Part 43

"Minä olen hänen äitinsä, neiti! Kuulin, että neiti tuli tänne, ja niin minäkin läksin tänne, että saisin puhua neidin kanssa. Voi Herra siunatkoon sentään, mikä työ meillä oli, hänen miehellään ja minulla, ennenkuin saimme hänet kotiin eilisiltana. Eräs naapurini tuli minun luokseni ja sanoi: 'rouva Lucas, siellä teidän tyttärenne istuu kapakassa juomassa, menkäähän toki noutamaan hänet sieltä pois, sillä hänellä on matkassa paljon rahaa ja hän tarjoilee koko joukolle, minkä ennättää!' Ja niin Charlie -- se on hänen miehensä -- ja minä raahaamme hänet väkisin sieltä pois. Ja eilisillasta asti hän on istua nököttänyt siinä tuolissa eikä ole virkkanut yhtä luotua sanaa. Ei ainakaan minulle eikä lapsille. Luulen, että he riitelivät tänä aamuna Charlien kanssa. Mutta minulle hän ei siitä mitään kerro. Siinä hän vain istuu -- ihan on sydän minulta pakahtuu" -- nainen vei esiliinan silmilleen ja alkoi nyyhkiä. "Hän ei ole ruuanpalasta maistanut tänä päivänä, ja minä en uskalla jättää taloa silmistäni -- minä asun aivan lähellä, neiti -- kun niin pelkään, että hän käy käsiksi itseensä."

"Onko hän kauankin ollut tuollainen?" kysyi Marcella sulkien varovaisesti oven takanaan.

"Jo neljätoista kuukautta", kuului toivoton vastaus. "Eikä sitä tiedä, miten se niin on käynyt. Hän oli niin siivo ja sievä tyttö naimisiin mennessään -- ja Charlie oli niin rehti mies. Ja minä olen tehnyt, mitä olen voinut. Minä olen hänelle kauniisti puhunut, minä olen nuhdellut, minä olen piilottanut häneltä hatun ja ottanut pois rahat hänen taskuistaan. Ja eikös hän vaan seitsemän viikkoa ollutkin ihmisiksi -- eilisiltaan asti. Voi laupias Luoja! mihin he tässä joutuvat -- he ja lapsi raukat!"

Kyyneleet tulvivat äidin kurttuisille poskille.

"Jättäkää hänet vielä hetkeksi minun hoitooni", sanoi Marcella lempeästi; "mutta tulkaa takaisin puolen tunnin kuluttua ja älkää jättäkö häntä yksin."

Vaimo nyökähytti päätänsä ja läksi tiehensä.

Marcellan palatessa huoneeseen rouva Vincent kääntyi äkisti häneen ja avasi ensimäisen kerran suunsa:

"Äitini kanssako te puhuitte?"

"Niin", vastasi Marcella rauhallisesti, nostaen kattilan tulelta. "Nyt on teidän nautittava kuppi teetä, rouva Vincent. Juottehan, jos minä valmistan teille?"

Poloinen ei puhunut mitään, mutta hän seurasi Marcellan liikkeitä raukein katsein. Kun Marcella viimein polvistui hänen viereensä tarjoten hänelle teetä ja voileipää, päästi hän äkkiä kovan parahduksen. Marcella asetti kiireesti tarjottimen lattialle peläten, että hän paiskaisi sen nurin hänen kädestään.

"Hän löi minua tänä aamuna! -- Charlie löi minua -- ensimäisen kerran seitsemän vuoden kuluessa. Katsokaa!"

Hän käänsi ylös hihansa, ja valkealla, hennolla käsivarrella näkyi iso mustelma. Sitä katsellessa hänen silmiinsä kuohahti kuumia kyyneleitä, hänen huulensa vavahtivat ja kasvot vääntyivät tuskasta. Mutta Marcellaa ihmetytti, että hänen viehkeä somuutensa ja koko olemuksessa ilmaantuva hienostus oli tässäkin alennustilassa silmäänpistävä. Tämäkö nainen juomassa ja räyhäämässä kapakassa yöaikaan! -- väkisin kotiinsa viety!

