilöä, jotka kaidepuihin nojautuneina seisoivat juttelemassa.

Marcella irtaantui kiireesti lady Winterbournen syleilystä, empi silmänräpäyksen ja kurotti sitten kätensä Aldous Raeburnille. Hän oli selin valoon, eikä Marcella niinmuodoin voinut nähdä hänen kasvojansa pimeässä. Unohtumattomasti painui Marcellan muistiin hänen edessään oleva kuva -- jykevä, tumma rakennus satumaisessa valaistuksessa kimaltelevine goottilaisine akkunoineen -- joen sinervä juova, jonka pinnalla levottomat valonsäteet heijastuivat -- ohi kiitävä höyrylaiva kirkkaasti valaistune kajuuttineen -- ja tuossa hänen edessään tuo tuttu, tumma hahmo.

Heidän katseensa sattuivat yhteen. Mutisiko Aldous jotain tervehdykseksi? Marcella ei sitä tiennyt, niin hän oli kiihtynyt ja onneton. Hän takertui paikalla kiinni lady Winterbourneen, sillä hän aavisti, että hänen vanhan ystävänsä mieli oli melkein yhtä kuohuksissa kuin hänen omansa.

"Oh! tulkaa pois -- tulkaa minun kanssani pois! -- Tahtoisin puhua kanssanne!" änkytti hän hätäisesti ja veti lady Winterbournen mukaansa.

Lady Winterbourne totteli häntä hämmentyneenä, ja he poistuivat terassille.

"Voi lapsi kulta, lapsi kulta!" huudahti vanha rouva -- "kuinka omituista, että tapasimme _teidät_ täällä! Se on niin käsittämätöntä, niin kauheata! Ei! -- sitä en tarkoita. -- Täytyyhän teidän tietysti joskus joutua yhteen -- mutta eilen vielä hän kertoi minulle, ettei hän ole teitä tavannut sen jälkeen kuin -- ja siksipä minä niin hätäännyin. Kylläpä olin hupsu äsken. Kas niin -- jääkää tänne hetkiseksi ja kertokaa jotain itsestänne."

Ja uudelleen he pysähtyivät joen partaalle. Nuori tyttö vilkaisi hermostuneesti ympärilleen ikäänkuin peikkojen ahdistamana. Lady Winterbourne rauhoittui, ja Marcella huomasi taas hänen piirteissään ja katsannossaan tuon omituisen sekoituksen ankaraa traagillisuutta ja vienoa, ujoa pehmeyttä, joka ennen vanhaan oli niin usein pistänyt hänen silmäänsä. Marcella hyväili häntä hellästi, melkein kuin omaa äitiänsä, ja suuteli hänen valkeata, rypistynyttä kättänsä pimeässä kenenkään huomaamatta.

"_Niin_ hauskaa taas tavata teitä", sanoi hän kiihkeästi, "niin hauskaa!"

Lady Winterbourne oli hämmästynyt ja liikutettu.

"Miksi ette ole kirjoittanut minulle riviäkään, paha lapsi! Tuskin olen mitään saanut kuulla teistä -- eikä äidiltännekään saanut koskaan mitään tietää. Milloin tulette minua tapaamaan -- vai tulenko minä teidän luoksenne? En voi viipyä täällä nyt; tyttäreni Ermyntrude Welwyn pitää kiirettä, sillä hänen on mentävä tanssiaisiin tänä iltana erään nuoren tytön kanssa. Olipa se _omituista_", päivitteli hän uudelleen, "olipa se omituista, että te ja hän satuitte tapaamaan toisenne juuri tänä iltana! Hän lähtee huomenna Italiaan lordi Maxwellin kanssa, näettekös!"

"Sen kuulin", sanoi Marcella levollisemmalla äänellä. "Tuletteko ensi viikolla teelle minun luokseni? -- Minä kirjoitan vielä tarkemmin milloin. -- Nyt meidän täytyy lähteä -- missä mahtaa ystävättäreni olla?"

Ahdistunein mielin hän tähysteli terassille.

"Minä vien teidät joka tapauksessa takaisin Lanein luo", sanoi lady Winterbourne, "vai yhdyttekö meihin?"

"Ei! ei! viekää minut takaisin Lanein luo."

"Äiti, tuletko nyt?" kuului etäältä naisen ääni. Samassa suhahti lady Winterbournen luo kevyt ja siro pikku olento ja ruikuttava tytönääni kuului sanovan:

"Lady Winterbourne kulta, kestää niin kauhean kauan, ennenkuin joudun puetuksi ja kammatuksi. Minä suutun kamarineitsyeeni ja silloin tulen oikein noita-akan näköiseksi. Ermyntrude saa hävetä, että otti minut mukaansa. Tulkaa nyt!"