Marcella rauhoitteli häntä niin hyvin kuin pystyi, mutta kun poloinen oli nauttinut ruokaa ja ruumiillisesti hiukan virkistynyt, puhkesi hänessä valloilleen sellainen epätoivon puuska, että Marcella kävi pelästyksestä sanattomaksi. Äänekkäästi voihkien nuori vaimo takertui kiinni häneen, itki miestänsä ja sitä pirullista himoa, joka oli saanut hänet valtaansa, -- ties mitenkä -- ehkäpä siitä, että hän pari viikkoa sairaana ollessaan oli maistellut vahvistuakseen. Hän kauhistui sitä kurjuutta, johon oli syössyt kotinsa, sitä häpeää, johon oli saattanut miehensä, joka oli erään suuren, lähellä olevan puodin hyväpalkkainen johtaja.

"Tänä aamuna meillä oli kova riita, ennenkuin hän meni työhönsä. Hän sanoi, että eilisiltana hän oli häpeään kuolla, ettei hän voi kestää tätä kauemmin, että hän korjaa lapset pois minulta. Ja minä olin vielä päästäni aivan pyörällä, ja minä rupesin hävyttömäksi -- ja silloin -- hän katseli minuun kuin olisi hän ollut itse piru -- ja kiskoi minua käsivarresta -- ja _viskasi_ minut maahan -- niinkuin jauhosäkin. Eikä koskaan ennen, _ei koskaan_ hän ole minuun koskenut -- ei niin sormenpäällä. Ja tänään hän ei ole käynyt kotona koko päivään. Ehkäpä minä en milloinkaan enää saa nähdä häntä. Ja viime kerralla -- mutta silloin ei asiat olleetkaan niin huonosti kuin nyt -- hän sanoi koettavansa rakastaa minua jälleen, jos vaan teen parannuksen. Ja hän teki parastansa -- ja tein minäkin. Mutta mitä apua siitä nyt on, kenties hän ei yhtään enää palaakaan? Voi, mitä minun pitää tehdä? mitä minun pitää tehdä? Eikö _kukaan_ voi mennä häntä noutamaan? eikö _kukaan_ voi auttaa minua?"

Hän kouristi Marcellan käsivartta ja kiinnitti häneen hurjasti leimuavat silmänsä rukoilevalla katseella.

Mutta juuri tällä hetkellä, tytön oman liikutuksen kohotessa korkeimmilleen, hänet valtasi voimattomuuden tunne. Hän tunsi äkisti, ettei hän voinut tehdä mitään -- ettei hänen oma sisäinen elämänsä ollut kyllin vahva auttaakseen häntä vapauttamaan kuormasta ihmissielua, joka häneen turvasi.

Hän kauhistui kykenemättömyyttään, sanattomuuttaan. Hän yritti yhä tyynnyttää ja lohdutella, mutta sanat eivät sattuneet oikeaan -- eivät löytäneet vastinetta. Tuntui kuin olisi luja vallitus kohonnut tämän kurjan naisen ja niiden Marcellan sydämessä kuohuvain tunteiden väliin, jotka olisivat saattaneet tätä epätoivoa sulattaa, vallitus, jonka läpi hän ei voinut murtautua. Vai oliko hänen sielunsa todellakin autio ja köyhä, vaikkei hän ollut sitä ennen älynnyt?

Lopulta rouva Vincent vajosi takaisin äskeiseen sanattomaan välinpitämättömyyteensä. Äiti hiipi sisään ja alkoi vaieten puuhata lapsia vuoteeseen. Marcella puristi nuoren naisen kylmää kättä ja läksi pois pää painuksissa. Hän oli parahiksi joutunut ovelle, kun talon isäntä astui sisään. Marcellan sydän vavahti, kun hän näki nuo rehelliset, surun murtamat kasvot, ja nyt hänen sanansa sattuivat kohdalle.

"Minä olen ollut vaimonne luona, herra Vincent. Hän on sairas ja kurja ja hyvin katuvainen. Kohdelkaa häntä lempeästi!"

Mies katsahti häneen ja käänsi sitten päänsä pois.

"Jumala armahtakoon meitä!" sanoi hän, ja Marcella katosi sen enempää virkkamatta. Mutta hänen sielussaan temmelsi tuo sama hurja, outo rukouksen kaipuu, joka Hurdin kuolinhetkellä oli hänen kauhistustansa lieventänyt.

* * * * *

Teepöydässä hän oli hyvin vaitelias ja hajamielinen. Syyttäen kirjeiden ja sairaskertomusten kirjoittamista hän toivotti aikaisin Mintalle ja lapsille hyvää yötä ja sulkeutui omaan huoneeseensa.

Mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta ei tullut mitään. Hyvän aikaa hän akkunalaudan nojassa tähysteli kohden taivasta, missä tähdet hiljakseen syttyivät kesävalon tiehensä häipyessä, ja tuo ääretön Lontoo hänen edessään, yksin sen kaljut muuritkin, sen katot ja uuninpiiput häämöttivät iltahämärässä eriskummaisen, haikean kauniina. Ja sitten hän solui lattialle, painoi päänsä tuolia vasten -- hänen myrskyisän lapsuutensa aikainen asento -- ja itki niin hurjan kiihkeästi, kuin hän ei vuosikausiin ollut itkenyt. Hän ajatteli rouva Jervisiä -- pyhimystä -- joka oli niin lähellä kuolemaa ja niin hartaasti luotti jumalalliseen armoon; sitten sitä viheliäistä syntistä, jonka luona hän vast'ikään oli ollut ja jonka sieluntuskia hän ei ollut pystynyt vaientamaan. Ja nämä molemmat kokemukset olivat osaltaan lujittaneet sitä kiusallista halveksumista, jota hän nyt tunsi itseänsä kohtaan.

Mikä häneen olikaan mennyt? Viime viikkojen kuluessa hänessä oli ollut ikäänkuin sisäinen kamppailu -- "synnintunto" -- kuten rouva Jervis olisi sanonut. Kun ajatukset viivähtivät hänen kiihkeän nuoruutensa eri ajoilla, silloin hän vihasi itseään. Jotain oli hänessä nurinkurista. Sanat, jotka hän oli tänään sanonut Anthony Cravenille, palasivat hänen mieleensä ja pilkkasivat häntä -- ne eivät enää kelvanneet nuhteeksi toisille, nyt ne ruoskivat häntä itseään. Aldous Raeburn, isä, äiti, köyhät -- yksitellen kukin nousi häntä vastaan -- syyttäen -- soimaten. "Mitä merkitsee rikkaus ja köyhyys?" tuntuivat ne kaikki yhdestä suusta huutavan; "mitä merkitsevät mielipiteet -- mitä vaikutusvalta, kauneus, äly? -- _luonne_ vain -- ja sydän on jonkin arvoista."

Ja luonnetta -- sydäntä saadaan yksistään uhrautumisella; ja uhrautumista ei saavuteta tiedoilla, vaan rakkaudella.

Ajatuksia ja lauselmia, jotka tähän asti olivat hänestä tuntuneet arvottomilta, liukui nyt hänen mieleensä -- painui ja syöpyi siihen. Kuten esimerkiksi tuo merkillinen sana "Armo".

Vuosi sitten se ei olisi pannut häntä mietiskelemään. Koulukasvatuksen ankaraa uskonnollisuutta oli ensin seurannut väistämätön taantumus, ja nuoruuden ripeällä varmuudella hän oli piankin päässyt selville siitä, että uskonto on aikansa elänyt ja sosialismi ja tiedot ihmissuvun ainoa tyydyttävä evankeliumi.