"Älähän itke, Betty. Et pääse yhtään mukaan, jos itket", nauroi lady Ermyntrude. "Äiti, onko tämä neiti Boyce -- sinun neiti Boycesi?"

Hän ojensi Marcellalle kätensä ja he vaihtoivat keskenään parisen sanaa. Lady Ermyntrude tarkasteli pimeässä kiinteästi ja uteliaasti solakkaa vierasta neitiä, jota hän, kumma kyllä, ei ollut vielä milloinkaan nähnyt. Marcella tuskin kuuli mitä hän sanoi. Hänen huomionsa oli kääntynyt lady Winterbournen käsivarressa riippuvaan hentoon tyttöseen, "Betyn" kauniisiin, lempeihin silmiin -- jotka vakavasti ja ujosti häntä tähystelivät -- otsaa peittävään, vaaleaan kutripilveen, pitkään, suippoon leukaan, ihastuttaviin pikku kasvoihin.

"Eipä näy _teistä_ olevan mitään apua!" sanoi Betty viimein traagillisella äänellä. "Kai minun poloisen on yksin kotiin mentävä jonkun poliisimiehen turvissa. Herra Raeburn!"

Aldous, joka seisoi toisessa ryhmässä heidän takanaan, erkani seurastaan ja lähestyi verkalleen.

"Herra Raeburn! Ermyntrude ja lady Winterbourne aikovat viettää yönsä täällä, ellette aio heitä estää. Hankkikaapa toki minulle joku ajuri!"

Samassa Marcella keksi Edithin, joka parin parlamentinjäsenen kanssa astuskeli heitä kohti huolettomasti ja hilpeästi jutellen.

"Oh! tuossahan hän onkin -- tuossa tulee ystäväni!" huudahti Marcella helpottuneesti. "Hyvästi -- hyvästi!"

Hän kiirehti tiehensä, mutta huomasi samassa, että Aldous Raeburn seisoi silmänräpäyksen ajan yksikseen. Vimmastunut Betty oli harpannut hänen luotaan ahdistamaan jotain toista seurasta eksynyttä.

Silmänräpäyksessä Marcella totteli sisäistä tunnesysäystä, jota hän ei voinut vastustaa, vaikka tiesi uteliaiden katseiden seuraavan itseään. Hän astui Raeburnin luo.

"Miten on lordi Maxwellin laita?" kysyi hän kiireisellä ja vapisevalla äänellä. "Olen niin pahoillani siitä, että hän on sairas -- en ollut ensinkään kuullut -- minä -- --"

Hän ei rohjennut katsoa ylös. Aldous Raeburnin äänikö se oli, joka vastasi?

"Kiitos. Olemme olleet hyvin levottomat hänen tähtensä; mutta nyt lääkärit jo antavat parempaa toivoa. Huomenna viemme hänet etelään."

"Marcella! viimeinkin!" huudahti Edith Craven, käyden kiinni ystäväänsä. "Ettäkö minä muka olen seuranpettäjä? Lorua; sinähän se minusta hävisit. Mutta tuossahan herra Wharton jo tulee takaisin. Nyt minun täytyy mennä -- tule jättämään hyvästi -- kaikki puuhaavat jo lähtöä."

Aldous Raeburn nosti hattuansa. Marcella tunsi itsensä nöyryytetyksi, tuska -- katkera harmi valtasi hänet. Tuo vieras, kylmä ääni! nuo tylyt, väkinäiset sanat! -- Katuvana Marcella oli yhtä hillitön kuin hätyyttävänäkin -- ja nyt hän kiihkeästi sovintoa ikävöiden oli lähestynyt Aldousia -- toivoen jotenkuten voivansa saada hänet tuntemaan, että hän oli "kovasti pahoillaan", kuten hänen lapsena oli tapana sanoa. Aldous oli kyllä oikein hänet ymmärtänyt, siitä ei epäilystäkään. Hän paremmin kuin kukaan muu tiesi, miten peruuttamattomasti heidän välinsä oli purkautunut. Mutta kun elämässä sitten viisastuu, kuten Marcella on tehnyt, kun lopulta huomaa katkerasti loukanneensa, kenties vahingoittaneensakin toista ihmisolentoa, eikö silloin ole lupa katkoa muotojen sitovat kahleet, astua tuon ihmisen luo ja avomielisesti myöntää olleensa väärässä? Eikö ole oikeutta koettaa tällä keinoin saavuttaa sisäistä sovintoa ja omantunnon rauhaa?