Mutta ei kukaan voi elää sairaalassa -- eikä köyhän kansan parissa -- eikä jakaa Edward Hallinin ja hänen sisarensa ajatuksia ja toiveita oivaltamatta, että maailmassa yhä edelleen on olemassa tuo "armo", joka "ylläpitää", että se vieläkin elää ja vaikuttaa kuten muinoin pienissä Galilean kaupungeissa, Jerusalemissa, Korinthossa. Edward Hallinille se kai ei merkinnyt samaa kuin rouva Jervisille tai niille työnpainamille papeille, jotka Marcellan piirissä työskentelivät. Mutta kaikille se oli elämän pakottavana voimana -- nöyryyttäen, täydellisentäen ja vapahtaen -- jotain, jota hän tänä iltana kadehti ja ikävöi niin intohimoisesti, että hän oli itsekin siitä ihmeissään.

Hän oli kuin malttamaton lapsi, harras moneen asiaan yhtähaavaa! Ensin hän halavoi jotain muutosta -- ei hän tiennyt mitä -- sitten Aldous Raeburnin anteeksiantoa ja ystävyyttä sitten ja pääasiallisesti juuri sitä -- itsensä unohtamisen voimaa -- _rakkauden_ voimaa.

Vaarallinen aika naisen elämässä -- toivottomuuden ja uinailujen aika!

VIII LUKU.

Wharton oli valinnut itselleen syrjäisen sopen alihuoneen kirjastossa. Tuolilla hänen vieressään virui hajanaisia paperiliuskoja, toisia oli hänellä kädessä ja polvellaan. Oli perjantai-iltapuoli; istunto oli jo alkanut parlamentissa, ja hän vilkaisi hätäisesti viimeistä kertaa puheensa muistiinpanoihin, lisäten siellä täällä sanasen tai lauseen lyijykynällään tai tuolloin tällöin avaten nidoksen parlamentin asiakirjoja, kun tahtoi saada jonkin viittaamansa kohdan tarkistetuksi.

Muuan vanha, parrakas maalaisedustaja, silmälasit nenällä, tuli samaan nurkkaan hakemaan erästä vanhaa puhetta. Hän heitti uteliaan katseen Whartoniin, jota hän tunsi vain parlamenttiajalta.

"Hermostunut, heh?" sanoi hän sovitellen silmälaseja nenälleen voidakseen paremmin tarkastaa ensin Whartonia ja sitten etsittäviä vuosilukuja.

Wharton kokoeli papereitaan.

"Eipä juuri."

"Mutta teidän yleisönne ei yhtäkaikki ole kehuttava!" virkkoi toinen poistuen kirjoineen.

Wharton tuijotti lakea kohti ja näytti vaipuneen unelmiin. Mutta uneksiva ei hänen katseensa ollut eikä hän nähnyt mitään. Ei hän puhettansa ajatellut, ei liioin äskeistä huomautusta. Marcella Boycea hän ajatteli.

Marcellan jättämä vaikutelma häneen heidän kohtaamina jälkeen oli ollut samaa laatua -- vaikka paljon elävämpi ja tuntuvampi -- kuin se, minkä nuori tyttö oli hänestä saanut. Whartonillekin häämötti heidän tuttavuutensa uudistumisesta uutta elämännautintoa. Missä olivat hänen ajatuksensa olleet kaiken aikaa? _Unohtaa_? -- tuollaista Luojan luomaa! Sehän oli sulaa hullutusta! Ei vaan sellaisia naisia, noin kauniita, henkeviä ja uljasryhtisiä, kohdata joka kadulla!

Nyt hän palavasti halusi kehittää asiaa edelleen, solmia entiselleen vanhat tuttavalliset välit -- olipa seuraus siitä vaikka mikä. Mellorissa hän ei varmaankaan ollut osannut antaa hänelle täyttä arvoa. Silloin ei neiti Boyce poissa olevana ollut koskaan kyennyt kiehtomaan hänen ajatuksiaan samalla tapaa kuin nyt tämän viimeisen tapaamisen jälkeen.

Marcellan sairaanhoito-toimi ja yksinkertainen elämä Lontoossa oli tietenkin pelkkää leikittelyä. Siitä hän on vain paljon mieltäkiinnittävämpänä ja kehittyneempänä personallisuutena ylös pullahtava. Mutta sen pitää tapahtua pian. Hallitseminen ja loistaminen on tämän tytön ammattia, samaten kuin kivien kantaminen on muurarin. Kautta pyhimysten! mitä antaisikaan lady Selina moisesta kauneudesta! Näiden molempien pitää tutustua toisiinsa. Nuori sosialisti-edustaja älysi vallan hyvin, että mies, joka saattaa Marcella Boycen Lontoon seuraelämässä tunnetuksi, tekee aimo palveluksen ei vain hänelle, vaan itselleenkin. Ja kätkössä ei neiti Boyce enää saa olla. Muut hoitakoot köyhälistön sairaita ja levittäkööt telttansa työväen rakennuksiin ja _eläkööt_ kansanvaltaisesta, sen sijasta että saarnaavat sitä. Marcellan ulkomuoto oli hänen kohtalonsa luoja. _Il ne faut pas sortir de son caractère_ (Luonteestansa ei pidä kenenkään luopua).

Hän havahtui mietteistään Bennettin lähestyessä.

Bennettin suopeat kasvot osoittivat huomattavaa närkästystä.

"Hän on itsepintainen", sanoi hän Whartonin hypähtäessä pystyyn ja tervehtiessä häntä. "Lavertelee omastatunnostaan -- ja muuta lorua. Hän näyttää järjestäneen kaikki valmiiksi, mutta toivoakseni hän ei kuitenkaan saa paljon vahinkoa aikaan."

"Paitsi itselleen", vastasi Wharton kuivan katkerasti. "Hitto vie, jätetään rauhaan koko mies!"

Bennett ja hän juttelivat vielä jonkun aikaa taktillisista kysymyksistä. Wilkins oli luonnollisesti taas esiintynyt puolueen riitapukarina -- puolueen, joka ei vielä ollut järjestynytkään, vaikka joka päivä vei sen lähemmäksi tätä päämäärää. Tämäniltaisen väittelyn tuloksista arveltiin paljon riippuvan. Whartonin esitys, joka vaati kahdeksantuntista työpäivää laillisesti vahvistettavaksi kaikille ammateille, oli nykyhetkellä polttava kysymys työväenpiireissä kautta koko maan, ja äskeiset tapahtumat olivat aiheuttaneet sen, että esityksellä nyt oli paljon suurempi merkitys ja kantavuus kuin sen ensimäisessä julkisessa käsittelyssä. Siksipä Wharton ja Bennett arvelivat kumpikin, että jos heidän tänä iltana onnistuu saada aikaan sen verran, että jotakuinkin käytännöllisiä ehdotuksia esitetään maltillisessa muodossa ja puolue ainakin ulkonaisesti esiintyy yhtenäisenä ja lujarintaisena, niin on siitä arvaamattoman suuri hyöty ei ainoastaan itse asialle, vaan myöskin työväenpuolueelle kokonaisuudessaan, sen asema parlamentissa kun on melkoisesti lujittuva siitä.

"Toivottavasti minun puhevuoroni joutuu ennen päivällistä", sanoi Bennett poismennessään. "Olisin mielelläni tunnin aikaa vapaana. Äänestykseen ei arvatenkaan päästä ennen puolta yhtätoista."

Bennettin lähdettyä Wharton seisoi kotvan aikaa kädet taskuissa hartaasti tuumivan näköisenä. Hän ei ollut vähääkään selvillä siitä, mille kannalle Bennett aikoi asettua pariin kohtaan nähden hänen esityksessään. Vaikkapa Whartonin tuttavuus tuon pikku miehen kanssa oli pitkäaikainen, oli hän harvoin oikein vapaa hänen seurassaan. Bennett oli merkillisen salamyhkäinen. Wharton oli jotakuinkin varma siitä, mihin hän aikoi käyttää vapaatuntinsa. Erään kuuluisan metodistisaarnaajan piti tänä iltana puhua parlamenttitalon lähiseutuvilla. Kadut olivat täynnä ilmoituksia.

No niin! seuratkoon itsekukin mielihalujansa.

Hän katsoi kelloaan. "Joko niin myöhä!" huudahti hän. Vilauksessa hän jo oli käytävällä ja juoksi joustavin, poikamaisin askelin portaita ylös kohti naisten lehteriä.

Ryhdikäs ovenvartia tervehti häntä huomattavan kohteliaasti. Wharton oli yleensä palveluskunnan suosikki.

"Molemmat neidit ovat jo tulleet, sir. Heillä on etupaikat -- ei vielä ole tungosta sir -- mutta kyllä pian tulee."

Wharton veti lehterin verhon syrjään ja kurkisti sisään. Aivan oikein! -- siinä se oli tuo tumma pää uteliaasti eteenpäin kumartuneena, melkein kiinni siinä ristikossa, joka edessä ympäröi sitä häkkiä, johon alihuone pistää naiskuulijansa.

Hän katsahti hätkähtäen ylös kuullessaan Whartonin äänen korvansa juuressa.

"No, nyt saamme kuulla kuka kukin on. Miksi emme näe puhemiestä? -- ja missä on hallituksen paikka? -- Oh, nyt näen. Ja kuka se on tuo, joka nyt puhuu?"

"Kas, ja minä kun luulin, että teillä olisi kaikki selvillä", sanoi Wharton ja pujahti istumaan tyhjälle tuolille heidän viereensä, tervehdittyään neiti Cravenia. "Kuinka minä rohkenen ruveta opettamaan entisen puhemiehen jälkeläistä?"

"Kaikki tuntuu todellakin niin tutulta, kuin jos itse kuuluisin tänne", sanoi Marcella maltittomasti; "mutta siitä huolimatta en tunne ketään ulkonäöltä. Missä istuu herra Gladstone? Vai tuossako? Edith, Edith, katsohan! -- hän on juuri tullut sisään! Oh, älähän ole niin mahtava, vaikka olet ennenkin täällä ollut -- etpä kumminkaan tunne puoliakaan näistä ihmisistä!"

Ääni oli hilpeä ja vallaton kuin lapsen.

"Syystä että olen likinäköinen", virkkoi Edith Craven tyynesti; "mutta ei sinun silti tarvitse näyttää minulle herra Gladstonea."

"Oh, hyvänen aika, hyvänen aika! -- olkaapa nyt hiljaan! Herra Wharton, missä ovat irlantilaiset? Voi kuinka hauskaa, jos tänä iltana syntyisi tuollainen Irlanninkysymys-kahakka. Entä missä te itse istutte? -- Vai tuossa -- ja siinä on herra Bennett -- ja tuo mustapintainen mies tuossa on herra Wilkins, jonka näin Hallinilla -- hän ei ole ystäviänne, vai mitä?" Marcella nojautui tuolinsa selkänojaan ja tarkkasi Whartonia tutkivasti.

"Kuka? Wilkins? Sitä voitte kysyä minulta myöhemmin illalla!" sanoi Wharton murtaen ylenkatseellisesti suutaan; "kyllä hän tänä iltana koettaa parastansa tehdäkseen itsensä ja meidät naurunalaisiksi -- saadaanhan nähdä! Muuten varsin rakastettavaa teiltä toivoa meille Irlanninkahakkaa! -- jos ei minulta tänä iltana luonnistu, on asia hukassa."

"No sitten peruutan tietysti sanani!" sanoi Marcella päättävästi. "Tuo on siis Irlannin valtiosihteeri, joka nyt vastaa, eikö niin? Hyvänen aika, kuinka kaikki ovat kohteliaita. Tämä ei tottakaan ole mikään hyvä paikka demokraatille, herra Wharton -- minä huomaan olevani hirveästi rakastunut hallitukseen. Mutta kuka tuo sitten on?"

Hän kurotti kaulaansa. Wharton ei puhunut mitään. Siinä samassa Marcella kavahti kiireesti taapäin.

"En nähnyt", sopersi hän; "täällä joutuu niin ymmälle."

Hallituksen jäsenten penkin päästä oli ryhdikäs mies noussut seisomaan vastatakseen johonkin, joka koski sisäasiainministeristöä. Marcella näki nyt Aldous Raeburnin ensimäistä kertaa sen jälkeen, kuin he olivat eronneet toisistaan Mellorin vierashuoneessa.

Tyttö kääntyi aivan äänettömäksi ja nojautui tuolinsa selkänojaan. Mutta Whartonin valpas silmä huomasi, että hän sekä katseli että kuunteli tarkkaavasti, niin kauan kuin puhujan kuuluva ääni kajahti salissa.

"Hän suorittaa tuollaiset tehtävät aika hyvin", sanoi Wharton huolettomasti arvellen viisaimmaksi tarttua härkää sarvista kiinni. "Ei milloinkaan yhtä sanaa liikaa ja aina asiassa. Näettekö tuota valkopäistä miestä tuolla nurkassa? Hän on pitkäpiimäisyys eläväksi olennoituna. Kun hän tänä iltana nousee puhumaan, kiirehtii alihuone päivällistä haukkaamaan. Minä tulen hakemaan teitä ja uskon teidät eräälle tuttavalleni -- Straffordshiren edustajalle, herra Lanelle, jolla on vaimonsa täällä. Olen tilannut pöydän ja vähän aikaa saan minäkin olla seurassanne. Ikävä kyllä, en voi kauan olla poissa alihuoneesta koska lakiehdotus on minun; mutta he pitävät teistä hyvää huolta."

Tytöt vilkaisivat toisiinsa hiukan arasti. Päivällisestä ei ollut ollut mitään puhetta, mutta Wharton näytti pitävän asian sovittuna, ja he suostuivat vastustelematta. Marcellalla oli "vapaapäivä" ja hän sai tehdä mitä halutti.

"Hyvästi sitten", sanoi Wharton nousten seisomaan. "Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen tulessa. Toivottakaa, että pelastun siitä ehein nahkoin."

Marcella katsahti häneen hymyillen. Mutta hänen eloisuutensa oli tuokioksi masennettu, ja Whartoniin vaikutti tämä äkillinen tuulenvaihdos melkein lamauttavasti. Tuhat tulimmaista, pitikö tuon Raeburnin hahmon taas kummitella tänäkin iltana!

Whartonin kadottua Marcella kumartui jälleen eteenpäin ja istui hyvän aikaa äänetönnä katsellen alas joutuisasti täyttyvään istuntosaliin. Aldous Raeburn istui taaksepäin nojautuneena paikallaan ja tähysteli kattoa. Marcella tiesi vallan hyvin, että Raeburnin oli mahdotonta nähdä häntä, mutta sittenkin hän tavantakaa vetäytyi taapäin, ikäänkuin peläten, että toisen silmät voisivat äkätä hänet. Kasvot olivat hänestä vanhemmat ja omituisen kalpeat, mutta tottapa lienee valo siihen ollut syypää, koskapa Marcella näki saman kalpeuden muissakin.

"_Sillä hetkellä annoin itselleni lupauksen pyhittää sinulle, mikä minussa parasta on!_" Nämä sanat sukelsivat esiin hänen muistissaan ja polttivat siellä kuin kivistävät haavat. Tuoko mies -- joka nyt on niin välinpitämätön, niin tiedoton hänen läsnäolostaan -- tuoko se kerran lausui ne hänelle hellyyden intohimossa, jota hän nyt häpesi ajatella!

Ja nyt -- nyt olivat välit niin lopussa, ettei enää vaihdettu edes pienintä sanaa. Heidän laivansa eivät milloinkaan enää kohtaa toisiaan elämän merellä. Tämä ajatus oli jäätävä kuin kuoleman käsi -- ja kumminkin hän oli omin käsin pystyttänyt sen vallin, jonka läpi hänen ei enää ollut luvallista murtautua.

Sitten hän päättävästi tempautui irti muistelmistansa. Turhaa surra asioita, joita ei enää voi parantaa! Vielä pahemmin hän olisi menetellyt, jos hän kaikesta huolimatta olisi mennyt naimisiin Aldous Raeburnin kanssa. Eikä suinkaan hän aikone iankaiken jäädä naimattomaksi. Mieluummin Marcella uskoi Frank Levenin olevan oikeassa kuin Hallinin. Mieletöntähän olisi otaksua, että Raeburn surisi häntä halki koko elämänsä. Ei kellään ollut vahvempia taipumuksia perhe-elämään kuin hänellä. Entä tyttö -- tuo pieni tanssiva, keimaileva tyttö! -- no niin, tapahtuuhan sellaista joka päivä. Ei Raeburnin vaimon pitänyt omin neuvoin mietiskellä tai pohtia pulmallisia kysymyksiä. Ei, vaan virkistää ja huvittaa miestänsä. Marcella koetti ajatella kaikkea tätä yhtä kylmän järkevästi, kuin äidin oli tapana. Yksi seikka ainakin selvisi hänelle nyt -- se merkillinen tosiasia, ettei hän tähän asti ollut kertaakaan älynnyt Aldous Raeburnia personallisuudeksi, itsenäiseksi ihmisolennoksi.

"Hän oli vain palanen dekoratsionia draamassani viime vuonna", mietti hän vilpittömän katumuksen pistos mielessään. "Olkoon hyvillään että minusta pääsi!"

Mielenrauha alkoi jälleen palata, ja kun Raeburn lopulta, vaihdettuaan parisen sanaa äsken saapuneen ministerin kanssa, äkkiä katosi puhemiehen istuimen taa, kiintyi hänen huomionsa alhaalla olevaan näytelmään yhtä hartaasti kuin ennenkin.

Sali täyttyi nopeasti. Muut kysymykset oli jo miltei loppuun käsitelty, ja pian oli alkava illan suuri puhe, joka jo jonkun aikaa oli pitänyt vireillä yleisön odotusta niin parlamentissa kuin sen ulkopuolella. Ylähuoneen jäsenet purjehtivat lehterille; salissa hänen alapuolellaan tapahtui sanomalehtireportterien vaihdos, ja jotkut tottuneimmat heidän joukossaan, jotka tähän asti olivat kuunnelleet keskustelua ainoastaan puolella korvalla, alkoivat reipastua ja asetella papereitaan kuntoon. Irlantilaiset, vastustuspuolue, hallitus -- kaikki olivat täysilukuisesti saapuvilla, ja ovelle oli ryhmittynyt iso joukko edustajia.

"Siinä hän on!" huudahti Marcella ehdottomasti, ja hänen valtasuonensa iski tuimasti, kun Whartonin joustava, nuorekas vartalo raivasi itselleen tietä läpi väenahdingon. Hän istahti erääseen nurkkaan lähelle käytävää ja pani hatun päähänsä.

Viiden minuutin kuluttua hän oli taas pystyssä ja puhui tarkkaavalle ja tungeskelevalle kuulijakunnalle. Hänen äänensä oli kirkas, hiukan kova, mutta herkkä taipumaan hienoimpienkin tunnevivahduksien mukaan. Marcellassa tämä ääni ensi alussa puistutti henkiin tärisyttäviä muistoja.